Antisankareista armollisuuteen

Nykykulttuurissa leijuu taipumus mystifioida ”pahuutta”. Sarjamurhaajat, psykopaatit ja poliittiset joukkotuhot kuhisevat populaarikulttuurin aihepiireissä ja kiehtovat monia. Karikatyyrimäisen julmat hahmot tekevät viiltävän välinpitämättömiä tekoja ja räyhäävät kuvitteellisessa tai todessa historiassa sotaa esille piiskaten. Samalla katsoja tuijottaa heitä ihmeissään sekä kenties hiukan ihaillen. Perinteisestä antagonistista on tullut jopa hitusen samastuttava antisankari, ja tämä antisankari on monessa tapauksessa korvannut sankarin: psykopaatti on usein suoraselkäistä hyvän edustajaa kiinnostavampi.

Psykopatian instituutiot

Liberaali, markkinatalouden ohjastama yhteiskunta, joka korostaa yksilönoikeuksia velvollisuuksien sijaan, ja jolle individualismi, kilpailu, valta, oman edun tavoittelu ja taloudellinen hyöty ovat keskeisiä arvoja, on omiaan ihastumaan antisankareihin. Itse asiassa kilpailun yhteiskunta edustaa juuri niitä asioita, joita perinteisesti näihin hahmoihin liitetään.

Oikeustieteilijä ja ohjaaja Joel Bakan on esittänyt dokumenttielokuvassaan Corporation (2004) suuryritysten noudattavan psykopatian mallia. Ne eivät tunnista vastuuta yksilöitä kohtaan ja sen sijaan pyrkivät manipuloimaan sekä hallitsemaan ihmisiä tuottaakseen itselleen mahdollisimman suuren voiton. Samalla ne sivuuttavat moraaliset kysymykset ikään kuin merkitystä vailla olevina, eivätkä pysty siten tunnistamaan yksilöiden arvoa muutoin kuin saavuttamansa hyödyn kautta. Psykopatian kriteerit (manipulaatio, kontrollointi, moraalin sivuuttaminen, hedonismi, syyllisyyden kieltäminen ja kyvyttömyys havaita yksilöarvoa) täyttyvät huolestuttavan täsmällisesti.

Sama kaavio kaikuu myös maailmanpolitiikassa, jossa valtiot kilpailevat vallan areenalla kuin moraalia ymmärtämättömät lapset, ja jälleen välinpitämättömyyden arvot välittyvät tavalliselle katsojalle ”luonnollisina”. Sitä, että valtionjohtavat uhittelevat toisilleen joukkotuhoaseilla, rehvastelevat rikkauksillaan tai toimivat muutoin liioitellen sekä manipulatiivisesti, pidetään itsestäänselvyytenä. Samalla tarina ihmisyydestä – ihmiskuva – kääntyy vinoksi.

Vaarana on, että kuvasta tulee totta: tuottaessaan tiettyä tarinaa itsestään, ihminen alkaa noudattaa tuota tarinaa. Käsite muuttuu konkretiaksi. Neuropsykologi Andrea Glenn on muistuttanut siitä, että evoluutio ei löydy ainoastaan historiasta, vaan käymme sitä lajina alati läpi. Me muutumme koko ajan, ja ympäröivä yhteiskunta on yksi oleellinen muutoksen aiheuttaja. Ihmisen tuottama yhteiskunta alkaa siten muokata ihmislajin tulevaisuutta tavalla, josta emme välttämättä ole lainkaan tietoisia.

Glennin mukaan erityisesti kasvottomat massayhteiskunnat ovat omiaan ruokkimaan psykopatian kaltaisia tiloja, ja kaupungistunut, teollistunut ihmislaji saattaa siten jopa kehittyä psykopaattisemmaksi. Tällaisissa yhteiskunnissa on helppoa välttää vastuuta ja piilotella arveluttavia tekoja. Pienessä yhteisössä ihminen on paljaampi muiden edessä, kun taas suurissa yhdyskunnissa on helppoa piilottaa omia rikkeitä sekä väistää vastuuta opettavia yhteisöllisiä ihmissuhteita. Kasvottomuuden rinnalla kuitenkin myös kilpailua sekä egoismia painottavat yhteiskunnalliset ideologiat ja instituutiot ovat omiaan varmistamaan, että juuri välinpitämättömyyden, vallan, manipulaation ja egoismin logiikkaa seuraavat menestyvät evolutiivisesti parhaiten.

Erityisen vaaralliseksi tilanteen tekee se, että samalla meitä usein opetetaan välttämään altruismia, empatiaa ja moraalisesti kiusallisia kysymyksiä. Politiikasta on vaikea löytää tahoja, jotka tekojen tasolla toimisivat armollisesti ja myös uhrauksia tehden, ja erityisen haastavaa esimerkkien löytäminen on markkinavoimista. Hyvyydestä on tullut liian ”pehmeää”. Ei siten ihme, jos myös arkiyksilö oppii, että muiden huomiointi on ylimääräinen vaade.

Nykytodellisuuden arvot puskevatkin yllemme kollektiivista, jaettua itsekeskeisyyttä ja moraalista apatiaa. ”Pahuus” voi siten kiehtoa yksinkertaisesti siksi, että siihen kulminoituu kulutusyhteiskunnan ihmiskuva. Tuijottaessaan fiktiivistä psykopaattia, saattaa länsimainen yksilö siten tuijottaa sitä ihmisyyttä, mihin häntä vaivihkaa ja huomaamatta kannustetaan.

Tarina ”pahuuden” taustalla

Niiden antisankareiden, jotka edustavat aggressiota, mystisyyttä voi hälventää muistamalla, että ”pahaa” ei ole. Kristillisen perinteen värittämässä kulttuurissa pahuudesta on tehty itsenäinen voima, jokin demoninen kauhunpiste, joka saattaa ärjyen syöksyä määrittämään ihmistä. Tällainen voima on kuitenkin fiktiota. Rakentavampaa on puhua tekojen moraalista ja keskittyä siihen, miten edistää kykyä jakaa hyvinvointia ja tukea muiden hyvää elämää. Joidenkin kyky tähän on romahduttavan rajoittunut. Keskeistä ei kuitenkaan ole heidän tuomitsemisensa ”pahan” edustajiksi, vaan pikemminkin se, miten me muut pystymme suhtautumaan heihin tavalla, joka vaimentaa itsekeskeisyyttä ja avaa reittejä avarampaan tapaan olla.

Eino Leinon Aurinkolaulussa muistutetaan: ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk’ ei aina esille loista”. Nämä sanat löytävät tukea narsismi- ja psykopatiatutkimuksesta. ”Pahan” tarinat tuottavat harhaanjohtavaa käsitystä lähes yli-inhimillisestä kovuudesta, kun reaalimaailmassa julmimmatkin lajimme edustajat ovat itse asiassa hauraita yksilöitä – ehkä hauraampia kuin kukaan. Tutkimus kertoo, että persoonallisuushäiriöiden taustalla on voimakasta ahdistusta ja epäkelpouden kokemusta. Johonkin hyvin oleelliseen – hyväksyvään, rauhalliseen, johdonmukaiseen hoivaan – on jäänyt kasvutarinassa aukko, ja jopa silmitöntä tuhoa aiheuttavat voivat siten olla ytimeltään hajanaisia sekä kivuliaan epävarmoja. Psykopatia ja narsistinen persoonallisuushäiriö ovat mielen murtumia, eivät mustasilmäistä pahuutta.

Filosofi Jonathan Glover, joka vietti aikaa keskustellen englantilaisen vankimielisairaalan psykopaattien kanssa ja kirjoitti aiheesta teoksen Alien Landscapes: Interpreting Disordered Minds (2014), havaitsikin, että usein kammottavien tekojen taustalla on ihminen, joka ei lapsuudessa oppinut hyväksynnän tai lempeyden merkitystä ja joka hajanaisena edelleen etsii sitä. Gloverin yksi keskeinen väite on, että vain hahmottamalla, mikä hirvittävimpäänkin syyllistyvän henkilökohtainen tarina on, voi tapahtua muutosta parempaan. ”Pahaksi” mielletystä ei kannatakaan rakentaa demonia,  vaan hyödyllisempää on riisua hänet aseista ja katsoa niiden takaa löytyvää ihmistä, kuulla tätä, sekä ohjata tätä lempeämpään tapaan olla.

