Lihan tautiriskit eli mitä voimme oppia koronaviruksen alkuperästä

Koronaviruksen riehuminen ihmispopulaatiossa on kohdattu keskittymällä taudin leviämisen hillitsemiseen. Hyvä niin. Mutta tärkeää olisi myös oppia siitä jotain, jotta sama tai pahempi ei toistu tulevaisuudessa. Mistä virus tuli? Miten estää pandemiat tulevaisuudessa?

 

Virus lihassa

HIV, ebola, SARS, sikainfluenssa, lintuinfluenssa. Tässä esimerkkejä viruksista, jotka ovat siirtyneet ihmiseen lihansyönnin mukana. Nyt listaan voidaan lisätä koronavirus tai covid19, joka sekin kulkeutui ihmisen verenkiertoon torilla myydyn eläimen kudoksesta. Koronan tapauksessa kyseessä oli luonnonvaraisen eläimen, luultavasti sivettieläimen, käärmeen, lepakon tai vyötiäisen liha. Kiina toipuu paraikaa epidemiasta, mutta eläintorit, joilta virusliha tuli, tulevat luultavasti jatkamaan mitä erilaisimpien elävien eläinten myyntiä ruoaksi.

Kiinatori

Kuten sika- ja lintuinfluenssat osoittavat, myös tavallisessa eläintuotannossa muhii jatkuva tautivaara. Eläintuotannon tehostuttua eläintilojen koot ovat kasvaneet rajusti. Suomalaisellakin tilalla voi olla kymmeniä tuhansia eläimiä. Samalla eläintiheydet ovat kurvanneet nousuun, jolloin yhä suurempia määriä eläimiä ahdetaan yhä pienemmälle pinta-alalle. Ahtaus tarkoittaa, että eläimet ovat stressattuja ja siten niiden immuunijärjestelmät jäävät alhaalle. Maailmalla eläimille ruokitaankin rutiininomaisesti antibiootteja erilaisten sairauksien ehkäisemiseksi.

Mietitäänpä hetki. Valtava määrä immuniteetiltään heikkoja ja antibiootteihin tottuneita eläimiä pienellä alalla. Kilahtaako kenenkään hälytyskello? Teollistunutta eläintuotantoa onkin pidetty pelottavan oivallisena tautihautomona. Jo nyt isohko osa esimerkiksi aasialaisesta broilerinlihasta sisältää antibiooteille resistenttejä bakteereita. On vain ajan kysymys, milloin eläintiloilta pirskahtaa uudenlaisia bakteereita ja viruksia myös ihmispopulaatioihin.

On varsin mahdollista, että edessämme on jonakin päivänä koronavirustakin huomattavasti vakavampi pandemia – eläinteollisuuden tuottama, laajamittainen ihmiskatastrofi. Voisiko tähän puuttua nyt, ennen kuin pahin tapahtuu?

Korona 1
Suomalainen broileritila (kuva: Oikeutta eläimille)

 

Lihansyönti tappaa sivullisia

Lihansyönti on haitaksi ihmisen terveydelle. Me olemme jo pitkään tienneet, että liiallisina annoksina eläintuotteet voivat tukkia suonet, lisätä syöpäriskiä ja ajaa terveyden alas. Koronavirus muistuttaa siitä, että lihansyönti voi kuitenkin tappaa myös sivullisia. On turhauttavaa nähdä, miten jonkun halu sulloa kitaansa lihaa on johtanut siihen, että ihmisiä kuolee ja maailmantalous horjuu tavalla, joka johtaa kenties virustakin suurempaan inhimilliseen hätään.

Me tiedämme, että eläintuotanto on merkittävä ilmastonmuutoksen aiheuttaja ja sitä kautta uhka paitsi muulle eläinkunnalle, myös ihmiselle. Se on kutistanut muiden lajien elintilan minimiin ja syytänyt ilmakehään metaania, typpidioksidia ja hiilidioksidia voimistaen ilmaston lämpenemistä. Ympäristön kannalta nykyisen kaltainen eläinteollisuus ja lihan kulutus on yksinkertaisesti kestämätöntä ja samasta syystä eläintuotteiden kulutus tuhoaa myös ihmistä itseään – meillekin käy huonosti keskellä kuumenevaa planeettaa. Ilmastonmuutos ei kuitenkaan ole ainut uhka.

Nyt viimeistään on opittava, että lihansyönti voi johtaa pandemioihin, jotka potentiaalisesti tappavat suuria ihmismääriä. Ideologisista syistä (siksi, että monelle lihansyönti on osa maailmankuvaa sekä identiteettiä) näitä uhkia ei haluta tunnistaa ja siksi niistä puhuminen helposti herättää ärtymystä. Mutta olisiko nyt aika ottaa ideologiset lasit silmiltä ja katsoa eläintorien ja -teollisuuden seurauksia realistisesti?

Korona 3
Suomalainen sikatila (kuva: Oikeutta eläimille)

Moni hokee, että lihansyönti on ”henkilökohtainen valinta”. Se ei ole sitä eläinten hyvinvoinnin ja arvon kannalta – eläinten surkea kohtelu ja tarpeeton tappaminen eivät ole ”mielipidekysymyksiä”. Koronavirus osoittaa, että lihansyönti ei ole henkilökohtainen valinta myöskään siksi, että se asettaa muut ihmiset vakavaan vaaraan. On särähtävän epäoikeudenmukaista, että myös ihmissivulliset joutuvat kärsimään eläintorien ja -teollisuuden seurauksena.

 

Ennen kuin

Jos haluamme auttaa muiden lajien ja Homo sapiensin selviytymistä, ei riitä, että pyrimme minimoimaan koronaviruksen aiheuttamia haittoja. Jotta tulevaisuudessa emme putoa vieläkin synkempään tautikierteeseen, on tilanteesta otettava oppia purkamalla niitä syitä, jotka viruksen mahdollistivat. Eläintorien ja -teollisuuden alasajaminen on kattavin ja suojaavin vaihtoehto – se on lahja luonnolle, muille eläimille, ja ihmisen omalle elämälle.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron totesi, että me olemme ”sodassa näkymätöntä vihollista” eli virusta vastaan. Tämä ei pidä paikkaansa. Oikea sodankäynnin kohde ovat ne ihmisen ahneet ja lyhytnäköiset tottumukset, jotka viruksen siirtymisen lajiimme mahdollistivat. Meidän tulisi olla sodassa sitä tuhoisaa itsekkyyttä vastaan, jolla me muita lajeja olemme kohdelleet. Vain sen sodan voittaminen pelastaa lopulta myös meidät itsemme.

korona 4

 

 

 

Lisälukemista:

https://www.bbc.com/news/science-environment-51496830

 

 

 

 

Palava planeetta ja narsismin kulttuuri

Todellisuus sellaisena kuin sen tiedämme on katoamassa. Lajit kuolevat, ilmasto on rajussa kriisissä. Juuri tällä hetkellä Australian miljoonia vuosia vanhat ikimetsät ovat tulessa ja sadat miljoonat liekkejä epätoivoisesti paenneet eläimet ovat palaneet elävältä. Orgaaninen planeetta on syöksykierteessä ja myös ihmislajin tulevaisuus uhattuna. Silti moni elää kuin mitään merkillistä ei olisi tapahtumassa. Mikä pirullinen järjen katkos heitä riivaa?

Ilmastokriisikeskustelu keskittyy usein politiikkaan ja talouteen ikään kuin nämä olisivat ihmismielestä irrallisia voimia. Ja kyllä: niillä on valtava vaikutus siihen, miten me täällä elämme. Ne ohjaavat maailmankuvaamme, arkielämäämme, valintojamme. Mutta niiden nykymuodot ovat lähtöisin ihmislajin surkeammista ja alkeellisimmista puolista – ne perustuvat ahneuteen, egoismiin, valtahakuisuuteen. Siksi ilmastokriisiä ei ratkaista katsomatta, mitä ”ihminen” on ja kasvamatta pois niistä puolista, jotka aiheuttavat tuhoa. Moni välittää ja tekee parhaansa. Mutta miksi moni kääntää kasvonsa pois?

 
Kolme ryhmää

Yksi ryhmä ihmisiä asettaa kädet korville ja silmille ja mesoaa, että tiede nyt vain on väärässä ja asiat ihan kuten ennenkin. Jossakin ideologian värjäämässä hurmoksen tilassa he jaksavat inttää, että maailman tutkijat eivät ymmärrä, mistä puhuvat, ja että Youtube-videot salaliittoteorioineen ovat luotettava tiedonlähde. Toinen ryhmä tietää, mutta ei halua muistaa tietoaan ja siten suuntaa lastenrattaiden kanssa supermarkettiin aivan kuten ennenkin, etelän lomamatkoista ja uudesta autosta unelmoiden. He harmittelevat ilmastokatastrofia ja lajien sukupuuttoa, lukevat aihetta koskevia uutisiakin, mutta unohtavat nopeasti, jotta voivat jatkaa arkeaan. He jäävät hiljaiseksi enemmistöksi, joka ei ryhtynyt toimiin kyllin aikaisin.

Näiden kahden ryhmän takeltelu kriisiytyneen luonnon edessä on ihmispsykologialle tyypillistä. Sitä selitetään termeillä kuten ”tahallinen tietämättömyys”, ”itsepetos” tai ”kognitiivinen dissonanssi”. Oli termi mikä hyvänsä, tässä tilassa ihminen pakenee järkeään ja tietoaan; hänestä tulee päänsä syvälle saaviin upottanut otus, joka ei halua tunnistaa tosiasioita. Motiivi voi olla hyvin ymmärrettävä. Halu uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki jatkuu, kuten ennenkin, voi tuupata haluun kiistää realiteetit nykyhetkessä.

Kolmas ryhmä tietää, mutta ei halua muiden tietävän. He hyödyntävät kriisiä ja tulevia konflikteja oman etunsa turvaamiseen. He järjestävät tehokkaita pr-kampanjoita, joilla puhdistetaan teollisuuden ja fossiilisten polttoaineiden mainetta; he vakuuttavat kerta toiseensa jälkeen tietämättömille, että kyseessä on vihreä salaliitto, ”ilmastokultti”, ja että tieteeseen ei kannata luottaa. He ovat manipuloineet suuren määrän väestöstä hylkäämään järjen ja tiedon. Heille kyseessä on egoistisen elämäntavan loppunäytös, viimeinen mahdollisuus kerätä omaisuutta, poliittista valtaa ja kansan ihailua omahyväiseen syliinsä.

Tähän ryhmään kuuluvat monet nykypoliitikot ja yritysjohtajat. Eivät he ole niin yksinkertaisia, etteivätkö he tietäisi, mitä tapahtuu. Sen sijaan he ovat niin häikäilemättömiä, että haluavat käyttää luonnon ja eläinkunnan laajamittaista tuhoa omaksi hyödykseen. Surullisen kuuluisasta esimerkistä käyvät ne öljyteollisuuden edustajat, jotka jo 1980-luvulla rahoittivat ilmastotutkimusta ja saivat kuulla synkistä ennustuksista, ja jotka päättivät alkaa aktiivisesti piilottamaan tietoa, vähättelemään tutkijoita, pilkkaamaan tiedettä ja lobbaamaan öljyn puolesta entistäkin suureleisemmin – vain, jotta heidän omat pankkitilinsä kasvaisivat.

Tämä ryhmä on ihmisyyden alhaisin otos. Sillekin voi antaa erilaisia psykologisia termejä, kuten ”narsismi”, ”psykopatia” tai ”macchiavellilainen persoonallisuus”. Termistä riippumatta sen edustajia ohjaa kyvyttömyys tunnistaa arvoa itsen ulkopuolella, kyvyttömyys empatiaan ja syyllisyyteen, taito manipuloida, halu valtaan, ja voimakkaan egoistinen maailmankuva. Tutkimusten mukaan heitä on paljon, ja heitä löytyy erityisesti yritysmaailman ja politiikan johdosta. Heitä polttaa halu olla ihailtuja, omata valtaa, ja saada itselle mahdollisimman paljon nautintoa sekä taloudellista etua. He eivät välitä tuon taivaallista siitä, mitä eläinkunnalle, planeetalle tai tuleville sukupolville tapahtuu – tärkeintä on oma ”minä”. Mikä synkintä, he ohjaavat tätä laivaa suoraan kohti maanpäällistä helvettiä.

