Palava planeetta ja narsismin kulttuuri

Todellisuus sellaisena kuin sen tiedämme on katoamassa. Lajit kuolevat, ilmasto on rajussa kriisissä. Juuri tällä hetkellä Australian miljoonia vuosia vanhat ikimetsät ovat tulessa ja sadat miljoonat liekkejä epätoivoisesti paenneet eläimet ovat palaneet elävältä. Orgaaninen planeetta on syöksykierteessä ja myös ihmislajin tulevaisuus uhattuna. Silti moni elää kuin mitään merkillistä ei olisi tapahtumassa. Mikä pirullinen järjen katkos heitä riivaa?

Ilmastokriisikeskustelu keskittyy usein politiikkaan ja talouteen ikään kuin nämä olisivat ihmismielestä irrallisia voimia. Ja kyllä: niillä on valtava vaikutus siihen, miten me täällä elämme. Ne ohjaavat maailmankuvaamme, arkielämäämme, valintojamme. Mutta niiden nykymuodot ovat lähtöisin ihmislajin surkeammista ja alkeellisimmista puolista – ne perustuvat ahneuteen, egoismiin, valtahakuisuuteen. Siksi ilmastokriisiä ei ratkaista katsomatta, mitä ”ihminen” on ja kasvamatta pois niistä puolista, jotka aiheuttavat tuhoa. Moni välittää ja tekee parhaansa. Mutta miksi moni kääntää kasvonsa pois?

 
Kolme ryhmää

Yksi ryhmä ihmisiä asettaa kädet korville ja silmille ja mesoaa, että tiede nyt vain on väärässä ja asiat ihan kuten ennenkin. Jossakin ideologian värjäämässä hurmoksen tilassa he jaksavat inttää, että maailman tutkijat eivät ymmärrä, mistä puhuvat, ja että Youtube-videot salaliittoteorioineen ovat luotettava tiedonlähde. Toinen ryhmä tietää, mutta ei halua muistaa tietoaan ja siten suuntaa lastenrattaiden kanssa supermarkettiin aivan kuten ennenkin, etelän lomamatkoista ja uudesta autosta unelmoiden. He harmittelevat ilmastokatastrofia ja lajien sukupuuttoa, lukevat aihetta koskevia uutisiakin, mutta unohtavat nopeasti, jotta voivat jatkaa arkeaan. He jäävät hiljaiseksi enemmistöksi, joka ei ryhtynyt toimiin kyllin aikaisin.

Näiden kahden ryhmän takeltelu kriisiytyneen luonnon edessä on ihmispsykologialle tyypillistä. Sitä selitetään termeillä kuten ”tahallinen tietämättömyys”, ”itsepetos” tai ”kognitiivinen dissonanssi”. Oli termi mikä hyvänsä, tässä tilassa ihminen pakenee järkeään ja tietoaan; hänestä tulee päänsä syvälle saaviin upottanut otus, joka ei halua tunnistaa tosiasioita. Motiivi voi olla hyvin ymmärrettävä. Halu uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki jatkuu, kuten ennenkin, voi tuupata haluun kiistää realiteetit nykyhetkessä.

Kolmas ryhmä tietää, mutta ei halua muiden tietävän. He hyödyntävät kriisiä ja tulevia konflikteja oman etunsa turvaamiseen. He järjestävät tehokkaita pr-kampanjoita, joilla puhdistetaan teollisuuden ja fossiilisten polttoaineiden mainetta; he vakuuttavat kerta toiseensa jälkeen tietämättömille, että kyseessä on vihreä salaliitto, ”ilmastokultti”, ja että tieteeseen ei kannata luottaa. He ovat manipuloineet suuren määrän väestöstä hylkäämään järjen ja tiedon. Heille kyseessä on egoistisen elämäntavan loppunäytös, viimeinen mahdollisuus kerätä omaisuutta, poliittista valtaa ja kansan ihailua omahyväiseen syliinsä.

Tähän ryhmään kuuluvat monet nykypoliitikot ja yritysjohtajat. Eivät he ole niin yksinkertaisia, etteivätkö he tietäisi, mitä tapahtuu. Sen sijaan he ovat niin häikäilemättömiä, että haluavat käyttää luonnon ja eläinkunnan laajamittaista tuhoa omaksi hyödykseen. Surullisen kuuluisasta esimerkistä käyvät ne öljyteollisuuden edustajat, jotka jo 1980-luvulla rahoittivat ilmastotutkimusta ja saivat kuulla synkistä ennustuksista, ja jotka päättivät alkaa aktiivisesti piilottamaan tietoa, vähättelemään tutkijoita, pilkkaamaan tiedettä ja lobbaamaan öljyn puolesta entistäkin suureleisemmin – vain, jotta heidän omat pankkitilinsä kasvaisivat.

Tämä ryhmä on ihmisyyden alhaisin otos. Sillekin voi antaa erilaisia psykologisia termejä, kuten ”narsismi”, ”psykopatia” tai ”macchiavellilainen persoonallisuus”. Termistä riippumatta sen edustajia ohjaa kyvyttömyys tunnistaa arvoa itsen ulkopuolella, kyvyttömyys empatiaan ja syyllisyyteen, taito manipuloida, halu valtaan, ja voimakkaan egoistinen maailmankuva. Tutkimusten mukaan heitä on paljon, ja heitä löytyy erityisesti yritysmaailman ja politiikan johdosta. Heitä polttaa halu olla ihailtuja, omata valtaa, ja saada itselle mahdollisimman paljon nautintoa sekä taloudellista etua. He eivät välitä tuon taivaallista siitä, mitä eläinkunnalle, planeetalle tai tuleville sukupolville tapahtuu – tärkeintä on oma ”minä”. Mikä synkintä, he ohjaavat tätä laivaa suoraan kohti maanpäällistä helvettiä.

