Susien mailla

10.2.202110.2.2021 ~ iidalainen ~ Jätä kommentti

Valoja-podcastin uudessa jaksossa on haastateltavana tietokirjailija Mia Takula. Hän telttaili ja retkeili pitkiä aikoja susireviirien sydämessä. Miltä tuntuu oleilla susien mailla ilman neljän seinän tai kiväärin suojaa? Minkälaisia olentoja sudet ovat? Miten luontokato näkyy Suomessa? Entä mitä suhde susiin kertoo ihmisestä itsestään ja tämän suhteesta muuhun luontoon? Mian kirja ”Susien mailla” on hyvä esimerkki siitä, että susien läheisyys voi herättää pelon ja vihan sijaan halua suojella tätä erittäin uhanalaista lajia.

Susijahti, fanaattisuus ja näkökulmattomiksi jätetyt eläimet

29.1.20169.8.2016 ~ iidalainen ~ 5 kommenttia

Susi on helmikuussa metsästäjien maalitauluna, kun Suomen 220:sta sudesta tapetaan 46. Erittäin uhanalaiseksi luokitellusta lajista on päätetty siis vähentää reilu viidesosa. Tapahtumaa voikin lähestyä ainoastaan syvässä hämmennyksen tilassa – onko Suomi astunut (tässäkin suhteessa) mielipuolisuuden tilaan?

Päätöksen poliittisuus on räikeää. Suden ympärille kutoutunut ja aivan liian monien metsästäjien kiihkomielisesti ylläpitämä mediakuvasto on yksipuolista: sen puitteissa susi on aggressiivinen lastentappaja, joka lapsen lihan puutteessa syö vähintäänkin koirat. Sudet ovat ”häiriköitä”, ikään kuin ulkopuolisia otuksia, jotka tulee hävittää luotimyrskyyn. Jos mediakuvastoa ei muutoin saada tuottamaan sudesta demonista käsitystä, fanaattisuuden eteenpäin polkemat metsästäjät ajavat susia lähemmäs ihmisasutusta, tehdäkseen omasta jahtikaipuustaan paitsi tarpeellisen myös lähes pyhän teon. Susien käyttäytymistä tuntemattomat uskovat tuotetut käsitykset sudesta Suurena Hirviönä, joka tulee poistaa, ja kiihko kasvaa leiskuviin äärimmäisyyksiin.

Samalla sudet käyvät jatkuvaa kamppailua elämästään. Metsästäjien ampuessa alfa-eläimiä laumat hajoavat, mikä tuottaa lähemmäs ihmistä saapuvia yksilöitä, joita jälleen innolla jahdataan ”häiriköinä”. Nuorille susille luontainen tarve etsiä itsellisesti uutta laumaa leimataan samalla tapaa omituisuudeksi, jota pidetään tappoperusteena. Susi ei saa pysyä laumassaan, sillä laumat syövät samaa riistaa, jonka metsästäjät pyrkivät keräämään omalle lautaselleen; se ei myöskään saa olla uutta tilaa etsivä yksinäinen vaeltaja, sillä sellainen on välitön syy lahtaamiselle.

Jahdeissa susia saatetaan ajaa päiväkausia, metsästäjien vaihtaessa hyväntuulisesti vuoroja. Jatkuvaan pakoon ahdettu eläin, jonka perässä on 50 miestä koirineen, ei voi levätä tai syödä, ja tutkimukset kertovat lopulta sen elimistön ajautuvan kivuliaaseen hätätilaan ja uupumukseen. Tällaisen loppuun ajetun, suunniltaan stressatun ja pelokkaan eläimen ympärille aseineen kertyvä mieslauma ottaa kuvia mukavan muiston taltioimiseksi. Sisäpiireistä leviävät huhut kertovat myös tahallisesta kiusaamisesta ja eläinrääkkäyksestä.

Kaikkia metsästäjiä ei toki voi niputtaa saman kategorian alaisuuteen, mutta susijahtia koskevia, metsästäjien laatimia kommentteja ja kirjoituksia lukiessa on vaikea välttyä siltä varsin epämiellyttävältä tunteelta, että liian monen kohdalla on susikysymys vääristänyt eläinsuhdetta katastrofaalisella tavalla. Samalla susijahtiin kriittisesti suhtautuvat leimataan tietämättömiksi kaupunkilaisiksi, vaikka joukossa on runsaasti meitä maalla asuvia, susialeilla kulkevia ihmisiä. Vastakkainasettelu maaseudun ja kaupungin välillä on fiktiivinen, mutta tästä huolimatta tehokas propagandistinen keino sivuuttaa kritiikki.

