Empatia #2: tarkkaavaisuus, järki ja politiikka

Valoja-podcast jatkaa empatia-aiheella. Mitä tarkoittaa ”reflektiivinen empatia”? Entä miten empatiaa voi kehittää? Mitä ongelmia ja vaaroja (kuten puolueellisuus) empatiaan sisältyy ja miten niitä voi välttää? Entä miten tarkkaavaisuus ja järki liittyvät tähän kaikkeen? Mitä ovat empatian poliittiset ulottuvuudet; miten suojella empatiaa kovien arvojen kilpailuyhteiskunnassa?

 

 

Avain selviytymiseen? ”All you need is love”

Koronavirusta ei olisi ihmisten keskuudessa, jos eläimiä ei syötäisi. Ei olisi ollut myöskään HIV:ta, sarsia tai ebolaa, jotka kaikki tarttuivat ihmiseen alunperin lihasta. Me saisimme tälläkin hetkellä ottaa rauhallisesti vailla hätää viruskuolemasta, maailmantalouden romahtamisesta tai vessapaperista. Tästä kuitenkin vasta blogin lopussa. Ensin jotain ahdistusta helpottavaa ja viruksia torjuvaa, nimittäin rakkautta.

 

Ihastuneet koirat

Tiesittekö, että koirat ovat ”omistajiinsa” ihastuneita? Kun koira näkee illalla jälleen ihmisensä, sen mielihyväkeskukset aivoissa aktivoituvat ja kehoon virtaa rakkauden kemikaaleja, kuten oksitosiinia ja serotoniinia. Koiran pupillit laajenevat, se hyppii, vinkuu, nuolee ja  heiluttaa hilpeänä propelliksi muuttunutta häntäänsä. Usein koira vaikuttaa ylitsevuotavassa innokkuudessaan euforiselta, yhdennelletoista pilvelle päätyneeltä karvaiselta, läähättävältä rakkausolennolta.

Entä tiesittekö, että myös monet ihmiset kokevat samaa eläimiään kohtaan? Tutkimus osoittaa, että myös meidän ihmisapinoiden mielihyväkeskukset aktivoituvat, kun näemme jälleen koiramme, kissamme tai muun eläinkumppanin. Rakkautta maailmaan pirskottavat välittäjäaineet aina oksitosiinista serotoniiniin ja dopamiiniin saavat meidänkin pupillimme suurenemaan ja rintakehän lämpenemään, kun kätemme kurottavat kohti sydämemme eläinvalittua. Vaikka emme pompi ja läähätä (tosin poikkeuksia löytynee), voimme mekin lipua pilven päälle olessamme jälleen rinnakkain eläin-Paavon tai -Serafinan kanssa.

Kun itse kohtaan työpäivän jälkeen koirani, on eteisen matto sekunnissa rytyssä ja poskeni kuolassa, kunnes rauhoitan tyypit viereeni ja livumme rakkauslautalla hetken ilmakehän poikki suoraan olemisen ytimeen.

4E4A0108
Blogin kuvat ovat menneistä ja nykyisistä laumani jäsenistä.

 

Evoluution karkkitarjoilu

Tämä on biologista rakkautta. Rakkautta koskeva tutkimus ehdottaa, että rakkauden evolutiivinen funktio on edistää sosiaalisten eläinten yhdessäpysymistä ja sitä kautta selviytymistä. Se pitää jälkikasvun vanhempien luona ja toisin päin. Se saa myös (romantikot, katsokaa pois) romanttiset kumppanit pysymään rinnakkain niin pitkään, että jälkikasvu tulee tehdyksi ja huolletuksi. Jos lisääntyminen ei ole oleellista, se pitää romanttisia kumppaneita, kuten myös ystäviä ja muita rakastettuja, toistensa arkisena tukena, mikä edistää kaikkien hyvinvointia.