Pahuutta loimuavat hahmot eivät siten lopulta ole todellisia. On vain puutteita, joita voi korjata, ja korjaamiseen tarvitaan paitsi yhteiskunta, joka ei sano ”minulle” vaan ”meille”, myös ihmisen tunnistamista omaa tarinaansa kantavaksi olennoksi.

Armollisuus ja yhteys

Empatia kykynä myötäelää on taito, joka psykopatiassa sekä narsistisessa persoonallisuushäiriössä on hyvin rajoittunut. Tällainen antisankari ei osaakaan myötäelää muiden kokemuksia. Hän voi päätellä niitä, mutta ei kykene kylliksi resonoimaan niiden mukana. Jos ahtaaseen todellisuuteen haluaa väljyyttä sekä valoa, täytyy sinne tuoda edes hiukan empatiaa.

Empatian esillekutsuminen alkaa yllättävästä suunnasta: meistä, jotka emme ole psykopaattisia. Tärkeintä ei ole vaatia, että psykopaattikin kokisi empatiaa, vaan pikemminkin katsoa, miten me, joilla empatiaa on, suhtaudumme psykopaattiin. Jos haluamme nähdä ”pahuuden” takana olevan ihmisen, on meidän pystyttävä avaamaan tälle kokemustasomme.

Vaikka ”pahan” antisankarit kiehtovat, samalla meitä kannustetaan tuomitsemaan ”pahuus” (eihän se muutoin kiehtoisikaan). Seurauksena on, että ”hyviksi” ja empaattisiksi julistautuvat syyttävät ja jopa vihaavat virheiden tekijöitä. Ristiriita on ammottava ja silti harvoin tunnistettu: empatiaa korostavat saattavat olla vihlovan epäempaattisia juuri heitä kohtaan, jotka eniten myötäelämistä tarvitsisivat. Tuomitseminen ja viha ”pahaa” kohtaan kuitenkin vain kasvattaa kylmyyden logiikkaa. Jos haluamme muovata yhteiskunnasta sellaisen, joka opettaa armollisuutta, on ensimmäinen koetinkivi siinä, osaammeko olla empaattisia suhteessa kaikkiin – ei vain heihin, jotka ovat mielestämme ”hyviä”.

Armollisuuden ja empatian varaan rakennetut kulttuuriset arvot ja instituutiot näyttäisivät hyvin erilaisilta verrattuina nykyisiin. Kenties evoluutiommekin löytäisi tuoreita suuntia. Kilpailun yhteiskunnassa egoistisin saattaa voittaa, mutta tuo yhteiskunta on myös tuhoamassa ihmisen sekä muiden lajien mahdollisuutta selviytyä. Pitkäaikainen kukoistaminen vaatii kykyä elää myös altruistisesti sekä oman lajimme sisällä että sen ulkopuolella, ja empatia onkin evolutiivisen, yhteisöllisen selviytymisen kannalta kimpale kultaa: se on rakentavin navigaatiopiste lajin kehittymiselle.

Armollinen myötätunto ei tarkoita naiivia asennetta, joka projisoi hyvää sinne, mistä sitä ei löydy. Päinvastoin, siihen liittyy kyky tunnistaa myös ne rosoiset murtumat, jotka ajavat vääriin ratkaisuihin. Tämä on empatian vaikein ulottuvuus, joka vaatii reflektiota ja tarkkaavaisuutta: taito myötäeläen havaita se, mikä on hyvin erilaista omiin kokemuksiin tai arvoihin verrattuna. Kyky tunnistaa myös kylmät kohdat toisessa on ainut tapa löytää ihminen noiden kohtien alta. Gloverin halu kuulla antisankareiden tarinoita vaatiikin sitä, että asetamme heijastavat toiveemme sivuun, sekä kuuntelemme myös vieraita sanoja.

Armollinen myötätunto ei myöskään tarkoita alistumista julmien tekojen kohteeksi. Ruumiillinen tai henkinen väkivalta ei ole asia, jota tulee sietää, eikä niille nöyrtymistä voi selittää empatialla. Moraalissa heikko voi repiä ja runnella liiaksi, ja silloin täytyy astua kauemmas. Empatia suuntautuukin myös itseen ja voi vaatia eriytymistä sekä väkivallan piiristä poisastumista. Tuhoisaa tulee ohjata suotuisampiin tuuliin, mutta ei tavoilla, jotka rikkovat auttajan.

Altruistisen, realistisen ja tarkkaavaisen empatian kulttuurissa antisankari korvautuu ihmisellä. Hyvän häivähdykset – kyky kuulla, ymmärtää, rakentaa ja auttaa – poistavat tuhoa. Niiden kautta voi myös navigoida pois kipuisista syvänteistä kohti sellaista tulevaisuutta, missä kilpailevan egoismin tilalla on jaettu maailma.

Leinon Aurinkolaulu jatkuukin:

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä hyviä voimia voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

 

sunlight-through-trees-wallpaper-4

Mainokset

Hyvän ja pahan ristivedossa: Primo Levi ja ihmisen moninaisuus

Kulttuuriteoreetikko Susan Sontag kirjoittaa teoksessaan On Photography hetkestä, jolloin ensimmäisen kerran näki kuvia keskitysleireiltä. Kokemus jakoi hänen elämänsä kahteen osaan: viattomuuden aikaan sekä aikaan, jota määritti haavoittuminen. Raja oli ylitetty, ”jotakin kuoli, ja jotakin vielä itkee”. Kuvat piirtyivät vasten kulttuurista tarinaa, joka uskoi edistykseen, teknologiaan ja tieteeseen. Siksi ne pystyivät hajottamaan: ne runnoivat rikki kirkkaat kuvastot ja osoittivat, että ihmisessä piili jotakin äärimmäisen raadollista.

”Hyvä” määritetään usein puhtauden ja viattomuuden kautta, moninaisuus kieltäen. Hyvä ja paha asettuvat vastakohdiksi, ja me kuulumme vain jommankumman piiriin. Me etsimme hyvyyden ikoneita ja kauhistumme, kun he osoittautuvat vaillinaisiksi ihmisiksi. Silti yksikään ihminen ei ole puhdas. Egoismin ja vallan motivoima aggressio muita kohtaan väreilee potentiaalina jokaisessa. Viimeisin esimerkki tästä on burmalainen poliitikko Aung San Suu Kyi, Nobelin rauhanpalkinnon voittaja ja pitkäaikainen ihmisoikeustaistelija, joka valtaan päästyään on ottanut osaa häikäilemättömään kansanmurhaan. Kyi on ollut hellittämättömän hyvyyden ikoninen, globaalisti juhlittu hahmo, joka paljastuikin yhtä alttiiksi väkivaltaan kuin suuri osa meistä.

Keskitysleirit kertovatkin ihmisestä – eivät ainoastaan menneisyyden uhreista ja vallankäyttäjistä, vaan meistä kaikista. Niissä konkretisoituu ihmisyyden epäpuhtaus, ja osittain juuri siksi tarinat niistä voivat edelleen vammauttaa. Viattomuuden ja puhtauden kulisseista on vaikea luopua, sillä se tarkoittaa myös oman vaillinaisuuden paikantamista. Natsia katsoessamme katsomme ihmistä, itseämme.

Kesällä palasin keskitysleirien aikaan, puhtauden teeman ajamana. Luin selviytyjistä, katsoin dokumentteja ja luin niistä, jotka vajosivat sadismin mekanismien alle. Olin pitkään ajatellut, kuten tapana on, että keskitysleireihin keskityttäessä sidotaan paha menneisyyteen, ”tuonne”, kauas ”täältä”, pois itsestämme ja että samalla tämänhetkiset inhimilliset kriisit jäävät varjoon. Yhä vihaisemmaksi ja poissulkevammaksi muuttuneessa Suomessa kuitenkin tuntui kuin historia olisi lähestymässä tulevaisuutta, ja äkisti vaikutti, että tuohon historiaan on siksi palattava. Kenties emme osaa kysyä ”Entä nyt?” ennen kuin olemme kysyneet riittävän usein ”Mitä silloin tapahtui?” ja tulleet historian haavoittamiksi. Ja kenties kohta, johon tulisi keskittyä, on se, mitä ihminen voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla.