Tähän susipolitiikka palautuu: kiihkomielisyys koostuu kulttuurisista käsityksistä. Susi edustaa itsellistä eläintä, joka tulee kohdata talvisodan hengessä, suomalaisen metsästäjän valta-asemaa korostaen. Eläimen tulee olla passiivinen ja ihmisen järjestystä noudattava; se ei saa olla oma voimallinen ja itsenäinen toimijansa, joka syö osansa riistasta. Maskuliniteetti kohottaa veren kuumaksi sillä hetkellä, kun susi kertoo käyttäytymisellään, että omaa oikeuden aktiiviseen olemassaoloon. Juuri kulttuurisesti tuotettu maskuliinisuus korostaa valtaa, ja kiivastuu nähdessään siinä säröjä – se sysää mieskööreihin, jotka passissa odottavat Yhteisen Vihollisen saapumista, kokien illuusiota omasta mahtavuudestaan. Metsästystä käsittelevässä kulttuuriteoriassa maskuliinisen minuuden etsintää onkin pidetty yhtenä metsästyskulttuuria kantavana motiivina, ja se voi saada sairaalloisia piirteitä – kuten Suomen susijahdissa on käynyt.

Tuo sama maskuliinisuus on myös kyvytön huomaamaan itsessään valtavana aukkona loimottavaa puutetta: mahtavuus on todella vain illuusiota. Susi ei ole vihollinen, vaan täällä jo kauan ennen meitä vaeltanut olento, suhteessa johon tulisi käyttäytyä tietopohjaisesti, ei fanaattisesti. Jos ihminen kokee tarvetta maskuliinisuuden etsimiseen, löytyy se kyvystä rationaaliseen, myös luonnonvaraisten eläinten oikeuksien edessä reflektiivisesti huomioonottavaan toimintaan, ei infantiilista ja pelokkaasta tarpeesta suojella omaa harhaista valta-asemaa.

Halu sudenmetsästykseen liittyy usein mielikuvaan siitä, että suden kaatanut on ”Mies”, ja tämä jälleen palautuu stereotypiaan sudesta voimallisena ja uljaana olentona. Paradoksi on mykistävä: susi halutaan tappaa, sillä susi on jaloksi mielletty eläin. Jalon eläimen lahtaaminen ei kuitenkaan tee tappajasta jaloa – päinvastoin. Huomio kannattaisi kiinnittää siihen, että susi todella on uljas: se on koiraa huimasti älykkäämpi, ihmisen rinnalla pitkän evoluution kulkenut, sosiaalinen, utelias, leikkisä ja kyvykäs olento. Voisiko olla mahdollista, että sen uljaus herättäisi tappomentaliteetin sijaan sitä, mitä se ansaitsee – kunnioitusta ja tyytyväisyyttä siitä, että saamme elää näin huikean olennon rinnalla?

Filosofi Jean-Paul Sartre puhui toisen kohtaamisen merkityksestä. Egoistinen ihminen keskittyy vain itseensä ja tarkkailee muita ikään kuin avaimenreiän läpi, pitäen noita muita resurssina omalle erityisasemalleen. Moraalinen herääminen tapahtuu, kun avaimenreiän äärellä kurkkiva olento äkisti huomaa, että joku katsoo häntä reiän läpi takaisin. Tällaisissa tilanteissa me muistamme, että myös muut ovat subjekteja, joilla on omat intressinsä, oma näkökulmansa, ja että meillä on vastuu noita muita kohtaan. Suomalaisessa susipolitiikassa herääminen on jäänyt puuttumaan. Sutta katsotaan kiväärin läpi kohteena, jolta puuttuu oma näkökulma, omat oikeudet. Ihminen pitää tärisevin käsin valta-asemasta kiinni, haluttomana näkemään maailmaa muiden olentojen perspektiivin kautta ja kyvyttömänä huomioimaan omaa vastuutaan suhteessa noiden olentojen hyvinvointiin. Hetki, jolloin susi katsoo takaisin metsästäjää, jää puuttumaan, ja tämä johtaa metsästäjien susipolitiikan hämmentävään yksiulotteisuuteen.

Kysymys onkin, miltä ihminen – se ihminen, joka haluaa tappaa erittäin uhanalaisesta lajista yli viidesosan – näyttää suden silmissä?

Metsästys, kivääri ja identiteetti

4.9.20159.8.2016 ~ iidalainen ~ 11 kommenttia

Vuosia sitten kävelin ystävieni kanssa englantilaisella maaseudulla, kun läheltä alkoi kuulua pauketta ja huutoa. Laskeuduimme kukkulan takana olevalle lammelle, jossa vastaan iski riipova näky. Kourallinen miehiä ampui suurta sorsaparvea, jonka oli yllättänyt. Haulien tuoksu täytti ilman, korvamme lukkiutuivat paukkeesta, ja lintuja putosi maahan edessämme, takanamme, sivullamme. Viimein, meidät nähtyään, yksi miehistä komensi hiljaisuuden. Pauke lakkasi ja sen korvasi korkea vihellys ja ujellus – ääni, jota vahingoittuneet ja maassa räpiköivät sorsat päästivät. Maassa makasi ja ryömi noin 20 vielä elossa olevaa sorsaa kuolleitten parvitovereidensa rinnalla. Ne pyrkivät hätääntyneinä eteenpäin, siivet tai selkä verta valuen; ne koettivat levittää siipensä lentääkseen mutta kellahtivat maahan.