Heiltä, jotka eivät halua tietää tai muistaa, puuttuu rohkeutta ja vahvuutta katsoa tosiasioita suoraan ja kohdata vastuu toimia. Heiltä, jotka hyödyntävät muiden tietämättömyyttä omaksi edukseen, puuttuu moraalinen selkäranka – taito olla ”ihminen” sanan parhaassa merkityksessä.

firefront

Narsismin kulttuuri

David Brooks väittää kirjassaan The Road to Character (2015), että länsimainen mentaliteetti muuttui rajusti 1900-luvulla. Hän tarjoaa havainnollistavan esimerkin. Amerikan kansalle välitetty, toisen maailmansodan loppua juhlistava radiolähetys korosti nöyryyden merkitystä. Vaikka Yhdysvallat oli voittanut sodan, muistutettiin lähetyksessä alati siitä, että kyseessä oli yhteistyö ja että myös voiton hetkellä oli muistettava oma vajavaisuus. 1940-luvulla leuhkiminen, omilla voitoilla brassailu ja niistä kylillä huutelu oli moukkamaista – hyveellisyys oli ainakin tässä suhteessa vielä kunniassa. Nykypäivänä taas leuhkimisesta on tullut normi. Brooks kuvailee, miten yhdysvaltalaiset urheiluvoittajat juoksevat ympäri areenaa rintaansa pullistellen ja ilmoittaen olevansa kerta kaikkisen loistavia yksilöitä. Myös Donald Trump ylisti itseään vuolaasti vaalivoiton jälkeen, eikä loppua hänen ällistyttävälle itsekehulleen ole näkyvissä (”Olen älykkäin!”, ”Olen rikkain!”, ”Olen paras!”, ”Olen suosituin!”).

Itsekorostus on korvannut hyveet, moukkamaisuus on kohonnut ansioksi, asiat ovat käännähtäneet ympäri. Brooksin mukaan tämä kertoo narsismin leviämisestä kansantaudiksi. Hän toteaa erilaisten otantojen osoittavankin, että narsistiset piirteet on yleistyneet räjähdysmäisesti Yhdysvalloissa. Tilastot myös kertovat, että ”minä” ja siihen liittyvät sanat ovat netin puhetulvissa suosituimpia, kun taas empatiaan ja muihin hyveisiin liittyvät sanat jäävät käyttämättä. Yhä useampi amerikkalainen nuori haluaa olla kuuluisa, etsiä helppoa rahaa, omata valtaa ja olla viihdytetty, ja samalla moni takeltelee empatian ja moraalin kohdalla, pitäen niitä jopa tyystin tarpeettomina asioina.

Brooks sitoo tämän ”Ison minän” kulttiin, joka keskittää kaiken huomion itseen. ”Olet erityinen”, ”sinut tulee hyväksyä sellaisena kuin olet”, ”seuraa sisäistä ääntäsi”, ”olet paras”, ovat sloganeita, joita populaarikulttuuri ja self help -kirjallisuus työntävät ihmisten mieliin, kunnes nämä alkavat vaatia, että maailma huomaa heidän suurenmoisen erityisyytensä. Hyveet, kuten nöyryys, uhrautuminen ja vastuullisuus, on heitetty roskalavalle ja nimetty jopa heikkouden merkiksi. Oma, iso minä on raahattu parrasvalojen alle, eikä muulla tai muilla ole enää väliä. Parhaimmillaankin moraali on vain kivojen fiilisten seuraamista. Jos jokin tuntuu hyvältä, on se moraalista, ilmoittavat egoistiset mielet. Kaikki epämukava sullotaan arkkuun ja upotetaan näkymättömiin.

trump

Juuri narsistinen kulttuuri mahdollistaa sen, että yritysten ja valtioiden johdossa istuu egoistisia megalomaaneja valmiina uskottelemaan vedätettävissä olevalle kansanosalle, ettei ilmastokriisi ole todellinen. Ison minän kultille altistuneet ihmiset hyväksyvät valtaapitävien narsistiset piirteet ja jopa äänestävät heitä niiden vuoksi. He pitävät leuhkivaa itsekorostusta mainiona luonteenpiirteenä, ovathan he itsekin maailman paras yksilö – tai, jos epävarmuus leijuu sielussa, he vähintäänkin haluavat etäältä samastua maailman parhaaseen yksilöön ja äänestää tätä. Egoismista, moukkamaisuudesta ja vastuuta kiertävästä öykkäröinnistä on tullut arvostettua. Kun Trump mölisee, ihmiset ostavat MAGA-hattuja ja kääntävät selkänsä luonnolle ja eläinkunnalle ymmärtämättä, että narsistinen politiikka tulee tuhoamaan myös heidän ja heidän lastensa elinmahdollisuudet. ”Mitä sitten!”, he saattavat miettiä, ”ainakin oli kiva fiilis!”

Myös tunnettu politiikan tutkija Mark Lilla väittää teoksessaan The Once and Future Liberal (2018), että nykyhetkeä riivaa kasvava narsismi. Jokainen ajaa omaa tai oman ryhmänsä etua muistamatta muun maailman merkitystä. Sosiaalinen media sysää meidät tykkäyksiä limaisin kourin etsivään itsekorostukseen, ja ”yhteisen hyvän” – oli kyseessä sitten ihmiskunta tai koko planeetta – painoarvo on kadonnut yksilön itsekeskeiseen mekkalointiin. Yhä useammat haluavat olla Suuria Yksilöitä, jotka menestyvät, saavat lautaselleen enemmän kuin tarvitsevat, ovat huomattuja ja pidettyjä, ja joiden tahtoa noudatetaan ilman vastalauseita. He karjuvat omien oikeuksiensa perään välittämättä siitä, millä hinnalla nuo oikeudet toteutuvat. Pahimmat heistä etsivät itselleen sellaista taloudellista ja poliittista valtaa, joka kaivaa yhä syvempää kuoppaa muulle luonnolle, eläimille ja ihmiskunnalle.

greed

Lilla toteaa, että tällaiset Suuret Yksilöt eivät enää tunnista kanssakulkijuuden, avunannon ja vastuun merkitystä. Itselleen, puolueelleen tai yritykselleen massoittain seuraajia, äänestäjiä tai ostajia etsivät tahot eivät ole kiinnostuneita siitä, mitä he itse voisivat tehdä muiden hyväksi. Suunta on yksipuolinen: maailma on heitä varten, eivätkä he ole maailmalle mitään velkaa. Lilla puhuu ”Facebookin identiteettimallista”, jonka monet ovat imaisseet osaksi mielensä perusrakenteita, ja joka ensisijaistaa sen, miten paljon saamme huomiota vahvasti filtteröidylle kuvalle itsestämme. Facebookin tuottama yksilö on obsessoitunut itsestään ja tullut sokeaksi ulkoiselle todellisuudelle, mikä johtaa ennen näkemättömän egoistiseen ja radikaaliin individualismiin.

Ei ihme, että planeetta on kuolemassa. Narsismin kulttuurissa elävä ihminen keskittyy paranneltuihin selfieihin, ei realistiseen peiliin. Hän näkee, mitä haluaa nähdä ja hamuaa itselleen yhä enemmän hyötyä ja etua. Hänelle muu luonto ja eläimet ovat resurssia, joka on olemassa häntä varten. Velvollisuudet muita lajeja kohtaan, ajatus kanssakulkijuudesta muiden eläinten kanssa, halu turvata yhteinen elämä jaetulla pallolla, ovat muuttuneet monille vieraiksi ajatuksiksi. Ihminen on jäänyt jumiin itseensä ja ympäröivän todellisuuden on korvannut virtuaalinen maailma, jolloin lajien, eläinten, metsien ja merten kuolema voi alkaa vaikuttaa epätodelliselta ja merkityksettömältä.

 

if-you-put-an-inspirational-quote-under-your-selfie-no-64241653 (2)

Kun narsistinen yksilö selaa Facebookista kuvia, joissa Australian metsät ja eläimet ovat tulessa, hän saattaa nopeasti kyllästyä ja keskittyä sen sijaan jälleen uuden naamakuvan ottamiseen – ja jos joku ehdottaa hänelle, että planeetta on SOS-tilassa ja että hänen täytyy kantaa vastuuta ja muuttaa elämäntapaansa, hän vaatii, ettei saa ”syyllistää”, ja kasvattaa hiilijalanjälkensä yhä valtavammaksi.

 
Myytti sisäisestä hyvyydestä

Brooks paikantaa yhdeksi narsistisen kulttuurin kehdoksi uskon ”autenttiseen ihmiseen” ja siihen, että jokainen on sisimmältään ja syntyjään hyvä. Tämän uskon mukaan meillä on loistava sisin, joka täytyy vain löytää – ja keino löytää tämä loistavuus on itserakkaus ja rajaton itsehyväksyntä. Jos vain uskot upeaan ytimeesi, on kaikki mahdollista ja jos asiat eivät onnistu, on se ulkomaailman vika. Usko loistavaan sisimpään on kuitenkin fiktiota. Ihmisillä ei ole ydintä tai sisintä – essentialismi on satua. Me emme ole mitään muuta kuin valintojemme summa. Jos käyttäydyt itsekkäästi ja ahneesti, olet itsekäs ja ahne. Tässä eivät vaikerrukset siitä, että salattu sisimpäsi on hyvä, auta. Me olemme omat tekomme.

Halu uskoa ihmisten luontaiseen hyvyyteen on ehkä suurin virheemme. Juuri se tekee realistisen ymmärryksen ihmisestä ja itsestä mahdottomaksi, jolloin karmaisevat teot peitetään loputtoman ymmärryksen ja ihmisuskon alle. ”No niin, tuli tehtyä huonosti, mutta täytyy sivuuttaa tämä, koska oikeasti olemme hyviä…”. Usko syntyjään hyvään ihmiseen on väistämätön antiteesi halulle muuttua paremmaksi: miksi luontaisesti sisimmältään hyvän täytyisi kehittyä? Sokea ihmisusko on jopa antiteesi moraalille, sillä se ottaa annettuna jotain, mikä todellisuudessa vaatii jatkuvaa harjoittelua. Me emme ole syntyjään sen enempää pahoja kuin hyviäkään, vaan otuksia, joiden on aktiivisesti mietittävä, mihin suuntaan haluamme kasvaa.

Ihminen on mokannut rajusti, tehnyt valtavan määrän erittäin huonoja valintoja ja tuhonnut teoillaan luontoa ja eläinkuntaa. Erityisesti länsimainen ihminen on ollut järjetön, itsekeskeinen, saatanallinen tunari aivan liian usein. Hän on yhtä kuin nämä teot, ja jos hän (me) aikoo muuttua, on teot nostettava siihen valokeilaan, minkä ”minä” on aiemmin vaatinut itselleen. On kohdattava ihmisen virheet ja tehtävä asialle jotain. Ja jotta motivoidumme kehittämään itseämme ja lajiamme, on lakattava uskomasta myytteihin luontaisesta hyvyydestä.

