Vainotut sudet

Maaseudun tulevaisuus uutisoi 10.10.2019, että metsästyskoiraharrastajien joukkio oli käynyt eduskunnassa puhumassa ”susiongelmasta”. Tukensa se oli löytänyt Keski-Suomen Kennelpiirin arviosta, jonka mukaan susikanta on virallisia arvioita huomattavasti suurempi. Metsästäjät menivät niin pitkälle, että väittivät Luonnonvarakeskuksen vääristävän kanta-arvioita. He myös valittivat, etteivät uskalla laskea koiriaan metsiin, koska hukat vievät nämä omiin suihinsa.

Huomionarvoista uutisoinnissa on termin ”susiongelma” käyttäminen. Se jo sinällään ohjaa lukijaa uskomaan, että susissa on jotain vialla. On kuitenkin kysyttävä, mikä ihmeen ”susiongelma”? Sudet ovat erittäin uhanalaiseksi luokiteltu laji, joka on Suomessa ajettu varsin ahtaalle, ja jota osa metsästäjistä on vainonnut kiväärein, myrkkysyötein, saartoketjuin ja moottorikelkoin jo pitkään. Eikö siis voisi puhua pikemminkin ”susivihaongelmasta”, eli siitä, että tietyissä metsästäjäpiireissä systemaattisesti agitoidaan susivihaa joka vuosi ennen metsästyskauden alkua, jotta tappokiintiöitä voitaisiin nostaa?

Luonnosta vieraantumiseen kuuluu oletus siitä, että ihminen on luonnosta irrallinen olento, joka saa itsevaltiaan tavoin kaukaa hallita muita lajeja joutumatta koskaan itse luonnon lakien alaiseksi. Ihminen saa ottaa itselleen, muut lajit eivät. Metsän on oltava ihmisen harrastuskenttä, jossa ei ole ainuttakaan riskiä tai uhkaa. Jos joku laji aiheuttaa ihmiselle pienintäkään harmia, se tapetaan. Metsästyskoiraharrastajien ulostulossa silmiinpistävää on juuri tällainen vieraantuminen. Voisi olettaa, että luonnon ehdoilla elävä ja itseään luonnon osana pitävä ihminen ymmärtäisi, että jos hän itse ottaa saalista luonnosta, voi tuo luonto myös ottaa osansa häneltä. Jos siis menet koiran kanssa metsään tappamaan muita eläimiä, miksi oletat, ettei toinen eläinlaji saa tulla metsästämään sinun koiraasi?

Vielä tärkeämpi kysymys on, missä määrin metsästäjien raportteihin koiravahingoista ja susihavainnoista voi luottaa. On merkillistä, että juuri metsästäjät näkevät susia kaikkialla ja että juuri heidän koiransa joutuvat susien suuhun. Realistisen ihmisen mieleen saattaa jopa herätä kysymys siitä, voisiko tilanteeseen liittyä tarkoitushakuinen liioittelu tai jymäyttäminen.

Liioittelusta viitteitä antaa se, että samaan aikaan monet muut metsissä kulkevat tarjoavat tilanteesta hyvin erilaisia raportteja. Yhdestä esimerkistä käy susista kirjaa kirjoittava tuttavani, joka on viime aikoina viettänyt useita kuukausia telttailemassa koiransa kanssa susialueilla. Mitään ikävää ei ole tapahtunut ja koira on pysynyt turvassa. Tuttavaa ei ole lainkaan pelottanut nukkua teltassa vaikka hän tietää olevansa susilaumojen mailla – päinvastoin, hän on toivonut voivansa nähdä susia, jotka kuitenkin ovat pysyneet lähes täysin piilossa.

Toisesta esimerkistä käy mies, jonka tapasin susia koskevassa seminaarissa pari vuotta sitten. Mies kertoi hiihtävänsä talvisin läpi ne oman lähitienoonsa alueet, joilla on tehty susihavaintoja. Usein jälkiä ei löydy, vaikka niistä on juuri ilmoitettu. Moni susihavainto perustuukin hänen näkemyksensä mukaan kuvitelmiin tai suoranaisiin valheisiin.

Mietitäänpä siis hetki. Metsästäjät – se ryhmä, joka aivan liian usein mieltää suden kilpailijakseen ja haluaa siksi ottaa sudet hengiltä – tekee runsain määrin susihavaintoja ja pitää viranomaisten sekä tutkijoiden kanta-arvioita liian pieninä. Luonnossa muuten liikkuvat näkevät susia erittäin harvoin ja koiratkin pysyvät turvassa. Hmm.