Lamaannuimme, sitten huusimme luoksemme kävelleille miehille, että näiden tulee lopettaa kituvat linnut. Miehet olivat vihaisia, olimmehan keskeyttäneet heidän metsästysoperaationsa, ja joku heistä nauroi ylimielisenä: ”Lopettakaa itse, saakelin kaupunkilaiset!”. Yksi keräsi lintuja: noukki jaloista, kokosi kimpuksi monta ja roikotti pää alaspäin räpiköiviä lintuja yhteen kasaan. Kasasta muodostui tokkuraisten, viimeisillä voimillaan eteenpäin liikahtelevien tai vain tärisevien lintujen röykkiö, kuin elävien olentojen roskis. Kun muut riitelivät miesten kanssa tai koettivat itse ottaa sorsia hengiltä, jähmetyin katsomaan kauempana tapahtuvaa näytelmää. Purossa ui vahingoittunut ja kimeästi uikuttava naarassorsa epätoivoisesti, hätääntyneenä edestakaisin. Rannalla vaakkui ehjäksi jäänyt koiraslintu, yhtä lailla hätääntyneenä, naaraan liikkeitä seuraten ja sen perässä juosten. Naaraan kannoilla, vedessä, oli metsästyskoira, jolle omistaja huuteli rennosti, piippu suussaan, ohjeita.

Metsästys jakaa. Yhdellä puolella seisovat ne, joiden mukaan metsästys on luontainen tapa kohdata eläin ja kenties se kaikkein alkukantaisin ihmisyyden muoto. Heidän väitteissään metsiin kiväärien kanssa lompsivat toteuttavat jonkinlaista alkuperäistä ihmisyyttä ja antavat esivanhempien veren pulputa suonissaan – metsästyksestä tulee ikään kuin biologinen, ihmisolemukseen liittyvä tarve, joka kaikessa biologisuudessaan yhdistää ihmisen historiaan. Toisella puolella taas seisovat ne, joiden mukaan metsästys on, pitkästä historiastaan riippumatta, vain yksi tapa hankkia ravintoa – se ei siis ole biologinen, essentiaalinen osa ihmisyyttä, vaan valinta, joka tietyissä tilanteissa tehdään ravinnonsaannin täyttämiseksi. Koska nykypäivänä metsästys on aniharvoin ja harvoissa paikoissa välttämätön keino hankkia ravintoa, on siitä tullut jotakin varsin erilaista verrattuna tuhansien vuosien
takaisiin esivanhempiemme toimiin: se on harrastus, ja sitä kautta ylellisyyttä. Siinä, missä esivanhempamme tappoivat
selviytyäkseen, tapetaan nyt virkistyksen
vuoksi, omaksi iloksi, porukassa kokoontumisen nimissä, urheiluksi. Funktio on muuttunut, ja samalla metsästyksen luonne sekä oikeutus ovat muuttaneet täysin asuaan.

Taustalla värisee raadollinen motiivi: status ja identiteetti. Luonnollisuus-ajattelusta on tullut modernissa yhteiskunnassa yksi identiteetin muoto. Luolamiesten maskuliniteettiä etsivät miehet vaeltavat metsiin tappamaan, ollakseen biologisia selviytyjiä, leijonia leijonien joukossa. Heidän vierelleen on ilmestynyt yhä enemmän myös naisia, jotka samalla tapaa vankistavat metsästyksen kautta identiteettiään ”selviytyjinä”, vahvoina verentuoksuisina olentona, jotka pystyvät tappamaan elääkseen. Kaiken takana leijuu tietty armottomuuden mentaliteetti: olet vahva, olet selviytyjä, jos voit heittää kiväärin olallesi ja tappaa. Lopulta metsästys kertookin myös statuksesta – siitä, minkälainen ihminen tässä yhteiskunnassa olet. Oletko verta juova selviytyjä, ravintoketjun huipulle nouseva voittaja, kilpailun kuningas tai kuningatar, vai jotakin muuta? Ei kenties olekaan sattumaa, että monissa maissa juuri rikas eliitti maksaa hulppeita summia metsästysviikonlopuista, ampuakseen mitä erilaisimpia, heidän eteensä raahattuja eläimiä; eikä myöskään se, että ”alemmissa luokissa” lymyää oma, yhtä innokas mutta eri sävyjä saava metsästysmentaliteetti. Ne, joilla on valtaa, osoittavat sitä myös kyvyssään tappaa ja ne, joilla ei yhteiskunnassa valtaa nimettävästi ole, osoittavat sitä edes suhteessa muihin eläimiin.