Biologinen rakkaus onkin lopulta välittämistä, kiintymystä ja huolenpitoa, jota ilmenee luultavasti kaikilla sosiaalisilla eläimillä. Se on myös yhteisöjä koossa pitävä verkko, jonka langat kulkevat solujemme läpi ja vetävät meitä muiden äärelle. Tasangolla yksin seissyt varhaisihminen olisi jäänyt hölmistyneenä sapelihammastiikerin iltapalaksi; yhteisöllisyys mahdollisti eloonjäämistä ja rakkaus puolestaan mahdollisti yhteisöt.

Jotta evolutiivinen funktio tulisi täytetyksi, on rakkauden tunnuttava hyvältä ja saatava aikaan voimakasta kiintymystä. Biologinen otus ei pyri muiden luokse, jos se ei tunnu kivalta ja helpottavalta; näin yksinkertaista kaikki on. Siksi aivot palkitsevat läheisyydestä. Kun rakkauden kohde on vierellä, hyrisemme rauhaa ja tyytyväisyyttä – kun se taas on kaukana, kaipaamme ja muutumme pikkuhiljaa hiuksiaan hipelöiviksi hermokimpuiksi. Aivot kiittävät rakkaan luo menemisestä ja siellä pysymisestä välittäjäaineiden ryöpsähdyksillä jopa siinä määrin, että jotkut jäävät rakkauskemikaalien addiktoimiksi haluten yhä uudelleen niiden euforiseen pöllyyn. Tätä kutsutaan ”ihastumiseksi” tai pitkittyneenä tilana ”obsessioksi” – valinta on sinun. Yhtä kaikki, rakkaus on aivojen karkkia, joka mahdollistaa sosiaalisten eläinten elossapysymistä ja maistuu siksi räjähtävän hyvältä.

312952_293422440681630_932819212_n

 

Evolutiivinen eläinrakkaus

Ihmisen kanssa kasvaneet ja lempeästi kohdellut eläimet saattavat siis kokea biologista rakkautta valitsemiaan ihmisiä kohtaan. Tämä on kunnia-asia – en tiedä mitään niin sielua yläilmoihin kohottavaa kuin päästä koiran rakkauden kohteeksi, sillä tämän universumin Rekut ovat siinä määrin mainioita tyyppejä, että heidän soisi voivan toimia valtionjohtajina. Vastaavasti (kuten edellisestä lauseesta ilmenee) ihmiset kokevat biologista rakkautta tiettyjä eläimiä kohtaan.

11037220_10152767714134220_4262170606509115764_o

Tutkimus paljastaa, että ihmiset voivat itse asiassa astua voimakkaisiin kiintymyssuhteisiin eläinten kanssa, jotka lopulta eroavat vain vähän ihmisten välisistä siteistä. Monet ihmiset saavat eläinystävyydestä kiintymyksen peruselementtejä – turvaa, hyväksyntää, tukea ja tukikohdan, jossa voi vain rauhassa oleilla. (Toim. huom.: jotkut raportoivat saavansa näitä asioita enemmän eläinystäviltään kuin puolisoiltaan.)

Usein eläinrakkauteen suhtaudutaan hiukan vähätellen, ikään kuin vain hitusen hömelöt ihmiset syyllistyisivät siihen kuolemansyntiin, jota kutsutaan koirille lepertelyksi. Joitain (yleensä heitä, jotka katsovat suotuisaksi pitää eläinten tappamista harrasteena), eläinrakkaus jopa ärsyttää. Eläinrakkauden vanhat biologiset juuret kertovat kuitenkin aivan toista tarinaa ja osoittavat, ettei ärtymykselle ole syytä. Rakkaustutkimuksessa lajienvälistä rakkautta pidetäänkin yleisenä tunteena, eikä siinä ole mitään merkillistä. Se kumpuaa luultavasti hyvin kaukaa oman lajimme historiasta, eikä siten suinkaan ole kaupungistuneen ihmisen ylen sentimentaalinen tai Disneyn studiolla piirretty keksintö. Koska rakkaus on sosiaalisten eläinten geeneihin kirjattu, on luontevaa, että he jakavat sitä sen platonisena versiona myös lajinsa ulkopuolelle.