Tämä tarkoittaa myös liiallisesta ymmärtämisestä luopumista. Maailman trumpeista ei tarvitse koettaa etsiä hyviä puolia, joiden nimissä antaa heidän tekonsa anteeksi. Maailman trumppien edessä ei myöskään tarvitse hyssytellä tai säästellä sanojaan. Sen sijaan heidän tekojensa karmaiseva moraalikato on tuotava esille, nostettava pöydälle, ja tuomittava äänekkäästi. Ihmislajin kehittäminen moraalisemmaksi vaatii sitä, että puhumme avoimesti ihmisyyden alkeellisemmista kohdista ja heitämme viemäriin ne piirteet ja päättäjät, jotka puhaltavat maailman tuleen.

strength.jpg

 

Luonteen kysymys

Brooks ehdottaa, että nykyihminen on unohtanut luonteen jalostamisen merkityksen. Samaa ehdotti jo 1980-luvulla filosofi Alasdair MacIntyre, joka klassikkoteoksessaan After Virtue kuvasi tapaa, jolla nykykulttuuri ei muista antiikin filosofian tärkeintä opetusta: sitä, että meidän tulee kehittää itseämme moraalisiksi. Kukaan ei ole syntyessään valmis, ja hyvä ihmiselämä vaatii oman luonteen vahvistamista, hyveelliseksi opettelua. On harjoiteltava järkeä, viisautta, sinnikkyyttä, myötätuntoa – on lujitettava moraalista selkärankaa.

Nykyinen, länsimainen ihminen on aivan liian usein hemmoteltu lapsi, joka tärvelee ja tuhoaa ympäröivää maailmaa, sulloo kitaansa kuolevat lajit ja repii vuoret louhoksiksi saadakseen ainesosat niihin älypuhelimiin, joiden kautta etsiä lisää suosiota. Moraalista on tullut jopa tylsää, pitkäveteistä. Hektiseen some-todellisuuteen tottunut ihminen ei osaa istua aloillaan, hiljaa ja ilman näyttöruutuja kyllin kauan ymmärtääkseen, mihin moraalia edes tarvitaan. Hän haluaa viihdettä ja huomiota, ei vastuuta. Moraalisen selkärangan kehittäminen on jäänyt sivuun, työnnetty pois huomion yhä kaventuvasta kentästä. Ei ihme, ettei nykyihminen siten myöskään osaa kantaa vastuuta muusta luonnosta tai eläimistä, vaan jatkaa samaa ahnasta mielettömyyttä, vaikka kaikki on romahtamassa.

Brooks ehdottaa, että nimenomaan kriisi testaa ja osoittaa luonteemme. Mitä teet, kun kaikki hajoaa? Seisotko selkäranka suorassa vai luovutatko? Kohtaatko tosiasiat vai pakenetko niitä? Päätätkö kehittää itseäsi vai taannutko yhä syvemmälle itsekkyyteen? Brooksin mukaan kriisi testaa lopulta sitä, miten hyvin osaamme taistella itsessämme olevia varjoakohtia, kuten egoismia ja ahneutta, vastaan. Osaammeko hiljentää ”ison minän” älämölön ja viimein elää viisaudessa? Luonne ei tule itsestään. Se on kasvua, joka alkaa, kun kriisin aikana katsomme itseämme ja mietimme, miten voisimme toimia paremmin.

Ilmastokriisi on ihmisten luonteen testi. Pystyykö ihminen tunnistamaan myös ahdistavat tosiasiat, katsomaan itseään peilistä, kehittymään, seisomaan suorassa tekojensa takana, kohtaamaan vastuun? Ihmislaji on ehkä viimeisen koetuksensa edessä, joka osoittaa, mihin kukin meistä yltää tai kaatuu.

 
Lopuksi

Luonteen kehittäminen johtaa rakkaudelliseen, älylliseen, hallittuun elämään, joka ei anna periksi hajottavan itsekkäille impulsseille, ottaa tiedon vastaan silloinkin, kun se on epämukavaa ja pyrkii auttamaan ympäröivää todellisuutta metsineen, merineen ja eläimineen. Luonteen kehittäminen on moraalista vahvuutta ja ihmislajin upeinta maastoa.

Brooks väittää, että ”heikkouden voittaminen vaatii minän hiljentämistä”. Heikkous viittaa itsekkyyteen, valtahakuisuuteen, ahneuteen – kaikkeen siihen, mikä on johtanut ympäristökatastrofiin ja eläimiä liiskaavaan elämäntapaan. On hiljennettävä ihmisen Suuri minä ja sen narsistisena ammottava nielu, joka on valmis syömään koko planeetan. On kasvettava ihmiseläiminä aikuiseksi ja vahvaksi, nyt.

 

palava

Antisankareista armollisuuteen

Nykykulttuurissa leijuu taipumus mystifioida ”pahuutta”. Sarjamurhaajat, psykopaatit ja poliittiset joukkotuhot kuhisevat populaarikulttuurin aihepiireissä ja kiehtovat monia. Karikatyyrimäisen julmat hahmot tekevät viiltävän välinpitämättömiä tekoja ja räyhäävät kuvitteellisessa tai todessa historiassa sotaa esille piiskaten. Samalla katsoja tuijottaa heitä ihmeissään sekä kenties hiukan ihaillen. Perinteisestä antagonistista on tullut jopa hitusen samastuttava antisankari, ja tämä antisankari on monessa tapauksessa korvannut sankarin: psykopaatti on usein suoraselkäistä hyvän edustajaa kiinnostavampi.

Psykopatian instituutiot

Liberaali, markkinatalouden ohjastama yhteiskunta, joka korostaa yksilönoikeuksia velvollisuuksien sijaan, ja jolle individualismi, kilpailu, valta, oman edun tavoittelu ja taloudellinen hyöty ovat keskeisiä arvoja, on omiaan ihastumaan antisankareihin. Itse asiassa kilpailun yhteiskunta edustaa juuri niitä asioita, joita perinteisesti näihin hahmoihin liitetään.

Oikeustieteilijä ja ohjaaja Joel Bakan on esittänyt dokumenttielokuvassaan Corporation (2004) suuryritysten noudattavan psykopatian mallia. Ne eivät tunnista vastuuta yksilöitä kohtaan ja sen sijaan pyrkivät manipuloimaan sekä hallitsemaan ihmisiä tuottaakseen itselleen mahdollisimman suuren voiton. Samalla ne sivuuttavat moraaliset kysymykset ikään kuin merkitystä vailla olevina, eivätkä pysty siten tunnistamaan yksilöiden arvoa muutoin kuin saavuttamansa hyödyn kautta. Psykopatian kriteerit (manipulaatio, kontrollointi, moraalin sivuuttaminen, hedonismi, syyllisyyden kieltäminen ja kyvyttömyys havaita yksilöarvoa) täyttyvät huolestuttavan täsmällisesti.

Sama kaavio kaikuu myös maailmanpolitiikassa, jossa valtiot kilpailevat vallan areenalla kuin moraalia ymmärtämättömät lapset, ja jälleen välinpitämättömyyden arvot välittyvät tavalliselle katsojalle ”luonnollisina”. Sitä, että valtionjohtavat uhittelevat toisilleen joukkotuhoaseilla, rehvastelevat rikkauksillaan tai toimivat muutoin liioitellen sekä manipulatiivisesti, pidetään itsestäänselvyytenä. Samalla tarina ihmisyydestä – ihmiskuva – kääntyy vinoksi.

Vaarana on, että kuvasta tulee totta: tuottaessaan tiettyä tarinaa itsestään, ihminen alkaa noudattaa tuota tarinaa. Käsite muuttuu konkretiaksi. Neuropsykologi Andrea Glenn on muistuttanut siitä, että evoluutio ei löydy ainoastaan historiasta, vaan käymme sitä lajina alati läpi. Me muutumme koko ajan, ja ympäröivä yhteiskunta on yksi oleellinen muutoksen aiheuttaja. Ihmisen tuottama yhteiskunta alkaa siten muokata ihmislajin tulevaisuutta tavalla, josta emme välttämättä ole lainkaan tietoisia.

Glennin mukaan erityisesti kasvottomat massayhteiskunnat ovat omiaan ruokkimaan psykopatian kaltaisia tiloja, ja kaupungistunut, teollistunut ihmislaji saattaa siten jopa kehittyä psykopaattisemmaksi. Tällaisissa yhteiskunnissa on helppoa välttää vastuuta ja piilotella arveluttavia tekoja. Pienessä yhteisössä ihminen on paljaampi muiden edessä, kun taas suurissa yhdyskunnissa on helppoa piilottaa omia rikkeitä sekä väistää vastuuta opettavia yhteisöllisiä ihmissuhteita. Kasvottomuuden rinnalla kuitenkin myös kilpailua sekä egoismia painottavat yhteiskunnalliset ideologiat ja instituutiot ovat omiaan varmistamaan, että juuri välinpitämättömyyden, vallan, manipulaation ja egoismin logiikkaa seuraavat menestyvät evolutiivisesti parhaiten.

Erityisen vaaralliseksi tilanteen tekee se, että samalla meitä usein opetetaan välttämään altruismia, empatiaa ja moraalisesti kiusallisia kysymyksiä. Politiikasta on vaikea löytää tahoja, jotka tekojen tasolla toimisivat armollisesti ja myös uhrauksia tehden, ja erityisen haastavaa esimerkkien löytäminen on markkinavoimista. Hyvyydestä on tullut liian ”pehmeää”. Ei siten ihme, jos myös arkiyksilö oppii, että muiden huomiointi on ylimääräinen vaade.

Nykytodellisuuden arvot puskevatkin yllemme kollektiivista, jaettua itsekeskeisyyttä ja moraalista apatiaa. ”Pahuus” voi siten kiehtoa yksinkertaisesti siksi, että siihen kulminoituu kulutusyhteiskunnan ihmiskuva. Tuijottaessaan fiktiivistä psykopaattia, saattaa länsimainen yksilö siten tuijottaa sitä ihmisyyttä, mihin häntä vaivihkaa ja huomaamatta kannustetaan.

Tarina ”pahuuden” taustalla

Niiden antisankareiden, jotka edustavat aggressiota, mystisyyttä voi hälventää muistamalla, että ”pahaa” ei ole. Kristillisen perinteen värittämässä kulttuurissa pahuudesta on tehty itsenäinen voima, jokin demoninen kauhunpiste, joka saattaa ärjyen syöksyä määrittämään ihmistä. Tällainen voima on kuitenkin fiktiota. Rakentavampaa on puhua tekojen moraalista ja keskittyä siihen, miten edistää kykyä jakaa hyvinvointia ja tukea muiden hyvää elämää. Joidenkin kyky tähän on romahduttavan rajoittunut. Keskeistä ei kuitenkaan ole heidän tuomitsemisensa ”pahan” edustajiksi, vaan pikemminkin se, miten me muut pystymme suhtautumaan heihin tavalla, joka vaimentaa itsekeskeisyyttä ja avaa reittejä avarampaan tapaan olla.

Eino Leinon Aurinkolaulussa muistutetaan: ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk’ ei aina esille loista”. Nämä sanat löytävät tukea narsismi- ja psykopatiatutkimuksesta. ”Pahan” tarinat tuottavat harhaanjohtavaa käsitystä lähes yli-inhimillisestä kovuudesta, kun reaalimaailmassa julmimmatkin lajimme edustajat ovat itse asiassa hauraita yksilöitä – ehkä hauraampia kuin kukaan. Tutkimus kertoo, että persoonallisuushäiriöiden taustalla on voimakasta ahdistusta ja epäkelpouden kokemusta. Johonkin hyvin oleelliseen – hyväksyvään, rauhalliseen, johdonmukaiseen hoivaan – on jäänyt kasvutarinassa aukko, ja jopa silmitöntä tuhoa aiheuttavat voivat siten olla ytimeltään hajanaisia sekä kivuliaan epävarmoja. Psykopatia ja narsistinen persoonallisuushäiriö ovat mielen murtumia, eivät mustasilmäistä pahuutta.