Ovatko metsästäjät siis verenhimoisia hulluja, luolamiehiä- ja naisia, jotka alkukantaisuuden yksinkertaisuus suonissaan janoavat valtaa lymytessään pusikoiden piiloissa aseet hikisissä kourissaan? Eivät tietenkään. Jotkut heistä näkevät asian varsin mutkattomasti: eläimiä syödään joka tapauksessa, joten on parempi syödä niitä eläimiä, jotka ovat eläneet vapaasti, monotonisten eläintehtaiden ulkopuolella. He eivät halua eläinten kituvan, ja he luultavasti olisivat toimineet toisin kuin nuo englantilaismiehet, jotka nauraa röhöttivät sorsien kituvalle rimpuilulle. He nauttivat metsissä kulkemisesta ja kokevat ottavansa osaa johonkin viattomaan luonnollisuuteen, joka on valta-kysymysten tuolla puolen. Identiteettien, ja erityisesti luonnollisuuteen sekä valtaan liittyvien identiteettien, hakeminen on kuitenkin harvoin tietoista. Sitä tuotetaan kulttuurisesti, ja metsästykseen nivoutuvat oletukset ihmisyydestä sekä statuksesta ovat rivien väliin kirjoitettuja. Se, mikä yksilötasolla on viatonta, voikin kulttuurisesti olla jotakin muuta, ja (lähes) tiedostamattaan myös yksilö voi hakea, haluta ja toisintaa tuota ”muuta”.

Metsästystä tulisikin arvioida kulttuurisena käytänteenä, ei pelkästään yksilön valintana. Mitä kertoo ihmisyydestä ja ihmiskuvastamme se, että koemme tappamisen oikeutetuksi ”harrastukseksi”? Voidaanko metsästyksen nykymuotoja pitää verrannollisina esivanhempien elinkamppailuihin? Onko jahtaaminen ja tappaminen oikeutettua, kun se ei ole selviytymisen kannalta välttämätöntä? Minkälaista ihmiskuvaa, ihmisidentiteettiä, metsästys tuottaa? Minkälaista eläinkuvaa tuottaa käytänne, joka asemoi eläimen silkaksi ammuttavaksi resurssiksi?

Nämä kysymykset ovat tärkeitä, elämäntärkeitä, sillä metsästyksellä on kohteensa. Nuo kohteet ovat tietoisia, ajattelevia, kokevia olentoja, jotka tuntevat haulit, luodit ja ansat nahoissaan, ja jotka tekisivät mitä vain saadakseen säilyä elossa. Monet menneiden aikojen metsästäjät eri kulttuureissa tunnistivat tämän ja pitivät metsästystä moraalisesti merkityksellisenä seikkana – eivät neutraalina harrasteena. He lepyttivät eläinten henkiä peijaisilla ja koettivat ottaa vain sen, mikä välttämätöntä oli. Eläinten mielen ja arvon näkeminen saattoi siis limittyä osaksi metsästystä – ja niiden rikkominen oli seikka, jonka tuli perustua välttämättömyyden, selviytymisen, varaan. Nykypäivänä moni vähättelee eläinten mieltä ja arvoa. Hirvistä ja jäniksistä tulee biologista resurssia, populaatioiden ja kantojen edustajia, jotka voidaan tappaa välttämättömyyden sijaan harrastuksen nimissä. Kunnioitus on kadonnut, ja sen korvaa useissa yhteyksissä – erityisesti pedoista puhuttaessa – jopa halveksunta ja viha.

Eläimet kuitenkin ovat, tosiasiallisesti, mielen omaavia olentoja, ja niiden silkaksi resurssiksi nimeäminen on siten eläimellisyydestä vieraantunutta. Samalla etäännytään moraalista – seikasta, joka on kenties kaikkein ”luonnollisin” osa ihmislajin kehitystä. Kun eläin muuttuu ”luonnonresurssiksi” tai ”kannaksi”, jolla itsessään ei ole mieltä, merkitystä tai arvoa, kadotetaan myös oleellinen pala ihmisen moraalisesta potentiaalista. Kadotettu pala muuttuu vieläkin suuremmaksi, kun huomioidaan, miten ja minkälaisia kokemuksia metsästyksellä haetaan: metsästyslehdet ja nettifoorumit kertovat räikein kirjaimmin siitä nautinnosta, jota metsästäjä etsii ja saa jahtaamisesta sekä taposta. Herää aivan liian harvoin esitetty kysymys: onko jalostavaa etsiä nautintoa toisen olennon ahtaalle ajamisesta ja kuolemasta? Onko ihmismieltä ja moraalia edistävää, että kulttuurina ja yhteiskuntana pidämme tätä hyväksyttävänä mielihyvän lähteenä, ”kivana harrastuksena”?