Mutta miksi rakkaus ylittäisi lajirajoja – mitä evolutiivista funktiota tämä palvelee? Vastaus on selvä: myös eläinrakkaus palvelee selviytymistä. Ensinnäkin, se voi edesauttaa selviytymistä hyvin käytännöllisellä tasolla. Kun joku esivanhemmistamme rakastui suteen ja päätti alkaa ruokkia tämän pentuja, tuli hän lopulta mahdollistaneeksi sen, että lajimme seuraan hölkytteli tuhansia vuosia myöhemmin koira, joka alkoi edesauttaa ihmisen selviytymistä konkreettisilla tavoilla. Koirasta tuli yhteisön turvavartija, muiden petojen karkottaja, metsästysapu, työeläin, seuralainen – lista koiran ihmiselle antamista asioista on pitkä ja ihailtava (kunpa vain voisimme sanoa samaa asioista, joita ihminen on antanut koirille).

1455995_693446384012565_658578748_n

Toiseksi, tutkimus osoittaa, että rakkaus eläimiä kohtaan edesauttaa sekä psyykkistä että fyysistä terveyttä. Se esimerkiksi lisää positiivisuutta ja kutoo meihin psyykkistä tasapainoa. Se myös vähentää stressiä, alentaa verenpainetta ja madaltaa pulssia – karvaisen supermussukan rakkaus voi siten suojella sydän- ja verisuonisairauksilta.

Kolmanneksi, rakkaus eläimiin opettaa ihmisille empatiaa ja huolenpitoa, mikä edelleen mahdollistaa sitä, että kohtelemme hyvin myös muita ihmisapinoita – ja tämä jälleen edistää selviytymistämme niin yksilöinä, populaatioina kuin lajinakin.

Rakkaus eläimiin tekeekin ihmiselle hyvää. Se tukee omaa selviytymistämme ja hyvää elämää. Tämä ei ole pieni vaan varsin valtava juttu, joka on kymmenentuhannen järsityn kengän, raavitun tapetin tai syödyn sohvan arvoinen.

14051732_10153983760434220_4817507568696323210_n

 

Rakkauden moraali

Biologinen rakkausmääritelmä on vain yksi tapa hahmottaa rakkautta. Filosofiasta löytyy liuta toisenlaisia määritelmiä, eikä rakkautta kannatakaan täysin redusoida välittäjäaineisiin tai geeneihin. Me kuitenkin olemme myös soluja ja kromosomeja, joten rakkauden biologia vaikuttaa meissä, vaikkei se koko totuutta kertoisikaan. Se myös muistuttaa siitä, ettei rakkaus ole niinkään naiivia kirmailua kukkaseppeleet ohimoilla ja verkkokalvot pinkkeinä, vaan evoluution meihin rakentama, selviytymisen kannalta välttämätön tunne. Myös eläinrakkaus on siten lopulta jopa elintärkeä taito, joka mahdollistaa paljon ja ansaitsee tulla alleviivatuksi vahvoin värein.

Biologiseen eläinrakkauteen liittyy kuitenkin rajoituksia. Ensinnäkin, en suosittele lemmikkieläinten hankkimista sen ajatuksen motivoimana, että verenpainelääkkeet voi tämän jälkeen heittää peltoon. Eläinrakkaus vaatii ihmiseltä paljon – sitä, että eläimille taataan olosuhteet ja hoito, jotka kokonaisvaltaisesti kunnioittavat niiden tarpeita. Kestävä rakkaus ei vain etsi itselle kivoja fiiliksiä vaan pyrkii tukemaan toista, pitämään tästä huolta, olemaan tälle läsnä vaikeuksienkin läpi. Tämä pätee myös eläinrakkauteen, jonka on pystyttävä mahdollistamaan eläinten hyvää elämää. Ihmisen on annettava eläimelle kiintymyksen vastavuoroiset elementit: turvaa, hyväksyntää, tukea ja rauhaa.