Filosofi Jonathan Glover, joka vietti aikaa keskustellen englantilaisen vankimielisairaalan psykopaattien kanssa ja kirjoitti aiheesta teoksen Alien Landscapes: Interpreting Disordered Minds (2014), havaitsikin, että usein kammottavien tekojen taustalla on ihminen, joka ei lapsuudessa oppinut hyväksynnän tai lempeyden merkitystä ja joka hajanaisena edelleen etsii sitä. Gloverin yksi keskeinen väite on, että vain hahmottamalla, mikä hirvittävimpäänkin syyllistyvän henkilökohtainen tarina on, voi tapahtua muutosta parempaan. ”Pahaksi” mielletystä ei kannatakaan rakentaa demonia,  vaan hyödyllisempää on riisua hänet aseista ja katsoa niiden takaa löytyvää ihmistä, kuulla tätä, sekä ohjata tätä lempeämpään tapaan olla.

Pahuutta loimuavat hahmot eivät siten lopulta ole todellisia. On vain puutteita, joita voi korjata, ja korjaamiseen tarvitaan paitsi yhteiskunta, joka ei sano ”minulle” vaan ”meille”, myös ihmisen tunnistamista omaa tarinaansa kantavaksi olennoksi.

Armollisuus ja yhteys

Empatia kykynä myötäelää on taito, joka psykopatiassa sekä narsistisessa persoonallisuushäiriössä on hyvin rajoittunut. Tällainen antisankari ei osaakaan myötäelää muiden kokemuksia. Hän voi päätellä niitä, mutta ei kykene kylliksi resonoimaan niiden mukana. Jos ahtaaseen todellisuuteen haluaa väljyyttä sekä valoa, täytyy sinne tuoda edes hiukan empatiaa.

Empatian esillekutsuminen alkaa yllättävästä suunnasta: meistä, jotka emme ole psykopaattisia. Tärkeintä ei ole vaatia, että psykopaattikin kokisi empatiaa, vaan pikemminkin katsoa, miten me, joilla empatiaa on, suhtaudumme psykopaattiin. Jos haluamme nähdä ”pahuuden” takana olevan ihmisen, on meidän pystyttävä avaamaan tälle kokemustasomme.

Vaikka ”pahan” antisankarit kiehtovat, samalla meitä kannustetaan tuomitsemaan ”pahuus” (eihän se muutoin kiehtoisikaan). Seurauksena on, että ”hyviksi” ja empaattisiksi julistautuvat syyttävät ja jopa vihaavat virheiden tekijöitä. Ristiriita on ammottava ja silti harvoin tunnistettu: empatiaa korostavat saattavat olla vihlovan epäempaattisia juuri heitä kohtaan, jotka eniten myötäelämistä tarvitsisivat. Tuomitseminen ja viha ”pahaa” kohtaan kuitenkin vain kasvattaa kylmyyden logiikkaa. Jos haluamme muovata yhteiskunnasta sellaisen, joka opettaa armollisuutta, on ensimmäinen koetinkivi siinä, osaammeko olla empaattisia suhteessa kaikkiin – ei vain heihin, jotka ovat mielestämme ”hyviä”.

Armollisuuden ja empatian varaan rakennetut kulttuuriset arvot ja instituutiot näyttäisivät hyvin erilaisilta verrattuina nykyisiin. Kenties evoluutiommekin löytäisi tuoreita suuntia. Kilpailun yhteiskunnassa egoistisin saattaa voittaa, mutta tuo yhteiskunta on myös tuhoamassa ihmisen sekä muiden lajien mahdollisuutta selviytyä. Pitkäaikainen kukoistaminen vaatii kykyä elää myös altruistisesti sekä oman lajimme sisällä että sen ulkopuolella, ja empatia onkin evolutiivisen, yhteisöllisen selviytymisen kannalta kimpale kultaa: se on rakentavin navigaatiopiste lajin kehittymiselle.

Armollinen myötätunto ei tarkoita naiivia asennetta, joka projisoi hyvää sinne, mistä sitä ei löydy. Päinvastoin, siihen liittyy kyky tunnistaa myös ne rosoiset murtumat, jotka ajavat vääriin ratkaisuihin. Tämä on empatian vaikein ulottuvuus, joka vaatii reflektiota ja tarkkaavaisuutta: taito myötäeläen havaita se, mikä on hyvin erilaista omiin kokemuksiin tai arvoihin verrattuna. Kyky tunnistaa myös kylmät kohdat toisessa on ainut tapa löytää ihminen noiden kohtien alta. Gloverin halu kuulla antisankareiden tarinoita vaatiikin sitä, että asetamme heijastavat toiveemme sivuun, sekä kuuntelemme myös vieraita sanoja.

Armollinen myötätunto ei myöskään tarkoita alistumista julmien tekojen kohteeksi. Ruumiillinen tai henkinen väkivalta ei ole asia, jota tulee sietää, eikä niille nöyrtymistä voi selittää empatialla. Moraalissa heikko voi repiä ja runnella liiaksi, ja silloin täytyy astua kauemmas. Empatia suuntautuukin myös itseen ja voi vaatia eriytymistä sekä väkivallan piiristä poisastumista. Tuhoisaa tulee ohjata suotuisampiin tuuliin, mutta ei tavoilla, jotka rikkovat auttajan.

Altruistisen, realistisen ja tarkkaavaisen empatian kulttuurissa antisankari korvautuu ihmisellä. Hyvän häivähdykset – kyky kuulla, ymmärtää, rakentaa ja auttaa – poistavat tuhoa. Niiden kautta voi myös navigoida pois kipuisista syvänteistä kohti sellaista tulevaisuutta, missä kilpailevan egoismin tilalla on jaettu maailma.

Leinon Aurinkolaulu jatkuukin:

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä hyviä voimia voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

 

sunlight-through-trees-wallpaper-4

Hyvän ja pahan ristivedossa: Primo Levi ja ihmisen moninaisuus

Kulttuuriteoreetikko Susan Sontag kirjoittaa teoksessaan On Photography hetkestä, jolloin ensimmäisen kerran näki kuvia keskitysleireiltä. Kokemus jakoi hänen elämänsä kahteen osaan: viattomuuden aikaan sekä aikaan, jota määritti haavoittuminen. Raja oli ylitetty, ”jotakin kuoli, ja jotakin vielä itkee”. Kuvat piirtyivät vasten kulttuurista tarinaa, joka uskoi edistykseen, teknologiaan ja tieteeseen. Siksi ne pystyivät hajottamaan: ne runnoivat rikki kirkkaat kuvastot ja osoittivat, että ihmisessä piili jotakin äärimmäisen raadollista.

”Hyvä” määritetään usein puhtauden ja viattomuuden kautta, moninaisuus kieltäen. Hyvä ja paha asettuvat vastakohdiksi, ja me kuulumme vain jommankumman piiriin. Me etsimme hyvyyden ikoneita ja kauhistumme, kun he osoittautuvat vaillinaisiksi ihmisiksi. Silti yksikään ihminen ei ole puhdas. Egoismin ja vallan motivoima aggressio muita kohtaan väreilee potentiaalina jokaisessa. Viimeisin esimerkki tästä on burmalainen poliitikko Aung San Suu Kyi, Nobelin rauhanpalkinnon voittaja ja pitkäaikainen ihmisoikeustaistelija, joka valtaan päästyään on ottanut osaa häikäilemättömään kansanmurhaan. Kyi on ollut hellittämättömän hyvyyden ikoninen, globaalisti juhlittu hahmo, joka paljastuikin yhtä alttiiksi väkivaltaan kuin suuri osa meistä.

Keskitysleirit kertovatkin ihmisestä – eivät ainoastaan menneisyyden uhreista ja vallankäyttäjistä, vaan meistä kaikista. Niissä konkretisoituu ihmisyyden epäpuhtaus, ja osittain juuri siksi tarinat niistä voivat edelleen vammauttaa. Viattomuuden ja puhtauden kulisseista on vaikea luopua, sillä se tarkoittaa myös oman vaillinaisuuden paikantamista. Natsia katsoessamme katsomme ihmistä, itseämme.

Kesällä palasin keskitysleirien aikaan, puhtauden teeman ajamana. Luin selviytyjistä, katsoin dokumentteja ja luin niistä, jotka vajosivat sadismin mekanismien alle. Olin pitkään ajatellut, kuten tapana on, että keskitysleireihin keskityttäessä sidotaan paha menneisyyteen, ”tuonne”, kauas ”täältä”, pois itsestämme ja että samalla tämänhetkiset inhimilliset kriisit jäävät varjoon. Yhä vihaisemmaksi ja poissulkevammaksi muuttuneessa Suomessa kuitenkin tuntui kuin historia olisi lähestymässä tulevaisuutta, ja äkisti vaikutti, että tuohon historiaan on siksi palattava. Kenties emme osaa kysyä ”Entä nyt?” ennen kuin olemme kysyneet riittävän usein ”Mitä silloin tapahtui?” ja tulleet historian haavoittamiksi. Ja kenties kohta, johon tulisi keskittyä, on se, mitä ihminen voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla.

51irejC4IzLPrimo Levi oli Italian juutalainen, joka toisen maailmansodan aikana hakeutui vastarintaliikkeeseen. Hänet pidätettiin ja lähetettiin Auschwitziin, missä hän selviytyi lähes vuoden, aina liittoutuneiden saapumiseen saakka. Lopunelämäänsä Levi halusi tietää, mitä ihminen on ja miksi Auschwitz tapahtui. Hänen If This is a Man ja The Drowned and The Saved ovat muistiota keskitysleiriltä, selvityksiä siitä, mitä hänen ympärillään ja hänelle tapahtui. Ne ovat myös tarinoita hyvän ja pahan ristivedosta, jonka merkit löytyvät jokaisesta.

Levi aloittaa If This is a Man -teoksen muistutuksella: se, mitä tapahtui, on varoitus. Keskitysleirit ovat hälytyssummereita, jotka kertovat siitä tuhoisuudesta, mitä ihminen itsessään kantaa. ”Älä tule tänne”, ne sanovat menneisyydestä, ja juuri tuota varoitusta Levi haluaa kirjata nykyisyyteen. Hän myös käskee: tänne on katsottava.

Tuhottu ihmisyys

Levin teosten ytimessä on ihmisen muuttuminen objektiksi muiden silmissä. Siirtymä on tuskallinen. Auschwitzissa Levi lakkaa olemasta ihminen, jolla on tarpeita ja kokemuksia, ja hänestä tulee epähaluttua, ivattua biomassaa. Hänen päänsä ajellaan, hänet pakotetaan raskaaseen työhön, joka on suunniteltu tappamaan hänet, häntä pidetään nälässä ja nöyryytetään sadistisesti. Samalla hän huomaa, kuinka rasvamahaiset vartijat odottavat luiksi muuttuvien, rikkoutuvien ihmisten kuolemaa. Ihmiset hänen ympärillään katoavat kahdella tavalla – ensin heidän katseensa sammuvat ja päät painuvat kohti maata, sitten he nääntyvät lyönteihin, nälkään ja pakkotyöhön.

Levi varoittaa: tätä minuuden psyykkistä ja materiaalista tuhoa ei kieli pysty kuvaamaan. Mikään määrä sanoja ei voisi kattaa sitä, mitä tapahtuu, kun ihmiseltä otetaan kaikki, mihin tämä on uskonut ja mitä tämä on rakastanut. Objektiksi pakotetun ihmisen todellisuus muuttuu negaatioksi. Merkitys on poissa, ja samalla kokemus hyvyydestä, rakkaudesta ja ilosta katkeaa. Tilalla on ainoastaan jotakin groteskia: kuolevia iloisesti piiskaava natsiupseeri, jonka omanarvontuntoa valta kohottaa. ”Sinä et ole mitään”, kuiskii natsien organisaatio kuolemaa kohti valuville uhreilleen.