Jää kaksi metsästystä puoltavaa väitettä. Ensiksi, eikö todellakin ole parempi syödä vapaan hirven kuin vangitun naudan lihaa? On totta, että hirven elämä on ollut hulppeasti parempi kuin tehotuotannon betonilattioilla elävän naudan. On kuitenkin myös yhtä totta, että hirven hyvä elämä loppuu luotiin, ja että jos ”hyvä elämä” on meille arvo, on irvokkaan epäloogista olla näkemättä myös sen säilymisessä, olemassaolossa, arvoa. Helpoin vastaus onkin tämä: meidän ei ole pakko syödä sen enempää hirveä kuin nautaakaan. Valinta on keinotekoinen. Mutta entä ekologia? Eivätkö hirvet tulisi ikkunoista sisään, jos niiden perään ei usutettaisi pystykorvia, ja eivätkö jänikset täyttäisi koko maan massallaan, jos niiden suotaisiin lisääntyä vapaasti? Eivätkö sudet juoksisi pitkin kyläteitä, pieniä lapsia hengiltä raadellen? Ihmiskeskeinen ideologia on toistanut absurdia ajatusta, jonka mukaan ihminen on muun luonnon valtias ja hallitsija, taho jota ilman tasapaino olisi menetettyä. Samalla luonnosta on tullut paikka, joka olisi anarkistinen, kaoottinen, raiteiltaan syöksyvä keidas ilman ihmiskuningasta. Yhteiskuntajärjestyksen idea on siirretty luonnonjärjestykseen. Tämä ideologinen näkemys on kuitenkin biologisesti erikoinen: ihmisen historia maapallolla on varsin lyhyt, ja luonto on selvinnyt ilman ihmistä mainiosti (sekä nykyisen massasukupuuttoaallon huomioiden, huomattavasti paremmin). Ennen ja jälkeen ihmisen eivät hirvet ylikansoita maata tai sudet heilauta maapalloa raiteiltaan silkalla populaatiopainollaan. Ihminen säännöstelee kantoja yleensä omia tarkoitusperiään varten, ei ekologisen tasapainon tuottamiseksi. Hän vaatii petojen päät seinälleen ja riistakannat suuriksi, siten pikemminkin vinouttaen ja rikkoen kuin tukien ekologiaa. Hän tuottaa ongelmia (esimerkiksi avohakkuita, jotka lisäävät hirvikantaa) ja vain harvoin tarjoaa ratkaisuksi muuta kuin kuolemaa.

Suomessa metsästyskausi on jälleen alkanut. Lähimetsäni paukkuvat säännöllisesti, läpi päivän. Sorsat, jotka uivat vierelläni koko kesän, ovat kadonneet. Toivon, että ne eivät päätyneet siipirikoiksi tai saaliiksi veneen pohjalle, vaan että niiden siivet piiskaavat ilmaa, tuolla jossakin.

Susiviha ja (suomalainen) ihmisyys

21.2.20159.8.2016 ~ iidalainen ~ 33 kommenttia

5,5 miljoonaa ihmistä. 220 sutta.

Susiviha on silkkaa tunnetta. Se ei kuuntele järjellisiä selityksiä siitä kuinka susi ei ole vaaraksi ihmiselle. Kuinka susi kuuluu Suomen luontoon. Kuinka hirvet eivät ole vain ihmisen saalista, kuinka metsästyskoirien menettäminen on osa sitä riskiä, mikä metsästykseen kuuluu. Viha kieltäytyy kuuntelemasta. Se on sokeaa ja vyöryllään iskee lisää sokeutta ympärilleen. Se vaatii verta.

Susiviha on todellisuuspakoista, todellisuuden kadottanutta tunnetta. Se kieppuu harhaisissa nettivaatimuksissa, joiden mukaan kaikki sudet on tapettava ja iltapäivälehtien sivuilla esiin lyödyissä, paniikin myymisellä ilmaan isketyissä peloissa, joiden mukaan susi uhmaa lapsia eikä maalla uskalla asua. Se kipinöi niiden hikisillä otsilla, jotka tappavat.

Eläinoikeustoimijoita pilkataan usein tunteellisiksi, järjen sivuuttaviksi, sentimentaalisiksi. Susiviha kertoo muusta – siitä, että juuri halu nujertaa eläin on tunteiden esille piiskaamaa. Että halu tappaa on järjen sivuuttavaa, hysteriasta elävää huutoa ja räyhää.

Onko tämä parasta, mihin pystymme?

Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt on kuvannut tapaa, jolla negatiiviset tunteet vaikuttavat ihmisen moraaliratkaisuihin. Viha, inho, pelko, kateus ovat kaikki tunteita, joissa värisee voimakas moraalilataus. Ne saavat meidät arvottamaan maailmaa tietyllä tavalla. Tutkimus paljastaa, että usein negatiiviset tunteet iskevät esille mustavalkoista, hierarkkista maailmankuvaa, joka koostuu ”meistä” ja ”niistä”, ja jonka puitteissa ”me” hallitsemme ”niitä”. Juuri vihasta, inhosta, pelosta ja kateudesta kumpuaakin eriarvoisuus. Halu nähdä vähemmän arvoa erilaisissa, ”niissä” – olivat nämä sitten ihonväriltään, sukupuoleltaan, seksuaalisuudeltaan, varakkuudeltaan, tai uskonnoltaan erilaisia. Viha kipinöi, ja kipinöillään herättää henkiin ennakkoluulojen ja syrjinnän sokeuttavaa savua. Toisinaan tuon savun eri muodot limittyvät. Sama viha, joka puskee mieleemme nationalismia ja rasismia, puskee esille vihaa ”venäjältä tulleita susia” kohtaan – ja näitä susia suomalainen mies rynnii sylki poskella mättäikköihin tappamaan talvisodan hengessä, ymmärtämättä että hänen tappamansa ”vihollinen” on silkka mielikuva. Mielikuva, jonka alta paljastuu eläin, tietty biologinen otus, jolla on oma paikkansa tässä maailmassa, oma oikeutensa elämään.

