Ihmiseläinluonto

Viimeisin blogini johti moniin yhteydenottoihin, joista joissakin kyseltiin, missä aiheesta voisi lukea lisää, ja käsittelenkö ihmismielen ja luonnon suhdetta kirjoissani. Olen ehkä unohtanut mainostaa kylliksi tuoreinta kirjaani (huomasin, etten ollut edes merkinnyt sitä ”Julkaisuihini”, gulp), joten tässä pieni esittely! Kyseessä siis ”Häpeä ja rakkaus: ihmiseläinluonto” (Into, 2019). Tutkin ihmismielen kiemuroiden ja ilmastokriisin suhdetta paraikaa, ja myös uutta tekstiä on myöhemmin luvassa. Kiitos kaikille mielenkiinnosta!

Mitä tulee ilmastokriisin kiistäviin kommentteihin, joita myös sain osakseni (ja joista osa, ironista kyllä, koostui linkeistä Youtube-videoihin), ne jäivät armotta blogini sensuuriin. Tässä maailmassa on jo aivan liikaa tahallista tietämättömyyttä, jotta antaisin sille ”omalla kanavallani” tilaa.

https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/hapea-ja-rakkaus-ihmiselainluonto/

Luonto, kieli ja kokemus

Luonto voi havahduttaa, tempaista toiselle tasolle, jolta asiat vaikuttavat tuoreilta, erilaisilta ja helpottavilta. Se vetää arvioimaan omaa itseä – maailmaa liian suljetuin katsein ja haluavin käsin hamuavaa ihmiseläintä – luovin tavoin. Se pyöräyttää meidät ympäri ja pysäyttää sitten uuteen asentoon. Erityisesti se houkuttelee arvioimaan ihmiseläimen sijaintia luonnon kartastossa, jossa insinöörimielten suunnittelemien katulinjojen sijaan kohoilee juurina mutkitteleva ja alati jatkuva muutos. Hengästyneenä voi vain pysähtyä ja ymmärtää jotakin toisin.

Luontokokemuksia on tutkittu myös psykologiassa. Tutkijat ovat vieneet luontoon tottumattomia viikkojen vaelluksille ja seuranneet vaikutuksia. Kaupunkien hallittuun ja säännönmukaiseen toistoon taipuneet ovat joutuneet riisumaan itsensä totutuista kaavioista, viihteen viestitulvista, jopa puheesta, sekä vain kulkemaan joen vartta voimatta kääntyä pois itsestään ja ympäristöstään. Seuraukset voivat olla radikaaleja ja uudistaa ympäristömoraalia.

Kokeellisia kokemuksia

Matthew McDonald, J. Hinds ja Peter Ashley ovat tutkimusryhmiensä kanssa dokumentoineet kuinka luontoon meneminen voi veistää esille selkeyden ja kirkkauden kokemuksia, ydinkerrostemme unohdettua huminaa. Siihen liittyy tunne siitä, että valuu osaksi jotakin suurempaa ja suuruudessaan sekä aivan tuttua että kokonaisvaltaisesti käsittämätöntä. Samalla sitä värittävät erikoiset tunteet, joita ei saa mahdutettua totuttuihin kansioihin ja jotka siten jäävät vaille nimilappuja – tunteet, jotka ovat sanallisen sijaan visuaalisia, toden tunnistavia välähdyksiä.

Eräs kokeeseen osallistunut kertoo kokeneensa kuin olisi nostanut päänsä vedestä ja viimein katsonut maailmaa. Joki, vuori, tai tuulen riipimä sade valaisevat reittejä näkemiselle ja hetken maailma hohtaa, piilotetusta ja sivuutetusta tulee havaittua. Samalla luonnossa on kokemus elossa olemisesta, autenttisuudesta.

Nämä kokemukset ovat totutun ylittäviä, filosofian sanastossa transsendentaaleja, omien tuttujen ajatusmallien ulottumattomissa kulkevia, kulttuurin peruskielen ohittavia. Joen varrella yön leviämistä ja heräävien lepakkojen tummia kahahduksia seuraava voi tuntea yön ja kahahdukset lihassaan, sekä niiden kautta nousta näkemään toisella tapaa. Raadollisuus – se, että kuoleminen on kaikkialla – yhdistyy käsitteitä uhmaavaan kauneuteen, elämän kykyyn sulkea meidät itseensä. Kuten Ashley toteaa, materiaaliseen biologiaan putoaminen avartaa eteemme ymmärryksen ei-materiaalisesta.