Heiltä, jotka eivät halua tietää tai muistaa, puuttuu rohkeutta ja vahvuutta katsoa tosiasioita suoraan ja kohdata vastuu toimia. Heiltä, jotka hyödyntävät muiden tietämättömyyttä omaksi edukseen, puuttuu moraalinen selkäranka – taito olla ”ihminen” sanan parhaassa merkityksessä.

firefront

Narsismin kulttuuri

David Brooks väittää kirjassaan The Road to Character (2015), että länsimainen mentaliteetti muuttui rajusti 1900-luvulla. Hän tarjoaa havainnollistavan esimerkin. Amerikan kansalle välitetty, toisen maailmansodan loppua juhlistava radiolähetys korosti nöyryyden merkitystä. Vaikka Yhdysvallat oli voittanut sodan, muistutettiin lähetyksessä alati siitä, että kyseessä oli yhteistyö ja että myös voiton hetkellä oli muistettava oma vajavaisuus. 1940-luvulla leuhkiminen, omilla voitoilla brassailu ja niistä kylillä huutelu oli moukkamaista – hyveellisyys oli ainakin tässä suhteessa vielä kunniassa. Nykypäivänä taas leuhkimisesta on tullut normi. Brooks kuvailee, miten yhdysvaltalaiset urheiluvoittajat juoksevat ympäri areenaa rintaansa pullistellen ja ilmoittaen olevansa kerta kaikkisen loistavia yksilöitä. Myös Donald Trump ylisti itseään vuolaasti vaalivoiton jälkeen, eikä loppua hänen ällistyttävälle itsekehulleen ole näkyvissä (”Olen älykkäin!”, ”Olen rikkain!”, ”Olen paras!”, ”Olen suosituin!”).

Itsekorostus on korvannut hyveet, moukkamaisuus on kohonnut ansioksi, asiat ovat käännähtäneet ympäri. Brooksin mukaan tämä kertoo narsismin leviämisestä kansantaudiksi. Hän toteaa erilaisten otantojen osoittavankin, että narsistiset piirteet on yleistyneet räjähdysmäisesti Yhdysvalloissa. Tilastot myös kertovat, että ”minä” ja siihen liittyvät sanat ovat netin puhetulvissa suosituimpia, kun taas empatiaan ja muihin hyveisiin liittyvät sanat jäävät käyttämättä. Yhä useampi amerikkalainen nuori haluaa olla kuuluisa, etsiä helppoa rahaa, omata valtaa ja olla viihdytetty, ja samalla moni takeltelee empatian ja moraalin kohdalla, pitäen niitä jopa tyystin tarpeettomina asioina.

Brooks sitoo tämän ”Ison minän” kulttiin, joka keskittää kaiken huomion itseen. ”Olet erityinen”, ”sinut tulee hyväksyä sellaisena kuin olet”, ”seuraa sisäistä ääntäsi”, ”olet paras”, ovat sloganeita, joita populaarikulttuuri ja self help -kirjallisuus työntävät ihmisten mieliin, kunnes nämä alkavat vaatia, että maailma huomaa heidän suurenmoisen erityisyytensä. Hyveet, kuten nöyryys, uhrautuminen ja vastuullisuus, on heitetty roskalavalle ja nimetty jopa heikkouden merkiksi. Oma, iso minä on raahattu parrasvalojen alle, eikä muulla tai muilla ole enää väliä. Parhaimmillaankin moraali on vain kivojen fiilisten seuraamista. Jos jokin tuntuu hyvältä, on se moraalista, ilmoittavat egoistiset mielet. Kaikki epämukava sullotaan arkkuun ja upotetaan näkymättömiin.

trump

Juuri narsistinen kulttuuri mahdollistaa sen, että yritysten ja valtioiden johdossa istuu egoistisia megalomaaneja valmiina uskottelemaan vedätettävissä olevalle kansanosalle, ettei ilmastokriisi ole todellinen. Ison minän kultille altistuneet ihmiset hyväksyvät valtaapitävien narsistiset piirteet ja jopa äänestävät heitä niiden vuoksi. He pitävät leuhkivaa itsekorostusta mainiona luonteenpiirteenä, ovathan he itsekin maailman paras yksilö – tai, jos epävarmuus leijuu sielussa, he vähintäänkin haluavat etäältä samastua maailman parhaaseen yksilöön ja äänestää tätä. Egoismista, moukkamaisuudesta ja vastuuta kiertävästä öykkäröinnistä on tullut arvostettua. Kun Trump mölisee, ihmiset ostavat MAGA-hattuja ja kääntävät selkänsä luonnolle ja eläinkunnalle ymmärtämättä, että narsistinen politiikka tulee tuhoamaan myös heidän ja heidän lastensa elinmahdollisuudet. ”Mitä sitten!”, he saattavat miettiä, ”ainakin oli kiva fiilis!”

Myös tunnettu politiikan tutkija Mark Lilla väittää teoksessaan The Once and Future Liberal (2018), että nykyhetkeä riivaa kasvava narsismi. Jokainen ajaa omaa tai oman ryhmänsä etua muistamatta muun maailman merkitystä. Sosiaalinen media sysää meidät tykkäyksiä limaisin kourin etsivään itsekorostukseen, ja ”yhteisen hyvän” – oli kyseessä sitten ihmiskunta tai koko planeetta – painoarvo on kadonnut yksilön itsekeskeiseen mekkalointiin. Yhä useammat haluavat olla Suuria Yksilöitä, jotka menestyvät, saavat lautaselleen enemmän kuin tarvitsevat, ovat huomattuja ja pidettyjä, ja joiden tahtoa noudatetaan ilman vastalauseita. He karjuvat omien oikeuksiensa perään välittämättä siitä, millä hinnalla nuo oikeudet toteutuvat. Pahimmat heistä etsivät itselleen sellaista taloudellista ja poliittista valtaa, joka kaivaa yhä syvempää kuoppaa muulle luonnolle, eläimille ja ihmiskunnalle.