Biologinen eläinrakkaus on myös täysin mahdollista ilman, että eläimestä tulee lemmikki. Kiintymys voikin tapahtua kaukaa; olen itse rakastanut luonnonvaraisia eläimiä kuten korppeja ja kettuja etäältä, tulvien oksitosiinin ilolaineita nähdessäni niistä vilauksen. Toisaalta, jos lemmikin mielii, kannattaa muistaa, ettei yksikään eläin kuulu häkkiin ja että olisi erinomaista, jos ihmiset antaisivat kodin löytöeläimille sen sijaan, että hankkisivat niitä kasvattajilta. Maailmassa on miljoonia kodittomia koiria ja kissoja, joiden elämä on usein stressattu, repaleinen ja lyhyt; miksi ei siis antaa kotia yhdelle, kahdelle (tai viidelle) heistä?

319918_293421694015038_1854318904_n

Toiseksi, eläinrakkauden ei aina tarvitse olla intensiivistä saatika euforista. Se voi olla arkista, myös etäältä tapahtuvaa välittämistä muista olennoista. En toivokaan sitä, että hihkuen heittäytyisimme lehmien tai hirvien kaulaan roikkumaan tai altistaisimme vaivaantuneet koirapolomme jatkuvalle pusuhalitukselle. Päinvastoin, rakkaus on parhaimmillaan toisen perspektiivin tunnistamista ja tukemista sekä yhteyden kokemista ilman sen merkillisempää hurmiota.

Kolmanneksi, eläinrakkaus ei tarkoita, että otaksuisimme myös suden tai puuliiterin rotan rakastavan meitä. En siis suosittele myöskään suden kaulaan ripustautumista tahi tämän posken hellää suukottelua. Eläinrakkaus voi olla vastavuoroista, mutta usein ihminen on rakkaudessaan yksin ja juuri sitä kautta osoittaa rakkauden altruistisia, epäitsekkäitä potentiaaleja.

Neljänneksi, biologinen eläinrakkaus on hitusen puolueellista. Se kohdistuu helpoiten söpöihin eläimiin, joilla on pentumaisia piirteitä tai jotka muistuttavat ihmistä (sanoinko jo sanan ”Disney”?). Siten se suosii suloisia nisäkkäitä muiden eläinkunnan kulkijoiden jäädessä aivan liian usein rakkauden piirin ulkopuolelle. Onneksi rakkaus on kuitenkin kulttuurisesti joustavaa: kun ihminen oppii, että myös muut kuin mahdottoman lutuiset eläimet ovat rakkauden arvoisia, voivat kiintymyksen oksitosiinipöllyt lehahtaa ilmaan myös vaikkapa lehmien, susien, haukien tai rottien kohdalla. Kaikki riippuu siitä, kuinka paljon meillä on taitoa muistaa muiden eläinten näkökulma – se, että nekin ovat yksilöitä.

Gilda

 

Tulevaisuuden eläinrakkaus

Eläinrakkaus on geeneissämme ja asia, jonka kehittäminen voisi kehittää myös omaa elämäämme hurjin loikin eteenpäin. Itse asiassa, jos vain oppisimme rakastamaan myös muita eläimiä kuin sylissä kiehnääviä koiria tai verhoissa roikkuvia kissoja, saattaisimme pelastaa itsemme ja ison liudan muita lajeja. Tällöin rakkaus täyttäisi evolutiivisen funktionsa sellaisella eksponentilla, että universumi voisi vain kiljahtaa ja heittää volttia.