Yksi selitys luontokokemuksille on ”uskonnollinen kokemus”, filosofi William Jamesin nimeämä tapahtuma. James kuvaa kuinka uskonnollisissa kokemuksissa kieli hälvenee ja sen korvaa intensiivinen oivallus ikään kuin äkisti viimein tietäisimme maailmaan. James itse hakeutui aktiivisesti luontoon, ja kenties juuri luonnossa oleminen avasi hänelle suuntia myös uskonnollisuuteen. Ympäristöfilosofi Piers Stephens on kuitenkin halunnut tulkita Jamesin filosofiaa myös ei-uskonnollisella tavalla, jolloin voidaan puhua vain ”hiljaisista kokemuksista”. Tunturin laella havahtuu hiljaisuuteen, sanojen loppuun, ja juuri tämä tuottaa kirkkautta. Jamesia seuraten nämä kokemukset ovat todellisempia kuin ”todelliseksi” väitetty.

Luontokokemukset voivat kuulostaa esoteeriselta hippi-mystiikalta, sillä länsimainen ihmiseläin kaipaa konkretiaa, mutta Jamesille ja Stephensille ne ovat mystiikan sijaan keino tietää. Keskeistä on niiden tapa paeta ja väistää kieltä. Luonto tuottaa kielen ulkopuolista ymmärrystä ja juuri siksi on havahduttavaa.

Nukkuva hyöty

Pintakulttuurin tylsistyttäviin merkkijonoihin kääriytynyt voi nukahtaa, kulkea horteessa, juoda aamukahvinsa, tehdä työnsä ja kuolla huomaamatta mitään. Muovisessa maailmassa meistä tulee muovisia: me hymyilemme, vihaamme, rakastamme ja suremme tavoilla, jotka olemme oppineet viihteen ja mainosten tarinoista koskien sitä, mitä on olla ”ihminen”. Totutut ajatusmallit toistavat itseään, kunnes me yökimme ulos tunkkaista ja turtaa samuutta. Liian usein sanat toistavat itseään ja tekevät todellisuudesta näköisensä. Silti ne ovat myös turvallisia. Totutusta tulee totuus, eikä ulos enää pääse.

Yksi totuttu tapa hahmottaa todellisuus on hyötyarvo: mistä saada rahaa, rakkautta, suosiota, statusta, onnea? Kun kuvaamme ympäristöä kielen kautta, keskitymme usein hyötyyn. Miten hyötyä maailmasta sekä itsessäni että ulkopuolellani? Hyödystä tulee kaava, ja kaavasta nukuttava paino, joka peittää mielen. Tätä ei tulisi kaihtaa, tämä tulisi hyväksyä, asiasta valittaminen on lapsellista, sillä tätä me olemme – vai olemmeko?

Kun istuu virtaavan joen vierellä, kulkee joki lopulta oman itsen läpi ja läsnä on ”tämä”, joka paiskaa kehon hereille. Luontokokemukset uhmaavat kieltä – tammen tai kiven voi hahmottaa vain ilman biologiankirjojen selitysmalleja tai sanallisten kuvausten litanioita. Samalla luontokokemukset haastavat hyötyä. Kuten Stephens toteaa, ne ovat tapa purkaa totuttua ja havaita todellisuus itsessään, ilman välineellisyyttä. Metsä ei ole enää instrumentti.

Ihmetys ja itseisarvo

Joen vartta kulkeminen saattaakin avata eteen jotakin hyvin ilmeistä: luonnon olennoilla ja asioilla on arvoa itsessään, tunturin moraalinen merkitys on muuta kuin hiihtohissejä ja porolaitumia. Luontokokemuksiin liittyy siten moraalinen kunnioitus, joka ei kuitenkaan synny ympäristöetiikan pitkistä, akateemisista, sähkövalon alla kirjatuista argumenteista, vaan jostakin, jonka nykyhetken ihmiseläimet halussaan etsiä helppoutta ovat usein unohtaneet: ihmetyksestä. Kuntosalien ja kokkiohjelmien todellisuus tarjoaa asioita valmiina, ”tässä, ota”. Se kertoo, väittää ja tyrkyttää. Jäkälä ei tyrkytä vaan imee ihmetykseen, luonto ei tarjoa vaan kutsuu. Ympäristön olentojen ja asioiden itseisarvo todellistuu ihmetyksen kautta.