Mielivaltaisuus ja kiusaava, demoninen absurditeetti astuvat merkityksen tilalle. Kun päiväkausia vailla vettä ollut Levi koettaa juoda jäätikusta, estää vartija häntä, ja Levin kysyessä miksi, vastaa tämä: ”Täällä ei ole sanaa ’miksi’”. Keskitysleirissä ei ole enää sellaista logiikkaa, joka mukailisi ihmisyyden vaateita – sen logiikka koostuu ainoastaan siitä, että mahdollisimman moni kuolisi mahdollisimman vähällä vaivalla. Vankeja kiusataan irvokkailla soittokunnilla, joissa nälkiintyneet, piestyt vangit joutuvat soittamaan ja marssimaan iloisten saksalaissävelmien tahtiin. Nämä sävelmät kaikuvat päivittäin läpi niiden parakkien, joissa miljoonat tulevat kuolemaan. Avoin sadismi riekkuu uhriensa yllä. ”Näin ihminen tuhotaan ennen kuin hänet tapetaan”, toteaa Levi.

Levi ei kuitenkaan kuvaa ainoastaan natsien pahuutta, vaan ihmistä ylipäätään. Hänen Auschwitzmukaansa Auschwitz oli suurin koskaan toteutettu ihmiskoe, jonka puitteissa miljoonia eri ikää, kulttuuria ja taustaa edustavia ihmisiä pakotettiin piikkilangan taakse vailla elämän edellytyksiä. Mitä ihmiselle tapahtuu, kun häntä kohdellaan objektina ja häneltä riistetään kaikki? Levin vastaus on huolestuttava. Ne, joiden kohdalla ”yön aseet ovat tylppiä” – ne, jotka rakastavat rauhaa ja vahvoina pysyvät oikeuden puolella – ovat selviytyjien joukossa harvinaisuus. He piiloutuvat itseensä ja kuolevat muilta peitetyssä, ihmettelevässä yksinäisyydessä. Heidän ylitseen kulkevat pelastetut, joissa kamppailu elämästä hiljentää moraalin.

Monet keskitysleireiltä selviytyneet kertoivat tarinoita siitä, miten heidät pelasti usko, moraali, tai rakkaus. Levi kertoo jotakin päinvastaista: ennen kaikkea ne, jotka pystyivät taistelemaan rajusti, olemaan ovelia, varastamaan ja hyödyntämään muita, jaksoivat sinnitellä runtelevassa, raatelevassa kalmantehtaassa. Auschwitz osoitti, miten käy ihmiselle, joka on työnnetty rakkaudesta vihan ja pelon ympäristöön. Samasta syystä se näyttää meille myös ihmisen, jota emme halua nähdä. Viattomuus on uhanalaista, ja suuri osa ihmisistä muuttuu väärissä olosuhteissa egoistisiksi sekä armottomiksi.

Levi muistuttaa teoksensa läpi tästä: meidän minuutemme on särkyvä ja altis. ”Se on suuremmassa vaarassa kuin elämämme”, Levi huomauttaa ja jatkaa: ”Vanhojen viisaiden, jotka pyysivät meitä muistamaan, että tulemme joskus kuolemaan, olisi pikemminkin tullut varoittaa tästä vaarasta sisällämme”. Me voimme menettää itsemme. Me saatamme muuttua olennoiksi, jotka tuhoutuvat ennen kuin kuolevat – ja me saatamme myös muuttua hirviöiksi, jotka tuhoavat muita.

Juuri tämä huomio tekee Levin kirjasta sekä äärimmäisen tärkeän että vaikean. Hän peilaa meille ihmisyyttä, jossa hyvyys on haurasta ja helposti tuhoutuvaa. Puhtautta ei ole, hyvän ja pahan oikukas ristiveto on meissä kaikissa.

Kaksi tapaa kohdata

Levi väittää, että usko jumalaan on rienausta Auschwitzin jälkeen. Voiko olla ulkoista, tuonpuoleista, absoluuttista hyvää, joka sallii miljoonien kuolla kammioissa? Levin väite on katkera, ja sen katkeruus kohdistuu kenties myös yleistä, universaalia, objektiivista moraalia kohtaan. Missä oli ”hyvä”, kun paha soitti kiduttavia fanfaareitaan kuolevien yllä?

Silti katkeruuden läpi löytyy myös usko – usko ihmisen armollisuuteen. Levi kuvaa tapaa, jolla natsit katsoivat häntä tunnistamatta jaettua ihmisyyttä, pelkkänä instrumenttina tai ruumiina. Oli kuitenkin niitä, jotka katsoivat häntä toisin palauttaen häivähdyksiä siitä, mikä leirillä tuhottiin. Leirillä työskenteli myös siviilejä ja näistä yksi, Lorenzo, otti tehtäväkseen auttaa Leviä selviytymään. Lorenzo jaksoi nähdä Levin yksilönä, subjektina. Levi kirjoittaa: ”Hän oli negaation maailman ulkopuolella. Lorenzon vuoksi en unohtanut, että olin ihminen”. Tämä muistutti Leviä siitä, että maailmassa oli edelleen oikeudenmukaisuutta ja lempeyttä, että se ei ollut absoluuttisen autio tai ruhjova.

auschwitz-survivorsLempeys liikehti siis esille myös sadismin yliajamissa olosuhteissa. Hyvyys on haurasta, mutta silti jo välähdys siitä voi pelastaa. Se on myös leviävää ja siten sitkeää. Lorenzo tunnisti, että Levi oli itseisarvoinen olento, ja Levi edelleen tunnisti yksilöyttä muissa. Hänen muistiinsa piirtyy Kraus, joka oli lyöty, pian kuoleva, kärsimykseen ja epätoivoon uppoava mies. Heidän kulkiessaan työleirin jonossa, Levi katsoi hänen hiljaisiin, luovuttaneisiin silmiinsä ja näki äkisti niiden takana subjektin, ”jonkun” ja tämän pysäyttämänä koetti lohduttaa Krausia tehdäkseen vääjäämättömästä lopusta tälle helpomman. Levi auttoi kuolemaan tuomittua, tuntematonta ihmistä siksi, että oli muistanut tämän yksilöyden, nähnyt ihmisen nimeltä Kraus paikassa, missä vangit muutoin olivat kasvoton, hahmoton joukkio.

Jos Levin teos on tärkeä muistutus pahuudesta meissä, se on siten myös tarina hyvyydestä. Mikäli hyvän ja pahan ristiriitainen limittymä todella värittää meitä, voi myös hyvä kukoistaa, ja se alkaa sillä hetkellä, kun katsomme toista olentoa sekä tunnistamme, että tämä on ”joku”. Armo elää mitä pienimmissä teoissa, eleissä ja sanoissa, sekä ennen kaikkea kyvyssämme orientoitua muihin yksilöinä. Se oli Lorenzon tavassa katsoa Leviä, Levin kyvyssä nähdä Kraus, heidän molempien halussa auttaa toista jopa keskellä kaikkein hirvittävintä, toivottominta tilaa.

Hyvyys ei ole puhdasta, mutta se on olemassaolevaa. Se ei ole ulkopuolista, vaan se on meissä ja meistä. ”Jumaluus” löytyy siitä, miten itse pystymme muihin asennoitumaan.

Moninaisuus meissä

Levin teoksen voikin lopulta lukea syytöksen sijaan puolustuspuheena, haluna vielä kerran ymmärtää ihmistä. Me kykenemme ”banaaliin pahuuteen”, mutta myös armoon, ja jälkimmäinen mahdollistuu täydessä voimassaan vasta, kun tunnistamme oman moninaisuutemme. Viattomuudella voi olla katastrofaalisia seurauksia, sillä yksilö, joka ei hahmota raadollista itsessään sortuu siihen huomaamattaan, näkemättä, mitä on tapahtunut. Kenties Aung San Suu Kyi oletti liikaa puhtaudestaan. Kenties kuka tahansa, joka ei suostu näkemään pakolaista tai muuta syrjittyä yksilöä yksilönä, elää siinä vaarallisessa tilassa, missä itseen kohdistuva katse ei pysty kritiikkiin.

410IWLORLOL._SX318_BO1,204,203,200_Myöhemmässä teoksessaan The Periodic Table Levi kuvaa kirjeenvaihtoa natsin kanssa, joka oli johtanut häntä työleirillä. Natsi etsii synninpäästöä ja anteeksiantoa sekä muistelee kirjeissään, kuinka kohteli Leviä hyvin ja pyrki auttamaan tätä – Levi puolestaan tietää, etteivät muistot ole totta. Natsi on uudelleenkeksinyt menneisyytensä voidakseen pysyä puhtaana: hän ei pysty tunnistamaan osallisuuttaan hirveimmässä. Lopulta hän jopa väittää, että työleirit olivat olemassa, jotta juutalaiset voisivat elää (mikä väitteenä on makaaberi, sillä työleireillä kuoltiin nälkiintymiseen sekä uupumukseen keskimäärin kolmessa kuukaudessa). Natsi ei siten pysty tunnustamaan edes poliittisen taustansa, natsihallinnon, hyvin konkreettista raadollisuutta, vaan kiillottaa myös sen muistoa. Levi havaitsee tekstissä ihmisen, joka haluaa uskoa hyvyyteensä, eikä pysty kohtaamaan pahinta.

Kenties juuri tämä kyvyttömyys tuotti koko natsi-ideologian. Kenties kirjeiden natsin tarve koostaa ”minän” menneisyys hyvyyden ilmentymäksi on se syy, miksi hän alun perin otti osaa instituutioon, jota ei koskaan olisi saanut olla olemassa. Hän ei myöntänyt, että saattoi sortua, ja että paha liikahtaa teoiksi kovin helposti. Puhtauden myytti on siten naiivin lisäksi äärettömän vaarallinen.

”Hän ei ollut täydellinen saksalainen, mutta onko täydellisiä saksalaisia olemassa? Onko olemassa täydellisiä juutalaisia? Nämä ovat abstraktioita…”, pohtii Levi ja painottaa: ”Kanssaihminen omaa syvyyksiä, tapoja, omituisuuksia ja ristiriitaisuuksia”. Muut ja me itse olemme kompleksisia, emme viattomia. Levi kehottaakin meitä katsomaan itseämme pelotta, egoismin ulottuvuudet tunnistaen. Mitä ei näe, ei voi rajoittaa tai kontrolloida. ”Todellisuus on aina monitahoisempaa kuin kuvitelma: vähemmän huoliteltua, karkeampaa, rosoisempaa”, toteaa Levi ja hänen lauseensa viittaa meistä jokaiseen. Vain tämän havaitsemalla voi oppia armoa sekä sitä kautta hyvyyttä – sekä itseä että muita kohtaan.

Empatia ja minä toisen perspektiivissä

Levin voi asettaa vuoropuheluun filosofi Emmanuel Levinasin kanssa, joka myös koki toisen maailmansodan kauhuja ja korosti etiikan alkavan hetkestä, jolloin tunnistamme toisen ”kasvot” tai yksilöyden haavoittuvaisina ja huomiomme ansaitsevina. Levin tuotanto tukee myös nykyistä moraalipsykologiaa, jossa yhä yleisempi väite on, että kyky nähdä toinen subjektina riippuu kyvystämme empatiaan. Hänen teoksissaan tämä väite kiteytyy tuskallisesti ja eletysti: Auschwitz on lopulta koe, joka kertoo orientaation tärkeydestä eli siitä, pystymmekö asennoitumaan muihin subjekteina. Vaikka Levi ei itse puhu empatiasta, on se myös koe siitä, mitä tapahtuu, kun empatia romahtaa.

Empatia linkittyy osaksi itsetuntemusta, kykyä tunnistaa oma epätäydellisyysd7e50641037d84d50c2dcf10a3e223ce--edith-stein-most-powerful. Auschwitzissa vuonna 1942 kuollut filosofi Edith Stein väitti, että empatia edesauttaa oman itseyden kartoittamista. Vain sitä kehittämällä voimme nähdä, miten muut näkevät meidät – kun siis omaksumme muiden näkökulman, pystymme myös hahmottamaan itsemme sellaisena kuin olemme toisten silmissä. Steinille tämä oli korkein empatian muoto, sillä se avittaa moraalista kasvua. Kenties tämä johtuu siitä, että voimme nähdä pahan itsessämme vasta silloin, kun näemme tekomme niiden perspektiivistä, joita ne koskettavat. Moraalinen muutos, pyrkimys hyvään, alkaa hetkenä, jolloin huomaamme muiden katseissa omien tekojemme aiheuttaman kivun.