greed

Lilla toteaa, että tällaiset Suuret Yksilöt eivät enää tunnista kanssakulkijuuden, avunannon ja vastuun merkitystä. Itselleen, puolueelleen tai yritykselleen massoittain seuraajia, äänestäjiä tai ostajia etsivät tahot eivät ole kiinnostuneita siitä, mitä he itse voisivat tehdä muiden hyväksi. Suunta on yksipuolinen: maailma on heitä varten, eivätkä he ole maailmalle mitään velkaa. Lilla puhuu ”Facebookin identiteettimallista”, jonka monet ovat imaisseet osaksi mielensä perusrakenteita, ja joka ensisijaistaa sen, miten paljon saamme huomiota vahvasti filtteröidylle kuvalle itsestämme. Facebookin tuottama yksilö on obsessoitunut itsestään ja tullut sokeaksi ulkoiselle todellisuudelle, mikä johtaa ennen näkemättömän egoistiseen ja radikaaliin individualismiin.

Ei ihme, että planeetta on kuolemassa. Narsismin kulttuurissa elävä ihminen keskittyy paranneltuihin selfieihin, ei realistiseen peiliin. Hän näkee, mitä haluaa nähdä ja hamuaa itselleen yhä enemmän hyötyä ja etua. Hänelle muu luonto ja eläimet ovat resurssia, joka on olemassa häntä varten. Velvollisuudet muita lajeja kohtaan, ajatus kanssakulkijuudesta muiden eläinten kanssa, halu turvata yhteinen elämä jaetulla pallolla, ovat muuttuneet monille vieraiksi ajatuksiksi. Ihminen on jäänyt jumiin itseensä ja ympäröivän todellisuuden on korvannut virtuaalinen maailma, jolloin lajien, eläinten, metsien ja merten kuolema voi alkaa vaikuttaa epätodelliselta ja merkityksettömältä.

 

if-you-put-an-inspirational-quote-under-your-selfie-no-64241653 (2)

Kun narsistinen yksilö selaa Facebookista kuvia, joissa Australian metsät ja eläimet ovat tulessa, hän saattaa nopeasti kyllästyä ja keskittyä sen sijaan jälleen uuden naamakuvan ottamiseen – ja jos joku ehdottaa hänelle, että planeetta on SOS-tilassa ja että hänen täytyy kantaa vastuuta ja muuttaa elämäntapaansa, hän vaatii, ettei saa ”syyllistää”, ja kasvattaa hiilijalanjälkensä yhä valtavammaksi.

 
Myytti sisäisestä hyvyydestä

Brooks paikantaa yhdeksi narsistisen kulttuurin kehdoksi uskon ”autenttiseen ihmiseen” ja siihen, että jokainen on sisimmältään ja syntyjään hyvä. Tämän uskon mukaan meillä on loistava sisin, joka täytyy vain löytää – ja keino löytää tämä loistavuus on itserakkaus ja rajaton itsehyväksyntä. Jos vain uskot upeaan ytimeesi, on kaikki mahdollista ja jos asiat eivät onnistu, on se ulkomaailman vika. Usko loistavaan sisimpään on kuitenkin fiktiota. Ihmisillä ei ole ydintä tai sisintä – essentialismi on satua. Me emme ole mitään muuta kuin valintojemme summa. Jos käyttäydyt itsekkäästi ja ahneesti, olet itsekäs ja ahne. Tässä eivät vaikerrukset siitä, että salattu sisimpäsi on hyvä, auta. Me olemme omat tekomme.

Halu uskoa ihmisten luontaiseen hyvyyteen on ehkä suurin virheemme. Juuri se tekee realistisen ymmärryksen ihmisestä ja itsestä mahdottomaksi, jolloin karmaisevat teot peitetään loputtoman ymmärryksen ja ihmisuskon alle. ”No niin, tuli tehtyä huonosti, mutta täytyy sivuuttaa tämä, koska oikeasti olemme hyviä…”. Usko syntyjään hyvään ihmiseen on väistämätön antiteesi halulle muuttua paremmaksi: miksi luontaisesti sisimmältään hyvän täytyisi kehittyä? Sokea ihmisusko on jopa antiteesi moraalille, sillä se ottaa annettuna jotain, mikä todellisuudessa vaatii jatkuvaa harjoittelua. Me emme ole syntyjään sen enempää pahoja kuin hyviäkään, vaan otuksia, joiden on aktiivisesti mietittävä, mihin suuntaan haluamme kasvaa.

Ihminen on mokannut rajusti, tehnyt valtavan määrän erittäin huonoja valintoja ja tuhonnut teoillaan luontoa ja eläinkuntaa. Erityisesti länsimainen ihminen on ollut järjetön, itsekeskeinen, saatanallinen tunari aivan liian usein. Hän on yhtä kuin nämä teot, ja jos hän (me) aikoo muuttua, on teot nostettava siihen valokeilaan, minkä ”minä” on aiemmin vaatinut itselleen. On kohdattava ihmisen virheet ja tehtävä asialle jotain. Ja jotta motivoidumme kehittämään itseämme ja lajiamme, on lakattava uskomasta myytteihin luontaisesta hyvyydestä.