Ihmetys limittyy yhteen kirkkauden kanssa. Joessa kahlaava sekä tietää selvästi että ihmettelee vahvemmin kuin koskaan. Asiat ovat ilmeisiä, esillä, auki, ja juuri siksi hämmentäviä. Samalla esille työntyy nöyryys. Minä en omista tätä. Minä en ole tämän yläpuolella, ulkopuolella tai keskiössä. Minä olen yksi kuolevista, en jumalan kuva. Minun rinnallani kulkevat vedet, kuoriaiset, ilmaa nielevä naava ja huohottavien hirvien laumat, minussa on tuulien virtaus ja solujen syntymä. Minä olen luonnossa ja se minussa, eikä luonto siten ole välineeni tai minä sen auktoriteetti.

Käsitys itseisarvosta lehahtaa siis aktuaaliseksi kohtaamalla luonto hyötykeskeisyyden ulkopuolella. Luontokokemuksia ei synnykään helposti silloin, kun luontoa lähestytään ensisijaisesti hyödyn kautta. Kun metsässä kulkeva kantaa kivääriä, on päämääränä palkkio ja huomio on vain metsäautoteiden montuissa ja tapetun lihan halussa. Yhtä usein kuin olen nähnyt metsässä metsästäjiä olen ihmetellyt tapaa, millä he siellä ovat: autoilla on ajettu aivan hirvitornin juurelle ja metsä kohdataan tuijottamalla ruudulta gps:ää. Yhtä lailla marjoilla sankonsa täyttävä tai kalaa joesta hakeva saattaa keskittyä vain palkintoon. Luonto jää sivurooliin, hyödyn hakemisen näyttämöksi, joka saattaa hetkellisesti rauhoittaa, mutta jota silti ei varsinaisesti huomata. Ihminen peittää luonnon haluillaan, eikä metsä tällöin voi täyttää aistiverkostoja. Hyöty vaimentaa kyvyn havaita.

Luontokokemukset vaativatkin välineellisyyden unohtamista, metsään astumista ilman ensimmäistäkään ajatusta sen praktisesta hyödyntämisestä. Ne vaativat myös aikaa sekä yrittämättömyyttä. Kokemus ei saavu sitä odottavalle. Itselleni vahvimmat hetket ovat tapahtuneet pitkillä vaelluksilla, päivien ja öiden vuorotellessa ilman digitaalinäyttöjä ja ajan hävitessä kiertokulkuihin. Luontokokemus voi silti tapahtua milloin tahansa, jopa puiston laidalla katseen keskittyessä kädessä olevan ruudun sijaan tammen runkoa tarkistaviin muurahaisiin tai valon kulkuun kaarnalla. Ainut ehto on: älä pyydä luonnolta mitään, älä vaadi palkkioita.

Hyödyn korvaa itseisarvo, jonka luo ihmetys ohjaa. Koivu on arvokas muunakin kuin halkoina, suon arvo ei ole turpeessa, jäniksen arvo ei ole lihassa. Moraalia opitaan luonnosta, sillä luontoa kokemalla meihin asettuu oivallus itseisarvosta – siitä, että ulkopuolellamme on jotakin suunnatonta, kaikkeudessaan kaunista, sinällään merkityksellistä.

Avoin

Lopulta luonto itsessään on radikaali kritiikki, joka kohdistuu kaikkialla vyöryävään, välineellistävään maailmankuvaan ja sitä kautta unessaoloon. ”Tässä”, liekehtii pilvien valumissa ja peuran kylkien varjoissa. Avoin korvaa suljetun. Ennen kaikkea se on kritiikki sitä öljyä syövää ja kaasuja oksentavaa koneistoa vastaan, joka on tuhoamassa ympäristön olioiden ja ilmiöiden mahdollisuudet jatkaa olemassaolonsa merkillisiä maastoja.

