Rasismista ja ”niistä eläimistä”

Rasismi on nielaissut osan Suomea. Ihmiset pukeutuvat makaabereihin valkohuppuihin ja heittelevät kieroutunutta isänmaallisuutta jylisten kivillä kanssaihmisiään. Rasismista on tullut ylpeys, ja kansallisuudesta identiteetin lähde. ”Me” on syntynyt, ja ”me” voimauttaa herkkäuskoisia. Jos koet elämäsi muutoin autioksi, ainakin olet suomalainen – suomalainen, joka huutaa sodan runtelemille ihmisille polttopullo kädessään ”go home”.

Ei-rasistit katsovat pelottavaa, eteensä köhisten jyrähtävää farssia epäuskoisina. Mitä on tapahtunut oman maan edustajista aivan liian monelle? Onko heidän muistikapasiteetistaan poistettu sellaisia käsitteitä kuin ”oikeudenmukaisuus” ja ”inhimillisyys”? Seuraa vastaraivo: ”Nämä ihmiset ovat idiootteja!”.

Rasismi ei ole tullut takaisin, sillä se ei koskaan poistunutkaan. Edistykseen uskominen – tuntu siitä, että asiat liukuvat kohti parempia, tiedostavampia aikoja – löytää perustansa usein kielen ja ajattelun muutoksesta. Jos tiede, kasvatus ja black-and-white-photography-524004-1920x1200-hq-dsk-wallpapersyhteiskunta kertovat erilaisissa teksteissä, erilaisissa yhteyksissä kerta toisensa jälkeen, että me kaikki olemme tasavertaisia, on muutos kohti tasavertaisuutta taattu. Jos yhteiskuntatiedon opettaja tankkaa höhmäviiksiselle takapulpetin teinipojalle, että afrikkalaisia on autettava, teinipojasta kehkeytyy oikeudenmukaisuuden innokas soturi. Näin me olemme uskoneet, ja nyt hämmästyneinä katsomme, kun teinipoika miehistyneenä raivoaakin vastaanottokeskusta koskevassa kuntakokouksessa siitä kuinka ”niitä” ei saa päästää tänne, kuinka ”ne” ovat kaikki raiskaajia, kuinka ”ne” ovat vähempiarvoisia, mitättömiä, oikeutetun vihan kohteita.

”Edistys” on usein vain muutosta kulttuurin ja yhteiskunnan pinnassa. Se jättää alleen ne kokemusmaailmat, jotka muodostavat monen koko todellisuuden. Sisäistetyt tunnereaktiot ja eleisiin, vitseihin, puhetapoihin, sosiaalisiin suhteisiin kirjatut koodit vaikuttavat meissä huomattavasti painokkaammin kuin uusi, yhteiskunnan pintoihin koruommeltu käsitys. Jotkut kasvavat sellaiseen kokemusmaailmaan, joka myötäilee ”edistystä”. Toiset taas syntyvät tilanteeseen, jossa rasismi tai sukupuolisyrjintä ovat syviin tasoihin merkittyjä itsestäänselvyyksiä, joista kenties ei saa puhua tietyssä seurassa, mutta jotka silti ovat ilmeisiä, ”luonnollisia”. Muutos kohti sellaista todellisuutta, jossa ihmiset kohtelisivat toisiaan järjellisesti, empaattisesti, ja aidosti tasavertaisinaan, ei tapahdukaan ennen kuin se pystyy puraisemaan tiensä syvemmille tasoille – tunne- ja kokemuselämään, niihin syviin eleissä ja äänensävyissä kerrottuihin ja sosiaalisen verkoston vahvistamiin juuriin, jotka tuottavat identiteettejä ja tapaamme kohdella muita. Kauniit sanat tai ihmisoikeuspuheet eivät, kaikesta tarpeellisuudestaan huolimatta, riitä.

Akateeminen tutkimus on kohissut viime vuodet ”intersektionaalisuudesta”, siitä kuinka syrjinnän muodot linkittyvät toisiinsa. Niin kauan kuin on rasismia, on sukupuolisyrjintää. Niin kauan kuin vanhuuteen suhtaudutaan penseästi, on homofobiaa. Todellisuus ei voi aidosti ”edistyä”, jos yksikin syrjinnän muoto jätetään vaille huomiota. Logiikka on tämä: syrjinnät perustuvat blackUandUwhiteUstripedUa4vastakkainasetteluihin, ”meihin” ja ”niihin”. Maailma nähdään noiden vastakkainasetteluiden kautta – on heteroita ja homoja, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, valkoisia ja mustia, suomalaisia ja ulkomaalaisia, terveitä ja vammaisia, jne. Niin kauan kuin yksikin vastakkainasettelu saa rehottaa, se ylläpitää musta-valkoista ajattelua. Niin kauan, kun Einari arvottaa ihmisiä sen perusteella, ovatko he heteroita vai homoseksuaaleja, hän luultavasti myös arvottaa heitä sen perusteella, ovatko he mustia vai valkoisia.

Tällainen intersektionaalisuuden logiikka on yksi niistä syvistä juurista, joista rasistinen leijonapaita-ajattelu kumpuaa. Kaikesta sievästä yhteiskunnallisesta puheesta huolimatta vastakkainasettelut ovat alati olleet osa suomalaista kulttuuria ja samalla rakentaneet ihmisten kokemusmaailmoja jo varhaisesta iästä. Höhmäviiksinen teinipoika ei omaksunut opettajan puhetta tasavertaisuudesta, sillä kaikkialla hänen ympärillään on viitteitä musta-valkoisuudesta ja sen sallittavuudesta. Ne elävät hänen tunnemaailmassaan, niissä puhetavoissa, jotka koskevat homoseksuaaleja, naisia tai mustia, ja niissä pienissä eleissä ja vitseissä, jotka ylläpitävät tunnetta ”meistä” – ”meistä”, jotka eivät ole kuten ”ne”.