51irejC4IzLPrimo Levi oli Italian juutalainen, joka toisen maailmansodan aikana hakeutui vastarintaliikkeeseen. Hänet pidätettiin ja lähetettiin Auschwitziin, missä hän selviytyi lähes vuoden, aina liittoutuneiden saapumiseen saakka. Lopunelämäänsä Levi halusi tietää, mitä ihminen on ja miksi Auschwitz tapahtui. Hänen If This is a Man ja The Drowned and The Saved ovat muistiota keskitysleiriltä, selvityksiä siitä, mitä hänen ympärillään ja hänelle tapahtui. Ne ovat myös tarinoita hyvän ja pahan ristivedosta, jonka merkit löytyvät jokaisesta.

Levi aloittaa If This is a Man -teoksen muistutuksella: se, mitä tapahtui, on varoitus. Keskitysleirit ovat hälytyssummereita, jotka kertovat siitä tuhoisuudesta, mitä ihminen itsessään kantaa. ”Älä tule tänne”, ne sanovat menneisyydestä, ja juuri tuota varoitusta Levi haluaa kirjata nykyisyyteen. Hän myös käskee: tänne on katsottava.

Tuhottu ihmisyys

Levin teosten ytimessä on ihmisen muuttuminen objektiksi muiden silmissä. Siirtymä on tuskallinen. Auschwitzissa Levi lakkaa olemasta ihminen, jolla on tarpeita ja kokemuksia, ja hänestä tulee epähaluttua, ivattua biomassaa. Hänen päänsä ajellaan, hänet pakotetaan raskaaseen työhön, joka on suunniteltu tappamaan hänet, häntä pidetään nälässä ja nöyryytetään sadistisesti. Samalla hän huomaa, kuinka rasvamahaiset vartijat odottavat luiksi muuttuvien, rikkoutuvien ihmisten kuolemaa. Ihmiset hänen ympärillään katoavat kahdella tavalla – ensin heidän katseensa sammuvat ja päät painuvat kohti maata, sitten he nääntyvät lyönteihin, nälkään ja pakkotyöhön.

Levi varoittaa: tätä minuuden psyykkistä ja materiaalista tuhoa ei kieli pysty kuvaamaan. Mikään määrä sanoja ei voisi kattaa sitä, mitä tapahtuu, kun ihmiseltä otetaan kaikki, mihin tämä on uskonut ja mitä tämä on rakastanut. Objektiksi pakotetun ihmisen todellisuus muuttuu negaatioksi. Merkitys on poissa, ja samalla kokemus hyvyydestä, rakkaudesta ja ilosta katkeaa. Tilalla on ainoastaan jotakin groteskia: kuolevia iloisesti piiskaava natsiupseeri, jonka omanarvontuntoa valta kohottaa. ”Sinä et ole mitään”, kuiskii natsien organisaatio kuolemaa kohti valuville uhreilleen.

Mielivaltaisuus ja kiusaava, demoninen absurditeetti astuvat merkityksen tilalle. Kun päiväkausia vailla vettä ollut Levi koettaa juoda jäätikusta, estää vartija häntä, ja Levin kysyessä miksi, vastaa tämä: ”Täällä ei ole sanaa ’miksi’”. Keskitysleirissä ei ole enää sellaista logiikkaa, joka mukailisi ihmisyyden vaateita – sen logiikka koostuu ainoastaan siitä, että mahdollisimman moni kuolisi mahdollisimman vähällä vaivalla. Vankeja kiusataan irvokkailla soittokunnilla, joissa nälkiintyneet, piestyt vangit joutuvat soittamaan ja marssimaan iloisten saksalaissävelmien tahtiin. Nämä sävelmät kaikuvat päivittäin läpi niiden parakkien, joissa miljoonat tulevat kuolemaan. Avoin sadismi riekkuu uhriensa yllä. ”Näin ihminen tuhotaan ennen kuin hänet tapetaan”, toteaa Levi.

Levi ei kuitenkaan kuvaa ainoastaan natsien pahuutta, vaan ihmistä ylipäätään. Hänen Auschwitzmukaansa Auschwitz oli suurin koskaan toteutettu ihmiskoe, jonka puitteissa miljoonia eri ikää, kulttuuria ja taustaa edustavia ihmisiä pakotettiin piikkilangan taakse vailla elämän edellytyksiä. Mitä ihmiselle tapahtuu, kun häntä kohdellaan objektina ja häneltä riistetään kaikki? Levin vastaus on huolestuttava. Ne, joiden kohdalla ”yön aseet ovat tylppiä” – ne, jotka rakastavat rauhaa ja vahvoina pysyvät oikeuden puolella – ovat selviytyjien joukossa harvinaisuus. He piiloutuvat itseensä ja kuolevat muilta peitetyssä, ihmettelevässä yksinäisyydessä. Heidän ylitseen kulkevat pelastetut, joissa kamppailu elämästä hiljentää moraalin.

Monet keskitysleireiltä selviytyneet kertoivat tarinoita siitä, miten heidät pelasti usko, moraali, tai rakkaus. Levi kertoo jotakin päinvastaista: ennen kaikkea ne, jotka pystyivät taistelemaan rajusti, olemaan ovelia, varastamaan ja hyödyntämään muita, jaksoivat sinnitellä runtelevassa, raatelevassa kalmantehtaassa. Auschwitz osoitti, miten käy ihmiselle, joka on työnnetty rakkaudesta vihan ja pelon ympäristöön. Samasta syystä se näyttää meille myös ihmisen, jota emme halua nähdä. Viattomuus on uhanalaista, ja suuri osa ihmisistä muuttuu väärissä olosuhteissa egoistisiksi sekä armottomiksi.

Levi muistuttaa teoksensa läpi tästä: meidän minuutemme on särkyvä ja altis. ”Se on suuremmassa vaarassa kuin elämämme”, Levi huomauttaa ja jatkaa: ”Vanhojen viisaiden, jotka pyysivät meitä muistamaan, että tulemme joskus kuolemaan, olisi pikemminkin tullut varoittaa tästä vaarasta sisällämme”. Me voimme menettää itsemme. Me saatamme muuttua olennoiksi, jotka tuhoutuvat ennen kuin kuolevat – ja me saatamme myös muuttua hirviöiksi, jotka tuhoavat muita.

Juuri tämä huomio tekee Levin kirjasta sekä äärimmäisen tärkeän että vaikean. Hän peilaa meille ihmisyyttä, jossa hyvyys on haurasta ja helposti tuhoutuvaa. Puhtautta ei ole, hyvän ja pahan oikukas ristiveto on meissä kaikissa.

Kaksi tapaa kohdata

Levi väittää, että usko jumalaan on rienausta Auschwitzin jälkeen. Voiko olla ulkoista, tuonpuoleista, absoluuttista hyvää, joka sallii miljoonien kuolla kammioissa? Levin väite on katkera, ja sen katkeruus kohdistuu kenties myös yleistä, universaalia, objektiivista moraalia kohtaan. Missä oli ”hyvä”, kun paha soitti kiduttavia fanfaareitaan kuolevien yllä?

Silti katkeruuden läpi löytyy myös usko – usko ihmisen armollisuuteen. Levi kuvaa tapaa, jolla natsit katsoivat häntä tunnistamatta jaettua ihmisyyttä, pelkkänä instrumenttina tai ruumiina. Oli kuitenkin niitä, jotka katsoivat häntä toisin palauttaen häivähdyksiä siitä, mikä leirillä tuhottiin. Leirillä työskenteli myös siviilejä ja näistä yksi, Lorenzo, otti tehtäväkseen auttaa Leviä selviytymään. Lorenzo jaksoi nähdä Levin yksilönä, subjektina. Levi kirjoittaa: ”Hän oli negaation maailman ulkopuolella. Lorenzon vuoksi en unohtanut, että olin ihminen”. Tämä muistutti Leviä siitä, että maailmassa oli edelleen oikeudenmukaisuutta ja lempeyttä, että se ei ollut absoluuttisen autio tai ruhjova.

auschwitz-survivorsLempeys liikehti siis esille myös sadismin yliajamissa olosuhteissa. Hyvyys on haurasta, mutta silti jo välähdys siitä voi pelastaa. Se on myös leviävää ja siten sitkeää. Lorenzo tunnisti, että Levi oli itseisarvoinen olento, ja Levi edelleen tunnisti yksilöyttä muissa. Hänen muistiinsa piirtyy Kraus, joka oli lyöty, pian kuoleva, kärsimykseen ja epätoivoon uppoava mies. Heidän kulkiessaan työleirin jonossa, Levi katsoi hänen hiljaisiin, luovuttaneisiin silmiinsä ja näki äkisti niiden takana subjektin, ”jonkun” ja tämän pysäyttämänä koetti lohduttaa Krausia tehdäkseen vääjäämättömästä lopusta tälle helpomman. Levi auttoi kuolemaan tuomittua, tuntematonta ihmistä siksi, että oli muistanut tämän yksilöyden, nähnyt ihmisen nimeltä Kraus paikassa, missä vangit muutoin olivat kasvoton, hahmoton joukkio.