Ajatelkaa: jos rakkautta välittämisenä ja ymmärryksenä yletettäisiin myös sikoihin, kanoihin ja lehmiin, loppuisi eläinteollisuus tuota pikaa ja ilmastonmuutoksen sekä lajien massasukupuuton yksi suuri syy katoaisi. Mikä voisi edesauttaa Homo sapiensin ja muiden lajien selviytymistä yhtä paljon? Koronaviruksen ajankohtana ei voi olla ajattelematta myöskään tätä: virus loikkasi ihmisiin kaltoinkohdeltujen eläinten lihasta. Rakkaus olisi senkin estänyt.

”Love is all you need”, ilmoitti Beatles, ja vaikka tarpeellisten asioiden lista lienee hieman pidempi, on rakkaudessa kaiken hyvän alku – lajirajoista riippumatta. Toisinaan juuri eläinrakkaus on kaikki, mitä tarvitset.

 

hapea_ja_rakkaus_kannetdia
Lisää aiheesta löytyy täältä.

 

Lähteitä:

(Suomessa koirien tunteita on tutkinut muun muassa Outi Vainio tutkimusryhmineen)

Kurdek, Lawrence A. 2008. “Pet Dogs as Attachment Figures.” Journal of Social and Personal Relationships 25 (2): 247–66.

Logan, A., and E. Selhub. 2013. Your Brain On Nature: Become Smarter, Happier, and More Productive, While Protecting Your Brain Health for Life. London: Collins.

Nagasawa, Miho, Kazutaka Mogi, and Takefumi Kikusui. 2009. “Attachment between Humans and Dogs.” Japanese Psychological Research 51 (3): 209–21.

Odendaal, J, and R A Meintjes. 2003. “Neurophysiological Correlates of Affiliative Behaviour between Humans and Dogs.” Veterinary Journal (London, England : 1997) 165: 296–301.

Prato-Previde, Emanuela, Deborah Custance, Caterina Spiezio, and Francesca Sabatini. 2003. “Is the Dog-Human Relationship an Attachment Bond? An Observational Study Using Ainsworth’s Strange Situation.” Behaviour 140.

Zilcha-Mano, Sigal, Mario Mikulincer, and Phillip R Shaver. 2011b. “An Attachment Perspective on Human–Pet Relationships: Conceptualization and Assessment of Pet Attachment Orientations.” Journal of Research in Personality 45 (4): 345–57.

 

 

Mene metsään! Luontokokemusten psykologiaa ja filosofiaa

Valoja-podcastin uudessa jaksossa käsitellään luontokokemuksia psykologian ja filosofian näkökulmasta. Mukana ei tällä kertaa ole haastateltavaa, vaan pohdin itsekseni metsään menemisen (kirjaimellista) mieltä romantiikan, luontokirjallisuuden, syväekologian ja psykologisen tutkimuksen kautta. Voivatko luontokokemukset olla yksi pelastus ilmastokatastrofiin ja lajien sukupuuttoon? Entä millä ehdoilla?

 

Tunteiden politiikka: kaaoksesta käsitteisiin ja empatiaan

Klassisen tunnekäsityksen mukaan tunteet ovat sisäsyntyisiä ja universaaleja. Ne ovat siis biologiaan kirjattuja, ja ne tulevat esille kaikissa samalla tavoin, kulttuurista riippumatta. Samalla yhteiskunnallinen ulottuvuus katoaa. Mitä tämä tarkoittaa empatian kannalta?

Tunteiden kaaos ja järjellinen ohjastaja

Klassinen tunnekäsitys tekee yksilöistä tunteiden edessä passiivisia. Tunteet hypähtävät esille vääjäämättä ja retuuttavat meitä eri suuntiin – koska ne ovat osa biologiaa ja haukkovat henkeään jokaisessa, niille ei voi mitään. Kontrolli katoaa, ihmiset ilmaisevat ”triggeröityvänsä” mitä erinäisimmistä asioista ja menettävät tunteiden äärellä toimijuutensa. Tunteista tulee automaattisia reaktioita suhteessa ulkomaailmaan: samalla tapaa kuin polvemme liikahtaa vasaran osuessa siihen, liikahtaa rakkaus tai viha, jos vain saa ulkoisesta todellisuudesta kimmokkeen. Ihmisestä tulee tunteidensa armoilla oleva olento, joka voi pahimmassa tapauksessa vain nostaa kätensä pystyyn, kun ylpeys tai inho iskeytyvät liikkeelle.

