Trumpien ja putineiden (sekä hieman sipilöidenkin) aikakausi on havahduttanut esille puhetta normalisaatiosta. Trumpin tapauksessa jo groteskeja mittasuhteita saanut lapsenomaisen itsekäs, valtaa hakeva, aggressioon nojaava sekä valheellinen toiminta on äkisti normalisoitumassa asiaksi, joka ”tulee vain hyväksyä”. Se, että sielunelämältään tunnekuohuisaa viisivuotiasta muistuttava taho pitää käsissään ydinohjuksia ja kansalaistensa hyvinvointia, ei nostata sitä ansaitsemaansa vastareaktiota, joka sanoisi kyllin äänekkäästi ”ei näin”. Pienemmässä mittakaavassa suomalainen yhteiskunta tuntuu avuttomassa hiljaisuudessa vain hyväksyvän sen, että kaikki ei tunnu olevan kohdallaan valtion johdon, taloudellisen esteettömyyden sekä lehdistönvapauden suhteen.

Hahmot, jotka toimivat egoistisesti sekä käyttävät valtaa väärin, eivät ole omituisuus. He ovat surkuteltavan yleinen ilmiö ihmislajin historiassa. Omituista on se, että heidän annetaan vapaasti edetä. Mistä normalisoituminen saa alkunsa?

Nykyfilosofi Adam Smith on korostanut sitä ilmeistä seikkaa, että yhteiskuntien perusrakenteet ja -arvot vaihtelevat psykologiamme mukaan. Yksilöt, jotka korostavat rationaalista oman edun optimointia ja muiden manipulointia tuon edun saavuttamiseksi, tuottavat yhteiskuntia, jotka perustuvat kilpailun, hierarkian, egoismin ja aggression varaan. Pahimmillaan nämä yhteiskunnat ovat machiavelliläisen raadollisia, ja niissä hallitsevat tahot tekevät mitä tahansa – maanittelevat, valehtelevat, uhkailevat, käyttävät väkivaltaa – säilyäkseen vallassa. Myös tavalliset yksilöt omaksuvat saman kaavion elämäänsä. Tärkeintä on oma onnellisuus, pyrkimys olla muita ”korkeammalla” vaikkapa statuksen tai materiaalisen varallisuuden suhteen, kilpailla itselle mahdollisimman paljon etuja ja olla valmiita jopa manipuloimaan muita tämän kaiken mahdollistamiseksi. Pysyvät sosiaaliset siteet ovat toissijaisia, pyyteetön muiden huomioonottaminen harvinaisuus, ja auttaminen ikävä taakka, josta pyritään kiemurrellen eroon. Tärkeintä on, että minulla on hyvä olla.

Logiikka on tämä: valtaa pitävien psykologia sanelee, minkälaisia arvoja yhteiskunta alkaa noudattaa, ja nämä arvot edelleen lipuvat osaksi tavallisten yksilöiden psykologiaa. Egoistinen tapa lähestyä todellisuutta siis siirtyy, yhteiskunnan mekanismien kautta, kaikkien raadollisimmilta yksilöiltä muille, kunnes sitä pidetään tyystin luonnollisena, itsestään selvänä asiana.

Edellä mainittu yhteiskunta voi kuulostaa etäiseltä. Silti se on jo täällä. Suuriyritysten – eli niiden tahojen, jotka mielikuviimme kaikkein eniten vaikuttavat – arvot ovat voitontavoittelu, kilpailu, sekä manipulaatio markkinoimalla kuluttajille tuotteita, joita nämä eivät tarvitse. Oleellisinta on pyrkimys kasvattaa omaa etua keinoja kaihtamatta ja muiden hyvinvointi sivuuttaen. Samalla kulutusyhteiskunta ja vapaana roihuava markkinatalous ovat iskostaneet meihin sen oletuksen, että elämä on egoistista, omaan onneen pyrkivää kilpailua. Kaiken keskiössä on voiton tekeminen, asioiden itselle saaminen, pyrkimys olla jotakin ”parempaa” suhteessa muihin, halu olla hedonistisesti onnellinen, pyrkimys olla muihin kohdistuvasta vastuusta vapaa.

Kuten kulttuuriteoreetikko Herbert Marcuse jo vuosikymmeniä sitten varoitti, yksilötasolla tämä on helppo imeä oman elämän ideologiaksi. Siten me haluamme luoda itsestämme brändejä, joita myydä vaikkapa sosiaalisessa mediassa kuuluttaen sitä, kuinka harmonista sekä onnellista elämämme on ja kuinka erityislahjakkaita lapsemmekin ovat. Siitä, mitä me olemme muiden silmissä, on tullut erityisen oleellista: me haluamme omistaa ja olla niitä asioita, mitkä ansaitsevat hyväksyntää ja kertovat, että olemme hyväksyttävyyden hierarkioissa statukseltamme vähintään hyvää keskitasoa. Samalla me kilpailemme suhteessa muihin – me podemme kateutta muiden koulutuksesta, varallisuudesta, rakkauksista, asemasta, kokemuksista – ja vajoamme ahdistuksen soihin heti, kun koemme, että emme ole onnistuneet siinä nimeämättömässä ja silti ilmeisessä kilpailussa, jota alati käymme.

Meissä vaikuttaa näkymättömiä voimia, halua olla jotakin sekä muiden silmissä että suhteessa muihin, ja nämä voimat me olemme omaksuneet suoraan yhteiskunnan taloudellisista rakenteista. Julkisesta on tullut yksityistä: kilpailun, statuksen ja hierarkioiden markkinataloudesta on tullut tavallisten yksilöiden mielenmaisema, jonka synnyttämää levottomuutta ja masennusta avataan terapiaklinikoilla.