Susiviha onkin ennakkoluulon läpäisemää, epärationaalista, ei-järjellistä tapaa suhtautua muuhun maailmaan. Sen varaan on helppo rakentaa vaatimuksia verestä, helppo tuottaa hysterian karjahduksia ja luotien kudetta; sen varassa on helppo marssia metsiin suurissa ryhmissä, jahtaamaan kuoliaaksi yksinäisiä olentoja, jotka eivät voi puolustautua. Samalla tuo viha kertoo enemmän meistä ihmisistä, meidän omasta identiteetistämme ja kulttuuristamme, kuin uskommekaan.

Ihminen on tottunut näkemään maailman vain kesyttämänsä kautta. Hän katsoo todellisuutta ja tahtoo havaita siellä itse luomansa järjestyksen, oman kädenjälkensä. Luonto muuttuu taajamaksi, aarniometsä talousmetsäksi, suo pelloksi, villisika tuotantovälineeksi. Maailmasta tulee ostoskeskusten ja parkkihallien betoninen, kiiltävä, onttoutta huutava keidas, jonka sisuksissa ihminen muokkaa, tuottaa, myy ja ostaa yhä enemmän, yhä halvemmalla. Noissa ostoskeskuksissa metsän voi kohdata vessapaperina ja eläimen muovikelmun sisään ahdettuna lihaksenpalasena. Kaiken keskiössä kiiltelee ja kupruilee valta: halu hallita ja kontrolloida ei-inhimillistä. Ehkä enemmän kuin mikään muu olento, seisoo susi tuon vallanhalun toisella puolen, sen kieroa omituisuutta uhmaten.

Noin 15 000 vuotta sitten ihminen kesytti suden, teki itselleen hyödyllisen version siitä eläimestä, jota oli kovin vaikea hallita. Jätti kädenjälkensä suteen ja toi koiran maailmaan. Susi ei kuitenkaan kadonnut, vaan jatkoi itsellistä elämäänsä, ihmiskulttuurien tuolla puolen. Ja nuo kulttuurit kertoivat susista tarinoita, puhuivat yhtäältä voimallisuudesta, uskollisuudesta, urhoollisuudesta, ja toisaalta peloista, väkivallasta. Samalla, kun koira kulki ihmisen rinnalla, elätti pentunsa ihmisyhteisöjen laitamilla, jäi susi yhä etäisemmäksi, ja tuon etäisyyden kautta sen ympärille punoutui mytologia. Myytti sudesta.

Tuo myytti kertoo lopulta ihmisestä. Suden ympärille rautalangoin kiedottu tarusto ilmentää ihmiskeskeisestä maailmankuvaa, ja valtaa sen puuduttavassa ytimessä. Tuon kuvan puitteissa ihminen on jumala, joka istuu itseään koskevien ylistysten varaan rakennetulla valtaistuimella ja määrittää muuta todellisuutta. Juuri tämä ihminen tekee metsistä vessapaperia ja ostoskeskuksia. Tämä ihminen myös astelee kesyttämiinsä metsiin vaatimaan itselleen saalista, ikään kuin verona siitä, että ylipäätään sietää hirvien ja peurojen, jänisten ja teerien, olemassaoloa. Maailma on ihmisen. Hirvikanta kuuluu ihmiselle, jänis on ihmisjumalan omaisuutta, resurssi. Ja tuon maailman, tuon luonnon ja eläimen, on aina käyttäydyttävä tavalla, jolla ihminen sen vaatii käyttäytyvän. Noudatettava ihmisen lakia ja järjestystä.

Ihminen, joka vaatii luonnon ja sen eläimet omaisuudekseen, joka näkee ympäröivässä maailmassa ihmisen luoman järjestyksen, joka vihaa eläintä vain siksi, että se ei ole osa tuota järjestystä, hyväksy tuota omistusoikeutta, on kuin peilikuvaansa tuijottava tarujen Narkissos. Vain itsensä näkevä, vain oman valtansa hyväksyvä. Kuin pieni lapsi, hän hamuaa käsillään muuta maailmaa tehdäkseen sen omakseen ja joka kiukuttelee jalkaansa maahan iskien, palikoita ilmaan heitellen, kun tuo maailma ei alistu. Kuin narsisti, joka polveilevin lausein ylistää omaa erinomaisuuttaan ja vaatii koko muun todellisuuden kumartuvan valtansa alle, ja joka tuhoaa ne, jotka tuon vallan alle eivät alistu.