Tätä perinteistä kertomusta tunteista toistetaan arkipäivässä ja myös monien tieteiden alalla, aina neurotutkimuksesta psykologiaan. Sen yleisyys on ymmärrettävää, vaikuttaahan se itsestäänselvältä. Tietysti tunteet ovat meissä kaikissa samanlaisina reaktioina, jotka löytyvät hermostomme sopukoista ja jotka voivat kiskoa mielemme mukaansa, jos emme ole varovaisia – tältähän tunteet ”tuntuvat”.

Tämän klassisen käsityksen yksi sivutuote on, paradoksaalista kyllä, rationalismi, joka haluaa ensisijaistaa järjellisen analyysin juuri siksi, että tunteet ovat niin voimakkaita ja passivoivia. Vain vaimentamalla tunteet älyn kerrosten alle ja taakse, voi ihminen löytää toimijuuden ja säästyä tunteiden melodraamalta.

Platonin Faidros-dialogi on kenties tunnetuimpia näytteitä väitteestä, jonka mukaan tunteet tarvitsevat järjen ohjaajakseen. Dialogin valjakkovertauksessa järjellinen sielu ohjastaa kahta hevosta, joista ensimmäinen edustaa energistä halua kohti totuutta ja hyvää, ja toinen puolestaan umpinaisia, harhauttavia tunteita ja himoja. Ensimmäiseen liittyvät positiiviset, moraalista ymmärrystä mahdollistavat tunteet, kuten rakkaus. Ne saattavat kohottaa meidät kohti ideoiden totuudellista tasoa, jolta maailma on mahdollista nähdä kirkkaana. Toisessa taas riekkuvat ne vihat, pelot ja katkeruudet, jotka estävät ymmärrystä ja painavat vaunuja alas, kunnes emme enää näe mitään.

Usein Platonin vertausta on luettu siten, että järjen tulee hallita tunnetta. Se onkin löytänyt tiensä klassisen tunnekäsityksen vierelle: tunteet laukkaavat sisältämme esille ja passivoivat ihmisen, mikäli niitä ei visusti pyri hallitsemaan, ohjakset kireinä.

Tunteet käsitteinä

Klassista tunnekäsitystä on kuitenkin herätty kritisoimaan. Esimerkiksi neuropsykologi Lisa Feldman Barrett rusikoi sitä hajalle kirjassaan How Emotions are Made. Perustuen niin biologisia kuin kulttuurisiakin näkökulmia hyödyntäviin tutkimuksiin, on Barrett havainnut, etteivät tunteet ole sisäsyntyisiä vaan opittuja. Me opimme tunteita kokemamme kautta, ja sosiaalinen ympäristö on yksi oppimisen tuki. Tämä tarkoittaa myös sitä, että tunteet ovat usein kulttuurisidonnaisia ja saavat hyvin erilaisia muotoja eri yksilöissä.

Barrettin kaltaiset kriitikot korostavat sitä, että kyky kokea on sisäsyntyinen, ja siten meissä on taipumus mielihyvään ja kipuun, sekä rauhallisuuden ja intensiivisyyden välisiin astemuotoihin. Tunteet puolestaan ovat jotakin monitahoisempaa: ne ovat opittu tapa käsitteellistää todellisuutta. Ne eivät siten ole reaktioita, vaan pikemminkin hermostomme aktiivista, ei-kielellistä tulkintaa koskien sitä, mitä meille ja meissä tapahtuu, ja mikä on paras keino vastata kulloiseenkin tilanteeseen. Viha on tulkinta, tapa merkityksellistää kokemaamme, ja siihen ottavat osaa ne, jotka ovat oppineet vihan auttavan tai suojaavan.

