Muutoksia

Blogini on ollut viime kuukausina rauhallinen. Tämä johtuu siitä, että olen luonut sosiaalisen median tilit, joissa käsittelen eläin- ja ympäristöaiheita. Suurin osa kommentoinnista ja keskustelusta tapahtuukin somen kanavilla. Aion silti edelleen julkaista blogissa pidempiä tekstejä, jotka sallivat asioiden hiukan syvällisemmän käsittelyn. Myös podcastit ilmestyvät edelleen blogin kautta.

Siirtymä ei ollut minulle itsestäänselvyys. Olen ihminen, joka pitää kirjojen fyysisestä tunnusta, hiljaisuudesta, sosiaalisen metelin siirtämisestä sivuun. Tunnistan itsessäni annoksen sellaista primitivismiä, joka tahtoisi takaisin aikaan ennen yltiöpäistä teknistymistä ja teollistumista. Miksi joku haluaisi mennä sosiaaliseen mediaan, kun hän voi astella risukkoon ja istua kannon päällä ja ihmetellä, että mitä?

Osittain näistä syistä minulla ei ollut televisiota liki 20 vuoteen. Kun ihmiset innostuivat sarjoista, oli minun vaiettava (mikä ”The Wire”?) ja palattava kirjojeni ääreen. Puolet tästä ajasta asuin maalla, suurimmaksi osaksi yksin koirieni kanssa. Pitkään en katsonut lainkaan sarjoja tai edes elokuvia. Sosiaalista mediaa käytin vähän ja pääsääntöisesti innostumatta. Niin kovasanaista riitelyä tai pintapölinää somaksi filtteröidyn ”minän” ympärillä! Niin paljon kirjoja luettavana! Muistan illat, jolloin tuli rätisi kakluuniuunissa ja istuin sohvaksi muuttamani ikivanhan puusängyn päällä artikkeleita, kirjoja, tekstiä sylissäni ja mielessäni.

Jossain vaiheessa en tahtonut lukea edes uutisia. Kuvittelin, miltä tuntuisi irrottautua yhteiskunnasta. Halusin leikata hirsitupani ajasta ulos ja jäädä sen rauhaan lukemaan ja kirjoittamaan. Ulkomaailma vaikutti tuovan mukanaan vain tietoa katastrofeista, konflikteista, typerryttävästä ja tylsistyttävästä julkkisviihteestä – asioista, jotka eivät kuuluneet hirsiseinieni sisälle saatikka huoneeseen, jossa koirat kuorsasivat vieressäni samalla, kun käänsin sivua. Pois!, halusin ilmoittaa ulkomaailmalle. Täällä luetaan!

Silti olen työlläni koettanut myös vaikuttaa ulkomaailmaan edes hitusen. Toivoisin saavani ihmiset pohtimaan eläin- ja luontosuhdettaan sekä tapaansa elää, toimia, ostaa, tuntea suhteessa ei-inhimilliseen maailmaan. Blogini on ollut yksi keino, kirjani ja artikkelini toinen. Pitkään ajattelin, että ne riittävät – kunnes aloin havahtua siihen, että hirsitupani ulkopuolinen maailma oli muuttunut.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat koettaneet pysytellä uusien teknologioiden ulottumattomissa. Heillä on vanhanaikaiset kännykät, joilla näpytellään tekstiviestejä vanhaan tyyliin, stoalaisesti ja vaivalloisesti. Heillä ei ole Netflixiä tai televisiota. Erityisen tarkkoja he ovat siitä, että heillä ei ole tilejä sosiaalisessa mediassa. Ihailen heitä, ja oikeastaan haluaisin olla aivan kuten he. Joskus ajattelen, että he pysäyttivät ajan omalla tavallaan: he jäivät 1990-luvulle. He käyttävät nettiä, mutta Facebookia ei ole vielä lanseerattu Twitteristä, suoratoistopalveluista, Instagramista ja älypuhelimista puhumattakaan.

