Nykykulttuurissa leijuu taipumus mystifioida ”pahuutta”. Sarjamurhaajat, psykopaatit ja poliittiset joukkotuhot kuhisevat populaarikulttuurin aihepiireissä ja kiehtovat monia. Karikatyyrimäisen julmat hahmot tekevät viiltävän välinpitämättömiä tekoja ja räyhäävät kuvitteellisessa tai todessa historiassa sotaa esille piiskaten. Samalla katsoja tuijottaa heitä ihmeissään sekä kenties hiukan ihaillen. Perinteisestä antagonistista on tullut jopa hitusen samastuttava antisankari, ja tämä antisankari on monessa tapauksessa korvannut sankarin: psykopaatti on usein suoraselkäistä hyvän edustajaa kiinnostavampi.

Psykopatian instituutiot

Liberaali, markkinatalouden ohjastama yhteiskunta, joka korostaa yksilönoikeuksia velvollisuuksien sijaan, ja jolle individualismi, kilpailu, valta, oman edun tavoittelu ja taloudellinen hyöty ovat keskeisiä arvoja, on omiaan ihastumaan antisankareihin. Itse asiassa kilpailun yhteiskunta edustaa juuri niitä asioita, joita perinteisesti näihin hahmoihin liitetään.

Oikeustieteilijä ja ohjaaja Joel Bakan on esittänyt dokumenttielokuvassaan Corporation (2004) suuryritysten noudattavan psykopatian mallia. Ne eivät tunnista vastuuta yksilöitä kohtaan ja sen sijaan pyrkivät manipuloimaan sekä hallitsemaan ihmisiä tuottaakseen itselleen mahdollisimman suuren voiton. Samalla ne sivuuttavat moraaliset kysymykset ikään kuin merkitystä vailla olevina, eivätkä pysty siten tunnistamaan yksilöiden arvoa muutoin kuin saavuttamansa hyödyn kautta. Psykopatian kriteerit (manipulaatio, kontrollointi, moraalin sivuuttaminen, hedonismi, syyllisyyden kieltäminen ja kyvyttömyys havaita yksilöarvoa) täyttyvät huolestuttavan täsmällisesti.

Sama kaavio kaikuu myös maailmanpolitiikassa, jossa valtiot kilpailevat vallan areenalla kuin moraalia ymmärtämättömät lapset, ja jälleen välinpitämättömyyden arvot välittyvät tavalliselle katsojalle ”luonnollisina”. Sitä, että valtionjohtavat uhittelevat toisilleen joukkotuhoaseilla, rehvastelevat rikkauksillaan tai toimivat muutoin liioitellen sekä manipulatiivisesti, pidetään itsestäänselvyytenä. Samalla tarina ihmisyydestä – ihmiskuva – kääntyy vinoksi.

Vaarana on, että kuvasta tulee totta: tuottaessaan tiettyä tarinaa itsestään, ihminen alkaa noudattaa tuota tarinaa. Käsite muuttuu konkretiaksi. Neuropsykologi Andrea Glenn on muistuttanut siitä, että evoluutio ei löydy ainoastaan historiasta, vaan käymme sitä lajina alati läpi. Me muutumme koko ajan, ja ympäröivä yhteiskunta on yksi oleellinen muutoksen aiheuttaja. Ihmisen tuottama yhteiskunta alkaa siten muokata ihmislajin tulevaisuutta tavalla, josta emme välttämättä ole lainkaan tietoisia.

Glennin mukaan erityisesti kasvottomat massayhteiskunnat ovat omiaan ruokkimaan psykopatian kaltaisia tiloja, ja kaupungistunut, teollistunut ihmislaji saattaa siten jopa kehittyä psykopaattisemmaksi. Tällaisissa yhteiskunnissa on helppoa välttää vastuuta ja piilotella arveluttavia tekoja. Pienessä yhteisössä ihminen on paljaampi muiden edessä, kun taas suurissa yhdyskunnissa on helppoa piilottaa omia rikkeitä sekä väistää vastuuta opettavia yhteisöllisiä ihmissuhteita. Kasvottomuuden rinnalla kuitenkin myös kilpailua sekä egoismia painottavat yhteiskunnalliset ideologiat ja instituutiot ovat omiaan varmistamaan, että juuri välinpitämättömyyden, vallan, manipulaation ja egoismin logiikkaa seuraavat menestyvät evolutiivisesti parhaiten.