Syväekologi Arne Naess totesi, että moraaliseen muutokseen ei tarvita teoriaa, vaan pelkästään käsityskyvyn kehittämistä. Käsityskyky syntyy luonnossa, luonnon kautta, olemalla luontoa. Narsistinen ihmiskeskeisyys näyttäytyy absurdina häpeän pisteenä, ja sen yli leviää oivallus arvosta, jolle omamme on alisteinen.

Luonto on tässä, meissä, kaikkialla ja aukeaa hyödyn ja valmiiksi annetun hylkäämällä. Se on toisin käännetyissä asioissa, kielettömän kokemuksen kouraisuissa. Se on itseisarvo, elämän ensimmäisen nykäyksen arvokkain alkuperä, joka tarvitsee huomiomme akuutimmin kuin koskaan.

bull-moose-in-fog-tim-grams

Maailmat jään läpi

Vesi ja jää, ja parhaimmillaan molempien yhdistelmä, vetävät kohti. Talvisin kuljen järven jäällä, riisun hansikkaat, ja koirien juostessa valkoisessa, läähättävässä riemussa, asetan kädet karikoiden yli kurottuneille jäälohkareille, jotka ovat kumpuilevaa, reunatonta liukkautta ja äkisti rikkonaisia reunoja kuin kirkaisu tai hiljainen, liikkumaton räjähdys. Kun iho kulkee jäätä pitkin, on vain nyt, ja kaikkialta kimpoava valo on tietoa ilman selvityksiä. Silloin voi pysähtyä keskelle jäätä, sulkea silmät ja kuunnella vaihtelevien lämpötilojen ja toisiaan vasten liikkuvien elementtien aiheuttamaa jään ujellusta sekä toivoa, että seuraava railo ja pamahdus olisi aivan tuossa tai tässä, nyt.

Kesäisin istun rannoille ja katson veden läpi kohti pohjaa, jossa menneiden aikojen oksat ja lehdet muuttuvat kuoleman kautta tummaksi, hauraaksi elämäksi. Toisinaan riisuudun ja uin silmät vedenpinnan tasolla, katsoen kohti liukuvia aaltoja, ollen lopulta yksi niistä, niiden löytämä. Syksyllä kuljen puisen niemen rantakiville ja näen uneliaita lintuja, sekä niiden rinnalla herääviä lintuja, jotka ponnistavat taivaalle viimojen viileyttä valittaen. Muuttavien eläinten siipieniskut toistavat veden kiertoa. Oli kesä, oli pesä, oli auringon lämmittämä ruovikko, ja nyt pesän poikanen ihmettelee haluaan nousta ja lentää kauas, ihmettelee kykyään sukeltaa ja sitten kohota, kehonsa täyttä ja virtaavaa vahvuutta.

Kaiken läpi kulkee vesi, ja lintu kulkee veden läpi, vuodesta toiseen, elämän alusta kuolemaan saakka ja sieltä uudelleen elämään. Ei ihme, että Kalevalan maailman loi lintu veden äärellä, huokaiseva, yksinäinen alkusotka.

 

ice_cave_blue_104138_3840x2400Keväät ovat paras ajankohta. Se tapahtuu ennen kuin ehtii muodostaa ajatusta siitä, mitä tapahtuu. Viime viikolla huomasin pysähtyneeni metsälenkillä kohtaan, jossa jäästä vapautunut vesi peitti jääksi jäänyttä vettä. Olin kumartunut, riisunut hansikkaat, ja asettanut kädet kylmään kuin näin olisi väistämätöntä ja ilmeistä, sekä löysin itseni paikoiltani vailla aikaa. Pieni, nimeämätön toukka kiemurteli veden alaisen jään pinnalla, ja me olimme äkisti ja sulavasti rinnakkain, kaksi tyystin toisilleen tuntematonta kummajaista, kaksi vedestä elävää.

Koirat nousivat kivilohkareiden päälle, sitten jälleen katosivat etsimään asioita, joista vain ne tietävät. Lohkareet oli kuljettanut ja vapauttanut vetäytyvä jäätikkö tuhansien vuosien takaa. Joskus oli ollut se päivä, jokin tietty päivä ja hetki, jolloin nuo nimenomaiset lohkareet olivat sulaneet jäästä irti ja jääneet paikoilleen törröttämään, ja nyt oli tämä tietty päivä, tuhansia vuosia myöhemmin, jolloin niiden vierellä vapautui vettä jäästä sallien sisäänsä elävän toukan ja minun elävät käteni.