Keskitysleirejä ei tarvita tulevaisuuteen. Siksi nykyisyydessä tulisikin paitsi tunnistaa oma raadollisuus, myös katsoa itseä muiden kautta, empatiaa hyödyntäen. Sekä puhtaus että sokeus muiden tavalle kokea on kyseenalaistettava – ja ennen kaikkea on huomattava, että nämä kaksi todella liittyvät toisiinsa. Miltä näytämme pakolaisten silmissä? Mitä olemme tuotantoeläinten näkökulmasta? Mitä olemme niiden ihmisten perspektiivistä, joiden kohtaloon vaikutamme? Osaammeko lähestyä muita tunnistaen näiden yksilöyden – sen, että heillä on omat, spesifit kokemuksensa, ajatuksensa ja tarpeensa? Olemmeko niin ”hyviä”, niin viattomia, kuin haluamme uskoa? Voisimmeko suunnata itseämme toisin, valoisammin?

Levi kuvaa teoksen The Periodic Table lopussa hiiliatomia ja kuvaa sen ihmeeksi. Hiili on elämän mahdollistaja, elämänketju, joka on lähes kaikkialla ympärillämme, jopa ilmassa. Tämä kuusikulmainen alkuaine mahdollistaa sen, että auringon energia voi tulla käyttöömme. Levi muistuttaa lukijaa, että se mahdollistaa myös Levin kynän liikkeen ja on siten elämä hänessä. Kuvauksessa on toivo. Auschwitzissa rikki lyöty muistaa, että valo ja elämä ovat myös hänessä ja tekstinsä kautta yrittää muistuttaa lukijaa siitä, että tämäkin on valon voimapiirissä – mikäli vain osaa nähdä myös pimeään ja oppia ihmisyyttä.

il_divulgatore_primo_levi_1632

Kun egoismi normalisoituu

Trumpien ja putineiden (sekä hieman sipilöidenkin) aikakausi on havahduttanut esille puhetta normalisaatiosta. Trumpin tapauksessa jo groteskeja mittasuhteita saanut lapsenomaisen itsekäs, valtaa hakeva, aggressioon nojaava sekä valheellinen toiminta on äkisti normalisoitumassa asiaksi, joka ”tulee vain hyväksyä”. Se, että sielunelämältään tunnekuohuisaa viisivuotiasta muistuttava taho pitää käsissään ydinohjuksia ja kansalaistensa hyvinvointia, ei nostata sitä ansaitsemaansa vastareaktiota, joka sanoisi kyllin äänekkäästi ”ei näin”. Pienemmässä mittakaavassa suomalainen yhteiskunta tuntuu avuttomassa hiljaisuudessa vain hyväksyvän sen, että kaikki ei tunnu olevan kohdallaan valtion johdon, taloudellisen esteettömyyden sekä lehdistönvapauden suhteen.

Hahmot, jotka toimivat egoistisesti sekä käyttävät valtaa väärin, eivät ole omituisuus. He ovat surkuteltavan yleinen ilmiö ihmislajin historiassa. Omituista on se, että heidän annetaan vapaasti edetä. Mistä normalisoituminen saa alkunsa?

Nykyfilosofi Adam Smith on korostanut sitä ilmeistä seikkaa, että yhteiskuntien perusrakenteet ja -arvot vaihtelevat psykologiamme mukaan. Yksilöt, jotka korostavat rationaalista oman edun optimointia ja muiden manipulointia tuon edun saavuttamiseksi, tuottavat yhteiskuntia, jotka perustuvat kilpailun, hierarkian, egoismin ja aggression varaan. Pahimmillaan nämä yhteiskunnat ovat machiavelliläisen raadollisia, ja niissä hallitsevat tahot tekevät mitä tahansa – maanittelevat, valehtelevat, uhkailevat, käyttävät väkivaltaa – säilyäkseen vallassa. Myös tavalliset yksilöt omaksuvat saman kaavion elämäänsä. Tärkeintä on oma onnellisuus, pyrkimys olla muita ”korkeammalla” vaikkapa statuksen tai materiaalisen varallisuuden suhteen, kilpailla itselle mahdollisimman paljon etuja ja olla valmiita jopa manipuloimaan muita tämän kaiken mahdollistamiseksi. Pysyvät sosiaaliset siteet ovat toissijaisia, pyyteetön muiden huomioonottaminen harvinaisuus, ja auttaminen ikävä taakka, josta pyritään kiemurrellen eroon. Tärkeintä on, että minulla on hyvä olla.

Logiikka on tämä: valtaa pitävien psykologia sanelee, minkälaisia arvoja yhteiskunta alkaa noudattaa, ja nämä arvot edelleen lipuvat osaksi tavallisten yksilöiden psykologiaa. Egoistinen tapa lähestyä todellisuutta siis siirtyy, yhteiskunnan mekanismien kautta, kaikkien raadollisimmilta yksilöiltä muille, kunnes sitä pidetään tyystin luonnollisena, itsestään selvänä asiana.

Edetymcxdellä mainittu yhteiskunta voi kuulostaa etäiseltä. Silti se on jo täällä. Suuriyritysten – eli niiden tahojen, jotka mielikuviimme kaikkein eniten vaikuttavat – arvot ovat voitontavoittelu, kilpailu, sekä manipulaatio markkinoimalla kuluttajille tuotteita, joita nämä eivät tarvitse. Oleellisinta on pyrkimys kasvattaa omaa etua keinoja kaihtamatta ja muiden hyvinvointi sivuuttaen. Samalla kulutusyhteiskunta ja vapaana roihuava markkinatalous ovat iskostaneet meihin sen oletuksen, että elämä on egoistista, omaan onneen pyrkivää kilpailua. Kaiken keskiössä on voiton tekeminen, asioiden itselle saaminen, pyrkimys olla jotakin ”parempaa” suhteessa muihin, halu olla hedonistisesti onnellinen, pyrkimys olla muihin kohdistuvasta vastuusta vapaa.

Kuten kulttuuriteoreetikko Herbert Marcuse jo vuosikymmeniä sitten varoitti, yksilötasolla tämä on helppo imeä oman elämän ideologiaksi. Siten me haluamme luoda itsestämme brändejä, joita myydä vaikkapa sosiaalisessa mediassa kuuluttaen sitä, kuinka harmonista sekä onnellista elämämme on ja kuinka erityislahjakkaita lapsemmekin ovat. Siitä, mitä me olemme muiden silmissä, on tullut erityisen oleellista: me haluamme omistaa ja olla niitä asioita, mitkä ansaitsevat hyväksyntää ja kertovat, että olemme hyväksyttävyyden hierarkioissa statukseltamme vähintään hyvää keskitasoa. Samalla me kilpailemme suhteessa muihin – me podemme kateutta muiden koulutuksesta, varallisuudesta, rakkauksista, asemasta, kokemuksista – ja vajoamme ahdistuksen soihin heti, kun koemme, että emme ole onnistuneet siinä nimeämättömässä ja silti ilmeisessä kilpailussa, jota alati käymme.

Meissä vaikuttaa näkymättömiä voimia, halua olla jotakin sekä muiden silmissä että suhteessa muihin, ja nämä voimat me olemme omaksuneet suoraan yhteiskunnan taloudellisista rakenteista. Julkisesta on tullut yksityistä: kilpailun, statuksen ja hierarkioiden markkinataloudesta on tullut tavallisten yksilöiden mielenmaisema, jonka synnyttämää levottomuutta ja masennusta avataan terapiaklinikoilla.

Tämä yhteiskunnan mekanismien tapa tarttua yksilöiden mieliin on yksi syy sille, että trumpeista tulee normalisoituja. Me huudahtelemme oikeutettua epäuskoa karikatyyrimäisen narsistisesti käyttäytyvien edessä, mutta silti liian helposti hiljaisina hyväksymme, että näin asiat nyt vain ovat. Hyväksyntä syntyy osittain siksi, että narsismin karikatyyrit ovat vain ääri-ilmentymä siitä, mitä yhteiskuntamme jo muutoinkin edustaa. Trump on konkretisoituma egoismin, kilpailun ja aggression yhteiskunnasta. Hän on vapaa markkinatalous asetettuna henkilömuotoon. Sellaisena hän ei ole aivan niin kaukainen hahmo kuin haluamme uskoa, sillä vastaavat mekanismit näkyvät, vaikkakin huomattavasti pienemmällä asteella, myös meissä itsessämme.

Lopulta ei olekaan niin ihmeellistä, että vallan harjanteella seisoo lapsenomainen, omaa etuaan tavoitteleva, muita nöyryyttävä egoisti, sillä koko yhteiskuntamme perustuu yhä enenevässä määrin egoistisen, lyhytkatseisen, muita sivuuttavan kilpailun varaan. Trumpissa on jotakin tuttua, vaikka emme sitä haluaisikaan tunnistaa. Ja koska hänessä on jotakin tuttua – koska aivan liian moni meistä on jo sisäistänyt kilpailun, itsekeskeisyyden ja hierarkioiden ideologian – kukaan ei lopulta tunnu tekevän mitään sellaista, joka todella haastaisi trumpilaisen tavan nähdä maailma.

On kuitenkin myös vaihtoehtoja. Smithin mukaan yhteiskunta voi rakentua myös tunnesiteiden varaan. Tällöin me otamme muut tunnetasolla huomioon, ja itsekeskeisyyden sijaan kannatamme todellisuutta, jossa kaikilla olisi mahdollisuus voida hyvin. Tällaiset yhteiskunnat tuovat esille arvoja kuten tasavertaisuus ja oikeudenmukaisuus. Niissä sosiaaliset suhteet ovat pitkäjänteisiä, ja yksilöt valmiita tekemään uhrauksia muiden puolesta. Optimoinnin on korvannut halu tukea myös muiden hyvinvointia ja nähdä ”kukoistus” asiana, joka tulee turvata kaikille. Tällainen yhteiskunta uurtaisi mieliimme aivan toisenlaisia perusarvoja kuin kulutuksen ja kilpailun maailma. Sen raameissa trumpit eivät pääsisi valtaan ja silloinkin, kun näin kävisi, olisi edessä voimakas vastareaktio – sellainen, joka huutaisi, että suuntaa on vaihdettava välittömästi ja jyrkästi.

Tuollaisesta yhteiskunnasta on joitakin rajallisia jäänteitä meissä kaikissa. Lähes jokaisessa on se kohta, joka haluaa itselle lisää hamuamisen tilalle sitä, että olisimme kaikki valmiita pyyteettä panostamaan myös muiden hyvään elämään. Tuota kohtaa pitäisi tukea, jotta trumpit olisivat menneisyyden irtikuvia, eivät nykypäivää. Tämä vaatii sitä, että yhteiskunnan tulisi itsessään rakentua jonkin aivan muun kuin optimoivan egoismin varaan.

empathyMitä se muu on? Nykyfilosofin kaimalla, 1700-luvun Adam Smithillä on tähän tärkeä muistutus. Smith oli liberalismin merkittävimpiä taustahahmoja, ja osittain juuri hänen ajattelustaan kumpuaa usko vapaisiin markkinavoimiin. Smith uskoi vahvasti yksilön vapauteen ja antoi väitteillään siunauksen sille, että kaupan tulisi olla mahdollisimman vähän säännösteltyä. Tunnetuksi hän tuli ”näkymätön käsi” -ajattelusta, jonka mukaan talous ei tarvitse sääntöjä siksi, että sitä ohjaavat näkymättömät rajoitteet. Sitä, mikä noiden rajoitteiden alkuperä oli, ei yleensä muisteta kertoa. Vastaus on yksinkertainen: empatia.

