Empatia – sokeripintaa vai välttämättömyys?

Empatiasta puhutaan paljon. Sen oletusarvo on voimakkaasti positiivisen puolella: empatia on hyödyllistä, rakentavaa ja hyvää, sitä tulisi vaalia ja kehittää. Samalla empatiaa usein pidetään automaattisena lääkkeenä erilaisiin moraalisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. ”Ole empaattinen”, meille sanotaan. Vihatekojen ja –puheen aikakaudella tästä pyynnöstä on tullut jo vaatimus, ja yhä useampi kirjaa empatian välttämättömyyden politiikkaa koskeviin puheisiinsa.

Empatia on kuitenkin ristiriitainen termi, sillä se on myös negatiivisesti värittynyt. Monien mielikuvissa se on sokerinsekaista höttöä, jonkinlaista ihmiskunnan naiivia halailua, joka ei perustu realismin varaan. Empatiaa korostava yhteiskunnallinen kommentaattori voi vaikuttaa liioitellun viattomalta taholta, joka ei tunne ihmisyyden karumpia puolia ja raadollisempia kaarteita, eikä siten lopulta tiedä, mistä puhuu. Pommit räjähtelevät, ilmasto kaatuu, epätasa-arvo tappaa, ja meidän tulisi vain hymyillä empaattisesti? Kyynisimmille empatiapuhe on tosiasioiden ääreltä vieraannuttavaa ja siten ärryttävää ymmärtämättömyyttä.

Yhtäältä empatiaa sommitellaan vastaukseksi kaikkiin ongelmiin, ja toisaalta sitä pidetään vaaleanpunaisena hattarana, joka ei ratkaise mitään. Tämä empatiaa koskevan kielenkäytön kulmikas ristiriita näkyy myös tutkimuskentällä.

Globaalien uhkien ratkaisija vs. konfliktien tuottaja

Jotkut tutkijat ovat alleviivanneet empatian hyödyllisyyttä, ja esimerkiksi talous- ja yhteiskuntatieteilijä Jeremy Rifkin on tullut tunnetuksi väitteestä, jonka mukaan empatia on tapa ratkaista ihmiskunnan suurimmat haasteet, aina keskinäisistä konflikteista ympäristöongelmiin. Empatian käänteentekevä etu on siinä, että se mahdollistaa sosiaalista harmoniaa sekä sitä kautta edesauttaa kykyä yhteistyöhön. Empatian tilassa ihmiset eivät enää säntäile kukin omaan suuntaansa jättäen siten yhteisen päätöksenteon ikuiseen eripuraisuuden limboon, vaan sen kautta he pystyvät hahmottamaan toistensa näkökulmat sekä muuttumaan yhteistä tulevaisuutta rakentaviksi ”meiksi”. Rifkinin The Empathic Civilisation väittää erityisesti globaalien ongelmien aikakaudella olevan välttämätöntä, että ihmiskunta löytää kyvyn yhteistyöhön – ja tässä empatia on keskeisin, ehdottoman tarpeellinen avain.

Muita esimerkkejä empatiaa kannattavista, tunnetuista tieteentekijöistä on kädellistutkija Frans de Waal, jonka mukaan empatian evolutiivinen funktio on sosiaalisen sovun ja yhteistyön mahdollistaminen. Empatian alkusykäykset auttavat myös muita sosiaalisia lajeja aina rotista simpansseihin toimimaan yhdessä, olemaan yhteisöllisiä, sekä siten turvaamaan selviytymistään. Jälleen perusvire on positiivinen: empatia mahdollistaa yhteisiä tavoitteita sekä samalla on reitti lajiemme elossa säilymiseen.

Toisaalta tieteestä löytyy myös kyynisiä vastalauseita. Esimerkiksi psykologi Paul Bloom on popularisoinut ajatusta, jonka mukaan empatiasta tarjotaan usein aivan liian myötämielinen kuva. Hänen mukaansa se ei ole vastaus merkittäviin yhteiskunnallisiin ongelmiin, ja pikemminkin se johtaa meitä harhaan sekä tuottaa noita ongelmia. Empatia ei siten korjaa vaan hajottaa, ja naiivi suhtautuminen siihen estää näkemästä tätä. Empatian hajottavuus on seurausta erityisesti sen puolueellisuudesta: empatia työntää meitä välittämään eniten niistä, jotka ovat ilmeisimmin kaltaisiamme. Samastumispintoja etsivä empatia kohdistaa huomionsa samankaltaisuuksiin, ja siten jaetulla kansallisuudella, ihonvärillä, sukupuolella tai sosiaalisella luokalla on äkisti väliä. Rikkaat auttavatkin mieluiten rikkaita, köyhät tunnistavat parhaiten köyhien ongelmat, valkoiset suosivat valkoisia, miehet miehiä, ja heimoutuminen alkaa, tuoden mukanaan kilpailun, vallan, riidan ja hierarkiat.