Erityisen vaaralliseksi tilanteen tekee se, että samalla meitä usein opetetaan välttämään altruismia, empatiaa ja moraalisesti kiusallisia kysymyksiä. Politiikasta on vaikea löytää tahoja, jotka tekojen tasolla toimisivat armollisesti ja myös uhrauksia tehden, ja erityisen haastavaa esimerkkien löytäminen on markkinavoimista. Hyvyydestä on tullut liian ”pehmeää”. Ei siten ihme, jos myös arkiyksilö oppii, että muiden huomiointi on ylimääräinen vaade.

Nykytodellisuuden arvot puskevatkin yllemme kollektiivista, jaettua itsekeskeisyyttä ja moraalista apatiaa. ”Pahuus” voi siten kiehtoa yksinkertaisesti siksi, että siihen kulminoituu kulutusyhteiskunnan ihmiskuva. Tuijottaessaan fiktiivistä psykopaattia, saattaa länsimainen yksilö siten tuijottaa sitä ihmisyyttä, mihin häntä vaivihkaa ja huomaamatta kannustetaan.

Tarina ”pahuuden” taustalla

Niiden antisankareiden, jotka edustavat aggressiota, mystisyyttä voi hälventää muistamalla, että ”pahaa” ei ole. Kristillisen perinteen värittämässä kulttuurissa pahuudesta on tehty itsenäinen voima, jokin demoninen kauhunpiste, joka saattaa ärjyen syöksyä määrittämään ihmistä. Tällainen voima on kuitenkin fiktiota. Rakentavampaa on puhua tekojen moraalista ja keskittyä siihen, miten edistää kykyä jakaa hyvinvointia ja tukea muiden hyvää elämää. Joidenkin kyky tähän on romahduttavan rajoittunut. Keskeistä ei kuitenkaan ole heidän tuomitsemisensa ”pahan” edustajiksi, vaan pikemminkin se, miten me muut pystymme suhtautumaan heihin tavalla, joka vaimentaa itsekeskeisyyttä ja avaa reittejä avarampaan tapaan olla.

Eino Leinon Aurinkolaulussa muistutetaan: ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk’ ei aina esille loista”. Nämä sanat löytävät tukea narsismi- ja psykopatiatutkimuksesta. ”Pahan” tarinat tuottavat harhaanjohtavaa käsitystä lähes yli-inhimillisestä kovuudesta, kun reaalimaailmassa julmimmatkin lajimme edustajat ovat itse asiassa hauraita yksilöitä – ehkä hauraampia kuin kukaan. Tutkimus kertoo, että persoonallisuushäiriöiden taustalla on voimakasta ahdistusta ja epäkelpouden kokemusta. Johonkin hyvin oleelliseen – hyväksyvään, rauhalliseen, johdonmukaiseen hoivaan – on jäänyt kasvutarinassa aukko, ja jopa silmitöntä tuhoa aiheuttavat voivat siten olla ytimeltään hajanaisia sekä kivuliaan epävarmoja. Psykopatia ja narsistinen persoonallisuushäiriö ovat mielen murtumia, eivät mustasilmäistä pahuutta.

Filosofi Jonathan Glover, joka vietti aikaa keskustellen englantilaisen vankimielisairaalan psykopaattien kanssa ja kirjoitti aiheesta teoksen Alien Landscapes: Interpreting Disordered Minds (2014), havaitsikin, että usein kammottavien tekojen taustalla on ihminen, joka ei lapsuudessa oppinut hyväksynnän tai lempeyden merkitystä ja joka hajanaisena edelleen etsii sitä. Gloverin yksi keskeinen väite on, että vain hahmottamalla, mikä hirvittävimpäänkin syyllistyvän henkilökohtainen tarina on, voi tapahtua muutosta parempaan. ”Pahaksi” mielletystä ei kannatakaan rakentaa demonia,  vaan hyödyllisempää on riisua hänet aseista ja katsoa niiden takaa löytyvää ihmistä, kuulla tätä, sekä ohjata tätä lempeämpään tapaan olla.

Pahuutta loimuavat hahmot eivät siten lopulta ole todellisia. On vain puutteita, joita voi korjata, ja korjaamiseen tarvitaan paitsi yhteiskunta, joka ei sano ”minulle” vaan ”meille”, myös ihmisen tunnistamista omaa tarinaansa kantavaksi olennoksi.