Minäkin tahtoisin elää 1990-luvulla – ja itse asiassa veisin meidät kaikki sinne takaisin, jos vain voisin. Berliinin muuri olisi juuri murrettu, Margaret Thatcher olisi luopumassa vallassa ja utopiat olisivat äkisti lähellä (ennen kuin sitten loittonisivat, mutta sitä me emme vielä tuolloin tietäisi).

Samalla olen kuitenkin tietoinen siitä, että osa ihmisistä on aina suhtautunut vieroksuen teknisiin ja kulttuurisiin muutoksiin. Luddiitit paiskoivat koneita palasiksi ja vähemmän radikaalit ihmiset yksinkertaisesti välttelivät uusia vempeleitä. Kulttuuriteknologioista jopa elokuvat herättivät kummastusta, pelkoa ja vieroksuntaa. Mitä tapahtuu kirjoille ja näytelmille!, saattoivat kriitikot parahtaa ja viiden vuoden takainen Elisa hirsituvasta nyökkää heille ymmärtävästi. Kun elokuviin totuttiin, sai television saapuminen monet takajaloilleen. Kun televisioon totuttiin, sanoi joku jossain vaiheessa sanat ”world wide web” ja jälleen osa ihmiskunnasta veti kauhistuneena henkeään.

Muistan itsekin, miten nuorena päätin, että siihen hullutukseen en lähde mukaan. Rajansa kaikella! Kirjoitin ensimmäisen opintoesseeni kirjoituskoneella (”varhaisen neuvostoelokuvan estetiikka” nak nak nak nakutettuna) ja tietokoneen hankkiminen tuntui kuin olisin ottanut askeleen kuuhun.

Kun vuonna 1995 ystäväni raahasi minut puolipakolla Turun yliopiston ATK-luokkaan ja esitteli asian nimeltä ”internet”, olin hölmistynyt. Mitä tällä nyt sitten pitäisi tehdä? Ystäväni avasi hakukoneen (Yahoo!) ja supisi, että voisin kirjoittaa siihen ihan mitä vain. Hänen silmänsä hehkuivat. Mitä tahansa! En ymmärtänyt. Miksi minä tahtoisin kirjoittaa tähän ihan mitä vain? Mitä hyötyä siitä olisi? Mikä herrankeli tämän kaiken tarkoitus on?

Nyt julkaisen tämän blogin netin välityksellä ja milleniaalit eivät edes tiedä, mitä on elää ilman world wide webiä. Tai älypuhelinta. Tai Facebookia. Kun itse olin lapsi, saattoivat vanhemmat sukulaiset kertoa nostalgisesti hymyillen ajasta, jolloin ei ollut televisiota. Te uusi sukupolvi olette tottuneet aivan merkilliseen elämäntyyliin!, he päivittelivät ja alkoivat muistella, minä vuonna televisio kaikessa mustavalkoisuudessaan lopulta saapui heidän omaan elämäänsä.

Ajat muuttuvat. Teknologiat ja niihin liittyvät kulttuurit muuttuvat. Keskustelut muuttuvat. Ja keskusteluissa on hyvä pysyä perässä.

Vieroksunta voi olla tervettä – onhan esimerkiksi sosiaalisen median kova käyttö liitoksissa keskittymishäiriöihin ja jopa addiktioon, joka pakottaa tarkistamaan nyt ja nyt ja nyt, sanoiko joku jossain jotain. Joskus vieroksunta voi kuitenkin olla myös elitististä. Frankfurtin koulukunta jyrisi muistutuksia siitä, että ”massamedian” vieroksuminen sen massaisuuden vuoksi on porvarillinen keino ylläpitää erontekoa ylempien ja alempien luokkien välillä. Nykykontekstin läpi ilmaistuna, ylemmän luokan edustaja lukee venäläistä kirjallisuutta ja käy teatterissa, alempien luokkien edustajat puolestaan sähläävät somen ja Netflixin kanssa.

Frankfurtin ajattelijat olivat oikeassa. Se, että yleisiksi muuttuneet teknologiat ja kulttuurinmuodot tuomitaan vain niiden yleisyyden vuoksi, on elitismiä. Koko eronteko matalan ja korkean kulttuurin välillä näyttäytyy kyseenalaisena. Tv-sarjat voivat sisältää syväluotaavaa kommentaaria, ja somessa käydään vakavaa yhteiskunnallista keskustelua.