Sen sijaan, että empatia ratkaisisi vaikkapa rasismia, elitismiä tai sukupuolisyrjintää, se siten saattaa aiheuttaa niitä. Rifkinin korostaessa, että empatia mahdollistaa yhteenkuuluvuuden kautta yhteistyötä, on siis Bloomin kriittisempi kanta se, että yhteenkuuluvuus voi olla valikoivaa, ja että juuri se saattaa johtaa epätasavertaisuuksiin, konflikteihin ja tuhoisiin seurauksiin.

Empatian eri puolet

Miten empatian ristiriitaisuutta voi ratkoa? Tulisiko vain riemulla hokea, että ”kaikki empaattisiksi”, vai tulisiko empatia hylätä, asettaa kirstuun ja naulata kansi lujin iskuin kiinni?

Kumpikaan ei ole kannattava vaihtoehto. Empatiaa ei tule tarjota ihmelääkkeeksi, eikä ykskantaan ja vailla kriittisistä silmää pyytää, että meistä kaikista tulisi empatian avosylisiä lähettiläitä. Sitä ei kuitenkaan voi leimata myöskään salakavalaksi paheeksi, joka lopulta on vastauksen sijaan alkuperäinen vika. Tämä johtuu siitä, että ei ole yhtä, geneeristä ”empatiaa”, joka on pelkästään hyödyksi tai uhaksi.

Kun meille sanotaan ”ole empaattinen”, tulisi samalla tarkentaa, millä tavalla. Mitä empatiaan kannustava tarkoittaa sanalla ”empatia”? Empatiasta puhutaan aivan liian usein ilman määrittelyjä – se oletetaan tietynlaiseksi kertomatta, mitä se varsinaisesti on. Mielikuvat jätetään kuulijan haltuun. Yhdelle ”empatia” sanana on lempeiden hippien halauksia, toiselle taas poliittinen solidaarisuuden metodi, kolmannelle merkki tunkeutumisesta toisen yksityiselämään, ja neljännelle henkilökohtainen tunne, jolla ei ole paikkaa vakavassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Koko käsite jää tulkinnaksi, jota ei avata, ja joka siten poukkoilee mielissämme eri suuntiin, herättäen erilaisia reaktiota.

Tutkimuskirjallisuudesta löytyy empatialle jopa kymmeniä erilaisia määritelmiä. Silti empatian moninaisuutta ei tiedosteta. Siitä puhutaan liian yleistävin sanoin, liian helpolla tavalla, kunnes siitä on vaarassa tulla inflaation kärsinyt klisee. Empatia vaatiikin pelastamista, sen moninaisuuden esilletuomista. Juuri tästä löytyy keino myös selvittää, milloin empatia on uhka, milloin taas jotakin, minkä kultivointi mahdollistaa elämää.

Empatian variaatiot ovat keskenään varsin erilaisia. Yksi voi olla naiivia, toinen eriarvoistavaa, ja kolmas puolestaan välttämätöntä ihmisen ja tämän ympäristön selviytymiselle. Sekä Rifkin, de Waal että Bloom ovat oikeassa: tietynlainen empatia tuhoaa, tuottaa jaotteluita ja konflikteja, kun taas toisenlainen empatia sitoo yhteen, poistaa konflikteja ja mahdollistaa suuntautumista kohti sellaista todellisuutta, jossa elämää määrittää jaettu hyvinvointi, ei vihaava kilpailu.

Yhdessä Samin Kedon kanssa kirjoittamani, pian ilmestyvä Empatia – myötäelämisen tiede (Into 2017) pureutuu empatian historiaan, eri muotoihin, vaaroihin ja hyötyihin. Tausta-aineistona toimii niin evoluutiotiede, kädellistutkimus, psykologia kuin filosofiakin. Kirja pyrkii tavoittamaan, mitä empatia on, mitä sen pimeät kohdat voivat olla, sekä minkälainen empatia auttaa meitä selviytymään siitä uudenlaisten uhkien aikakaudesta, mitä elämme.

Kirja tarjoaa keinoja välttää kaltaistensa suosimista, empatiauupumusta ja -vajeita, empatian käyttöä manipulaationa, muiden tulkitsemisen vaikeutta ja muita empatian säröjä. Perusteesi on selkeä: empatiaa tarvitaan, se on välttämätöntä, sitä tulee kehittää sekä yhteiskunnan että yksilön tasolla. Ilman sitä kadotamme kompassin ja eksymme itsekeskeisyyteen. Reitin kohti empaattisempaa ihmiseläintä tulee kuitenkin kulkea myös kriittisen, empatian eri ulottuvuuksia, riskejä ja ristiriitaisuuksia ymmärtävän katseen kautta. Tarkoitus on sukeltaa sekä sokeristen että kyynisten kuvien alle – sinne, missä empatian eri variaatiot houkuttelevat meitä eri suuntiin, työntäen esille sekä pahinta että parhainta ihmisessä.

 

7a14868ae7e3689f2ba91265c752475e--antony-gormley-wire-art

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Empatia – sokeripintaa vai välttämättömyys?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s