Susiasiat ovat Suomen villi länsi.

Saan paljon susiasioihin liittyviä viestejä. Toistuva teema on huoli siitä, että pihojen laidoille jätetään susia houkuttelevia haaskoja, minkä jälkeen raportoidaan susihavaintoja ja haetaan poikkeuslupia. Toinen yleinen teema on, että koiria ja muita kotieläimiä jätetään yöksi pihalle ilman kunnollista suojaa, vaikka asutaan susireviirillä. Kun susi sitten käy viemässä koiran tai lampaan, vaaditaan kyläkokousten voimalla tappolupia. Ihmisen oma rooli, oma vastuu, unohtuu.

Riistakeskus, eli entinen metsästäjien keskusjärjestö, myöntää varsin vapaasti susien tappamisen sallivia poikkeuslupia. Susia voi häätää asutuksen läheltä karkottamalla, mutta lupahakemuksia selaamalla käy selväksi, että monille karkotukset ovat nimellinen keino saada tappolupa. Lehtihaastattelussa eräs useita hyväksyttyjä poikkeuslupahakemuksia tehnyt taho kertookin, että ”karkotuksia on tehtävä, jotta voi hakea tappolupaa”. Viimeisimmässä hakemuksessaan hän ei edes mainitse karkotustapaa tai muista sen ajankohtaa. Syntyy vaikutelma, että karkotuksia ei kunnolla edes yritetä, sillä tavoitteena ei ole rinnakkaiselo vaan lupa tappaa.

Mediassa susihavainnoista puhuvat merkillisen usein sellaiset ihmiset, jotka somessa hääräävät susivihaa nostattavissa ryhmissä. Kovin puolueettomina ei heidän havaintojaan voi pitää. Kommenttiosioissa puolestaan usutetaan aivan liian usein salametsästykseen, joko myrkyttämällä tai ampumalla. Ihminen menettää ihmisyytensä – inhimillisyytensä.

Suden yleisin kuolinsyy lieneekin edelleen salametsästys. Uutisotsikoiden mukaan susien päälle myös ajetaan sekä autoilla että moottorikelkoilla, mikä herättää kysymyksiä tahallisuudesta. Suomeen on lisäksi pesiytynyt uusi ja outo ilmiö: kolmijalkaisia susia tupsahtelee esille entistä enemmän. Syytä miettiessä voi ajatella esim. tätä: haavoitetun suden tappamiselle on helppoa saada lupa.

Viha siis velloo. Jotkut jopa vaativat, että susi pitäisi ”poistaa” Suomesta täysin. Tähän kohtaan kannattaa hetkeksi pysähtyä: jotkut ajavat sitä, että susi tapettaisiin maastamme sukupuuttoon – että erittäin uhanalaista lajia ei tuettaisi, vaan se tuhottaisiin. Ihmiskeskeisen egoismin määrä räjähtää taivaalle ja sataa sieltä luontoa tyhjentävänä väkivaltana alas.

Sallasta paljastui hiljattain törkeä eläinrääkkäystapaus, joka oli kohdistunut susiin. Susiviha tuottaa yhä synkempää, ankeampaa tuhon mentaliteettia. Pahimmassa tapauksessa aikuiset ihmiset rääkkäävät luonnonvaraisia eläimiä hengiltä. Adjektiivit ovat riittämättömiä. Häiriintynyttä, lapsellista, häpeällistä – sanat eivät tavoita tällaisten tapahtumien äärimmäistä vastenmielisyyttä.

Palataan ihmiseen. Miksi ihminen jättää eläimiä valvomatta? Miksi raatoja jätetään pihojen laitoihin? Miksi karkotuksiin ei suhtauduta vakavasti? Miksi tappolupia myönnetään niin avokätisesti? Miksi jotkut eivät osaa hyväksyä sitä, että myös susilla on oikeus olemassaoloon? Miksi susien aiheuttamaa vahinkoa pidetään perusteena niiden tappamiselle – aiheuttaahan ihminen itse valtavaa vahinkoa muulle luonnolle? Ihmisen, jos kenen, on kohtuutonta valittaa siitä, että joku toinenkin laji joskus ottaa omansa. Ihmisen, jos kenen, olisi moraalisena olentona aika kantaa vastuuta muusta luonnosta ja eläimistä.

