Olin pari vuotta sitten ostanut Eeva Kilven teoksen Kuolema ja nuori rakastaja (1986) ja sitten katsellut sitä hyllyssäni vetämättä sitä esille. Nyt, haastavan elämänvaiheen aikana ollessani hiukan haljennut, se ajautui käsiini kuin olisi tietäen kuljettanut sivunsa luokseni. Joskus todellisuus tuntuu ohjaavan eteemme juuri sen, mitä sillä hetkellä tarvitsemme – koputtaa hartialle ja näyttää.

Teoksessa on kolme novellia. Jokaisen päähenkilönä on eläinten sekä luonnon mukana kulkeva ja niiden kautta näkevä nainen, joka tekee irtiottoja ihmismaailmasta sitä kuitenkaan kokonaan hylkäämättä. Ihmisillä on kaksinainen asema. He elävät novelleissa parhaimmillaan läheisinä – lapsina, vanhempina ja rakastettuina – joiden lempeys on hiljaista ja hellittämätöntä. Samalla ihmisen luomat maailmankuvat ja instituutiot, tavat hyödyntää ja ottaa itselle, näyttäytyvät tuhona, josta tulee irtaantua. Ihminen yhtenä, tiettynä olentona ei ole kaukana, mutta ihminen kollektiivina ja yhteiskuntana on, ja päähenkilöt ottavat askeleita näiden kahden vaihtoehdon välillä toivoen sellaista ihmismaailmaa, joka mahdollistaisi ja suojelisi alistamisen sekä rikkomisen sijaan.

 

Kysymyksiä

Novellien naiset ovat löytäneet reittinsä muiden lajien katveeseen. He esittävät kysymyksiä, jotka näyttäytyvät absurdeina sen ihmiskeskeisen kulttuurin sisällä, joka alati haluaa hyödyntää ympäristöään sekä muita lajeja enemmän ja tehokkaammin.

Ensimmäinen heistä havahtuu pohtimaan sitä hyönteisten määrää, jonka yksi automatka liiskaa ja tapaa, jolla liikenne on pilkkonut eläinten elinalueet vaaran piireiksi. Hyönteisten siivet repeytyvät autojen pakokaasuisiin ilmapyörteisiin ja hirvien sukupolvesta toiseen käyttämät polut katkeavat uusien teiden alle. Eläimillä tulisi olla turva-alueensa ja turva-aikansa, niiden kulku olisi huomioitava. ”Millä oikeudella me…? Vastaus: ei millään oikeudella”, Kilpi kirjoittaa.

Tunnistin näistä ajatuksista sen syyllisyyden, jota koen autoiluista. Pysähdyn usein varmistamaan, ettei joku (toisen yliajama lintu, sammakko, jänis tai kettu) ole jäänyt kitumaan ja kavahdan kuolemaa, jonka merkit ovat kaikkialla. Mielikuvissani on yhä supikoira, jonka nahka oli irronnut auton töytäisyn seurauksena, ja joka verisenä täristen nosti päätään minun tultua paikalle. Samoin niissä on kyykäärme, joka viime kesänä heittelehti keskellä tietä, ja jota epätoivoisesti koetin lopettaa, kuten myös peura, jonka viimeiset hetket, katkenneet raajat ja kauhusta vilkkuvat silmät näin. Jokaisen jälkeen sammutin moottorin ja halusin huutaa. Vihaan autoani, silti ajan. Minäkin olen syyllinen.

Tällainen syyllisyys näyttäytyy yleisten normien puitteissa mielipuolisuutena: autoilu on tosiasia, väistämättömyys, itsestäänselvyys, eikä autoilussa lasketa eläinruumiita. Autolla ajetaan. Ajamista ei mietitä eläinten kannalta. Se, että matka kauppaan tappaa 50 perhosta, viisi sammakkoa ja 30 kuoriaista on merkityksetöntä, ja asian esille nostaminen merkillisyyttä – ”tällaisia ei pohdita”, kertoo itsestäänselvyyksiä tuottava kulttuurimme, joka ei osaa kysyä, miksi tuhoisuus olisi itsestäänselvää. Kilven tapa kirjoittaa asiasta oli helpotus: nämä ovat kysymyksiä ja vastauksia, joita tulee esittää, tunnistamisia, joista ei tulisi kääntää huomiota pois.