Tätä omituisuuden lakia ja järjestystä susi uhmaa olemalla peto. Syömällä niitä hirviä ja jäniksiä, joita kumisaappaissa metsiä kahlaava ihmisjoukko havittelee asepiippujensa eteen. Puremalla niitä koiria, joita tuo joukko käyttää apunaan jahdatessaan eläimiä kohti kuolemaa. Susi tietämättään rikkoo ihmisen luomaa todellisuuskuvaa, ihmisen valtaa.

Kutoessaan ihmiskeskeisen maailmankuvan, ideologian, on ihminen samalla tehnyt sudesta keinotekoisen vihollisensa. Vain, koska ihminen haluaa vallan maailmasta, syntyy viha sitä kohtaan, jota ei voi hallita.
Samalla jotakin unohtuu. Se, että maailma ei ole ihmisen, vaan ihminen maailman. Että ihmisen järjestys ei ole luonnon järjestys. Että ihminen ei ole jumala, että hänellä ei ole oikeutta tehdä luonnosta temmellyskenttäänsä, jonka on mukauduttava ihmistahdon, ihmislakien alaisuuteen. Että sudella on oikeus syödä, että sudella on oikeus repiä niitä koiria, jotka sen alueille tunkeutuvat. Että ihminen voi ajatella myös järjellisesti. Tiedostaa, että viha on sokeaa, hölmöä, harhaista, infantiilia, narsistista. Että luonto ja muut eläimet tulee kohdata muutoin kuin mielettömyyden, järjettömyyden kautta. Että susi oli täällä ensin. Että sen ulvonta täytti pohjoisen pallonpuoliskon metsät kauan, kauan ennen kuin kaksijalkaiset ehtivät näille vyöhykkeille. Että susi ei ”uhmaa” ihmistä, vaan ainoastaan pyytää itselleen oikeuden olla susi tavalla, jolla se on sitä ollut ikiaikojen halki. Että maailma, Suomi, on suden.

Filosofi Gilles Deleuze kirjoitti koirasta ja sudesta. Koira on ihmiskeskeisyyden yksi ilmiö, kesyttämisen tuotos, kun taas susi uhmaa tuota ihmiskeskeisyyttä, kesyttämisen tarvetta. Se on ihmisen identiteetin, kulttuurin, vallan ulkopuolella seisova olento, joka verenvärjäämin hampainensa kutsuu meitä näkemään todellisuuden toisin, villin olennon, ei-inhimillisen, näkökulmasta. Mitä on juosta laumassa, hengitys toisen hengityksen rinnalla, sydämen lyödessä verta eteenpäin ja puskiessa lihaksia yhä nopeampaan työhön samalla, kun peuran haju vetää omaa kehoa puoleensa kuin aikojen alun sykkivä sisus? Mitä on hypähtää riemusta oman emon edessä, käpertyä lämpimänä hengittävän, turkin peittämän olennon viereen, ojentaa käpälät kohti sitä, jonka tunnistaa omakseen? Mitä on nukkua alati valppaana, kuullen jokaisen metsän rasahduksen, vainuten kilometrien päästä läpitunkevat läsnäolon merkit? Mitä on iloita, juosta, pelätä, aistia, haluta, ulvoa kuin susi?

Hyppääminen suden maailmaan auttaa meitä ymmärtämään myös itseämme paremmin. Näkemään kuinka hauras meidän valtamme on, kuinka lopulta pieni asemamme tässä maailmassa – ja kuinka niin on hyvä. Muistamaan, kuinka paljon arvoa on ei-inhimillisessä. Kuinka maailma ei jakaudu ”meihin” ja ”niihin”, vaan sen sijaan lähes lukemattomiin erilaisiin olentoihin, jotka ansaitsevat harkitsevaa, kunnioittavaa kohtelua. Kuinka ihminen voi olla ylpeä juuri tästä: kyvystään jäsentää maailmaa myös moraalisesti, lempeydellä, harkiten.

Lopuksi: toinen versio koirasta ja sudesta. Ihminen ei kesyttänyt koiraa, vaan susista mukautuvaisimmat valitsivat tulla ihmisen luo. Alkoi ”koevoluutio”, yhteinen lajihistoria, yhteisevoluution prosessi, jota ilman ihminen ei kenties olisi koskaan voinut kukoistaa. Ihminen muokkasi sutta, susi ihmistä. Me olemme sudelle paljon velkaa, ehkä elämämme, jopa kulttuurimme. Ja silti, nyt, tässä päivässä, supermarkettien maailmassa, vain viha, vain veri.

Onko tämä parasta, mihin pystymme?

5,5 miljoonaa ihmistä. 220 sutta.

Pako kakofoniasta: John Muir ja metsä

10.2.20159.8.2016 ~ iidalainen ~ Jätä kommentti

John Muir, 1800-luvulla elänyt amerikkalainen naturalisti, joka oli yksi tärkeimmistä hahmoista yhdysvaltalaisen luonnonsuojeluliikkeen taustalla, eli luonnosta ja luonnossa. Hän vietti suurimman osan elämästään kulkien erämaissa, joita hän kutsui kodikseen. Vaikka Muir myös avioitui keski-ikäisenä, luikerteli erämaiden veto hänen suonissaan ja perhekoti vaihtui usein erämaakotiin miehen astellessa pois sivilisaation parista, kohti vuoria.