Susivastaisuutta tuotetaan myös puoluepoliittisesti. Maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä häärää sen puolesta, että susien metsästys jälleen sallittaisiin. Tähänkin on hyvä pysähtyä: maassamme on ministeri, joka käyttää valtion resursseja siihen, että erittäin uhanalaista lajia voitaisiin metsästää. Toinen Keskustan kasvatti, Juha Sipilä, ehdotti taannoin, että ”nappi otsaan” vaan. Tätä on yhden valtapuolueemme eläin- ja luontosuhde. Sillä houkutellaan äänestäjiä niiden riveistä, jotka ovat mesoten lähteneet vihan maastoihin mukaan.

Miksi rinnakkaiselo on joillekin niin vaikeaa? Mistä viha? Pelot ovat varmasti paikoittain todellisia, mutta eivät realistisia. Susi on ihmiselle äärimmäisen pieni uhka, ja jos vaikkapa lasten hyvinvointi huolettaa, on aiheellista keskittyä ihan muihin vaaroihin. On kurjaa pelätä ja sitäkin tärkeämpää vapautua peloista, jotka eivät ole aiheellisia. Onneksi moni susialueella elävä osaakin pyyhkiä turhat pelot pois ja ymmärtää myös sen, että noiden pelkojen istuttaminen omiin lapsiin voi olla henkisen väkivallan muoto.

Itse ajattelen, että susiviha ei lopulta kohdistu susiin. Norjalaisen tutkimuksen mukaan susivihaa motivoi kiukku Norjan keskushallintoa kohtaan. Suomessa tuo kiukku liittyy EU:hun, Helsinkiin (”Kehäkolmonen!”), päättäjiin, tutkijoihin – heihin, jotka voivat näyttää syrjäseudun asukkaiden näkökulmasta kaukaisilta kummajaisilta. Oma vaikutelmani on, että moni susivihaan osallistuva vihaa myös liberaaleja arvoja ja ihmisiä, jotka puhuvat noiden arvojen puolesta (nim. Kokemusta on). Harkitsematon konservatismi ja halu vastustaa sekä muutosta että kaukaiseksi koettuja tahoja kukkii susivihan ytimessä. Susiviha on tässä mielessä lopulta ihmisvihaa – tai ainakin vihaa tietynlaisia ihmisiä kohtaan.

Kyse onkin identiteetistä ja ihmisten välisestä konfliktista, jonka syyttömäksi kohteeksi sudet ovat joutuneet. Tätä konfliktia tuntuvat käyvän erityisesti he, jotka vieroksuvat muuttuvaa maailmaa ja ajatusta siitä, että ihmisen tulisi nopeasti vaihtaa suuntaa. Tämä totuus ei kuitenkaan vihalla poistu: ihmisen on jo omankin selviytymisensä nimissä aika kohdella muuta luontoa ja eläimiä huomattavasti paremmin.

Kun yksilö puskee susivihaa somen kommenttiriveille, ei hän lopulta kenties vihaa sutta lainkaan – ei ainakaan, jos istuisi rauhassa alas ja pohtisi toimintansa motiiveja. Harkinta vapauttaa vihasta. Siksi myös moni maalainen on susille myötämielinen. Siksi myös konservatiivisesti ajatteleva voi haluta suojella sutta.

Oma toiveeni olisi, että jokainen jäsentäisi identiteettiään siten, että siihen sisältyy kyky arvostaa ja kunnioittaa tämän planeetan elämää. Myötätunto, realismi, nöyryys, tiedon lisääminen ja halu kanssaelää muiden lajien rinnalla ovat rikkaan ja vahvan ihmiselämän lähtökohta.

Konflikti on turhaa. Viha on typerää. Muutos on elintärkeää. Aikaa on vähän.