Pitäisi hämmästyä sitä, että maailma on, totesi filosofi Wittgenstein. Mystistä ei ole se, miksi maailma on, vaan se, että se on, neuvoi hänen klasikkonsa Tractatus ja tuo lause on hionut tiensä mieleeni vahvemmin kuin yksikään toinen. Tulisi pysähtyä ja ihmetellä. Parhaimmillaan ei muista, että tulisi tehdä niin, vaan löytää itsensä kädet vasten jään ja veden jatkuvaa liikettä, ihmetyksessä. Että maailma on, että jäätä on, ja lohkareita, toukkia, koiria sekä kädet, juuri tällaiset kädet. Wittgensteinin mukaan metafyysiset asiat kuuluvat mystisen piiriin: ne voidaan tunnistaa, mutta kieli ei voi niitä tavoittaa. Ne täytyy kokea, ja mystinen kokemus on kokonaisuuden havaitsemista. Kieli, ajattelu johtavat vain tiettyyn pisteeseen, ja sen jälkeen on valittava hiljaisuus.

”Sub specie aeternitatis”, totesi Wittgenstein myös. Elämä, taide, moraali tulisi nähdä ”ikuisuuden näkökulmasta”. Vaikeita aiheita, jotka saattaa hahmottaa vain ihmetyksen kautta. Häntä aiemmin Baruch Spinoza oli käyttänyt samaa termiä etsiessään totuutta, joka ulottuu nähdystä ei-nähtyyn. Jäässä ja vedessä on totuuksia, jos vain löytää itsensä niiden ääreltä, ajattelun tuolta puolen, sanoista luopuneena.

Annie Dillard julkaisi vuonna 1974 kirjan nimeltä Pilgrim at Tinker Creek. Se on pyhiinvaellus luontoon keskiössään joki, sammakot, alkueläimet, hyönteiset, vesi. Dillard summer-rocks-trees-riverkulkee lähiympäristössään ja kuvaa kokemaansa. Teosta on pidetty amerikkalaisen luontoromantikko Henry Thoreaun Walden -teoksen uudistajana. Thoreaukin kulki luontoon ja kirjasi ylös näkemänsä. Pois kaupungeista, pois ajatusten jatkuvasta itsetietoisuudesta, pois ennalta määritetyistä kaavioista elämälle, kohti havahtumista aiemmin huomaamattomien asioiden merkilliseen valtavuuteen, on molempien kehotus. Dillard kuvaa pieniä asioita, sellaisia, joita yhteiskunta ei kehota havaitsemaan. Hetkiä, jolloin varjot ovat sinisiä, ja linnun sininen varjo kulkee jäällä kuin lähettiläs toisesta ulottuvuudesta, kikattavien lasten luistinten läpi, yli ja ali. Hetkiä, jolloin puu on äkisti värejä sekä valoja, ja Dillard varma siitä, että materiaalisen tällä ja tuolla puolen on asioita, joita ihmetellä.

Ja juuri ihmetellä Dillard osaa, odottamatta tai antamatta ainuttakaan vastausta. Hän havahtuu siihen, että yhtä hyvin varjojen ja heijastusten todellisuus voisi olla se aito: kun jotakin heijastuu vettä vasten, onko muodostunut kuva harhaa? Missä alkaa aito maailma, missä on raja aidon ja kuvitellun välillä, eikö kaikki ole vain aistien tanssia vailla ratkaisuja? Nämä olivat jo Platonin kysymyksiä, ja Dillard palaa niihin. Silti kuten Platon, myös Dillard kokee tietävänsä jotakin. Se jokin vain kavahtaa sanoja, se pitää havaita juuri silloin, kun lintuparvet ovat sinisiä varjoja tai lehahtavia ääniä, jotka voi kuulla vain yllätetty.