Tämä tarkoittaa myös liiallisesta ymmärtämisestä luopumista. Maailman trumpeista ei tarvitse koettaa etsiä hyviä puolia, joiden nimissä antaa heidän tekonsa anteeksi. Maailman trumppien edessä ei myöskään tarvitse hyssytellä tai säästellä sanojaan. Sen sijaan heidän tekojensa karmaiseva moraalikato on tuotava esille, nostettava pöydälle, ja tuomittava äänekkäästi. Ihmislajin kehittäminen moraalisemmaksi vaatii sitä, että puhumme avoimesti ihmisyyden alkeellisemmista kohdista ja heitämme viemäriin ne piirteet ja päättäjät, jotka puhaltavat maailman tuleen.

strength.jpg

 

Luonteen kysymys

Brooks ehdottaa, että nykyihminen on unohtanut luonteen jalostamisen merkityksen. Samaa ehdotti jo 1980-luvulla filosofi Alasdair MacIntyre, joka klassikkoteoksessaan After Virtue kuvasi tapaa, jolla nykykulttuuri ei muista antiikin filosofian tärkeintä opetusta: sitä, että meidän tulee kehittää itseämme moraalisiksi. Kukaan ei ole syntyessään valmis, ja hyvä ihmiselämä vaatii oman luonteen vahvistamista, hyveelliseksi opettelua. On harjoiteltava järkeä, viisautta, sinnikkyyttä, myötätuntoa – on lujitettava moraalista selkärankaa.

Nykyinen, länsimainen ihminen on aivan liian usein hemmoteltu lapsi, joka tärvelee ja tuhoaa ympäröivää maailmaa, sulloo kitaansa kuolevat lajit ja repii vuoret louhoksiksi saadakseen ainesosat niihin älypuhelimiin, joiden kautta etsiä lisää suosiota. Moraalista on tullut jopa tylsää, pitkäveteistä. Hektiseen some-todellisuuteen tottunut ihminen ei osaa istua aloillaan, hiljaa ja ilman näyttöruutuja kyllin kauan ymmärtääkseen, mihin moraalia edes tarvitaan. Hän haluaa viihdettä ja huomiota, ei vastuuta. Moraalisen selkärangan kehittäminen on jäänyt sivuun, työnnetty pois huomion yhä kaventuvasta kentästä. Ei ihme, ettei nykyihminen siten myöskään osaa kantaa vastuuta muusta luonnosta tai eläimistä, vaan jatkaa samaa ahnasta mielettömyyttä, vaikka kaikki on romahtamassa.

Brooks ehdottaa, että nimenomaan kriisi testaa ja osoittaa luonteemme. Mitä teet, kun kaikki hajoaa? Seisotko selkäranka suorassa vai luovutatko? Kohtaatko tosiasiat vai pakenetko niitä? Päätätkö kehittää itseäsi vai taannutko yhä syvemmälle itsekkyyteen? Brooksin mukaan kriisi testaa lopulta sitä, miten hyvin osaamme taistella itsessämme olevia varjoakohtia, kuten egoismia ja ahneutta, vastaan. Osaammeko hiljentää ”ison minän” älämölön ja viimein elää viisaudessa? Luonne ei tule itsestään. Se on kasvua, joka alkaa, kun kriisin aikana katsomme itseämme ja mietimme, miten voisimme toimia paremmin.

Ilmastokriisi on ihmisten luonteen testi. Pystyykö ihminen tunnistamaan myös ahdistavat tosiasiat, katsomaan itseään peilistä, kehittymään, seisomaan suorassa tekojensa takana, kohtaamaan vastuun? Ihmislaji on ehkä viimeisen koetuksensa edessä, joka osoittaa, mihin kukin meistä yltää tai kaatuu.

 
Lopuksi

Luonteen kehittäminen johtaa rakkaudelliseen, älylliseen, hallittuun elämään, joka ei anna periksi hajottavan itsekkäille impulsseille, ottaa tiedon vastaan silloinkin, kun se on epämukavaa ja pyrkii auttamaan ympäröivää todellisuutta metsineen, merineen ja eläimineen. Luonteen kehittäminen on moraalista vahvuutta ja ihmislajin upeinta maastoa.

Brooks väittää, että ”heikkouden voittaminen vaatii minän hiljentämistä”. Heikkous viittaa itsekkyyteen, valtahakuisuuteen, ahneuteen – kaikkeen siihen, mikä on johtanut ympäristökatastrofiin ja eläimiä liiskaavaan elämäntapaan. On hiljennettävä ihmisen Suuri minä ja sen narsistisena ammottava nielu, joka on valmis syömään koko planeetan. On kasvettava ihmiseläiminä aikuiseksi ja vahvaksi, nyt.

 

palava

Antisankareista armollisuuteen

Nykykulttuurissa leijuu taipumus mystifioida ”pahuutta”. Sarjamurhaajat, psykopaatit ja poliittiset joukkotuhot kuhisevat populaarikulttuurin aihepiireissä ja kiehtovat monia. Karikatyyrimäisen julmat hahmot tekevät viiltävän välinpitämättömiä tekoja ja räyhäävät kuvitteellisessa tai todessa historiassa sotaa esille piiskaten. Samalla katsoja tuijottaa heitä ihmeissään sekä kenties hiukan ihaillen. Perinteisestä antagonistista on tullut jopa hitusen samastuttava antisankari, ja tämä antisankari on monessa tapauksessa korvannut sankarin: psykopaatti on usein suoraselkäistä hyvän edustajaa kiinnostavampi.

Psykopatian instituutiot

Liberaali, markkinatalouden ohjastama yhteiskunta, joka korostaa yksilönoikeuksia velvollisuuksien sijaan, ja jolle individualismi, kilpailu, valta, oman edun tavoittelu ja taloudellinen hyöty ovat keskeisiä arvoja, on omiaan ihastumaan antisankareihin. Itse asiassa kilpailun yhteiskunta edustaa juuri niitä asioita, joita perinteisesti näihin hahmoihin liitetään.