Smith kirjoitti kokonaisen kirjan empatian (tai ”sympatian”, kuten hän sitä nimitti) merkityksestä ja väitti, että juurikin empaattinen ihminen ei tarvitse sääntöjä, sillä hän empatiansa vuoksi ottaa muut lukuun eikä anna kaupankäynninkään liukua epäoikeudenmukaisuuteen. Ideaalitilassa ihminen on empaattinen, ei egoistinen, ja juuri tuollainen yksilö voi huoleti toimia vapaasti, sillä vapaudessaankin hän kunnioittaa muita.

Tämä muistutus jäi kirjaamatta ylös vapaan markkinatalouden kehitystarinaan. Yhteiskunta unohti, että toimintamme ytimessä on oltava kyky huomioida myös muut. Juuri tämä kyky tulisi nyt maalata suurin kirjaimmin yhteiskunnan ylle, osaksi sen instituutioita ja sitä kautta osaksi myös omaa mieltämme. Vain silloin, kun empatia – muiden yksilöiden näkökulman vakava huomioonottaminen –  on kaiken lähtökohta, ei egoismi voi normalisoitua.

Rasismista ja ”niistä eläimistä”

Rasismi on nielaissut osan Suomea. Ihmiset pukeutuvat makaabereihin valkohuppuihin ja heittelevät kieroutunutta isänmaallisuutta jylisten kivillä kanssaihmisiään. Rasismista on tullut ylpeys, ja kansallisuudesta identiteetin lähde. ”Me” on syntynyt, ja ”me” voimauttaa herkkäuskoisia. Jos koet elämäsi muutoin autioksi, ainakin olet suomalainen – suomalainen, joka huutaa sodan runtelemille ihmisille polttopullo kädessään ”go home”.

Ei-rasistit katsovat pelottavaa, eteensä köhisten jyrähtävää farssia epäuskoisina. Mitä on tapahtunut oman maan edustajista aivan liian monelle? Onko heidän muistikapasiteetistaan poistettu sellaisia käsitteitä kuin ”oikeudenmukaisuus” ja ”inhimillisyys”? Seuraa vastaraivo: ”Nämä ihmiset ovat idiootteja!”.

Rasismi ei ole tullut takaisin, sillä se ei koskaan poistunutkaan. Edistykseen uskominen – tuntu siitä, että asiat liukuvat kohti parempia, tiedostavampia aikoja – löytää perustansa usein kielen ja ajattelun muutoksesta. Jos tiede, kasvatus ja black-and-white-photography-524004-1920x1200-hq-dsk-wallpapersyhteiskunta kertovat erilaisissa teksteissä, erilaisissa yhteyksissä kerta toisensa jälkeen, että me kaikki olemme tasavertaisia, on muutos kohti tasavertaisuutta taattu. Jos yhteiskuntatiedon opettaja tankkaa höhmäviiksiselle takapulpetin teinipojalle, että afrikkalaisia on autettava, teinipojasta kehkeytyy oikeudenmukaisuuden innokas soturi. Näin me olemme uskoneet, ja nyt hämmästyneinä katsomme, kun teinipoika miehistyneenä raivoaakin vastaanottokeskusta koskevassa kuntakokouksessa siitä kuinka ”niitä” ei saa päästää tänne, kuinka ”ne” ovat kaikki raiskaajia, kuinka ”ne” ovat vähempiarvoisia, mitättömiä, oikeutetun vihan kohteita.

”Edistys” on usein vain muutosta kulttuurin ja yhteiskunnan pinnassa. Se jättää alleen ne kokemusmaailmat, jotka muodostavat monen koko todellisuuden. Sisäistetyt tunnereaktiot ja eleisiin, vitseihin, puhetapoihin, sosiaalisiin suhteisiin kirjatut koodit vaikuttavat meissä huomattavasti painokkaammin kuin uusi, yhteiskunnan pintoihin koruommeltu käsitys. Jotkut kasvavat sellaiseen kokemusmaailmaan, joka myötäilee ”edistystä”. Toiset taas syntyvät tilanteeseen, jossa rasismi tai sukupuolisyrjintä ovat syviin tasoihin merkittyjä itsestäänselvyyksiä, joista kenties ei saa puhua tietyssä seurassa, mutta jotka silti ovat ilmeisiä, ”luonnollisia”. Muutos kohti sellaista todellisuutta, jossa ihmiset kohtelisivat toisiaan järjellisesti, empaattisesti, ja aidosti tasavertaisinaan, ei tapahdukaan ennen kuin se pystyy puraisemaan tiensä syvemmille tasoille – tunne- ja kokemuselämään, niihin syviin eleissä ja äänensävyissä kerrottuihin ja sosiaalisen verkoston vahvistamiin juuriin, jotka tuottavat identiteettejä ja tapaamme kohdella muita. Kauniit sanat tai ihmisoikeuspuheet eivät, kaikesta tarpeellisuudestaan huolimatta, riitä.

Akateeminen tutkimus on kohissut viime vuodet ”intersektionaalisuudesta”, siitä kuinka syrjinnän muodot linkittyvät toisiinsa. Niin kauan kuin on rasismia, on sukupuolisyrjintää. Niin kauan kuin vanhuuteen suhtaudutaan penseästi, on homofobiaa. Todellisuus ei voi aidosti ”edistyä”, jos yksikin syrjinnän muoto jätetään vaille huomiota. Logiikka on tämä: syrjinnät perustuvat blackUandUwhiteUstripedUa4vastakkainasetteluihin, ”meihin” ja ”niihin”. Maailma nähdään noiden vastakkainasetteluiden kautta – on heteroita ja homoja, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, valkoisia ja mustia, suomalaisia ja ulkomaalaisia, terveitä ja vammaisia, jne. Niin kauan kuin yksikin vastakkainasettelu saa rehottaa, se ylläpitää musta-valkoista ajattelua. Niin kauan, kun Einari arvottaa ihmisiä sen perusteella, ovatko he heteroita vai homoseksuaaleja, hän luultavasti myös arvottaa heitä sen perusteella, ovatko he mustia vai valkoisia.

Tällainen intersektionaalisuuden logiikka on yksi niistä syvistä juurista, joista rasistinen leijonapaita-ajattelu kumpuaa. Kaikesta sievästä yhteiskunnallisesta puheesta huolimatta vastakkainasettelut ovat alati olleet osa suomalaista kulttuuria ja samalla rakentaneet ihmisten kokemusmaailmoja jo varhaisesta iästä. Höhmäviiksinen teinipoika ei omaksunut opettajan puhetta tasavertaisuudesta, sillä kaikkialla hänen ympärillään on viitteitä musta-valkoisuudesta ja sen sallittavuudesta. Ne elävät hänen tunnemaailmassaan, niissä puhetavoissa, jotka koskevat homoseksuaaleja, naisia tai mustia, ja niissä pienissä eleissä ja vitseissä, jotka ylläpitävät tunnetta ”meistä” – ”meistä”, jotka eivät ole kuten ”ne”.

Juuri tällaisen vastakkainasettelulogiikan vuoksi rasismi eli ja voi hyvin myös silloin, kun se ei ollut näkyvää. Oleellista ei ole kysyä: ”Mitä ihmettä ihmisille on viime aikoina tapahtunut?” vaan ”Milloin ihmeessä me huomaamme, että yksi syrjintä tukee toista?”.

Yksi usein huomiota vaille jäävä vastakkainasettelu on kenties se kaikkein ratkaisevin. Ihminen-eläin –erottelu on kirjattu kulttuuriimme, yhteiskunnan sääntöihin ja tapaan toimia, sekä tavallisen ihmisen kokemusmaailmaan. On men_in_black_by_human_beanitsestään selvää, kaikin puolin ”luonnollista”, että on ”niitä”, ja että ”ne” ovat vähempiarvoisia, syötäväksi tuotettuja, pelkkää resurssia. Muutamat historioitsijat ja filosofit ovat ehdottaneet, että voimakas rajanteko ihmisten ja muiden eläinten välille on laukaissut vastakkainasetteluiden logiikan myös ihmisten välisissä suhteissa. Me opimme, että on hyväksyttävää kohdella ajattelevia, kokevia, tuntevia yksilöitä systemaattisesti toisarvoisina ja asettaa ne tapettavaksi tuotteeksi, joka nielaistaan haarukanpäästä. Samalla me omaksumme tämän logiikan maailmankatsomukseksi, joka voi kirmata esiin myös suhteessa muihin ihmisiin. Ei liene sattumaa, että keskitysleirit mahdollistuivat, kun juutalaisia alettiin kutsua eläimiksi. Ei liene myöskään sattumaa, että suomalaiset äärioikeistolaiset ovat kuvanneet pakolaisia eläimiksi hohkatessaan ympärilleen vihan infantiilia mentaliteettia.

Jos rasismi todella halutaan poistaa juurineen, täytyy sen mukana irtikiskaista myös muut eläville, ajatteleville, tietoisille yksilöille systemaattista ahdinkoa aiheuttavat rönsyt. Rasismi ei katoa, jos sen ohella ei kritisoida myös sukupuolisyrjintää, eivätkä vanhukset tule saamaan ansaitsemaansa kohtelua, jos yhteiskunta sallii syrjinnän suhteessa toisenlaisiin ”niihin”. Koko logiikka on rempaistava auki ja moukaroitava rikki. Tämä vaatii myös ihminen-eläin –suhteen uudenlaista jäsentämistä.

Rasismia sanavalmiisti kritisoiva voikin omissa toimissaan vain tukea niitä syviä juonteita, joista rasismi kasvaa, jos hän tyytyväisenä latoo lautaselleen broileria ilmoittaen, että ”sehän on vain eläin”. Ja eläinoikeuksia hurmahenkisesti puoltava rikkoo mahdollisuutta aidosta eläinsuhteen muutoksesta, jos hän samalla kannattaa rasismia. Eläimiä halveksuvat rasismikriitikot ja eläimiä puoltavat rasistit ovat yhtä lailla solmussa, mahdottomuuden logiikan takkuisissa pyörteissä kiinni.

friendbeast_logo_1Kulttuuriteoreetikko Theodor Adornon väitetään sanoneen, että “Auschwitz alkaa silloin, kun joku katsoo teurastamoa ja ajattelee: ne ovat vain eläimiä”. Kun me osoitamme muita ihmisiä sormella ja syytämme näitä eläimellisiksi, erilaisiksi, vähempiarvoisiksi, kieppuu joukkotuhon mahdollisuus jälleen historian yllä. Ja kun me osoitamme muita eläimiä ja sanomme, että ne ovat ”vain” sikoja, ”vain” lehmiä, on huomattavasti todennäköisempää, että muihin ihmisiin kohdistuva syyttävä sormi kohoaa.

Oleellista ei olekaan raivota vain rasisteille. Oleellista on raivota vastakkainasetteluille, jotka vaikuttavat joissain muodoissa meissä kaikissa. Vetää esille sen lonkeroita, eri ilmentymistapoja, ja sanoa jokaiselle ”ei” kunnes lonkerot vetäytyvät. Vasta, kun maailma ei ole musta-valkoinen, voi oikeudenmukaisuus  ravistaa meitä hereille.

Vieraantumisen politiikka: maskuliininen mies ja makkara

Miehet syövät lihaa. Totta kai miehet syövät lihaa? Miehet eivät arastele, tunteile. He osaavat ajatella järjellisesti, ymmärtää asiat kuten asiat ovat. Luonnon kiertokulun. Miehet eivät hempeile ja sorru sääliin. He eivät silittele pupuja, vaan syövät niitä, karjaisten leuat rouskuen ”liha on hyvää!”. He ovat kyllin kykeneväisiä tiedostaakseen, että tunteellisuuden sijaan maailma on armottomuuden paikka. Sellainen, jossa elämä tulee kuolemasta, ja jossa tappaminen on luonnollista, miehisyyden rintamerkki. Miehinen mies syö pihviä veren maku kielellään ja tarpoo pitkin metsiä kivääri selässään. Suomalainen, miehinen mies. Ei mikään sivari tai ituhippi, vaan rehti, raavas, suomalainen mies. Sellainen, joka paistaa makkaraa erätulilla ja puhuu syljeksien kettutytöistä ja viherfemakoista.