Luettuani yön Dillardia kuljin päivällä jälleen rannalle, tällä kertaa pitkän laiturin päähän. Koirien kohottaessa kuononsa kohti palaavien lintujen siivekkäitä ääniä, hajuja ja aavistuksia, kuuntelin jäätä. Kauempana vapaa ulappa solisi rannan jään alla kuin vuorien kivistä pintaa murtumaan pakottava puro. Muutaman päivän päästä olisi vuoden paras hetki, jolloin rannan jää on rikkoutunut pieniksi kimpaleiksi ja aallot nostattavat kimpaleet lasiseen helinään, joka jatkuu öiden läpi heltymättömänä energiana, kielettömänä ilmeisyytenä. Istuin laiturin reunalle ja katsoin alas. Vedessä on tasoja. Jälkiä menneestä. Jää sulaa vaiheittain, ja sen sulaessa paljastuu historia. Kymmenen senttiä vapaan veden alla oli kerros jäätä täynnä ilmakuplia ja valkoisia railoja kantaen merkkejä äkillisistä marraskuun pakkaspäivistä, jolloin viimeisetkin muuttajat lähtivät.

Jossain kohden makasi lehtipuun kerkkä, joka oli pudonnut juuri tiettynä hetkenä, kenenkään huomaamatta. Mietin, oliko silloin satanut lunta tai räntää, oliko tuullut, olinko itse kulkenut silloin metsässä tai punonut ajatuksiani epäselviksi vyyhdeiksi tavalla, mihin vain kirottu itsetietoisuus pystyy. Mietin, mistä puusta kerkkä oli tullut, milloin se oli kasvanut, mistä sen DNA oli syntynyt, mitä sen esivanhemmat, puiden esipuut, olivat tehneet silloin, kun kaikkea tätä peittivät vielä lohkareita kantavat jäämassat.

ice_veils3Jää vaikutti epäsymmetriseltä harsolta, tai valkoiselta kartastolta maailmankaikkeuteen, tai itse linnunradalta pimeää pohjaa vasten. Se katkeili, siinä oli aukkoja, kerroksia, takautumia, muutoksia, sysäyksiä. Viimeisen kerroksen alla välkehti pieniä kaloja, jotka olivat tulleet etsimään lähitähden valoa. Ne liikahtelivat, hopeiset kipinät. Elämä jään alla. Kaikkina niinä päivinä, jolloin itse kuljin jään päällä vaimennetussa, kylmän pysäyttämässä maailmassa, oli jään alla odottavaa elämää, olentoja täynnä happea ja verta, toisen valtakunnan viitseliäitä valmiina pyrähtämään kohti kevään ensimmäistä tähden valaisua.

Monia maailmoja, kerroksittain. Ihmisen ja koiran, lehtipuiden, kalojen, sotkien, jääkausien, galaksien maailmat jään harsoisissa kartoissa, kaikki siinä jatkuvassa liikkeessä, josta jo esisokraattinen filosofi Herakleitos puhui väittäessään kaiken olevan vain liikettä, virtaa kuin vesi, kaikki toisiinsa vaikuttaen, limittyneenä, liian usein huomaamatta.

Dillard kuvaa kuinka kalojen liike on aina ohi juuri, kun se voisi huomata. Hopeiset kipinät ovat poissa sillä hetkellä, kun silmä koettaa tavoittaa ne. Hän myös zen-filosofiaa mukaillen kuvaa kuinka tämä hetki on alati poissa ja katoaa ennen kuin sanat voivat tavoittaa sitä. Yrittämällä ei löydä, viittovat kädet osoittavat vääriin suuntiin. Hän pyytää siirtymään pois itsetietoisuuden kehikoista, kohti täydellistä tyhjentymistä siten, että todellisuus voi astua meihin. Itsetietoisuutta ei voi sammuttaa, ajattelua ei voi pyyhkiä pois pakottamalla. Kommentaattori on alati paikalla, ja mielemme koettaa etsiä selityksiä ja malleja, joiden kautta jäsentää todellisuus. Kieltä, ajatuksia, oletuksia, kulttuurien kylläisiä hahmotuksia ei voi padota pois, muistuttaa Dillard. On kuitenkin mahdollista seurata veden liikettä tietoisuuden laidoille, yrittämättä, antautuen ja avautuen, kunnes kieli ja hahmot väistävät välähdyksittäin. ”Kun näen tällä tavalla, todella näen”, toteaa Dillard. Tämä on ”täydellinen lahja, ja täydellinen yllätys”.

Se, että maailmat ovat – veden molekyylit kiteinä kämmeniä vasten.

20170319_132725_HDR