Jos Levin teos on tärkeä muistutus pahuudesta meissä, se on siten myös tarina hyvyydestä. Mikäli hyvän ja pahan ristiriitainen limittymä todella värittää meitä, voi myös hyvä kukoistaa, ja se alkaa sillä hetkellä, kun katsomme toista olentoa sekä tunnistamme, että tämä on ”joku”. Armo elää mitä pienimmissä teoissa, eleissä ja sanoissa, sekä ennen kaikkea kyvyssämme orientoitua muihin yksilöinä. Se oli Lorenzon tavassa katsoa Leviä, Levin kyvyssä nähdä Kraus, heidän molempien halussa auttaa toista jopa keskellä kaikkein hirvittävintä, toivottominta tilaa.

Hyvyys ei ole puhdasta, mutta se on olemassaolevaa. Se ei ole ulkopuolista, vaan se on meissä ja meistä. ”Jumaluus” löytyy siitä, miten itse pystymme muihin asennoitumaan.

Moninaisuus meissä

Levin teoksen voikin lopulta lukea syytöksen sijaan puolustuspuheena, haluna vielä kerran ymmärtää ihmistä. Me kykenemme ”banaaliin pahuuteen”, mutta myös armoon, ja jälkimmäinen mahdollistuu täydessä voimassaan vasta, kun tunnistamme oman moninaisuutemme. Viattomuudella voi olla katastrofaalisia seurauksia, sillä yksilö, joka ei hahmota raadollista itsessään sortuu siihen huomaamattaan, näkemättä, mitä on tapahtunut. Kenties Aung San Suu Kyi oletti liikaa puhtaudestaan. Kenties kuka tahansa, joka ei suostu näkemään pakolaista tai muuta syrjittyä yksilöä yksilönä, elää siinä vaarallisessa tilassa, missä itseen kohdistuva katse ei pysty kritiikkiin.

410IWLORLOL._SX318_BO1,204,203,200_Myöhemmässä teoksessaan The Periodic Table Levi kuvaa kirjeenvaihtoa natsin kanssa, joka oli johtanut häntä työleirillä. Natsi etsii synninpäästöä ja anteeksiantoa sekä muistelee kirjeissään, kuinka kohteli Leviä hyvin ja pyrki auttamaan tätä – Levi puolestaan tietää, etteivät muistot ole totta. Natsi on uudelleenkeksinyt menneisyytensä voidakseen pysyä puhtaana: hän ei pysty tunnistamaan osallisuuttaan hirveimmässä. Lopulta hän jopa väittää, että työleirit olivat olemassa, jotta juutalaiset voisivat elää (mikä väitteenä on makaaberi, sillä työleireillä kuoltiin nälkiintymiseen sekä uupumukseen keskimäärin kolmessa kuukaudessa). Natsi ei siten pysty tunnustamaan edes poliittisen taustansa, natsihallinnon, hyvin konkreettista raadollisuutta, vaan kiillottaa myös sen muistoa. Levi havaitsee tekstissä ihmisen, joka haluaa uskoa hyvyyteensä, eikä pysty kohtaamaan pahinta.

Kenties juuri tämä kyvyttömyys tuotti koko natsi-ideologian. Kenties kirjeiden natsin tarve koostaa ”minän” menneisyys hyvyyden ilmentymäksi on se syy, miksi hän alun perin otti osaa instituutioon, jota ei koskaan olisi saanut olla olemassa. Hän ei myöntänyt, että saattoi sortua, ja että paha liikahtaa teoiksi kovin helposti. Puhtauden myytti on siten naiivin lisäksi äärettömän vaarallinen.

”Hän ei ollut täydellinen saksalainen, mutta onko täydellisiä saksalaisia olemassa? Onko olemassa täydellisiä juutalaisia? Nämä ovat abstraktioita…”, pohtii Levi ja painottaa: ”Kanssaihminen omaa syvyyksiä, tapoja, omituisuuksia ja ristiriitaisuuksia”. Muut ja me itse olemme kompleksisia, emme viattomia. Levi kehottaakin meitä katsomaan itseämme pelotta, egoismin ulottuvuudet tunnistaen. Mitä ei näe, ei voi rajoittaa tai kontrolloida. ”Todellisuus on aina monitahoisempaa kuin kuvitelma: vähemmän huoliteltua, karkeampaa, rosoisempaa”, toteaa Levi ja hänen lauseensa viittaa meistä jokaiseen. Vain tämän havaitsemalla voi oppia armoa sekä sitä kautta hyvyyttä – sekä itseä että muita kohtaan.

Empatia ja minä toisen perspektiivissä

Levin voi asettaa vuoropuheluun filosofi Emmanuel Levinasin kanssa, joka myös koki toisen maailmansodan kauhuja ja korosti etiikan alkavan hetkestä, jolloin tunnistamme toisen ”kasvot” tai yksilöyden haavoittuvaisina ja huomiomme ansaitsevina. Levin tuotanto tukee myös nykyistä moraalipsykologiaa, jossa yhä yleisempi väite on, että kyky nähdä toinen subjektina riippuu kyvystämme empatiaan. Hänen teoksissaan tämä väite kiteytyy tuskallisesti ja eletysti: Auschwitz on lopulta koe, joka kertoo orientaation tärkeydestä eli siitä, pystymmekö asennoitumaan muihin subjekteina. Vaikka Levi ei itse puhu empatiasta, on se myös koe siitä, mitä tapahtuu, kun empatia romahtaa.

Empatia linkittyy osaksi itsetuntemusta, kykyä tunnistaa oma epätäydellisyysd7e50641037d84d50c2dcf10a3e223ce--edith-stein-most-powerful. Auschwitzissa vuonna 1942 kuollut filosofi Edith Stein väitti, että empatia edesauttaa oman itseyden kartoittamista. Vain sitä kehittämällä voimme nähdä, miten muut näkevät meidät – kun siis omaksumme muiden näkökulman, pystymme myös hahmottamaan itsemme sellaisena kuin olemme toisten silmissä. Steinille tämä oli korkein empatian muoto, sillä se avittaa moraalista kasvua. Kenties tämä johtuu siitä, että voimme nähdä pahan itsessämme vasta silloin, kun näemme tekomme niiden perspektiivistä, joita ne koskettavat. Moraalinen muutos, pyrkimys hyvään, alkaa hetkenä, jolloin huomaamme muiden katseissa omien tekojemme aiheuttaman kivun.

Keskitysleirejä ei tarvita tulevaisuuteen. Siksi nykyisyydessä tulisikin paitsi tunnistaa oma raadollisuus, myös katsoa itseä muiden kautta, empatiaa hyödyntäen. Sekä puhtaus että sokeus muiden tavalle kokea on kyseenalaistettava – ja ennen kaikkea on huomattava, että nämä kaksi todella liittyvät toisiinsa. Miltä näytämme pakolaisten silmissä? Mitä olemme tuotantoeläinten näkökulmasta? Mitä olemme niiden ihmisten perspektiivistä, joiden kohtaloon vaikutamme? Osaammeko lähestyä muita tunnistaen näiden yksilöyden – sen, että heillä on omat, spesifit kokemuksensa, ajatuksensa ja tarpeensa? Olemmeko niin ”hyviä”, niin viattomia, kuin haluamme uskoa? Voisimmeko suunnata itseämme toisin, valoisammin?