Muirin aikakausi näki kovin toisenlaisen käsityksen voimistumisen: kaupungistumisen ja teollistumisen valtava, alleen jyräävä, monotoninen hurina yltyi kaikkialla nopeammin kuin mitä ihmismieli pystyi kunnolla jäsentämään. Kaupungit kasvoivat, tehtaat puskivat mustaa höyryään ilmaan, ja tunteena oli, että jotakin suurta, merkittävää, ainutlaatuista oli tapahtumassa: ihminen oli löytänyt uuden teknologian ja kehityksen aikakauden, säihkyvän ja kiiltävän, joka tuntui sanovan, että mikä tahansa oli mahdollista. Tuo aikakausi rakentui osaltaan erontekoon suhteessa luontoon, suhteessa ympäristöön. Luonto oli jäänne vanhasta, metsät ja vuoret merkki alkukantaisuudesta, primitiivisyydestä, alkeellisuudesta. Tuli keskittyä ihmismielen tuottamaan teknologiaan, ja sen ympärille keskittyvään uuteen kulttuuriin, uudenlaiseen sivilisaatioon. Irrottautua vanhasta – irrottautua sammalmättäiden imusta, havujen pistoista, kanjoneiden kaiuista.

Kulkiessaan erämaiden keskellä, Muir tekikin jotain mullistavaa, radikaalia. Muiden hakeutuessa ihmettelemään tehtaita ja teknologiaa, hakeutui Muir juuri sinne, mistä tuli ottaa etäisyyttä. Vuorille, metsiin, jokien varsille, satojen kilometrien päähän kaupungeista. Ja mikä vielä radikaalimpaa: Muir kirjoitti kokemuksiaan ylös ja julkaisi niitä, kertoen kuinka arvoa löytyi juuri sieltä, mikä oltiin hylkäämässä. Kuinka erämaissa, luonnossa ei ollut mitään primitiivistä vaan pikemminkin ylistettävää, ainutkertaista; kuinka se oli kipunoivan ihmetyksen lähde.

Muir eli aikakautena, jolloin erämaihin katoaminen oli kovin erilaista nykypäivään verrattuna. Luonto ei ollut viitoitettua, polutettua, kartoilla ja pitkospuilla varustettua, vaan täysin reititön, tietön maailma, jossa ihminen todella oli yksin, vapaa kulttuurin tavasta tehdä luonnosta tiedetty, säännöstelty ja turvallinen. Juuri tämä teki erämaasta erämaan – sen vapaus ihmisen toimista ja halusta asettaa kesytyksen verkko, domestikaation ansa kaiken näkemänsä ylle. Erämaa oli oma todellisuuteensa ja täynnä huikeaa erilaisuutta, erityisyyttä, hämmentävää ihmettä kaikessa vapaudessaan. Juuri se, mitä ihmismieli ei ollut vielä mitannut ja säännöstellyt, pakottanut kaavioihinsa ja laskelmiinsa, ahdistanut hyötykäyttöön, oli portti uudenlaiseen ymmärtämiseen. Oivallukset, ajattelu, henkisyys olivatkin Muirille seikka, joka mahdollistui vasta kosketuksissa ei-inhimilliseen. Muir kuvaa: ”Jokaisen mäntyparin välissä on ovi uuteen maailmaan”. Sellainen, jota ei löydy teknologiasta tai kaupunkien betonivyöhykkeiltä. Sellainen, jossa sykkii arvoa.

Suomalainen ylistää usein olevansa luonnonkansaa, elävänsä luonnosta. Silti harva käy luonnossa säännöllisesti ja vielä harvempi etsiytyy erämaihin – ja erityisen harva tekee kumpaakaan ilman pienintäkään ajatusta luonnon hyötykäytöstä (oli kyseessä sitten metsästys tai sienien haku). Mennä metsään ilman tavoitteita, istua kannolla ilman päämäärää, seurata puronvartta vailla karttaa, ovat erikoisuus. Vapaa-aikamme täyttää tietokoneiden ja televisioiden kelmeä keinovalo, ei metsän tuoksu tai tieto siltä, miltä tuntuu kun riekko rävähtää sateisessa kuusikossa lentoon aivan jalan vierestä. Ehkä samalla kadotetaan jotain todellisuudesta, jotain jopa kyvystä ajatella ja nähdä. Mäntyjen väliset lukemattomat maailmat jäävät tuntemattomiksi, piiloon.

Muir ehdotti, että ”selkein reitti maailmankaikkeuteen kulkee aarniometsän läpi”. Tuo reitti on yhä harvinaisempi, ja sitä on yhä vaikeampi löytää. Pian aarniometsää ei enää ole, ja jäljelle jää vain moottorin hyrinä, ihmisäänten ja teknologian kakofonia.

”Metsä kutsuu ja minun on mentävä”, Muir lisäsi.