Stereotypia?

Filosofi Simone de Beauvoir kirjoitti Toinen sukupuoli -teoksessaan tavasta, jolla suuri osa ihmisistä hyväksyy identiteetit simone_de_beauvoir_2annettuina. Heille maailma on ennaltamäärätty ja itsestäänselvä: juuri sellainen kuin minkälaiseksi heitä edeltävät muutama sukupolvea ovat sen kuvanneet. Nainen on tunteellinen, alistuva, monessa mielessä avuton ja kykenemätön; mies itsellinen, vahva, kyvykäs. Raavas. Asiat rationaalisesti näkevä. De Beauvoir korosti, että nämä identiteetit eivät kuitenkaan ole luonnollisia, vaan luotuja, kulttuurin rakentamia. Hänestä niiden kyseenalaistamaton hyväksyminen olikin pahinta, eksyttävää sokeutta – ”huonoa uskoa”. Sen puitteissa me luulemme olevamme luontaisesti sitä, mitä yhteiskunta kertoo meidän olevan. Ja sen turruttamina me emme tule vapaiksi itse määrittää oma minuuttamme. Elämä jää epäautenttiseksi, epäaidoksi, elämättömäksi.

De Beauvoirin aikoihin verrattuna on tapahtunut paljon. Silti identiteettien listalla arvopaikkaa pitää usein edelleen maskuliinisuus – tuo myyttinen kulttuurin rakennelma, jota peniksen omaavien ihmisten odotetaan toteuttavan. Siinä, missä yhtälailla luotu myytti feminiinisyydestä kertoo pehmeydestä, joustavuudesta, huolenpidosta, tunteellisuudesta, riippuvaisuudesta ja harkitsemattomuudesta, kertoo maskuliinisuus kylmäpäisyydestä, ehdottomuudesta, järjellisyydestä, itsenäisyydestä, kontrollista. Siinä, missä naisen odotetaan synnyttävän, odotetaan miehen tappavan. Kunnon miehen. Ja yhteiskunnan odotukset ovat kovat; ne luovat painetta, niiden lonkerot tökkivät joka puolelta, kuristavat otteeseensa. Paine on muiden katseissa, muiden odotuksissa, ja sitä myöden omassa itsetunnossa, kyvyssä nähdä oma minä arvostettavana, hyväksyttävänä. Elämästä tulee vapaiden valintojen sijaan areena, jolla me pyrimme suoriutumaan yhteiskunnan vaateista, sen asettamista tempuista, mahdollisimman mallikkaasti ja siten, ettei kukaan vain huomaisi meidän erottuvan joukosta. Me käyttäydymme tavalla, jolla meidän odotetaan käyttäytyvän, jotta pääsisimme ”kunnon” ihmisten kategoriaan. Kunnon miesten, kunnon naisten.

Tähän vyyhtiin punoutuu myös lihansyönti. Nainen voi ryhtyä kasvissyöjäksi, onhan hän tunteellinen ja siten hieman ymmärtämätön. Pehmeä. Mies sen sijaan ei voi. Mies on silkkaa väkevyyttä, lujuutta ja lihasta. Hän ei voi elää pupunruoalla. Hän näkee asiat kylmäpäisesti, rationaalisesti, ja osaa sanoa leukaperät vahvoina: ”pihviä, kiitos”.

Stereotypia?

Ehkä niin. Identiteetit eivät ole ehdottomia. Tässä tarjottu on karikatyyriä – piikittelevää sellaista. Monet ihmiset kieppuvat kategorioiden, luokkien välissä, jopa leikkivät niillä, irrottautuvat. Monet myös kyseenalaistavat. Peniksen joaquinyou'redoingitwrong_thumb[3]omaavat kanssakulkijat ryhtyvät vegaaneiksi, kieltäytyvät tappamasta, eivät häpeile empatiaa, ja pikemminkin häpeävät sitä maskuliinisuutta, jota kulttuuri koettaa heidän ylleen pakottaa. Leikissä täytyy kuitenkin olla varovainen. Toisinaan siitä saattaa tulla tahatonta mielistelyä, mukautumista, jolloin nainen koettaa sovittaa ylleen maskuliinisuuden veristä puolta saadakseen oikeuden olla itsellinen, osoittaakseen omaa voimallisuuttaan. Siinä, missä penis-ihminen voi luopua aseista, saattaa vagina-ihminen tarttua kivääriin, sännätä ylpeänä hirvimetsälle, ollakseen ”yksi äijistä”. Hyväksytty. Vahva. Tässä prosessissa kyseenalaistaminen jää puuttumaan: miksi vahvuus tarkoittaisi maskuliinisuutta? Miksi naisen tulisi vaatia pihviä tai kömytä metsissä maastovaatteet päällään, jotta hän voisi tuntea olevansa voimallinen? Eikö tämä vain tue stereotypioita, vakiinnuta fakkiutuneita ajatuksia siitä, mitä ”kunnon mieheys” on? (Ja sitä paitsi: Onko edes olemassa ”tosi miehiä”? ”Äijiä”?)

De Beauvoir väitti, että vain kyseenalaistamalla voimme saavuttaa paitsi vapauden, myös kyvyn kantaa vastuuta. Sokea kulttuurin normien seuraaminen oli hänen mukaansa lapsenomainen tila, jossa me ikään kuin elämme fantasiamaailmassa. Tämä tarkoittaa ikuista pakenemista luotuihin identiteetteihin – aivan kuten lapsi voi leikkiä prinsessaa tai prinssiä sifonki viuhuen, mukautuvat aikuiset yhtä fiktiivisiin oletuksiin mieheydestä ja naiseudesta. Ja aivan kuten lapsi, he eivät pysty vastuulliseen elämään sanan varsinaisessa merkityksessä. Sellaiseen, jossa huomioidaan vastuu omaa minää kohtaan (vastuu tehdä omia, kriittisiä valintoja) ja erityisesti vastuu suhteessa muihin. Kysymättä jää, miten identiteettini ja valintani vaikuttavat muihin? Miten ne vaikuttavat maailmaan? Miten minun tulisi toimia, minkälaista identiteettiä minun tulisi toteuttaa, jos haluan arvostaa autenttisella tavalla paitsi itseäni myös muita?

Sillä, että me emme esitä kysymyksiä, voikin olla suuri hinta itsellemme. De Beuvoirin elämänkumppani, filosofi Jean-Paul Sartre korosti vieraantumisen tunnetta. Tapaa, jolla me kadotamme kosketuksen vapaiden valintojen mahdollisuuteen seuratessamme kulttuurin ja yhteiskunnan odotuksia. Meistä tulee ikään kuin omien mielikuviemme tuotteita: me luomme kulttuurisia käsityksiä, joita sitten seuraamme ”luonnollisina”, joiden valtaan me alistumme. Vieraantuminen etäännyttää itsestä: siitä olennosta, joka oli olemassa ennen ensimmäistäkään hänen päälleen asetettua identiteettiä. Se etäännyttää mahdollisuuksien kentästä, vapaudesta valita toisin. De Beauvoirin sanoin, me saatamme kadottaa elämän riemun, muuttua ikään kuin robotiksi, ennalta-IMG_1116asetetuksi olioksi, joka seuraa ennalta-asetettua elämän kaavaa. Käy töissä. Katso televisiota. Työnnä ostoskärryjä supermarketissa. Syö lihaa. Älä vikise, älä valita. Mukaudu. Unohda muut mahdollisuudet. Ole harmaa, ole massaa, ole hiljaa, älä riko rajoja, älä hajota muottia.

Hinnan kantavat kuitenkin usein erityisesti muut olennot. Kun maailmaa lähestytään ilman kysymyksiä, ilman kyseenalaistamista, muuttuu väkivaltakin hyväksytyksi normiksi. Siitä tulee ”luonnollista”, näkymätöntä, asia, johon ei kiinnitetä huomiota. Kuolemasta eläminen muuttuu normiksi. Kunnollisuuden piirteeksi, ”kunnon mieheydeksi”. Huomiotta jää, että ”luonnollisuus” on usein poliittista, että kun me vetoamme ihmislajin historiaan oikeuttaaksemme nykypäivän väkivaltaa, me teemme holtittoman hypyn. Olosuhteet muuttuvat. Kivikauden ihminen ei ole nykypäivän ihminen. Ja kun nykypäivän ihminen vetoaa kivikauden ihmiseen roolimallinaan, hän projisoi, tuottaa identiteettiä, oikeuttaakseen tietynlaista maailmankuvaa.

a3b15706e663c57d50e6e320814940835496301234435d4ec945857b578127ecKun maskuliininen mies puhuu pihvin parhaudesta ja tyrmää muut vaihtoehdot sentimentaalisena hömpötyksenä, hän saattaakin olla lopulta kaikkea muuta kuin voimallinen ja itsellinen. Hän on mukautunut annettuun rooliin, vieraantunut itsenäisyyden ja vapauden mahdollisuudesta. Jotakin jää uupumaan. Kyky olla kyllin voimallinen, jotta voisi astua odotusten ja tarjottujen identiteettien ulkopuolelle, olla hetken vapaa. Ja kyky kantaa vastuu omien tekojen seurauksista muille, kyky olla kyllin voimallinen sanoakseen ”ei” niille teoille, jotka tuhoavat muita.

Vapaus on lopulta suhteellista. Meistä jokainen on kulttuurin läpitunkema, jokainen noudattaa jonkinlaisia odotuksia, ennaltamäärättyjä malleja. Täysin vapaa, itsellinen olento on illuusio. Kukaan ei ole täydellinen. Ei yksikään. Me kaikki haparoimme jonkinlaisten paineiden alla. Aivan kaikki. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että ainut vaihtoehto on turruttaa oma mieli, oma tapa elää, kulttuurin koneistojen jyrinään. Täydellisen vapauden ja täydellisen vieraantumisen, luovuttamisen, välillä on lähes lukematon määrä asteita. Ja jotta näillä asteilla voi liikkua, täytyy aluksi katsoa, edes kerran, ovatko identiteettimme todella ”luonnollisia” tai tuotettuja. Onko tosiaankin ”luonnollista”, että ”kunnon mies”, maskuliininen peniksenkantaja, kohtaa eläimet vain lihana?

De Beauvoir korostikin sitä, että mies voi valita maskuliinisuuden, ja nainen feminiinisyyden – kunhan hän on tullut tietoiseksi niiden kulttuurisesta taustasta ja aluksi esittänyt itselleen kysymyksen, ”haluanko minä olla tätä?”. Ja kunhan hän on kyvykäs kantamaan vastuun teoistaan. Tähän voisi lisätä: vaginan omaava voi valita maskuliinisuuden, peniksen omaava feminiinisyyden, tai mitä tahansa variaatioita näiden väliltä ja näiden tuolta puolen, jahka hän pystyy kyseenalaistamiseen ja vastuuseen. De Beauvoir ei puhunut lihansyönnistä, mutta vastuu ulottuu myös ihmislajin ulkopuolelle.

Ole siis maskuliininen, jos haluat. Vie maskuliinisuus stereotyyppiseen huippuunsa, kulje lihakset mylvien ja harrikan pärinästä öljyrasvaisin käsin unelmoiden. Siinä on puolensa. Mutta vain, jos osaat myös kyseenalaistaa, ja jos pystyt ymmärtämään, että mikään identiteetti ei oikeuta systemaattista väkivaltaa muita kohtaan.

sikatilasastamala2014_04