Levi kuvaa teoksen The Periodic Table lopussa hiiliatomia ja kuvaa sen ihmeeksi. Hiili on elämän mahdollistaja, elämänketju, joka on lähes kaikkialla ympärillämme, jopa ilmassa. Tämä kuusikulmainen alkuaine mahdollistaa sen, että auringon energia voi tulla käyttöömme. Levi muistuttaa lukijaa, että se mahdollistaa myös Levin kynän liikkeen ja on siten elämä hänessä. Kuvauksessa on toivo. Auschwitzissa rikki lyöty muistaa, että valo ja elämä ovat myös hänessä ja tekstinsä kautta yrittää muistuttaa lukijaa siitä, että tämäkin on valon voimapiirissä – mikäli vain osaa nähdä myös pimeään ja oppia ihmisyyttä.

il_divulgatore_primo_levi_1632

Kun egoismi normalisoituu

Trumpien ja putineiden (sekä hieman sipilöidenkin) aikakausi on havahduttanut esille puhetta normalisaatiosta. Trumpin tapauksessa jo groteskeja mittasuhteita saanut lapsenomaisen itsekäs, valtaa hakeva, aggressioon nojaava sekä valheellinen toiminta on äkisti normalisoitumassa asiaksi, joka ”tulee vain hyväksyä”. Se, että sielunelämältään tunnekuohuisaa viisivuotiasta muistuttava taho pitää käsissään ydinohjuksia ja kansalaistensa hyvinvointia, ei nostata sitä ansaitsemaansa vastareaktiota, joka sanoisi kyllin äänekkäästi ”ei näin”. Pienemmässä mittakaavassa suomalainen yhteiskunta tuntuu avuttomassa hiljaisuudessa vain hyväksyvän sen, että kaikki ei tunnu olevan kohdallaan valtion johdon, taloudellisen esteettömyyden sekä lehdistönvapauden suhteen.

Hahmot, jotka toimivat egoistisesti sekä käyttävät valtaa väärin, eivät ole omituisuus. He ovat surkuteltavan yleinen ilmiö ihmislajin historiassa. Omituista on se, että heidän annetaan vapaasti edetä. Mistä normalisoituminen saa alkunsa?

Nykyfilosofi Adam Smith on korostanut sitä ilmeistä seikkaa, että yhteiskuntien perusrakenteet ja -arvot vaihtelevat psykologiamme mukaan. Yksilöt, jotka korostavat rationaalista oman edun optimointia ja muiden manipulointia tuon edun saavuttamiseksi, tuottavat yhteiskuntia, jotka perustuvat kilpailun, hierarkian, egoismin ja aggression varaan. Pahimmillaan nämä yhteiskunnat ovat machiavelliläisen raadollisia, ja niissä hallitsevat tahot tekevät mitä tahansa – maanittelevat, valehtelevat, uhkailevat, käyttävät väkivaltaa – säilyäkseen vallassa. Myös tavalliset yksilöt omaksuvat saman kaavion elämäänsä. Tärkeintä on oma onnellisuus, pyrkimys olla muita ”korkeammalla” vaikkapa statuksen tai materiaalisen varallisuuden suhteen, kilpailla itselle mahdollisimman paljon etuja ja olla valmiita jopa manipuloimaan muita tämän kaiken mahdollistamiseksi. Pysyvät sosiaaliset siteet ovat toissijaisia, pyyteetön muiden huomioonottaminen harvinaisuus, ja auttaminen ikävä taakka, josta pyritään kiemurrellen eroon. Tärkeintä on, että minulla on hyvä olla.

Logiikka on tämä: valtaa pitävien psykologia sanelee, minkälaisia arvoja yhteiskunta alkaa noudattaa, ja nämä arvot edelleen lipuvat osaksi tavallisten yksilöiden psykologiaa. Egoistinen tapa lähestyä todellisuutta siis siirtyy, yhteiskunnan mekanismien kautta, kaikkien raadollisimmilta yksilöiltä muille, kunnes sitä pidetään tyystin luonnollisena, itsestään selvänä asiana.

Edetymcxdellä mainittu yhteiskunta voi kuulostaa etäiseltä. Silti se on jo täällä. Suuriyritysten – eli niiden tahojen, jotka mielikuviimme kaikkein eniten vaikuttavat – arvot ovat voitontavoittelu, kilpailu, sekä manipulaatio markkinoimalla kuluttajille tuotteita, joita nämä eivät tarvitse. Oleellisinta on pyrkimys kasvattaa omaa etua keinoja kaihtamatta ja muiden hyvinvointi sivuuttaen. Samalla kulutusyhteiskunta ja vapaana roihuava markkinatalous ovat iskostaneet meihin sen oletuksen, että elämä on egoistista, omaan onneen pyrkivää kilpailua. Kaiken keskiössä on voiton tekeminen, asioiden itselle saaminen, pyrkimys olla jotakin ”parempaa” suhteessa muihin, halu olla hedonistisesti onnellinen, pyrkimys olla muihin kohdistuvasta vastuusta vapaa.

Kuten kulttuuriteoreetikko Herbert Marcuse jo vuosikymmeniä sitten varoitti, yksilötasolla tämä on helppo imeä oman elämän ideologiaksi. Siten me haluamme luoda itsestämme brändejä, joita myydä vaikkapa sosiaalisessa mediassa kuuluttaen sitä, kuinka harmonista sekä onnellista elämämme on ja kuinka erityislahjakkaita lapsemmekin ovat. Siitä, mitä me olemme muiden silmissä, on tullut erityisen oleellista: me haluamme omistaa ja olla niitä asioita, mitkä ansaitsevat hyväksyntää ja kertovat, että olemme hyväksyttävyyden hierarkioissa statukseltamme vähintään hyvää keskitasoa. Samalla me kilpailemme suhteessa muihin – me podemme kateutta muiden koulutuksesta, varallisuudesta, rakkauksista, asemasta, kokemuksista – ja vajoamme ahdistuksen soihin heti, kun koemme, että emme ole onnistuneet siinä nimeämättömässä ja silti ilmeisessä kilpailussa, jota alati käymme.

Meissä vaikuttaa näkymättömiä voimia, halua olla jotakin sekä muiden silmissä että suhteessa muihin, ja nämä voimat me olemme omaksuneet suoraan yhteiskunnan taloudellisista rakenteista. Julkisesta on tullut yksityistä: kilpailun, statuksen ja hierarkioiden markkinataloudesta on tullut tavallisten yksilöiden mielenmaisema, jonka synnyttämää levottomuutta ja masennusta avataan terapiaklinikoilla.

Tämä yhteiskunnan mekanismien tapa tarttua yksilöiden mieliin on yksi syy sille, että trumpeista tulee normalisoituja. Me huudahtelemme oikeutettua epäuskoa karikatyyrimäisen narsistisesti käyttäytyvien edessä, mutta silti liian helposti hiljaisina hyväksymme, että näin asiat nyt vain ovat. Hyväksyntä syntyy osittain siksi, että narsismin karikatyyrit ovat vain ääri-ilmentymä siitä, mitä yhteiskuntamme jo muutoinkin edustaa. Trump on konkretisoituma egoismin, kilpailun ja aggression yhteiskunnasta. Hän on vapaa markkinatalous asetettuna henkilömuotoon. Sellaisena hän ei ole aivan niin kaukainen hahmo kuin haluamme uskoa, sillä vastaavat mekanismit näkyvät, vaikkakin huomattavasti pienemmällä asteella, myös meissä itsessämme.

Lopulta ei olekaan niin ihmeellistä, että vallan harjanteella seisoo lapsenomainen, omaa etuaan tavoitteleva, muita nöyryyttävä egoisti, sillä koko yhteiskuntamme perustuu yhä enenevässä määrin egoistisen, lyhytkatseisen, muita sivuuttavan kilpailun varaan. Trumpissa on jotakin tuttua, vaikka emme sitä haluaisikaan tunnistaa. Ja koska hänessä on jotakin tuttua – koska aivan liian moni meistä on jo sisäistänyt kilpailun, itsekeskeisyyden ja hierarkioiden ideologian – kukaan ei lopulta tunnu tekevän mitään sellaista, joka todella haastaisi trumpilaisen tavan nähdä maailma.

On kuitenkin myös vaihtoehtoja. Smithin mukaan yhteiskunta voi rakentua myös tunnesiteiden varaan. Tällöin me otamme muut tunnetasolla huomioon, ja itsekeskeisyyden sijaan kannatamme todellisuutta, jossa kaikilla olisi mahdollisuus voida hyvin. Tällaiset yhteiskunnat tuovat esille arvoja kuten tasavertaisuus ja oikeudenmukaisuus. Niissä sosiaaliset suhteet ovat pitkäjänteisiä, ja yksilöt valmiita tekemään uhrauksia muiden puolesta. Optimoinnin on korvannut halu tukea myös muiden hyvinvointia ja nähdä ”kukoistus” asiana, joka tulee turvata kaikille. Tällainen yhteiskunta uurtaisi mieliimme aivan toisenlaisia perusarvoja kuin kulutuksen ja kilpailun maailma. Sen raameissa trumpit eivät pääsisi valtaan ja silloinkin, kun näin kävisi, olisi edessä voimakas vastareaktio – sellainen, joka huutaisi, että suuntaa on vaihdettava välittömästi ja jyrkästi.