Jälkimmäinen asia on kiinnittänyt myös minut someen. Huomaan, että henkilöt, jotka eivät siellä ole, jäävät usein keskusteluista ulkopuolelle – he eivät aina tiedä, mistä puhutaan ja miten. Jos ihmisellä on halua seurata yhteiskuntaa, on sosiaalinen media lähes välttämätön paha. En voi suositella sitä. Olen vakuuttunut siitä, että se tekee ihmismielelle ja elämänrauhalle enemmän huonoa kuin hyvää, ja on algoritmeineen yksi perkeleen perkele. Silti, keskustelut ja ihmiset ovat siellä. Oma lähtökohtani on tämä: jos haluan herättää eläin- ja ympäristöasioihin liittyvää keskustelua, on minun pakko olla sosiaalisessa mediassa. Kompromissiratkaisuni on koettaa samalla minimoida sen haittavaikutuksia.

En voi kiistää, ettenkö tässä kohtaa pohtisi myös lukijakunnan kokoa. Akateemiset artikkelit saavat keskimäärin joitakin kymmeniä lukijoita. Akateemisia kirjoja luetaan joitakin satoja tai tuhansia kertoja – jos hyvin käy. Kun aloitin tämän blogin, olin äimistynyt: ensimmäinen blogini keräsi 6000 lukijaa yhdessä päivässä. Suosituimmat blogitekstini on luettu 60 000 kertaa. Maailmanparantamisen (kyllä!) kannalta blogi vaikutti järkevältä ratkaisulta. Sosiaalisessa mediassa lukijamäärät ovat parhaimmillaan vielä monin kerroin suuremmat. En halua ajatella asioita pelkästään lukumäärinä tai optimoida vaikutusmahdollisuuksia, mutta en myöskään voi täysin ummistaa itseäni siltä tiedolta, että someteksti tavoittaa huomattavasti suuremman yleisön kuin sen akateeminen sisar.

Toki olen edelleen ennen kaikkea akateeminen filosofi. Käytän aikani pääsääntöisesti akateemisiin teksteihin – tutkimustyöhöni. Vaikka artikkelin lukisi vain pieni joukko ihmisiä, voi se joukko silti olla arvokas ja kuljettaa väitteitäni eteenpäin kritisoimalla, kommentoimalla, opettamalla. Kun haluan ottaa osaa suoraan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, on minun kuitenkin kuljettava myös muita väyliä, joilla kirjoitan lyhyemmin ja yleistajuisemmin. Nuorempana olin tutkijan lisäksi aktivisti, ja huomaan tämän roolin palanneen luokseni sosiaalisen median myötä. Blogi ja sosiaalisen median kanavat ovat minulle sopivaa filosofin aktivismia. Niissä yhdistyy filosofinen tutkimus ja halu laajempaan, julkisempaan keskusteluun.

Toisinaan sosiaalinen media puraisee. Saatan myös tuntea itseni likaiseksi mainostettuani toistuvasti omia näkemyksiäni. Katsokaa, mitä sanoin! Tulkaa tänne ja lukekaa! Joskus tämä kaikki saa minut voimaan pahoin ja silloin haluaisin oksentaa somen itsestäni ulos sekä nukahtaa jälleen kirjan äärelle, vasaralla rikki hakattu älypuhelin vierelläni.

Silti tämä on tutkijan uutta arkea. Tutkijat mainostavat somessa hankkeitaan, tutkimuksiaan, tekstejään, haastatteluitaan – kaikkea sitä, mikä aiemmin vain merkattiin yliopiston tietokantoihin olettaen, ettei niitä sieltä kukaan jaksa lukea. Yliopistolliset tahot jopa velvoittavat ihmisiä hankkimaan twitter-tilejä – asia, mistä itse olen kieltäytynyt, sillä rajansa kaikella (kuiskasi 1990-luku). Vaikuttaa, että tämä on myös monien muiden arkea. Kirjailijat mainostavat somessa itseään, samoin kuin muut taiteilijat. Perinteinen ”korkea kulttuuri” markkinoi itseään siellä, mitä moni pitää hyvin matalana. Tämä ei ole mielestäni hyvä suuntaus, mutta jos sitä ei seuraa, on vaarassa menettää äänensä.