Mistä tässä erikoisessa tilanteessa on kyse? Vastaus voi löytyä ihmisen peruspaheesta: itsekkyydestä. Susien lahtaaminen on metsästäjien intresseissä, viehän susi osan saaliseläimistä suuhunsa. Tuo osa on häviävän pieni verrattuna siihen hervottoman räiskynnän määrään, mitä Suomen metsissä joka syksy kuuluu (metsästäjät tappavat vuodesta riippuen yli satatuhatta hirvieläintä, minkä rinnalla susien hirvikaadot jäävät kuin pienen pieneksi hiekanjyväksi valtavan kallion pinnalla). Asialla vaikuttaa kuitenkin olevan symbolista merkitystä – luonnosta irtaantuneen itsekkyyden nimissä kaikki kuuluu ihmiselle. Muruakaan ei saa jäädä muille keinotekoisen itsevaltiaan löntystäessä ahneutensa polulla eteenpäin.

Siksi susikantaa ajetaan tietyissä piireissä minimiin: metsästäjä haluaa hirven reisilihaksen omalle lautaselleen. Avainsana on egoismi, halu ottaa luonnosta kaikki itselle ja ihmiselle, muista lajeista piittaamatta. Tämä kuvio jököttää virtahepona olohuoneessa. Siitä vaietaan, vaikka luultavasti varsin moni susikeskusteluun osaaottavat tietää sen vähintäänkin jollain tasolla. Erään susikeskustelun jälkeen itse metsästystä harrastava mutta susiin myönteisesti suhtautuva mies puuskahtikin, ”Kaikkihan tämän tietävät, mutta kukaan ei uskalla sanoa”.

 

Punahilkan paluu

Samaan aikaan, kun virtahepo jää mainitsematta, medialla on susivihaongelman ylläpitämisessä tuttu roolinsa. Polarisoivat ja uhkakuvia etsivät uutisjutut edesauttavat susivihan ja kohtuuttomien pelkojen kasvua. Iltasanomat uutisoi 10.10.2019, tätä juttua kirjoittaessani, susihavainnosta seuraavalla otsikolla: ”Aviopari havahtui hyytävään näkyyn Kemiönsaarella – pihaan tunkeutui kahdeksan sutta”. Jo sananvalinta on omiaan luomaan kauhua, onhan susi toimittajan mukaan ”hyytävä” olento (miksi ihmeessä?).

Tunteiden tutkimuksessa puhutaan ”kehystämisestä” (engl. framing), millä voidaan esimerkiksi sanavalintojen kautta kehystää tietty tilanne tai asia tavalla, joka on omiaan kutsumaan juuri tietynlaisia tunteita. Suomessa toimittajat tekevät susiin liittyvää kehystämistä valitettavan usein ja sysäävät ihmiset siten turhiin kauhuskenaarioihin tai suoranaiseen vihaan. Seurauksena on hysteerisiä vanhempia, jotka haluavat sudet pois metsistä ja merkillisen arkoja ihmisiä, jotka ilmoittavat, etteivät uskalla mennä pihalle, jos lähistöllä on edes vilaukselta nähty susia.

Jostain kummallisesta syystä monet soittavat iltapäivälehteen heti suden nähdessään – Suomen luontoon ennen ihmistä kuulunut laji on siis nykypäivänä jonkinlainen sensaatio jo silkalla olemassaolollaan. Susista on tullut aivan tavallisen, omaa elämäänsä eteenpäin tallustavan eläimen sijaan ”tapaus” ja ”uutinen”, joka verhotaan negatiivisiin mielikuviin ja jota tämän jälkeen kauhistellaan, pelätään ja vaaditaan tapettavaksi ilman, että järki saa pienintäkään äänensijaa.

Ne metsästäjät, jotka suhtautuvat susiin pelkkä ampuminen mielessään, voivat samalla hykerrellä taustalla. Media ei kuitenkaan välttämättä tietoisesti pyri edistämään susien lahtaamista – vaikka paikallismedioissa ehkä tätäkin saattaa tapahtua. Nykyisellä click-bait –aikakaudella ihmisten huomioita kerätään enenevissä määrin raflaavilla otsikoilla. Pelko ja viha myyvät. Samalla jo muutoinkin nurkkaan ajettu eläin – susi – joutuu kärsimään yhä useampia luoteja nahoissaan.

 
Susi, joka ei saanut syödä hirveä

Samaan aikaan, kun metsästäjät vaativat susia tapettavaksi, on vuosittainen hirvenmetsästyskausi alkamassa. Hirvenmetsästystä oikeutetaan usein sillä, että ilman hirvien tappamista olisi enemmän hirvikolareita ja hirvet juoksisivat ikkunoista sekä savupiipuista sisälle, täyttäen lopulta koko maan. Logiikassa on kuitenkin kolme ammottavaa aukkoa.