Tuollaisesta yhteiskunnasta on joitakin rajallisia jäänteitä meissä kaikissa. Lähes jokaisessa on se kohta, joka haluaa itselle lisää hamuamisen tilalle sitä, että olisimme kaikki valmiita pyyteettä panostamaan myös muiden hyvään elämään. Tuota kohtaa pitäisi tukea, jotta trumpit olisivat menneisyyden irtikuvia, eivät nykypäivää. Tämä vaatii sitä, että yhteiskunnan tulisi itsessään rakentua jonkin aivan muun kuin optimoivan egoismin varaan.

empathyMitä se muu on? Nykyfilosofin kaimalla, 1700-luvun Adam Smithillä on tähän tärkeä muistutus. Smith oli liberalismin merkittävimpiä taustahahmoja, ja osittain juuri hänen ajattelustaan kumpuaa usko vapaisiin markkinavoimiin. Smith uskoi vahvasti yksilön vapauteen ja antoi väitteillään siunauksen sille, että kaupan tulisi olla mahdollisimman vähän säännösteltyä. Tunnetuksi hän tuli ”näkymätön käsi” -ajattelusta, jonka mukaan talous ei tarvitse sääntöjä siksi, että sitä ohjaavat näkymättömät rajoitteet. Sitä, mikä noiden rajoitteiden alkuperä oli, ei yleensä muisteta kertoa. Vastaus on yksinkertainen: empatia.

Smith kirjoitti kokonaisen kirjan empatian (tai ”sympatian”, kuten hän sitä nimitti) merkityksestä ja väitti, että juurikin empaattinen ihminen ei tarvitse sääntöjä, sillä hän empatiansa vuoksi ottaa muut lukuun eikä anna kaupankäynninkään liukua epäoikeudenmukaisuuteen. Ideaalitilassa ihminen on empaattinen, ei egoistinen, ja juuri tuollainen yksilö voi huoleti toimia vapaasti, sillä vapaudessaankin hän kunnioittaa muita.

Tämä muistutus jäi kirjaamatta ylös vapaan markkinatalouden kehitystarinaan. Yhteiskunta unohti, että toimintamme ytimessä on oltava kyky huomioida myös muut. Juuri tämä kyky tulisi nyt maalata suurin kirjaimmin yhteiskunnan ylle, osaksi sen instituutioita ja sitä kautta osaksi myös omaa mieltämme. Vain silloin, kun empatia – muiden yksilöiden näkökulman vakava huomioonottaminen –  on kaiken lähtökohta, ei egoismi voi normalisoitua.

Rasismista ja ”niistä eläimistä”

Rasismi on nielaissut osan Suomea. Ihmiset pukeutuvat makaabereihin valkohuppuihin ja heittelevät kieroutunutta isänmaallisuutta jylisten kivillä kanssaihmisiään. Rasismista on tullut ylpeys, ja kansallisuudesta identiteetin lähde. ”Me” on syntynyt, ja ”me” voimauttaa herkkäuskoisia. Jos koet elämäsi muutoin autioksi, ainakin olet suomalainen – suomalainen, joka huutaa sodan runtelemille ihmisille polttopullo kädessään ”go home”.

Ei-rasistit katsovat pelottavaa, eteensä köhisten jyrähtävää farssia epäuskoisina. Mitä on tapahtunut oman maan edustajista aivan liian monelle? Onko heidän muistikapasiteetistaan poistettu sellaisia käsitteitä kuin ”oikeudenmukaisuus” ja ”inhimillisyys”? Seuraa vastaraivo: ”Nämä ihmiset ovat idiootteja!”.

Rasismi ei ole tullut takaisin, sillä se ei koskaan poistunutkaan. Edistykseen uskominen – tuntu siitä, että asiat liukuvat kohti parempia, tiedostavampia aikoja – löytää perustansa usein kielen ja ajattelun muutoksesta. Jos tiede, kasvatus ja black-and-white-photography-524004-1920x1200-hq-dsk-wallpapersyhteiskunta kertovat erilaisissa teksteissä, erilaisissa yhteyksissä kerta toisensa jälkeen, että me kaikki olemme tasavertaisia, on muutos kohti tasavertaisuutta taattu. Jos yhteiskuntatiedon opettaja tankkaa höhmäviiksiselle takapulpetin teinipojalle, että afrikkalaisia on autettava, teinipojasta kehkeytyy oikeudenmukaisuuden innokas soturi. Näin me olemme uskoneet, ja nyt hämmästyneinä katsomme, kun teinipoika miehistyneenä raivoaakin vastaanottokeskusta koskevassa kuntakokouksessa siitä kuinka ”niitä” ei saa päästää tänne, kuinka ”ne” ovat kaikki raiskaajia, kuinka ”ne” ovat vähempiarvoisia, mitättömiä, oikeutetun vihan kohteita.

”Edistys” on usein vain muutosta kulttuurin ja yhteiskunnan pinnassa. Se jättää alleen ne kokemusmaailmat, jotka muodostavat monen koko todellisuuden. Sisäistetyt tunnereaktiot ja eleisiin, vitseihin, puhetapoihin, sosiaalisiin suhteisiin kirjatut koodit vaikuttavat meissä huomattavasti painokkaammin kuin uusi, yhteiskunnan pintoihin koruommeltu käsitys. Jotkut kasvavat sellaiseen kokemusmaailmaan, joka myötäilee ”edistystä”. Toiset taas syntyvät tilanteeseen, jossa rasismi tai sukupuolisyrjintä ovat syviin tasoihin merkittyjä itsestäänselvyyksiä, joista kenties ei saa puhua tietyssä seurassa, mutta jotka silti ovat ilmeisiä, ”luonnollisia”. Muutos kohti sellaista todellisuutta, jossa ihmiset kohtelisivat toisiaan järjellisesti, empaattisesti, ja aidosti tasavertaisinaan, ei tapahdukaan ennen kuin se pystyy puraisemaan tiensä syvemmille tasoille – tunne- ja kokemuselämään, niihin syviin eleissä ja äänensävyissä kerrottuihin ja sosiaalisen verkoston vahvistamiin juuriin, jotka tuottavat identiteettejä ja tapaamme kohdella muita. Kauniit sanat tai ihmisoikeuspuheet eivät, kaikesta tarpeellisuudestaan huolimatta, riitä.

Akateeminen tutkimus on kohissut viime vuodet ”intersektionaalisuudesta”, siitä kuinka syrjinnän muodot linkittyvät toisiinsa. Niin kauan kuin on rasismia, on sukupuolisyrjintää. Niin kauan kuin vanhuuteen suhtaudutaan penseästi, on homofobiaa. Todellisuus ei voi aidosti ”edistyä”, jos yksikin syrjinnän muoto jätetään vaille huomiota. Logiikka on tämä: syrjinnät perustuvat blackUandUwhiteUstripedUa4vastakkainasetteluihin, ”meihin” ja ”niihin”. Maailma nähdään noiden vastakkainasetteluiden kautta – on heteroita ja homoja, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, valkoisia ja mustia, suomalaisia ja ulkomaalaisia, terveitä ja vammaisia, jne. Niin kauan kuin yksikin vastakkainasettelu saa rehottaa, se ylläpitää musta-valkoista ajattelua. Niin kauan, kun Einari arvottaa ihmisiä sen perusteella, ovatko he heteroita vai homoseksuaaleja, hän luultavasti myös arvottaa heitä sen perusteella, ovatko he mustia vai valkoisia.

Tällainen intersektionaalisuuden logiikka on yksi niistä syvistä juurista, joista rasistinen leijonapaita-ajattelu kumpuaa. Kaikesta sievästä yhteiskunnallisesta puheesta huolimatta vastakkainasettelut ovat alati olleet osa suomalaista kulttuuria ja samalla rakentaneet ihmisten kokemusmaailmoja jo varhaisesta iästä. Höhmäviiksinen teinipoika ei omaksunut opettajan puhetta tasavertaisuudesta, sillä kaikkialla hänen ympärillään on viitteitä musta-valkoisuudesta ja sen sallittavuudesta. Ne elävät hänen tunnemaailmassaan, niissä puhetavoissa, jotka koskevat homoseksuaaleja, naisia tai mustia, ja niissä pienissä eleissä ja vitseissä, jotka ylläpitävät tunnetta ”meistä” – ”meistä”, jotka eivät ole kuten ”ne”.