Juuri tällaisen vastakkainasettelulogiikan vuoksi rasismi eli ja voi hyvin myös silloin, kun se ei ollut näkyvää. Oleellista ei ole kysyä: ”Mitä ihmettä ihmisille on viime aikoina tapahtunut?” vaan ”Milloin ihmeessä me huomaamme, että yksi syrjintä tukee toista?”.

Yksi usein huomiota vaille jäävä vastakkainasettelu on kenties se kaikkein ratkaisevin. Ihminen-eläin –erottelu on kirjattu kulttuuriimme, yhteiskunnan sääntöihin ja tapaan toimia, sekä tavallisen ihmisen kokemusmaailmaan. On men_in_black_by_human_beanitsestään selvää, kaikin puolin ”luonnollista”, että on ”niitä”, ja että ”ne” ovat vähempiarvoisia, syötäväksi tuotettuja, pelkkää resurssia. Muutamat historioitsijat ja filosofit ovat ehdottaneet, että voimakas rajanteko ihmisten ja muiden eläinten välille on laukaissut vastakkainasetteluiden logiikan myös ihmisten välisissä suhteissa. Me opimme, että on hyväksyttävää kohdella ajattelevia, kokevia, tuntevia yksilöitä systemaattisesti toisarvoisina ja asettaa ne tapettavaksi tuotteeksi, joka nielaistaan haarukanpäästä. Samalla me omaksumme tämän logiikan maailmankatsomukseksi, joka voi kirmata esiin myös suhteessa muihin ihmisiin. Ei liene sattumaa, että keskitysleirit mahdollistuivat, kun juutalaisia alettiin kutsua eläimiksi. Ei liene myöskään sattumaa, että suomalaiset äärioikeistolaiset ovat kuvanneet pakolaisia eläimiksi hohkatessaan ympärilleen vihan infantiilia mentaliteettia.

Jos rasismi todella halutaan poistaa juurineen, täytyy sen mukana irtikiskaista myös muut eläville, ajatteleville, tietoisille yksilöille systemaattista ahdinkoa aiheuttavat rönsyt. Rasismi ei katoa, jos sen ohella ei kritisoida myös sukupuolisyrjintää, eivätkä vanhukset tule saamaan ansaitsemaansa kohtelua, jos yhteiskunta sallii syrjinnän suhteessa toisenlaisiin ”niihin”. Koko logiikka on rempaistava auki ja moukaroitava rikki. Tämä vaatii myös ihminen-eläin –suhteen uudenlaista jäsentämistä.

Rasismia sanavalmiisti kritisoiva voikin omissa toimissaan vain tukea niitä syviä juonteita, joista rasismi kasvaa, jos hän tyytyväisenä latoo lautaselleen broileria ilmoittaen, että ”sehän on vain eläin”. Ja eläinoikeuksia hurmahenkisesti puoltava rikkoo mahdollisuutta aidosta eläinsuhteen muutoksesta, jos hän samalla kannattaa rasismia. Eläimiä halveksuvat rasismikriitikot ja eläimiä puoltavat rasistit ovat yhtä lailla solmussa, mahdottomuuden logiikan takkuisissa pyörteissä kiinni.

friendbeast_logo_1Kulttuuriteoreetikko Theodor Adornon väitetään sanoneen, että “Auschwitz alkaa silloin, kun joku katsoo teurastamoa ja ajattelee: ne ovat vain eläimiä”. Kun me osoitamme muita ihmisiä sormella ja syytämme näitä eläimellisiksi, erilaisiksi, vähempiarvoisiksi, kieppuu joukkotuhon mahdollisuus jälleen historian yllä. Ja kun me osoitamme muita eläimiä ja sanomme, että ne ovat ”vain” sikoja, ”vain” lehmiä, on huomattavasti todennäköisempää, että muihin ihmisiin kohdistuva syyttävä sormi kohoaa.

Oleellista ei olekaan raivota vain rasisteille. Oleellista on raivota vastakkainasetteluille, jotka vaikuttavat joissain muodoissa meissä kaikissa. Vetää esille sen lonkeroita, eri ilmentymistapoja, ja sanoa jokaiselle ”ei” kunnes lonkerot vetäytyvät. Vasta, kun maailma ei ole musta-valkoinen, voi oikeudenmukaisuus  ravistaa meitä hereille.

Advertisements

Yksi kommentti artikkeliin ”Rasismista ja ”niistä eläimistä”

  1. Jos ajatellaan homofobiaa viimeisen 100 vuoden aikana, näyttää ilmeiseltä, että se on nykyään vähemmän hyväksyttävää kuin aiemmin. Homoseksuaalisuus oli kuitenkin rikollista 100 vuotta sitten, eikä kukaan vakavissaan edes ehdottanut, että sen ei pitäisi olla. Nykyään kadulla suutelevia miehiä ei pidetä minään. Sen sijaan suhteemme eläimiin ei näytä muuttuneen lainkaan yhtä dramaattisesti, jos lainkaan. Eikö tässä ole vastaesimerkki intersektionaalisuuden logiikalle? Näyttää selvältä, että yksi sorron muoto on lähes kadonnut samalla kun toisessa ei ole tapahtunut juurikaan muutoksia.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s