Sosiaalisessa mediassa on myös hyvät puolensa. Tekstien lyhyt pituus tarkoittaa, että on aikaa julkaista useampia pohdintoja. Vuorovaikutus lukijoiden kanssa on mutkattomampaa (joskin myös huomattavasti ikävämpää silloin, kun huomaat jonkun joukkion maalittaneen sivusi sadoilla raivokommenteilla, joiden avainsanat ovat ”ituhippi perkele!!!!!”). Jakaminen on helpompaa. Kaikki tapahtuu siellä, missä muukin yhteiskunnallinen keskustelu.

Silti myös tunnistan vaarat ja hamuan kirjoja käsiini sekä rauhaa ympärilleni. Joskus saatan kuulla kaakeliuunin ritinän, vaikka nykyään asun kerrostalossa ja kaupungissa. Elämäni on muuttunut, mutta kaipaan maalaishirsitupani hiljaisuutta sekä ajatusta aikakapselista, joka täyttyy koirista, teksteistä, teestä ja rauhasta. Haluan pysyä muutoksen mukana, mutta en mukisematta tai miten vain.

Tätä blogiakin kaipaan. Jos vain olisi määrättömästi aikaa kirjoittaa! Kirjojen ja artikkelien työstäminen vie valtaosan ajastani, ja hyvä niin. Nyt oman osuutensa vie myös sosiaalisen ja muun median kannanotot. Kuten sanottua, aion kuitenkin edelleen jatkaa myös täällä.

Hermiandhounds kiittää mutta ei kuittaa.

(Facebook: Elisa Aaltola, Instagram: Elisa_aaltola)

2 kommenttia artikkeliin ”Muutoksia

  1. En voisi olla enempää samaa mieltä somesta ja kaikesta, mitä tässä kirjoitit ja minäkin olen usein haaveillut, että muuttaisin erämaamökkiin ja sulkisin pahan maailman ulkopuolelleni. No ei ihan helppoa ihmissuhteiden ja elämäntilanteen takia. Mutta eräällä tapaa itsekästähän sekin olisi. Käpertyä turvalliseen pesään ja antaa muiden hoitaa maailman ongelmat. Kieltämättä kyllä huolestuttaa, mitä some tekee ihmiskunnalle, kun oikeasti tärkeät asiat jää turhanpäiväisten, omien napojen ympärillä pyörivien päivitysten jalkoihin.

    Ja kyllä some tosiaan usein kolhaisee kovaa, varsinkin teitä heikompien puolustajia. Ihmettelenkin aina, mistä löydät voimia taistella epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja puolustaa puolustuskyvyttömiä, kun itse saat täyslaidallisen sontaa päin naamaa. Minullakin lähes päivittäin tunteet kiehuu eläinoikeuksien puolesta, mutta tunnustan, etten pysty kaikkein karmeimpia juttuja edes lukemaan. Pelkään siis niitä tunteita, joita ne jutut herättää. Tekoihin olisi jopa helpompi ryhtyä, kun vain keksisi miten.

    Tuntuu myös niin absurdilta, että tarvitaan meitä, jotka puolustaa toisten lajien oikeutta elää, kun sen pitäisi olla itsestäänselvyys. Kunpa ihminen jonain päivänä ymmärtäisi, ettei ole sen yksinoikeus säädellä luontoa. En keksi ainuttakaan asiaa, jossa ihminen olisi toimillaan ollut luontoa viisaampi.

    Kiitos sinulle, että annat äänen niille, jotka eivät osaa puhua ja voimia taistelussa heidän puolesta!

    Tykkää

    1. Suuri kiitos kauniista ja kannustavasta palautteesta! Ymmärrän myös sen, ettei pahimpia juttuja halua nähdä / lukea. Vältän niitä usein itsekin (vaikka toisaalta ajattelen, että välillä on vain pakko katsoa, jotta ei unohda). Kaikkea hyvää ja oikein aurinkoista kevättä sinulle!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s