Tämä yhteiskunnan mekanismien tapa tarttua yksilöiden mieliin on yksi syy sille, että trumpeista tulee normalisoituja. Me huudahtelemme oikeutettua epäuskoa karikatyyrimäisen narsistisesti käyttäytyvien edessä, mutta silti liian helposti hiljaisina hyväksymme, että näin asiat nyt vain ovat. Hyväksyntä syntyy osittain siksi, että narsismin karikatyyrit ovat vain ääri-ilmentymä siitä, mitä yhteiskuntamme jo muutoinkin edustaa. Trump on konkretisoituma egoismin, kilpailun ja aggression yhteiskunnasta. Hän on vapaa markkinatalous asetettuna henkilömuotoon. Sellaisena hän ei ole aivan niin kaukainen hahmo kuin haluamme uskoa, sillä vastaavat mekanismit näkyvät, vaikkakin huomattavasti pienemmällä asteella, myös meissä itsessämme.

Lopulta ei olekaan niin ihmeellistä, että vallan harjanteella seisoo lapsenomainen, omaa etuaan tavoitteleva, muita nöyryyttävä egoisti, sillä koko yhteiskuntamme perustuu yhä enenevässä määrin egoistisen, lyhytkatseisen, muita sivuuttavan kilpailun varaan. Trumpissa on jotakin tuttua, vaikka emme sitä haluaisikaan tunnistaa. Ja koska hänessä on jotakin tuttua – koska aivan liian moni meistä on jo sisäistänyt kilpailun, itsekeskeisyyden ja hierarkioiden ideologian – kukaan ei lopulta tunnu tekevän mitään sellaista, joka todella haastaisi trumpilaisen tavan nähdä maailma.

On kuitenkin myös vaihtoehtoja. Smithin mukaan yhteiskunta voi rakentua myös tunnesiteiden varaan. Tällöin me otamme muut tunnetasolla huomioon, ja itsekeskeisyyden sijaan kannatamme todellisuutta, jossa kaikilla olisi mahdollisuus voida hyvin. Tällaiset yhteiskunnat tuovat esille arvoja kuten tasavertaisuus ja oikeudenmukaisuus. Niissä sosiaaliset suhteet ovat pitkäjänteisiä, ja yksilöt valmiita tekemään uhrauksia muiden puolesta. Optimoinnin on korvannut halu tukea myös muiden hyvinvointia ja nähdä ”kukoistus” asiana, joka tulee turvata kaikille. Tällainen yhteiskunta uurtaisi mieliimme aivan toisenlaisia perusarvoja kuin kulutuksen ja kilpailun maailma. Sen raameissa trumpit eivät pääsisi valtaan ja silloinkin, kun näin kävisi, olisi edessä voimakas vastareaktio – sellainen, joka huutaisi, että suuntaa on vaihdettava välittömästi ja jyrkästi.

Tuollaisesta yhteiskunnasta on joitakin rajallisia jäänteitä meissä kaikissa. Lähes jokaisessa on se kohta, joka haluaa itselle lisää hamuamisen tilalle sitä, että olisimme kaikki valmiita pyyteettä panostamaan myös muiden hyvään elämään. Tuota kohtaa pitäisi tukea, jotta trumpit olisivat menneisyyden irtikuvia, eivät nykypäivää. Tämä vaatii sitä, että yhteiskunnan tulisi itsessään rakentua jonkin aivan muun kuin optimoivan egoismin varaan.

Mitä se muu on? Nykyfilosofin kaimalla, 1700-luvun Adam Smithillä on tähän tärkeä muistutus. Smith oli liberalismin merkittävimpiä taustahahmoja, ja osittain juuri hänen ajattelustaan kumpuaa usko vapaisiin markkinavoimiin. Smith uskoi vahvasti yksilön vapauteen ja antoi väitteillään siunauksen sille, että kaupan tulisi olla mahdollisimman vähän säännösteltyä. Tunnetuksi hän tuli ”näkymätön käsi” -ajattelusta, jonka mukaan talous ei tarvitse sääntöjä siksi, että sitä ohjaavat näkymättömät rajoitteet. Sitä, mikä noiden rajoitteiden alkuperä oli, ei yleensä muisteta kertoa. Vastaus on yksinkertainen: empatia.

Smith kirjoitti kokonaisen kirjan empatian (tai ”sympatian”, kuten hän sitä nimitti) merkityksestä ja väitti, että juurikin empaattinen ihminen ei tarvitse sääntöjä, sillä hän empatiansa vuoksi ottaa muut lukuun eikä anna kaupankäynninkään liukua epäoikeudenmukaisuuteen. Ideaalitilassa ihminen on empaattinen, ei egoistinen, ja juuri tuollainen yksilö voi huoleti toimia vapaasti, sillä vapaudessaankin hän kunnioittaa muita.

Tämä muistutus jäi kirjaamatta ylös vapaan markkinatalouden kehitystarinaan. Yhteiskunta unohti, että toimintamme ytimessä on oltava kyky huomioida myös muut. Juuri tämä kyky tulisi nyt maalata suurin kirjaimmin yhteiskunnan ylle, osaksi sen instituutioita ja sitä kautta osaksi myös omaa mieltämme. Vain silloin, kun empatia – muiden yksilöiden näkökulman vakava huomioonottaminen –  on kaiken lähtökohta, ei egoismi voi normalisoitua.