Barrettin väitteet ovat mullistavia monesta syystä, mutta erityisesti siksi, että ne tuovat meille toimijuuden takaisin. Tunteet eivät tapahdu itsestään, vaan me tuotamme niitä: me rakennamme ja muokkaamme ne. Pelot, rakkaudet, ilot ja ahdistukset ovat itse tekemiämme käsitteitä, joiden avulla koetamme navigoida eteenpäin stimulantteja tauotta heittelevässä elämän tiheydessä. Vaikka tunne vaikuttaa ottavan meistä vallan, me itse olemme sen luojia. Vaunujen ohjaaja herättää hevosensa henkiin.

Tunteiden politiikka

Mikäli tunteet ovat tapa käsitteellistää asioita, niissä näkyy helposti myös kulttuurin ja politiikan jälki. Me opimme tunteita usein sosiaalisen ympäristön ojentamien mallien mukaisesti. Kun meille hoetaan kylliksi, että suhteessa ryhmään X pitäisi tuntea vihaa ja suhteessa ryhmään Y hellyyttä, me alamme sisäistää kuulemamme.

Sarah Ahmed ja Martha Nussbaum ovat esimerkkejä ajattelijoista, jotka ovat tuoneet tunteiden poliittisuutta esille. Tunteet eivät synny vain meissä, vaan myös ympäristössämme. Syrjivä, hierarkkinen yhteiskunta opettaa kadehtimaan, pelkäämään, halveksimaan ja vihaamaan, kun taas tasavertaisempi yhteiskunta saattaa kertoa, että hyväksyntä, armollisuus ja ilo ovat kestävämpiä tapoja kohdata muut. Tämä on tärkeä muistutus: tunteet eivät ole ainoastaan sisäisiä vaan myös ulkoisia. Me tuotamme niitä tietynlaisiksi, koska yhteiskunnan instituutiot aina puoluepolitiikasta koulutukseen ja markkinointiin kertovat meille, mikä on ”oikea” tapa tuntea mitäkin asiaa tai yksilöä kohtaan. Myös tunteiden vaikutukset ovat ulkoisia. Viha kohdistuu johonkin tai johonkuhun: sen hinnan maksaa usein myös joku muu kuin me itse.

Kun luulemme olevamme tunteiden orjia, saatammekin siis olla yhteiskuntamme passiivisia, epäkriittisiä seuraajia. Kun esimerkiksi mainonta kertoo, että onnellisuus syntyy kuluttamisesta, nuoruudesta ja kauneudesta, että onnellisuutta tulee tavoitella, ja että sen vastakohta on katkera melankolia, tyhjennymme me masennukseen heti, kun kyvyttömyytemme paljastuvat. Lopulta meissä saattaakin sinkoilla tunteiden sijaan mainonnan tuottama kuva siitä, miten tulee tuntea, ja siten me opimme hymyilemään ja itkemään juuri oikein. Hevosten ohjaajalla onkin oma ohjastajansa: talouden, politiikan ja yleisten normien ylivalta.

Vanhan tunnekäsityksen murtaminen avaa kuitenkin väyliä ulos myös poliittisten tunteiden passivoivasta efektistä. Mikäli me itse luomme tunteita, ja mikäli me tiedostamme, että luomiseen vaikuttavat ympäristön viestit, on tilanteelle mahdollista tehdä jotakin. Platonin ohjastaja voi huitoa ympäristön vaikuttimia hieman kauemmas tai ainakin valita tarkemmin, mitä niistä haluaa seurata. Hän voi päättää, ettei onnellisuus koostu kuluttamisesta, sosiaalisesta statuksesta tai vatsan kapeudesta, ja että kenties sitä tärkeämpää joka tapauksessa on kyky vakauteen, joka välillä muistuttaa niin ilon kuin tuskankin mahdollisuuksista.