Juuri tällaisen vastakkainasettelulogiikan vuoksi rasismi eli ja voi hyvin myös silloin, kun se ei ollut näkyvää. Oleellista ei ole kysyä: ”Mitä ihmettä ihmisille on viime aikoina tapahtunut?” vaan ”Milloin ihmeessä me huomaamme, että yksi syrjintä tukee toista?”.

Yksi usein huomiota vaille jäävä vastakkainasettelu on kenties se kaikkein ratkaisevin. Ihminen-eläin –erottelu on kirjattu kulttuuriimme, yhteiskunnan sääntöihin ja tapaan toimia, sekä tavallisen ihmisen kokemusmaailmaan. On men_in_black_by_human_beanitsestään selvää, kaikin puolin ”luonnollista”, että on ”niitä”, ja että ”ne” ovat vähempiarvoisia, syötäväksi tuotettuja, pelkkää resurssia. Muutamat historioitsijat ja filosofit ovat ehdottaneet, että voimakas rajanteko ihmisten ja muiden eläinten välille on laukaissut vastakkainasetteluiden logiikan myös ihmisten välisissä suhteissa. Me opimme, että on hyväksyttävää kohdella ajattelevia, kokevia, tuntevia yksilöitä systemaattisesti toisarvoisina ja asettaa ne tapettavaksi tuotteeksi, joka nielaistaan haarukanpäästä. Samalla me omaksumme tämän logiikan maailmankatsomukseksi, joka voi kirmata esiin myös suhteessa muihin ihmisiin. Ei liene sattumaa, että keskitysleirit mahdollistuivat, kun juutalaisia alettiin kutsua eläimiksi. Ei liene myöskään sattumaa, että suomalaiset äärioikeistolaiset ovat kuvanneet pakolaisia eläimiksi hohkatessaan ympärilleen vihan infantiilia mentaliteettia.

Jos rasismi todella halutaan poistaa juurineen, täytyy sen mukana irtikiskaista myös muut eläville, ajatteleville, tietoisille yksilöille systemaattista ahdinkoa aiheuttavat rönsyt. Rasismi ei katoa, jos sen ohella ei kritisoida myös sukupuolisyrjintää, eivätkä vanhukset tule saamaan ansaitsemaansa kohtelua, jos yhteiskunta sallii syrjinnän suhteessa toisenlaisiin ”niihin”. Koko logiikka on rempaistava auki ja moukaroitava rikki. Tämä vaatii myös ihminen-eläin –suhteen uudenlaista jäsentämistä.

Rasismia sanavalmiisti kritisoiva voikin omissa toimissaan vain tukea niitä syviä juonteita, joista rasismi kasvaa, jos hän tyytyväisenä latoo lautaselleen broileria ilmoittaen, että ”sehän on vain eläin”. Ja eläinoikeuksia hurmahenkisesti puoltava rikkoo mahdollisuutta aidosta eläinsuhteen muutoksesta, jos hän samalla kannattaa rasismia. Eläimiä halveksuvat rasismikriitikot ja eläimiä puoltavat rasistit ovat yhtä lailla solmussa, mahdottomuuden logiikan takkuisissa pyörteissä kiinni.

friendbeast_logo_1Kulttuuriteoreetikko Theodor Adornon väitetään sanoneen, että “Auschwitz alkaa silloin, kun joku katsoo teurastamoa ja ajattelee: ne ovat vain eläimiä”. Kun me osoitamme muita ihmisiä sormella ja syytämme näitä eläimellisiksi, erilaisiksi, vähempiarvoisiksi, kieppuu joukkotuhon mahdollisuus jälleen historian yllä. Ja kun me osoitamme muita eläimiä ja sanomme, että ne ovat ”vain” sikoja, ”vain” lehmiä, on huomattavasti todennäköisempää, että muihin ihmisiin kohdistuva syyttävä sormi kohoaa.

Oleellista ei olekaan raivota vain rasisteille. Oleellista on raivota vastakkainasetteluille, jotka vaikuttavat joissain muodoissa meissä kaikissa. Vetää esille sen lonkeroita, eri ilmentymistapoja, ja sanoa jokaiselle ”ei” kunnes lonkerot vetäytyvät. Vasta, kun maailma ei ole musta-valkoinen, voi oikeudenmukaisuus  ravistaa meitä hereille.

Vieraantumisen politiikka: maskuliininen mies ja makkara

Miehet syövät lihaa. Totta kai miehet syövät lihaa? Miehet eivät arastele, tunteile. He osaavat ajatella järjellisesti, ymmärtää asiat kuten asiat ovat. Luonnon kiertokulun. Miehet eivät hempeile ja sorru sääliin. He eivät silittele pupuja, vaan syövät niitä, karjaisten leuat rouskuen ”liha on hyvää!”. He ovat kyllin kykeneväisiä tiedostaakseen, että tunteellisuuden sijaan maailma on armottomuuden paikka. Sellainen, jossa elämä tulee kuolemasta, ja jossa tappaminen on luonnollista, miehisyyden rintamerkki. Miehinen mies syö pihviä veren maku kielellään ja tarpoo pitkin metsiä kivääri selässään. Suomalainen, miehinen mies. Ei mikään sivari tai ituhippi, vaan rehti, raavas, suomalainen mies. Sellainen, joka paistaa makkaraa erätulilla ja puhuu syljeksien kettutytöistä ja viherfemakoista.

Stereotypia?

Filosofi Simone de Beauvoir kirjoitti Toinen sukupuoli -teoksessaan tavasta, jolla suuri osa ihmisistä hyväksyy identiteetit simone_de_beauvoir_2annettuina. Heille maailma on ennaltamäärätty ja itsestäänselvä: juuri sellainen kuin minkälaiseksi heitä edeltävät muutama sukupolvea ovat sen kuvanneet. Nainen on tunteellinen, alistuva, monessa mielessä avuton ja kykenemätön; mies itsellinen, vahva, kyvykäs. Raavas. Asiat rationaalisesti näkevä. De Beauvoir korosti, että nämä identiteetit eivät kuitenkaan ole luonnollisia, vaan luotuja, kulttuurin rakentamia. Hänestä niiden kyseenalaistamaton hyväksyminen olikin pahinta, eksyttävää sokeutta – ”huonoa uskoa”. Sen puitteissa me luulemme olevamme luontaisesti sitä, mitä yhteiskunta kertoo meidän olevan. Ja sen turruttamina me emme tule vapaiksi itse määrittää oma minuuttamme. Elämä jää epäautenttiseksi, epäaidoksi, elämättömäksi.

De Beauvoirin aikoihin verrattuna on tapahtunut paljon. Silti identiteettien listalla arvopaikkaa pitää usein edelleen maskuliinisuus – tuo myyttinen kulttuurin rakennelma, jota peniksen omaavien ihmisten odotetaan toteuttavan. Siinä, missä yhtälailla luotu myytti feminiinisyydestä kertoo pehmeydestä, joustavuudesta, huolenpidosta, tunteellisuudesta, riippuvaisuudesta ja harkitsemattomuudesta, kertoo maskuliinisuus kylmäpäisyydestä, ehdottomuudesta, järjellisyydestä, itsenäisyydestä, kontrollista. Siinä, missä naisen odotetaan synnyttävän, odotetaan miehen tappavan. Kunnon miehen. Ja yhteiskunnan odotukset ovat kovat; ne luovat painetta, niiden lonkerot tökkivät joka puolelta, kuristavat otteeseensa. Paine on muiden katseissa, muiden odotuksissa, ja sitä myöden omassa itsetunnossa, kyvyssä nähdä oma minä arvostettavana, hyväksyttävänä. Elämästä tulee vapaiden valintojen sijaan areena, jolla me pyrimme suoriutumaan yhteiskunnan vaateista, sen asettamista tempuista, mahdollisimman mallikkaasti ja siten, ettei kukaan vain huomaisi meidän erottuvan joukosta. Me käyttäydymme tavalla, jolla meidän odotetaan käyttäytyvän, jotta pääsisimme ”kunnon” ihmisten kategoriaan. Kunnon miesten, kunnon naisten.

Tähän vyyhtiin punoutuu myös lihansyönti. Nainen voi ryhtyä kasvissyöjäksi, onhan hän tunteellinen ja siten hieman ymmärtämätön. Pehmeä. Mies sen sijaan ei voi. Mies on silkkaa väkevyyttä, lujuutta ja lihasta. Hän ei voi elää pupunruoalla. Hän näkee asiat kylmäpäisesti, rationaalisesti, ja osaa sanoa leukaperät vahvoina: ”pihviä, kiitos”.