Ensinnäkin, luonto on selvinnyt mainiosti miljardien vuosien ajan ennen hirvenmetsästäjän pamahtamista oransseissa liiveissään paikalle. Hirvet, peurat tahi jänikset eivät täyttäneet maata ennen ihmisen saapumista. Luonto ei tarvitse ihmisen harjoittamaa hallintaa – sitä tarvitsee vain ihminen halutessaan ajaa omaa etuaan muun luonnon kustannuksella.

Toiseksi, hirvikolareita sattuu eniten juuri metsästysaikaan, kauhistuneiden hirvien juostessa henkensä puolesta minne sattuu.

Kolmanneksi. Niin. Kolmanneksi samat metsästäjät, jotka tappavat hirviä sen verukkeen nimissä, että jonkun niitä on tapettava, tappavat susia siksi, että sudet syövät heidän hirvensä. Ihminen siis tappaa hirviä, jotta niitä ei olisi ”liikaa” ja susia, koska ne verottavat hirvikantaa. Huomaako kukaan tässä mitään omituista? Tuleeko kenellekään mieleen parahtaa, että pyhä isä sentään tätä touhua?

 
Kohti uutta eläinsuhdetta

Tiesitkö, että susia vuosikymmenien ajan tutkineen, maailmalla mainetta niittäneen Marc Bekoffin mukaan sudet leikkivät, osoittavat iloa, kiintyvät vahvasti toisiinsa ja surevat menetettyjä lajikumppaneitaan? Sudet ovat älykkäitä, tuntevia olentoja, joissa virtaa aivan samoja perustarpeita ja -tunteita kuin ihmisessä. Ne pelkäävät ja kärsivät, kun niitä jahdataan ja niiden tovereita tapetaan, ja ne ansaitsevat huomattavasti parempaa kuin se sukupuutto, mihin ihminen on niitä ajamassa. Näillä koirien esivanhemmilla on mieli, tunteita ja perspektiivi, ja niitä on opittava kohtelemaan tämä tiedostaen.

Metsästäjien joukossa on heitä, jotka ymmärtävät asian. Moni metsästäjä myös käsittää, että susiviha on epärationaalista vouhkaamista ja osa heistä haluaa pohtia myös metsästyksen eettisiä kysymyksiä, asennoituen aiheeseen vakavuudella (ja toivottavasti korvaamalla jonakin päivänä kiväärin kameralla). Myös yhä useampi toimittaja osaa kirjoittaa susista positiiviseen sävyyn. Aamulehti uutisoi 6.10.2019 otsikolla: ”’Suden näkemisestä tulee onnellinen fiilis’ – Susialueella elävä perhe tapaa petoeläimiä kotinsa lähellä jopa viikoittain”. Juttu kertoo pariskunnasta, joka asuu susialueella susia pelkäämättä ja niiden seurasta päinvastoin nauttien. Juttua voi pitää sävyltään edistyksellisenä – kerrankin sudet kuvataan myönteisin sanoin.

Muutos onkin tapahtumassa. Vanhentunut eläinkäsitys jää karjumaan itselleen enemmän tappolupia, mutta monet valitsevat mieluummin realistisemman, rationaalisemman ja myötätuntoisemman eläinsuhteen. Tuon eläinsuhteen taustalla on yksinkertainen kysymys: miksi aiheuttaa pahaa, kun voi aiheuttaa hyvää?

Suomessa on 5,5 miljoonaa ihmistä ja parisataa sutta. Tuota epäsuhtaa on hyvä miettiä ja alleviivata yhä uudestaan. Parinsadan jo täällä ennen meitä eläneen eläimen vuoksi pidetään merkillistä meteliä. Pariasataa Suomen luontoon kunniakkaasti kuuluvaa, upeaa eläintä, joista meidän tulisi olla varsin ylpeitä, röykytetään kohtuuttomasti ja väkivaltaisesti vuodesta toiseen. Lopulta erittäin puolustuskyvytöntä eläintä vainotaan tuhansien ja taas tuhansien aseistautuneiden, verta vaativien ja uhoavien metsästäjien toimesta. Susi on joutunut häikäilemättömän ylivallan kiusaamaksi luonnonolennoksi, jota pahimmassa tapauksessa ei kohta ole enää olemassa. Kuinka paljon ihminen tappaakaan ja vihaakaan itsekkyytensä nimissä.

Näkeekö kukaan tässä mitään irvokasta?