Armollisuus ja yhteys

Empatia kykynä myötäelää on taito, joka psykopatiassa sekä narsistisessa persoonallisuushäiriössä on hyvin rajoittunut. Tällainen antisankari ei osaakaan myötäelää muiden kokemuksia. Hän voi päätellä niitä, mutta ei kykene kylliksi resonoimaan niiden mukana. Jos ahtaaseen todellisuuteen haluaa väljyyttä sekä valoa, täytyy sinne tuoda edes hiukan empatiaa.

Empatian esillekutsuminen alkaa yllättävästä suunnasta: meistä, jotka emme ole psykopaattisia. Tärkeintä ei ole vaatia, että psykopaattikin kokisi empatiaa, vaan pikemminkin katsoa, miten me, joilla empatiaa on, suhtaudumme psykopaattiin. Jos haluamme nähdä ”pahuuden” takana olevan ihmisen, on meidän pystyttävä avaamaan tälle kokemustasomme.

Vaikka ”pahan” antisankarit kiehtovat, samalla meitä kannustetaan tuomitsemaan ”pahuus” (eihän se muutoin kiehtoisikaan). Seurauksena on, että ”hyviksi” ja empaattisiksi julistautuvat syyttävät ja jopa vihaavat virheiden tekijöitä. Ristiriita on ammottava ja silti harvoin tunnistettu: empatiaa korostavat saattavat olla vihlovan epäempaattisia juuri heitä kohtaan, jotka eniten myötäelämistä tarvitsisivat. Tuomitseminen ja viha ”pahaa” kohtaan kuitenkin vain kasvattaa kylmyyden logiikkaa. Jos haluamme muovata yhteiskunnasta sellaisen, joka opettaa armollisuutta, on ensimmäinen koetinkivi siinä, osaammeko olla empaattisia suhteessa kaikkiin – ei vain heihin, jotka ovat mielestämme ”hyviä”.

Armollisuuden ja empatian varaan rakennetut kulttuuriset arvot ja instituutiot näyttäisivät hyvin erilaisilta verrattuina nykyisiin. Kenties evoluutiommekin löytäisi tuoreita suuntia. Kilpailun yhteiskunnassa egoistisin saattaa voittaa, mutta tuo yhteiskunta on myös tuhoamassa ihmisen sekä muiden lajien mahdollisuutta selviytyä. Pitkäaikainen kukoistaminen vaatii kykyä elää myös altruistisesti sekä oman lajimme sisällä että sen ulkopuolella, ja empatia onkin evolutiivisen, yhteisöllisen selviytymisen kannalta kimpale kultaa: se on rakentavin navigaatiopiste lajin kehittymiselle.

Armollinen myötätunto ei tarkoita naiivia asennetta, joka projisoi hyvää sinne, mistä sitä ei löydy. Päinvastoin, siihen liittyy kyky tunnistaa myös ne rosoiset murtumat, jotka ajavat vääriin ratkaisuihin. Tämä on empatian vaikein ulottuvuus, joka vaatii reflektiota ja tarkkaavaisuutta: taito myötäeläen havaita se, mikä on hyvin erilaista omiin kokemuksiin tai arvoihin verrattuna. Kyky tunnistaa myös kylmät kohdat toisessa on ainut tapa löytää ihminen noiden kohtien alta. Gloverin halu kuulla antisankareiden tarinoita vaatiikin sitä, että asetamme heijastavat toiveemme sivuun, sekä kuuntelemme myös vieraita sanoja.

Armollinen myötätunto ei myöskään tarkoita alistumista julmien tekojen kohteeksi. Ruumiillinen tai henkinen väkivalta ei ole asia, jota tulee sietää, eikä niille nöyrtymistä voi selittää empatialla. Moraalissa heikko voi repiä ja runnella liiaksi, ja silloin täytyy astua kauemmas. Empatia suuntautuukin myös itseen ja voi vaatia eriytymistä sekä väkivallan piiristä poisastumista. Tuhoisaa tulee ohjata suotuisampiin tuuliin, mutta ei tavoilla, jotka rikkovat auttajan.

Altruistisen, realistisen ja tarkkaavaisen empatian kulttuurissa antisankari korvautuu ihmisellä. Hyvän häivähdykset – kyky kuulla, ymmärtää, rakentaa ja auttaa – poistavat tuhoa. Niiden kautta voi myös navigoida pois kipuisista syvänteistä kohti sellaista tulevaisuutta, missä kilpailevan egoismin tilalla on jaettu maailma.

Leinon Aurinkolaulu jatkuukin:

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä hyviä voimia voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.