Oikeustieteilijä ja ohjaaja Joel Bakan on esittänyt dokumenttielokuvassaan Corporation (2004) suuryritysten noudattavan psykopatian mallia. Ne eivät tunnista vastuuta yksilöitä kohtaan ja sen sijaan pyrkivät manipuloimaan sekä hallitsemaan ihmisiä tuottaakseen itselleen mahdollisimman suuren voiton. Samalla ne sivuuttavat moraaliset kysymykset ikään kuin merkitystä vailla olevina, eivätkä pysty siten tunnistamaan yksilöiden arvoa muutoin kuin saavuttamansa hyödyn kautta. Psykopatian kriteerit (manipulaatio, kontrollointi, moraalin sivuuttaminen, hedonismi, syyllisyyden kieltäminen ja kyvyttömyys havaita yksilöarvoa) täyttyvät huolestuttavan täsmällisesti.

Sama kaavio kaikuu myös maailmanpolitiikassa, jossa valtiot kilpailevat vallan areenalla kuin moraalia ymmärtämättömät lapset, ja jälleen välinpitämättömyyden arvot välittyvät tavalliselle katsojalle ”luonnollisina”. Sitä, että valtionjohtavat uhittelevat toisilleen joukkotuhoaseilla, rehvastelevat rikkauksillaan tai toimivat muutoin liioitellen sekä manipulatiivisesti, pidetään itsestäänselvyytenä. Samalla tarina ihmisyydestä – ihmiskuva – kääntyy vinoksi.

Vaarana on, että kuvasta tulee totta: tuottaessaan tiettyä tarinaa itsestään, ihminen alkaa noudattaa tuota tarinaa. Käsite muuttuu konkretiaksi. Neuropsykologi Andrea Glenn on muistuttanut siitä, että evoluutio ei löydy ainoastaan historiasta, vaan käymme sitä lajina alati läpi. Me muutumme koko ajan, ja ympäröivä yhteiskunta on yksi oleellinen muutoksen aiheuttaja. Ihmisen tuottama yhteiskunta alkaa siten muokata ihmislajin tulevaisuutta tavalla, josta emme välttämättä ole lainkaan tietoisia.

Glennin mukaan erityisesti kasvottomat massayhteiskunnat ovat omiaan ruokkimaan psykopatian kaltaisia tiloja, ja kaupungistunut, teollistunut ihmislaji saattaa siten jopa kehittyä psykopaattisemmaksi. Tällaisissa yhteiskunnissa on helppoa välttää vastuuta ja piilotella arveluttavia tekoja. Pienessä yhteisössä ihminen on paljaampi muiden edessä, kun taas suurissa yhdyskunnissa on helppoa piilottaa omia rikkeitä sekä väistää vastuuta opettavia yhteisöllisiä ihmissuhteita. Kasvottomuuden rinnalla kuitenkin myös kilpailua sekä egoismia painottavat yhteiskunnalliset ideologiat ja instituutiot ovat omiaan varmistamaan, että juuri välinpitämättömyyden, vallan, manipulaation ja egoismin logiikkaa seuraavat menestyvät evolutiivisesti parhaiten.

Erityisen vaaralliseksi tilanteen tekee se, että samalla meitä usein opetetaan välttämään altruismia, empatiaa ja moraalisesti kiusallisia kysymyksiä. Politiikasta on vaikea löytää tahoja, jotka tekojen tasolla toimisivat armollisesti ja myös uhrauksia tehden, ja erityisen haastavaa esimerkkien löytäminen on markkinavoimista. Hyvyydestä on tullut liian ”pehmeää”. Ei siten ihme, jos myös arkiyksilö oppii, että muiden huomiointi on ylimääräinen vaade.

Nykytodellisuuden arvot puskevatkin yllemme kollektiivista, jaettua itsekeskeisyyttä ja moraalista apatiaa. ”Pahuus” voi siten kiehtoa yksinkertaisesti siksi, että siihen kulminoituu kulutusyhteiskunnan ihmiskuva. Tuijottaessaan fiktiivistä psykopaattia, saattaa länsimainen yksilö siten tuijottaa sitä ihmisyyttä, mihin häntä vaivihkaa ja huomaamatta kannustetaan.

Tarina ”pahuuden” taustalla

Niiden antisankareiden, jotka edustavat aggressiota, mystisyyttä voi hälventää muistamalla, että ”pahaa” ei ole. Kristillisen perinteen värittämässä kulttuurissa pahuudesta on tehty itsenäinen voima, jokin demoninen kauhunpiste, joka saattaa ärjyen syöksyä määrittämään ihmistä. Tällainen voima on kuitenkin fiktiota. Rakentavampaa on puhua tekojen moraalista ja keskittyä siihen, miten edistää kykyä jakaa hyvinvointia ja tukea muiden hyvää elämää. Joidenkin kyky tähän on romahduttavan rajoittunut. Keskeistä ei kuitenkaan ole heidän tuomitsemisensa ”pahan” edustajiksi, vaan pikemminkin se, miten me muut pystymme suhtautumaan heihin tavalla, joka vaimentaa itsekeskeisyyttä ja avaa reittejä avarampaan tapaan olla.

Eino Leinon Aurinkolaulussa muistutetaan: ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk’ ei aina esille loista”. Nämä sanat löytävät tukea narsismi- ja psykopatiatutkimuksesta. ”Pahan” tarinat tuottavat harhaanjohtavaa käsitystä lähes yli-inhimillisestä kovuudesta, kun reaalimaailmassa julmimmatkin lajimme edustajat ovat itse asiassa hauraita yksilöitä – ehkä hauraampia kuin kukaan. Tutkimus kertoo, että persoonallisuushäiriöiden taustalla on voimakasta ahdistusta ja epäkelpouden kokemusta. Johonkin hyvin oleelliseen – hyväksyvään, rauhalliseen, johdonmukaiseen hoivaan – on jäänyt kasvutarinassa aukko, ja jopa silmitöntä tuhoa aiheuttavat voivat siten olla ytimeltään hajanaisia sekä kivuliaan epävarmoja. Psykopatia ja narsistinen persoonallisuushäiriö ovat mielen murtumia, eivät mustasilmäistä pahuutta.