Kiusalliset, absurdeilta vaikuttavat kysymykset johdattavat maailmankuvan avaamiseen. Kilpi esittää tekstissään, että ihminen on verrattain uusi tulokas lajien keskuudessa. Tämän tulisi siksi käyttäytyä kuin myöhään kutsuille tullut vieras: kohteliaasti ja muita kunnioittaen. Sen sijaan ihminen on tullut kutsuille ”kuin raivopää, kuin humalassa riehuja, mieleltään sairas, saattanut kaikki kauhun valtaan, häirinnyt ja pilannut”. Nämä ovat kovia sanoja, ja silti ne tavoittavat jotain hyvin oleellista. Kulutusyhteiskunnan kasvatti todella on usein kuin humalassa: hän rellestää ja häiritsee, kahmii lautaselleen liikaa ja oksentaa siivoamatta jälkiään, ja kaiken tämän hän tekee kuin huomaamattaan, muistamatta mitään, havahtumatta pohtimaan, mitä ja miksi.

Samalla vastuu unohtuu. Se, että me emme ole päätähtiä näyttämöllä, joilla on oikeus repiä ja haalia itselleen mahdollisimman paljon, vaan olentoja, joiden vastuulla on edistää sitä, että myös muut olennot ja luonto ympärillämme voisivat elää sekä kasvaa. Tätä vastuuta Kilven novellit kutsuvat esille niiden päähenkilöiden kulkiessa eteenpäin melankolisen, hiukan epätoivoisen ihmetyksen vallassa. Miksi kukaan ei huomaa? Herää? Välitä? Juuri tämä ajaa heitä kauemmas ihmismaailmasta kohti syrjäisiä hiekkateitä tai vanhaa, metsän keskellä olevaa torppaa, jossa vain eläinten poluilla, hyönteisillä, kasvien huminalla, auringonvalolla, sumulla ja vuodenajoilla on merkitystä. He eivät halua olla meuhaavia, itsesuuntautuneita ottajia – he kaipaavat sellaiseen rauhaan, jonka voi jakaa muiden lajien ja olemassaolon kanssa.

Tunnistin tämän kaipuun. Uskon, että useat meistä voivat pahoin siinä kirkkaiden valojen ja kiiltävien mainosten markkinamelussa, missä tulisi tuijottaa ruutuja, etsiä viihdettä, ostaa ja kuluttaa, ja muuttua yhä etäisemmäksi suhteessa itseensä, muihin olioihin ja luonnon liikahduksiin. Ihmismaailma perustuu liian usein optimointiin ja on sitä kautta kadottanut yhteyden johonkin alkuperäisempään – siihen, että vain olemme, hengitämme ja havaitsemme haluamatta itsellemme mitään. Kilven naiset ovat lakanneet haluamasta ja siten tunnistavat arvoa siinä, millä ei ole hintaa. He etsivät eläimiä ja metsää ympäriltään sekä itsestään, ja maailma on auennut heille tuoreella tavalla.

Maailman aukeaminen perustuu osaltaan ihmiskeskeisyyden murenemiseen. Ihmiskeskeisyys on Kilven teoksessa rinnastettu harhaan siitä, että maapallo on universumin keskus. Me luulemme olevamme kaiken keskiö, ainut olento, jolla on merkitystä tai arvoa, ja tässä oletuksessa olemme aivan yhtä harhaisia kuin ne, jotka pitivät maata kappaleena, jota aurinko kiertää. Ihminen liimaa korostetuin värein todellisuuden päälle väitteitä omasta erityisarvostaan ja juhlistaen heijastaa itseään niihin kohtiin, joissa tulisi tunnistaa suon, mäyrän, kanan tai joen arvo.

