Sokoksen ilmoitettua, että se luopuu turkisten myynnistä, ovat jotkut keskustalaiset kansanedustajat jatkaneet jankuttavaa, lapsenomaista tilitystä. Sokos teki eettisesti valveutuneen päätöksen, joka on nykypäivää ja mukailee monien suurten eurooppalaisten vaateliikkeiden linjausta. Asiasta katkeroituneet kansanedustajat puolestaan pyrkivät miellyttämään turkisteollisuutta ja haluavat jäädä elämään siihen menneeseen aikakauteen, jolloin eläimen hyvinvoinnilla tai arvolla ei ollut merkitystä. Eläinten hyvinvoinnin ja taloudellisen edun ollessa vastakkain, he valitsevat talouden ja jälkimmäistä mielistellessään avautuvat kerta toisensa jälkeen siitä kuinka on kerrassaan pöyristyttävää, että eläintenkin etua ajatellaan.

Turkistarhauksen etiikka ei ole neurotiedettä. Eläinten käytön moraaliin keskittynyt tutkimus on jo vuosikymmeniä pitänyt sitä kirkkaana esimerkkinä siitä, miten ainakaan ei tulisi toimia. Kysymys ei ole vaikea. Onko kognitiivisesti kyvykkäitä, mielen omaavia ja tuntevia otuksia oikeutettua ahtaa hävettävän pieniin häkkeihin, missä ne tutkitusti voivat pahoin, ja sen jälkeen tappaa ne johtamalla sähköä peräaukkoon ja suuhun – ja tämä kaikki vain, jotta äveriäät ihmiset voisivat vaatteillaan näyttää äveriäisyyttään? Onko koiraeläintä oikeutettua pitää 0,8 neliömetrin häkissä, pakottaa se elinolosuhteisiin, jotka ovat täysin sen tarpeita ja evoluutiohistoriaa vastoin, riistää siltä mahdollisuus hyvinvointiin ja hyvään elämään, sekä tämän jälkeen ottaa se hengiltä hihasomisteen saamiseksi? Ja pieni jatkokysymys: tekisitkö näin koiralle, ja jos et, miksi niin tekeminen on oikeutettua vastaavilla kyvyillä ja tarpeilla varustetulle koiran sukulaiselle?

Aiempina vuosikymmeninä ymmärrys eläinten kyvyistä oli vielä olematonta. Tuon ajan turkistarhaajille ja turkisten käyttäjille annettakoon siis anteeksi – samoin annettakoon anteeksi niille alkuaikojen esiäideille, joilla ei ollut muuta mahdollisuutta paeta kylmää. Nykyään eläinten mielellisiä kykyjä koskevaa tietämystä on yhä enemmän, eikä yksikään suomalainen voi väittää, etteikö tietäisi kettujen ja minkkienkin olevan ajattelevia, tuntevia olentoja. Meillä on myös huima liuta muita, hulppeissa määrin ekologisesti ja eettisesti kestävämpiä mahdollisuuksia suojautua kylmältä. Emme elä enää pronssikaudella. Pystymme parempaan. Kysymys onkin jälleen yksinkertaisuudessaan hämmentävä: miksi tuomita minkki tai kettu kuukausien rääkkiin? Millä ihmeellisellä taikakeinolla näin tekemistä voisi koettaa oikeuttaa? Mikä merkillinen eettinen oikosulku turkisteollisuuden kannattajia oikein riivaa?

Eläinkuva on muutoksessa, ja tieto pakottaa vastuuseen: kun tiedämme, ettei kettu olekaan vain kasa biologiaa vaan mielellä varustettu olento, on meidän muutettava tapaamme kohdella kettua. Tässä muutoksessa Sokos osasi pysyä mukana, ja siitä muutoksesta turkisteollisuus sekä sitä tukevat kepu-poliitikot ovat jääneet auttamatta ulos.

Aiempina aikoina turkistarhaus oli valitettava inhimillisen ymmärryksen erehdys. Nykypäivänä ei voi välttyä siltä arviolta, että se on taantumuksellista, piittaamatonta, harvinaisen tolloa, absurdia ja hävettävää. Egoismissaan ja käsittämättömässä välinpitämättömyydessään se on valunut sinne, mitä ”moraaliseksi kuvottavuudeksi” voi kutsua. Inhimillinen otus ei vuonna 2016 halua nähdä toisen olennon kärsivän vain, jotta itse saisi taloudellista etua tai voisi somistaa piponsa karvoilla.

(Kuvat suomalaisilta turkistiloilta)