Filosofi Jonathan Glover, joka vietti aikaa keskustellen englantilaisen vankimielisairaalan psykopaattien kanssa ja kirjoitti aiheesta teoksen Alien Landscapes: Interpreting Disordered Minds (2014), havaitsikin, että usein kammottavien tekojen taustalla on ihminen, joka ei lapsuudessa oppinut hyväksynnän tai lempeyden merkitystä ja joka hajanaisena edelleen etsii sitä. Gloverin yksi keskeinen väite on, että vain hahmottamalla, mikä hirvittävimpäänkin syyllistyvän henkilökohtainen tarina on, voi tapahtua muutosta parempaan. ”Pahaksi” mielletystä ei kannatakaan rakentaa demonia,  vaan hyödyllisempää on riisua hänet aseista ja katsoa niiden takaa löytyvää ihmistä, kuulla tätä, sekä ohjata tätä lempeämpään tapaan olla.

Pahuutta loimuavat hahmot eivät siten lopulta ole todellisia. On vain puutteita, joita voi korjata, ja korjaamiseen tarvitaan paitsi yhteiskunta, joka ei sano ”minulle” vaan ”meille”, myös ihmisen tunnistamista omaa tarinaansa kantavaksi olennoksi.

Armollisuus ja yhteys

Empatia kykynä myötäelää on taito, joka psykopatiassa sekä narsistisessa persoonallisuushäiriössä on hyvin rajoittunut. Tällainen antisankari ei osaakaan myötäelää muiden kokemuksia. Hän voi päätellä niitä, mutta ei kykene kylliksi resonoimaan niiden mukana. Jos ahtaaseen todellisuuteen haluaa väljyyttä sekä valoa, täytyy sinne tuoda edes hiukan empatiaa.

Empatian esillekutsuminen alkaa yllättävästä suunnasta: meistä, jotka emme ole psykopaattisia. Tärkeintä ei ole vaatia, että psykopaattikin kokisi empatiaa, vaan pikemminkin katsoa, miten me, joilla empatiaa on, suhtaudumme psykopaattiin. Jos haluamme nähdä ”pahuuden” takana olevan ihmisen, on meidän pystyttävä avaamaan tälle kokemustasomme.

Vaikka ”pahan” antisankarit kiehtovat, samalla meitä kannustetaan tuomitsemaan ”pahuus” (eihän se muutoin kiehtoisikaan). Seurauksena on, että ”hyviksi” ja empaattisiksi julistautuvat syyttävät ja jopa vihaavat virheiden tekijöitä. Ristiriita on ammottava ja silti harvoin tunnistettu: empatiaa korostavat saattavat olla vihlovan epäempaattisia juuri heitä kohtaan, jotka eniten myötäelämistä tarvitsisivat. Tuomitseminen ja viha ”pahaa” kohtaan kuitenkin vain kasvattaa kylmyyden logiikkaa. Jos haluamme muovata yhteiskunnasta sellaisen, joka opettaa armollisuutta, on ensimmäinen koetinkivi siinä, osaammeko olla empaattisia suhteessa kaikkiin – ei vain heihin, jotka ovat mielestämme ”hyviä”.

Armollisuuden ja empatian varaan rakennetut kulttuuriset arvot ja instituutiot näyttäisivät hyvin erilaisilta verrattuina nykyisiin. Kenties evoluutiommekin löytäisi tuoreita suuntia. Kilpailun yhteiskunnassa egoistisin saattaa voittaa, mutta tuo yhteiskunta on myös tuhoamassa ihmisen sekä muiden lajien mahdollisuutta selviytyä. Pitkäaikainen kukoistaminen vaatii kykyä elää myös altruistisesti sekä oman lajimme sisällä että sen ulkopuolella, ja empatia onkin evolutiivisen, yhteisöllisen selviytymisen kannalta kimpale kultaa: se on rakentavin navigaatiopiste lajin kehittymiselle.

Armollinen myötätunto ei tarkoita naiivia asennetta, joka projisoi hyvää sinne, mistä sitä ei löydy. Päinvastoin, siihen liittyy kyky tunnistaa myös ne rosoiset murtumat, jotka ajavat vääriin ratkaisuihin. Tämä on empatian vaikein ulottuvuus, joka vaatii reflektiota ja tarkkaavaisuutta: taito myötäeläen havaita se, mikä on hyvin erilaista omiin kokemuksiin tai arvoihin verrattuna. Kyky tunnistaa myös kylmät kohdat toisessa on ainut tapa löytää ihminen noiden kohtien alta. Gloverin halu kuulla antisankareiden tarinoita vaatiikin sitä, että asetamme heijastavat toiveemme sivuun, sekä kuuntelemme myös vieraita sanoja.

Armollinen myötätunto ei myöskään tarkoita alistumista julmien tekojen kohteeksi. Ruumiillinen tai henkinen väkivalta ei ole asia, jota tulee sietää, eikä niille nöyrtymistä voi selittää empatialla. Moraalissa heikko voi repiä ja runnella liiaksi, ja silloin täytyy astua kauemmas. Empatia suuntautuukin myös itseen ja voi vaatia eriytymistä sekä väkivallan piiristä poisastumista. Tuhoisaa tulee ohjata suotuisampiin tuuliin, mutta ei tavoilla, jotka rikkovat auttajan.