Kilpi nimeää ihmiskeskeisyyden ”itserakkauden harhaksi”, joka aiheuttaa sekä meidän itsemme että muiden eläinten jatkuvaa tuhoa ja kipua. Ainut toivo on tämä: kuten kopernikaaninen vallankumous osoitti, ettei maa ole universumin ydin, tullaan ihmiskeskeisyys osoittamaan vääräksi. Kilpi ennakoikin uutta vallankumousta, jolloin ihminen huomaa, ettei itsen tai lajitovereiden rakastaminen riitä, vaan että rakkaus tulee kohdistaa järviin, muurahaisiin, korpiin, perhosiin, kettuihin – kaikkiin eläimiin, kaikkeen elämään, kaikkeen luontoon.

 

Murros

Vallankumous alkaa eläimen arvon tunnistamisesta. ”Me emme ymmärrä eläimiä oikein, me aliarvioimme niiden kykyjä, mittaamme niitä ihmisen epäluulojen mukaan eläytymättä niiden lahjakkuuteen lähemmin, paneutumatta niiden asemaan”, eräs henkilöhahmoista valittaa ja lisää, että eläinten aseman huomiointi olisi ”ensimmäinen todellinen vallankumous”. Kiinnostavalla tavalla Kilpi tuokin esille väitteen, jonka myöhemmin esitti filosofi Jacques Derrida: eläin-ihminen –suhteen uudelleenhahmottaminen on vallankumous, joka muuttaa maailmankuvamme perustoja, ja joka mukailee kopernikaanista mullistusta.

Kokoelmassa henkilöhahmot uneksivat muuttuvansa eläimiksi ja synnyttävänsä joutsenia tai sammakoita. Näissä unissa näkyy ymmärrys ihmisen eläimyydestä – siitä, että me emme ole lajina muista erillinen saareke, joka voi nimetä itsensä korkeimman kontrollin pitäjäksi, vaan yksi eläin muiden rinnalla, jonka historiassa, kehossa ja nykyisyydessä ne toiset eläimet ovat läsnä. Meitä ei olisi ilman eläimiä, ne ovat muodostaneet meidät, ja me itsekin olemme niitä. Samalla henkilöhahmot vaativat muutosta, toivovat radikaalia siirtymää yhteiskuntaan, joka ottaa siat, lehmät ja sudet vakavasti.

Novelleissa eläinten riepoteltu asema – niiden mielen ja hyvinvoinnin raju sivuuttaminen, niiden pakottaminen mielivaltaisiin tuotanto-olosuhteisiin ja niiden luontaisten elinalueiden paloittelu teiksi ja mökkitonteiksi – onkin etusijalla. Eläin voi huonosti sekä ihmisen tuotantotiloilla ja laboratorioissa että siinä luonnossa, mitä ihminen kaavoittaa, kaivaa ja kaataa. Ihminen ei havaitse eläimiä, kuule niiden tapaa puhua tai tunnista niiden mielten kykyjä, ja samalla hän syrjäyttää niiden arvon sekä aiheuttaa rajat ylittävää piinaa. ”Kuka saattoi enää panna suuhunsa lihaa, jossa asusti sellainen määrä kaipausta ja tuskaa?”, Kilpi kysyy.

Teoksen henkilöhahmoissa onkin eläimyyden lisäksi tieto hävityksestä ja kuolemasta. ”Minä en selviä tästä, minä en selviä tästä koskaan, oli Saara ajatellut nähdessään kuolevan eläimen katseen”, kuvaa Kilpi. Kyseessä on tiellä viruva emo, jonka poikanen on vielä hengissä. Henkilöhahmo tunnistaa muuttuneensa, olevansa kuolevan eläimen merkitsemä, pysyvästi haavautunut. Tuhon resonoiva havaitseminen, toisen tuskan läsnäoleva todistaminen, jää ihmiseen ja muuttaa tätä, mullistaa tapaa aistia ja orientoitua.