Mitä ikinä hän päättääkään, hän voi vaikuttaa tunteisiinsa.

Empatia valintana

Myös empatia on tapa käsitteellistää todellisuutta. Meissä on moniin sen eri variaatioihin sisäsyntyinen taipumus, mutta sen sisältö – se, miten muita ymmärrämme – on aktiivista toisten yksilöiden tulkintaa. Empatia kanavoituukin usein sen kautta, mitä itse olemme kokeneet, ja siten me käsitteellistämme tai käännämme muita ”omalle kielellemme”.

Samalla valinta siitä, onko empatia oikea tapa lähestyä muita vai ei, on käsitteellistämistä. Kun siis valitsen empatian sijaan halveksunnan, olen käsitteellistänyt toisen olennoksi, joka ei ansaitse huomiota. Jos taas valitsen empatian, olen luokitellut toisen yksilöksi, jonka kokemuksilla on merkitystä. Se, päätämmekö seurata empatiaa, riippuu siten siitä, miten muut hahmotan – ovatko he sinällään arvokkaita otuksia vai kilpailijoita, jotka haluamme voittaa, vai kenties materiaa, mitä haluamme hyötykäyttää?

Myös empatiaan vaikuttaa ympäröivä yhteiskunta ja politiikka. Esimerkiksi markkinointi opettaa meille, milloin ja keitä kohtaan empatiaa tulee tuntea. Erityisen tehokkaasti se ja muut yhteiskunnan instanssit tekevät tätä kuvaamalla muita ryhmiksi, joilla joko on tai ei ole arvoa. Maahanmuuttaja, syrjäytynyt, vanhus tai tuotantoeläin voi joutua varsin erilaiseen asemaan kuin keskiluokkainen, keski-ikäinen pärjääjä, jonka kaulukset ovat terävät ja hiukset siististi leikatut. Muodostuu ryhmiä ”me” ja ”ne”, joista vain ensimmäiset ovat oikeutettuja empatian kohteita.

Empatian politiikkaa ei tulekaan unohtaa. Me aivan liian usein koemme eniten empatiaa niitä kohtaan, joiden katsomme olevan kyllin samankaltaisia itsemme kanssa ja samalla sivuutamme eri luokan, ihonvärin tai lajin edustajat. Koska empatia voi klassisen tunnekäsityksen mukaisesti tuntua itsestäänselvältä reaktiolta, harva kyseenalaistaa sitä, miksi ja keitä kohtaan empatiaa tuntee. Tätä kyseenalaistamista kuitenkin tarvitaan, jotta tunteiden politiikka ei ota ratsukosta valtaa, ja jotta me itse todella ohjaamme omaa empatiaamme aktiivisesti sekä mahdollisimman kattavasti.

Empatiaamme ansaitsevat kaikki ne, joilla on kyky kokea, aina muista eläimistä mitä kaukaisimpiin ihmisryhmiin. Jos se on tapa käsitteellistää todellisuutta, jonka kautta myös muiden koetut näkökulmat nousevat esille, pyrkii viisas ohjastaja antamaan sille mahdollisimman paljon tilaa, ja lopulta sallii sen ohjaavan omia valintojaan. Parhaimmillaan empatia onkin valjakon ohjastaja, järjen rinnalla ja takana.

Empatian kautta myös muut tunteet jäsentyvät selkeämmin. Se voi siten ohjata tapaa, jolla tunteemme käsitteellistävät maailmaa: muistuttamalla muiden perspektiivistä, se näyttää tuon maailman laajemmin, hieman korkeammalta askelmalta, ja äkisti kateudet, ylpeydet, inhot ja vihat voivat vaikuttaa kovin pieniltä tavoilta merkityksellistää tätä harvinaista, haurasta olemassaoloa.

 

Raymond-Salvatore-Harmon-Architectures-Liminal-Empathy