Stereotypia?

Ehkä niin. Identiteetit eivät ole ehdottomia. Tässä tarjottu on karikatyyriä – piikittelevää sellaista. Monet ihmiset kieppuvat kategorioiden, luokkien välissä, jopa leikkivät niillä, irrottautuvat. Monet myös kyseenalaistavat. Peniksen joaquinyou'redoingitwrong_thumb[3]omaavat kanssakulkijat ryhtyvät vegaaneiksi, kieltäytyvät tappamasta, eivät häpeile empatiaa, ja pikemminkin häpeävät sitä maskuliinisuutta, jota kulttuuri koettaa heidän ylleen pakottaa. Leikissä täytyy kuitenkin olla varovainen. Toisinaan siitä saattaa tulla tahatonta mielistelyä, mukautumista, jolloin nainen koettaa sovittaa ylleen maskuliinisuuden veristä puolta saadakseen oikeuden olla itsellinen, osoittaakseen omaa voimallisuuttaan. Siinä, missä penis-ihminen voi luopua aseista, saattaa vagina-ihminen tarttua kivääriin, sännätä ylpeänä hirvimetsälle, ollakseen ”yksi äijistä”. Hyväksytty. Vahva. Tässä prosessissa kyseenalaistaminen jää puuttumaan: miksi vahvuus tarkoittaisi maskuliinisuutta? Miksi naisen tulisi vaatia pihviä tai kömytä metsissä maastovaatteet päällään, jotta hän voisi tuntea olevansa voimallinen? Eikö tämä vain tue stereotypioita, vakiinnuta fakkiutuneita ajatuksia siitä, mitä ”kunnon mieheys” on? (Ja sitä paitsi: Onko edes olemassa ”tosi miehiä”? ”Äijiä”?)

De Beauvoir väitti, että vain kyseenalaistamalla voimme saavuttaa paitsi vapauden, myös kyvyn kantaa vastuuta. Sokea kulttuurin normien seuraaminen oli hänen mukaansa lapsenomainen tila, jossa me ikään kuin elämme fantasiamaailmassa. Tämä tarkoittaa ikuista pakenemista luotuihin identiteetteihin – aivan kuten lapsi voi leikkiä prinsessaa tai prinssiä sifonki viuhuen, mukautuvat aikuiset yhtä fiktiivisiin oletuksiin mieheydestä ja naiseudesta. Ja aivan kuten lapsi, he eivät pysty vastuulliseen elämään sanan varsinaisessa merkityksessä. Sellaiseen, jossa huomioidaan vastuu omaa minää kohtaan (vastuu tehdä omia, kriittisiä valintoja) ja erityisesti vastuu suhteessa muihin. Kysymättä jää, miten identiteettini ja valintani vaikuttavat muihin? Miten ne vaikuttavat maailmaan? Miten minun tulisi toimia, minkälaista identiteettiä minun tulisi toteuttaa, jos haluan arvostaa autenttisella tavalla paitsi itseäni myös muita?

Sillä, että me emme esitä kysymyksiä, voikin olla suuri hinta itsellemme. De Beuvoirin elämänkumppani, filosofi Jean-Paul Sartre korosti vieraantumisen tunnetta. Tapaa, jolla me kadotamme kosketuksen vapaiden valintojen mahdollisuuteen seuratessamme kulttuurin ja yhteiskunnan odotuksia. Meistä tulee ikään kuin omien mielikuviemme tuotteita: me luomme kulttuurisia käsityksiä, joita sitten seuraamme ”luonnollisina”, joiden valtaan me alistumme. Vieraantuminen etäännyttää itsestä: siitä olennosta, joka oli olemassa ennen ensimmäistäkään hänen päälleen asetettua identiteettiä. Se etäännyttää mahdollisuuksien kentästä, vapaudesta valita toisin. De Beauvoirin sanoin, me saatamme kadottaa elämän riemun, muuttua ikään kuin robotiksi, ennalta-IMG_1116asetetuksi olioksi, joka seuraa ennalta-asetettua elämän kaavaa. Käy töissä. Katso televisiota. Työnnä ostoskärryjä supermarketissa. Syö lihaa. Älä vikise, älä valita. Mukaudu. Unohda muut mahdollisuudet. Ole harmaa, ole massaa, ole hiljaa, älä riko rajoja, älä hajota muottia.

Hinnan kantavat kuitenkin usein erityisesti muut olennot. Kun maailmaa lähestytään ilman kysymyksiä, ilman kyseenalaistamista, muuttuu väkivaltakin hyväksytyksi normiksi. Siitä tulee ”luonnollista”, näkymätöntä, asia, johon ei kiinnitetä huomiota. Kuolemasta eläminen muuttuu normiksi. Kunnollisuuden piirteeksi, ”kunnon mieheydeksi”. Huomiotta jää, että ”luonnollisuus” on usein poliittista, että kun me vetoamme ihmislajin historiaan oikeuttaaksemme nykypäivän väkivaltaa, me teemme holtittoman hypyn. Olosuhteet muuttuvat. Kivikauden ihminen ei ole nykypäivän ihminen. Ja kun nykypäivän ihminen vetoaa kivikauden ihmiseen roolimallinaan, hän projisoi, tuottaa identiteettiä, oikeuttaakseen tietynlaista maailmankuvaa.

a3b15706e663c57d50e6e320814940835496301234435d4ec945857b578127ecKun maskuliininen mies puhuu pihvin parhaudesta ja tyrmää muut vaihtoehdot sentimentaalisena hömpötyksenä, hän saattaakin olla lopulta kaikkea muuta kuin voimallinen ja itsellinen. Hän on mukautunut annettuun rooliin, vieraantunut itsenäisyyden ja vapauden mahdollisuudesta. Jotakin jää uupumaan. Kyky olla kyllin voimallinen, jotta voisi astua odotusten ja tarjottujen identiteettien ulkopuolelle, olla hetken vapaa. Ja kyky kantaa vastuu omien tekojen seurauksista muille, kyky olla kyllin voimallinen sanoakseen ”ei” niille teoille, jotka tuhoavat muita.

Vapaus on lopulta suhteellista. Meistä jokainen on kulttuurin läpitunkema, jokainen noudattaa jonkinlaisia odotuksia, ennaltamäärättyjä malleja. Täysin vapaa, itsellinen olento on illuusio. Kukaan ei ole täydellinen. Ei yksikään. Me kaikki haparoimme jonkinlaisten paineiden alla. Aivan kaikki. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että ainut vaihtoehto on turruttaa oma mieli, oma tapa elää, kulttuurin koneistojen jyrinään. Täydellisen vapauden ja täydellisen vieraantumisen, luovuttamisen, välillä on lähes lukematon määrä asteita. Ja jotta näillä asteilla voi liikkua, täytyy aluksi katsoa, edes kerran, ovatko identiteettimme todella ”luonnollisia” tai tuotettuja. Onko tosiaankin ”luonnollista”, että ”kunnon mies”, maskuliininen peniksenkantaja, kohtaa eläimet vain lihana?

De Beauvoir korostikin sitä, että mies voi valita maskuliinisuuden, ja nainen feminiinisyyden – kunhan hän on tullut tietoiseksi niiden kulttuurisesta taustasta ja aluksi esittänyt itselleen kysymyksen, ”haluanko minä olla tätä?”. Ja kunhan hän on kyvykäs kantamaan vastuun teoistaan. Tähän voisi lisätä: vaginan omaava voi valita maskuliinisuuden, peniksen omaava feminiinisyyden, tai mitä tahansa variaatioita näiden väliltä ja näiden tuolta puolen, jahka hän pystyy kyseenalaistamiseen ja vastuuseen. De Beauvoir ei puhunut lihansyönnistä, mutta vastuu ulottuu myös ihmislajin ulkopuolelle.

Ole siis maskuliininen, jos haluat. Vie maskuliinisuus stereotyyppiseen huippuunsa, kulje lihakset mylvien ja harrikan pärinästä öljyrasvaisin käsin unelmoiden. Siinä on puolensa. Mutta vain, jos osaat myös kyseenalaistaa, ja jos pystyt ymmärtämään, että mikään identiteetti ei oikeuta systemaattista väkivaltaa muita kohtaan.

sikatilasastamala2014_04