Tältä osin Kilpi tuo mieleen nobel-kirjailija J. M. Coetzeen, joka on käynyt tuotannossaan samoja teemoja läpi, ja jonka takkuinen, haavautunut ja hämmentynyt henkilöhahmo Elizabeth Costello (samannimisestä teoksesta, 2003) on altistunut eläinten kivulle siinä määrin, ettei osaa enää asettua ihmismaailmaan tai edes käyttää sen kieltä. Costello koettaa puhua akateemiselle yleisölle eläinten arvosta, mutta argumentit katkeilevat. Hän on altistumisen myötä muuttunut, hänelle eläinten hätä ja arvo ovat ilmeisiä – niitä ei voi kyseenalaistaa, eikä niistä tulisi siten edes tuottaa argumentteja tai käydä väittelyä. Lopulta Costello voi skeptisen yleisön edessä vain muuttua eläimeksi ja kokea epätoivoa tavasta, jolla ihmiset vaikuttavat elävän mielivaltaisessa, tietoisen elämän arvon kiistävässä todellisuudessa.

Eläinten arvon tuntemiseen liittyy sekä Kilven että Coetzeen tuotannossa vieraantuneisuutta niistä normeista, joita kulttuuri ja yhteiskunta työstävät sekä pakottavat eläinasenteisiin. Heidän teksteissään eläimiin havahdutaan, niiden kivulle altistutaan, ja tämän jälkeen mikään ei ole ennallaan – ympäröivän sosiaalisen maailman tuotteellistava eläinkuva näyttäytyy ajattelemattomuudessaan ahdistavana ja jopa kauhua aiheuttavana. ”Miten tämä on mahdollista?”, on ilmeisin kysymys, ja sen esittäjä alkaa puhua paitsi eläinten puolesta, myös jossain määrin eläinten kielellä, sillä tavanomainen ihmiskieli ei yllä hahmottamaan hirvien, haukien tai supikoirien mielen sekä maailman sävyjä. Päähenkilöt kantavat eläinten kipua itsessään, he ovat ruhjottuja ja itsekin eläimiä, ja he vaativat muutosta siihen ihmistodellisuuteen, jonka normeista ovat irrottautuneet.

Tällainen ihmettelevä, eläimille altistunut vieraantuneisuus on osaltaan johtanut eläinkysymyksen uudenlaiseen esillenousuun. Novellikokoelman naiset toivovat yhteiskuntaa, jossa eläimistä ja luonnosta viimein puhuttaisiin vakavasti. Tuo yhteiskunta on alkanut muodostua. Eläinten asemaa pohditaan viimein taiteissa, tieteissä, kauppahalleissa ja hieman politiikassakin. Kilven tuotanto on omalta osaltaan ollut työstämässä väylää tähän muutokseen. Vallankumous on tapahtumassa.

Samana päivänä, kun sain Kilven teoksen luettua, kävin katsomassa näytelmän Den andra naturen (Toinen luonto, Viirus-teatteri). Näytelmä koostuu tuotteellistavan, mekanisoivan eläinkuvan monikerroksisesta kyseenalaistamisesta ja purkaa lajien välisiä rajoja kutsumalla katsojaa samastumaan myös muihin kuin ihmiseläimiin. Teuraslinja ja eläimen katse johdattavat näkemään ihmisen eläimen kautta ja lopulta löytämään arvon eläimestä sekä eläimen ihmisestä. Yhteiskuntamme hämmentävä tapa sivuuttaa eläinten mieli ja elämä viiltävät näytelmän kuluessa haavoja – katsoja altistuu, eläimen jälki siirtyy häneen, eikä hän voi kuin havahtua. Pipsa Lonkalan käsikirjoittama ja Anni Kleinin ohjaama näytelmä on kuin nykyajan vastine Kilven kokoelmalle, ja samalla siihen liittyy jotakin hyvin lohdullista: viimein eläimistä todella puhutaan, viimein ne ovat esillä, viimein on näytelmiä, jotka älykkäästi ja taidolla kyseenalaistavat niiden runnottua asemaa.