Altruistisen, realistisen ja tarkkaavaisen empatian kulttuurissa antisankari korvautuu ihmisellä. Hyvän häivähdykset – kyky kuulla, ymmärtää, rakentaa ja auttaa – poistavat tuhoa. Niiden kautta voi myös navigoida pois kipuisista syvänteistä kohti sellaista tulevaisuutta, missä kilpailevan egoismin tilalla on jaettu maailma.

Leinon Aurinkolaulu jatkuukin:

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä hyviä voimia voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

 

sunlight-through-trees-wallpaper-4

Kun egoismi normalisoituu

Trumpien ja putineiden (sekä hieman sipilöidenkin) aikakausi on havahduttanut esille puhetta normalisaatiosta. Trumpin tapauksessa jo groteskeja mittasuhteita saanut lapsenomaisen itsekäs, valtaa hakeva, aggressioon nojaava sekä valheellinen toiminta on äkisti normalisoitumassa asiaksi, joka ”tulee vain hyväksyä”. Se, että sielunelämältään tunnekuohuisaa viisivuotiasta muistuttava taho pitää käsissään ydinohjuksia ja kansalaistensa hyvinvointia, ei nostata sitä ansaitsemaansa vastareaktiota, joka sanoisi kyllin äänekkäästi ”ei näin”. Pienemmässä mittakaavassa suomalainen yhteiskunta tuntuu avuttomassa hiljaisuudessa vain hyväksyvän sen, että kaikki ei tunnu olevan kohdallaan valtion johdon, taloudellisen esteettömyyden sekä lehdistönvapauden suhteen.

Hahmot, jotka toimivat egoistisesti sekä käyttävät valtaa väärin, eivät ole omituisuus. He ovat surkuteltavan yleinen ilmiö ihmislajin historiassa. Omituista on se, että heidän annetaan vapaasti edetä. Mistä normalisoituminen saa alkunsa?

Nykyfilosofi Adam Smith on korostanut sitä ilmeistä seikkaa, että yhteiskuntien perusrakenteet ja -arvot vaihtelevat psykologiamme mukaan. Yksilöt, jotka korostavat rationaalista oman edun optimointia ja muiden manipulointia tuon edun saavuttamiseksi, tuottavat yhteiskuntia, jotka perustuvat kilpailun, hierarkian, egoismin ja aggression varaan. Pahimmillaan nämä yhteiskunnat ovat machiavelliläisen raadollisia, ja niissä hallitsevat tahot tekevät mitä tahansa – maanittelevat, valehtelevat, uhkailevat, käyttävät väkivaltaa – säilyäkseen vallassa. Myös tavalliset yksilöt omaksuvat saman kaavion elämäänsä. Tärkeintä on oma onnellisuus, pyrkimys olla muita ”korkeammalla” vaikkapa statuksen tai materiaalisen varallisuuden suhteen, kilpailla itselle mahdollisimman paljon etuja ja olla valmiita jopa manipuloimaan muita tämän kaiken mahdollistamiseksi. Pysyvät sosiaaliset siteet ovat toissijaisia, pyyteetön muiden huomioonottaminen harvinaisuus, ja auttaminen ikävä taakka, josta pyritään kiemurrellen eroon. Tärkeintä on, että minulla on hyvä olla.

Logiikka on tämä: valtaa pitävien psykologia sanelee, minkälaisia arvoja yhteiskunta alkaa noudattaa, ja nämä arvot edelleen lipuvat osaksi tavallisten yksilöiden psykologiaa. Egoistinen tapa lähestyä todellisuutta siis siirtyy, yhteiskunnan mekanismien kautta, kaikkien raadollisimmilta yksilöiltä muille, kunnes sitä pidetään tyystin luonnollisena, itsestään selvänä asiana.

Edetymcxdellä mainittu yhteiskunta voi kuulostaa etäiseltä. Silti se on jo täällä. Suuriyritysten – eli niiden tahojen, jotka mielikuviimme kaikkein eniten vaikuttavat – arvot ovat voitontavoittelu, kilpailu, sekä manipulaatio markkinoimalla kuluttajille tuotteita, joita nämä eivät tarvitse. Oleellisinta on pyrkimys kasvattaa omaa etua keinoja kaihtamatta ja muiden hyvinvointi sivuuttaen. Samalla kulutusyhteiskunta ja vapaana roihuava markkinatalous ovat iskostaneet meihin sen oletuksen, että elämä on egoistista, omaan onneen pyrkivää kilpailua. Kaiken keskiössä on voiton tekeminen, asioiden itselle saaminen, pyrkimys olla jotakin ”parempaa” suhteessa muihin, halu olla hedonistisesti onnellinen, pyrkimys olla muihin kohdistuvasta vastuusta vapaa.

Kuten kulttuuriteoreetikko Herbert Marcuse jo vuosikymmeniä sitten varoitti, yksilötasolla tämä on helppo imeä oman elämän ideologiaksi. Siten me haluamme luoda itsestämme brändejä, joita myydä vaikkapa sosiaalisessa mediassa kuuluttaen sitä, kuinka harmonista sekä onnellista elämämme on ja kuinka erityislahjakkaita lapsemmekin ovat. Siitä, mitä me olemme muiden silmissä, on tullut erityisen oleellista: me haluamme omistaa ja olla niitä asioita, mitkä ansaitsevat hyväksyntää ja kertovat, että olemme hyväksyttävyyden hierarkioissa statukseltamme vähintään hyvää keskitasoa. Samalla me kilpailemme suhteessa muihin – me podemme kateutta muiden koulutuksesta, varallisuudesta, rakkauksista, asemasta, kokemuksista – ja vajoamme ahdistuksen soihin heti, kun koemme, että emme ole onnistuneet siinä nimeämättömässä ja silti ilmeisessä kilpailussa, jota alati käymme.