Vieraantuneisuus on itsellenikin tuttu ilmiö. Maaseudulla kasvamiseen liittyi lapsuuden ihmetys siitä, että samat eläimet, joita hoidettiin, tapettiin. Että sika oli elävä ja ruokittu, sitten tapettu ja ruokaa. Altistuin, eläin heräsi. Toisinaan koen epätoivoa siitä, miten moni on sulkenut aistinsa ja moraalisen huomionsa eläimiltä, ja miten ”hyvät ihmiset” voivat asettaa lautasilleen sellaisten lihaa, jotka ajattelevat, tuntevat ja haluavat. Sitten muistan: eläinten puolesta toimivia on yhä enemmän. Muutos tapahtuu. ”Kohta tämä ei enää ole mahdollista”, kuiskaa tulevaisuus, ja Kilven teos muistuttaa siitä, miksi tulee uurastaa.

 

Kiitollisena

Kilpi puhuu ”kokonaistajunnasta”, joka on kasveissa, eläimissä, kaikkialla, ja jonka ihminen on itsekeskeisyyden myötä vaimentanut tullen kuuroksi sen äänille. Kilpi ehdottaa henkilöhahmon suulla, että luonto on kaikki, ja että se on koettanut kertoa meille itsestään eri väylin jo pitkään. ”Ihmisajatus on täynnä luonnon viestintää, luonnon yritystä tulla tajutuksi, oikeinymmärretyksi. Kokonaisuus viestii itseään osaselleen”. Vertauspintana välkähtelee Baruch Spinozan filosofia, jossa kokonaisuus elää osissaan, ja joka kehottaa huomioimaan tuon kokonaisuuden perspektiivin tarjoten siten aineksia myös uudenlaiselle ympäristösuhteelle. Jos vain havaitsisimme asioita kauempaa ja laajemmin, keskittymättä siihen yhteen pisteeseen, jonka minäkeskeisyys tuottaa – kenties sitten myös ympäristöarvot avautuisivat eteemme toisin.

Kuolema ja nuori rakastaja kuvaa kuinka luonto elää ihmisessä ja ihminen luonnossa. Me olemme alati luonnon ilmiöiden vaikutuksen alaisena, aina auringonvalosta siihen, että autiomaiden tai napajäätiköiden tuulet voivat aiheuttaa sateet lähimetsissämme. Me tarvitsemme mikrobeja, kasveja, ilmaa, ja ne kaikki kokoavat meidät yhteen – me olemme niiden kudelmaa, osia olevaisesta, joka hengittää ja elää sisällämme, vierellämme ja kauttamme. Myös ihmismieli kerrostuu parhaimmillaan luonnon kautta: ”Mudasta tuntui kasvavan myös ihmisen mielikuvamaailma kuin lumpeenlehti kellumaan suoveden päälle, päivänkorentojen tukikohdaksi, vierellään kukka joka avautui ja sulkeutui vuorokauden rytmissä, taivaankappaleiden keskinäisen suhteen mukaisesti.”

Kenties tämä oli se muistutus, jota eniten tarvitsin juuri nyt. Vaikeina hetkinä metsä ja eläimet palauttavat asiat paikoilleen. Kun asettaa käden puunrunkoa vasten tai painautuu sammaleelle, tai kun kuuntelee korpin kiekaisuja korkealla ilmassa, latvojen takana, kiepahtaa todellisuus ympäri ja ojentuu kohti. ”Tässä”, se sanoo ja työstää mieltä uudeksi, muistuttaa oleellisimmasta. Eläin ihmisessä terävöittää aistejaan ja kuuset, kivet, valo sekä vesi osoittavat kokonaisuuteen.

Samaa sanoi Kuolema ja nuori rakastaja. Kiitos, Eeva Kilpi. Tuhat, tuhat kiitosta.

 

 

(Artikkelikuva: Nunzio Paci)