Meissä vaikuttaa näkymättömiä voimia, halua olla jotakin sekä muiden silmissä että suhteessa muihin, ja nämä voimat me olemme omaksuneet suoraan yhteiskunnan taloudellisista rakenteista. Julkisesta on tullut yksityistä: kilpailun, statuksen ja hierarkioiden markkinataloudesta on tullut tavallisten yksilöiden mielenmaisema, jonka synnyttämää levottomuutta ja masennusta avataan terapiaklinikoilla.

Tämä yhteiskunnan mekanismien tapa tarttua yksilöiden mieliin on yksi syy sille, että trumpeista tulee normalisoituja. Me huudahtelemme oikeutettua epäuskoa karikatyyrimäisen narsistisesti käyttäytyvien edessä, mutta silti liian helposti hiljaisina hyväksymme, että näin asiat nyt vain ovat. Hyväksyntä syntyy osittain siksi, että narsismin karikatyyrit ovat vain ääri-ilmentymä siitä, mitä yhteiskuntamme jo muutoinkin edustaa. Trump on konkretisoituma egoismin, kilpailun ja aggression yhteiskunnasta. Hän on vapaa markkinatalous asetettuna henkilömuotoon. Sellaisena hän ei ole aivan niin kaukainen hahmo kuin haluamme uskoa, sillä vastaavat mekanismit näkyvät, vaikkakin huomattavasti pienemmällä asteella, myös meissä itsessämme.

Lopulta ei olekaan niin ihmeellistä, että vallan harjanteella seisoo lapsenomainen, omaa etuaan tavoitteleva, muita nöyryyttävä egoisti, sillä koko yhteiskuntamme perustuu yhä enenevässä määrin egoistisen, lyhytkatseisen, muita sivuuttavan kilpailun varaan. Trumpissa on jotakin tuttua, vaikka emme sitä haluaisikaan tunnistaa. Ja koska hänessä on jotakin tuttua – koska aivan liian moni meistä on jo sisäistänyt kilpailun, itsekeskeisyyden ja hierarkioiden ideologian – kukaan ei lopulta tunnu tekevän mitään sellaista, joka todella haastaisi trumpilaisen tavan nähdä maailma.

On kuitenkin myös vaihtoehtoja. Smithin mukaan yhteiskunta voi rakentua myös tunnesiteiden varaan. Tällöin me otamme muut tunnetasolla huomioon, ja itsekeskeisyyden sijaan kannatamme todellisuutta, jossa kaikilla olisi mahdollisuus voida hyvin. Tällaiset yhteiskunnat tuovat esille arvoja kuten tasavertaisuus ja oikeudenmukaisuus. Niissä sosiaaliset suhteet ovat pitkäjänteisiä, ja yksilöt valmiita tekemään uhrauksia muiden puolesta. Optimoinnin on korvannut halu tukea myös muiden hyvinvointia ja nähdä ”kukoistus” asiana, joka tulee turvata kaikille. Tällainen yhteiskunta uurtaisi mieliimme aivan toisenlaisia perusarvoja kuin kulutuksen ja kilpailun maailma. Sen raameissa trumpit eivät pääsisi valtaan ja silloinkin, kun näin kävisi, olisi edessä voimakas vastareaktio – sellainen, joka huutaisi, että suuntaa on vaihdettava välittömästi ja jyrkästi.

Tuollaisesta yhteiskunnasta on joitakin rajallisia jäänteitä meissä kaikissa. Lähes jokaisessa on se kohta, joka haluaa itselle lisää hamuamisen tilalle sitä, että olisimme kaikki valmiita pyyteettä panostamaan myös muiden hyvään elämään. Tuota kohtaa pitäisi tukea, jotta trumpit olisivat menneisyyden irtikuvia, eivät nykypäivää. Tämä vaatii sitä, että yhteiskunnan tulisi itsessään rakentua jonkin aivan muun kuin optimoivan egoismin varaan.

empathyMitä se muu on? Nykyfilosofin kaimalla, 1700-luvun Adam Smithillä on tähän tärkeä muistutus. Smith oli liberalismin merkittävimpiä taustahahmoja, ja osittain juuri hänen ajattelustaan kumpuaa usko vapaisiin markkinavoimiin. Smith uskoi vahvasti yksilön vapauteen ja antoi väitteillään siunauksen sille, että kaupan tulisi olla mahdollisimman vähän säännösteltyä. Tunnetuksi hän tuli ”näkymätön käsi” -ajattelusta, jonka mukaan talous ei tarvitse sääntöjä siksi, että sitä ohjaavat näkymättömät rajoitteet. Sitä, mikä noiden rajoitteiden alkuperä oli, ei yleensä muisteta kertoa. Vastaus on yksinkertainen: empatia.

Smith kirjoitti kokonaisen kirjan empatian (tai ”sympatian”, kuten hän sitä nimitti) merkityksestä ja väitti, että juurikin empaattinen ihminen ei tarvitse sääntöjä, sillä hän empatiansa vuoksi ottaa muut lukuun eikä anna kaupankäynninkään liukua epäoikeudenmukaisuuteen. Ideaalitilassa ihminen on empaattinen, ei egoistinen, ja juuri tuollainen yksilö voi huoleti toimia vapaasti, sillä vapaudessaankin hän kunnioittaa muita.

Tämä muistutus jäi kirjaamatta ylös vapaan markkinatalouden kehitystarinaan. Yhteiskunta unohti, että toimintamme ytimessä on oltava kyky huomioida myös muut. Juuri tämä kyky tulisi nyt maalata suurin kirjaimmin yhteiskunnan ylle, osaksi sen instituutioita ja sitä kautta osaksi myös omaa mieltämme. Vain silloin, kun empatia – muiden yksilöiden näkökulman vakava huomioonottaminen –  on kaiken lähtökohta, ei egoismi voi normalisoitua.