Sysisynkkä maitoteollisuus

Emoja ja poikasia

Tiedätkö, miltä tuntuu, kun lapsi kasvaa sisälläsi? Oletko koskaan kokenut sitä rakkauden biologista kohinaa, joka sitoo sinut jälkikasvuusi ja upottaa teidät esiaikaiseen lämpöön ja lempeyteen? Oletko koskaan pitänyt käsivarsillasi juuri synnyttämääsi lasta haluten suojella ja hoivata sitä jokaisella solullasi?

Entä voitko kuvitella, miltä tuntuisi, jos sinut kiinnitettäisiin kaulasta metallitankoon samalla, kun kohtusi pakotettaisiin raskaaksi kerran vuodessa, ja jälkikasvu vietäisiin sinulta heti tai pian syntymän jälkeen? Voitko kuvitella, mitä on huutaa tuon jälkikasvun perään toivoen, että juuri syntynyt palaisi äärellesi? Osaatko ajatella, mitä on käydä läpi raskauden säryt ja keholliset muutokset sekä synnytyksen monituntiset tukaluudet vain, jotta lapsesi voitaisiin riistää sinulta? Pystytkö ajattelemaan, mitä on olla biologinen olento, jonka miljoonien vuosien saatossa kehittynyt DNA ja sen viestit kehottavat hoivaamaan juuri syntynyttä, mutta jonka poikanen otetaan pois, uudestaan ja uudestaan?

Ja sitten vaikein kysymys. Osaatteko kuvitella, mitä on olla aivan pieni poikanen, joka ei koskaan tule saamaan emonsa hoivaa? Mitä on huutaa yksinäisyydessä emonsa perään ilman, että kukaan tulee luo?

Kielletty vanhemmuus

Ehkä synkin osa ihmiskeskeistä elämäntapaa on oletus siitä, että vain ihmisten vanhemmuudella ja erityisesti äitiydellä on merkitystä. Vain Homo sapiensin äitiys on pyhää. Muiden lajien vanhemmuus ja äitiys – ne rutistetaan pois näkyvistä sekä korvataan tiedottomalla, tunteettomalla biologialla, josta käytetään teknisiä termejä kuten ”tiineys” tai ”maidontuotanto”. Kun lehmä on raskaana tai nuolee juuri syntynyttä vasikkaansa, ei juuri kukaan puhu siitä, että aivan kuten ihmisen, myös sen keho kuhisee kiintymyksen välittäjäaineita, jotka valmistavat sitä jälkikasvusta huolehtimiseen. Ennen kaikkea harva jää miettimään, mitä tapahtuu, kun lehmä on synnyttänyt vasikkansa.

Varsinkin tuotannossa käytettyjen eläinten vanhemmuus piilotetaan, sillä se on äärimmäisen epämukava aihe. Sadattuhannet emot, joiden poikaset on otettu pois, tuottavat supermarkettien maito- ja jäätelölitrat. Maito tulee raskaana olevista eläimistä, joiden jälkikasvu riistetään heti tai pian syntymän jälkeen ja viedään usein lihankasvatukseen. Eläimistä, jotka on ruokinnalla ja jalostuksella pakotettu tuottamaan luonnottoman suuria maitomääriä luonnottomaksi kasvaneissa utareissaan, kunnes niiden särkyisät nivelet ja utareet tulehtuvat ja kehot väsyvät. Eläimistä, joiden elämä kuluu raskauskierteessä, kunnes niiden maidontuotanto hivenen hiipuu ja kiitoksena kaikesta ne raahataan teurastettavaksi niiden ollessa lehmien mittapuulla vasta nuoria aikuisia.

Nauta koettaa tutustua ihmiseen teurastamossa

Ymmärrettekö te, mitä tämä tarkoittaa? Tarinan kulku on seuraava: eläin pakotetaan elämään päästä parteen sidottuna tai ahtaasti pihatossa, saatetaan toistuvasti raskaaksi, ja sen jälkikasvu viedään siltä pian syntymän jälkeen pois, jotta sen maidon voi juoda tuon poikasen sijaan ihminen – sama ihminen, joka syö myös varastetun poikasen ja lopulta tappaa sen emon, jonka maitolitrat ja jälkikasvun hän vuosien ajan varasti. Tätä on maitoteollisuuden todellisuus. Tätä on elämän ja eläimen arvon irvokas sivuuttaminen.

Suomessa elää 270 000 lypsylehmää, joista jokainen poikii kerran vuodessa. Tämä tarkoittaa edellisen tarinan toistumista joka vuosi 270 000 kertaa. 270 000 surun tarinaa, joista jokainen on liikaa.

Maidonmakuinen itsepetos

Silti monet elävät kuin kaikki olisi mallikkaasti. Keskellä arjen tottumuksia maitoteollisuuden sysisynkkiä sävyjä ei huomata ja nautaeläimistä saatua kahvikermaa pidetään itsestäänselvyytenä. Syy löytyy markkinoinnista. Maitoteollisuus rakensi toisen maailmansodan aikoihin uuden idean siitä, että maitoa tulee juoda mahdollisimman paljon. Äkisti ihmiset myös kaupungeissa alkoivat kuluttaa maitotuotteita huimasti enemmän. Markkinointi synnytti fiktiivisen ajatuksen maidon luonnollisuudesta ja samalla pyyhki mielestämme sen, että jotain perin kummallista on meneillään, jos aikuiset olennot juovat toisen lajin poikasille tarkoitettuja nisäeritteitä. Ihminen ei tarvitse maitoa; itse asiassa, lajimme on juonut sitä historiaansa nähden vasta verrattain vähän aikaa.

Jotta epämukavat kysymykset eivät ponnahtelisi mieleen, monet haluavat samalla uskoa, etteivät eläinemot osaa kaivata poikasiaan tai poikaset emojaan. ”Inhimillistämistä!”, jotkut saattavat sihistä tätäkin kirjoitusta lukiessaan – varsinkin, jos heillä on maitotila tai jääkaappi täynnä meijerijuustoja. ”Vain ihminen osaa kaivata tai tuntea kiintymystä!” Nämä väitteet kuitenkin sotivat räikeästi biologiaa ja evoluutiota vastaan.

Vanhempien ja jälkeläisten välinen kiintymyssuhde palvelee evolutiivista funktiota, eli selviytymistä. Kun emo kaipaa poikastaan ja poikanen emoaan, saa poikanen todennäköisemmin turvaa ja hoivaa, ja jää siten henkiin. On erittäin todennäköistä, että kaikkien sosiaalisten eläinlajien keskuudessa on vanhempi-jälkikasvu –kiintymyssuhteita. Tutkimuksen mukaan erilaiset kiintymystä edesauttavat välittäjäaineet, kuten oksitosiini ja dopamiini, ovatkin sosiaalisilla eläimillä yleisiä. Tämä kaikki pätee myös tuotannossa käytettyihin eläimiin. Jos lehmä ei piittaisi vasikasta tai vasikka emosta tuon taivaallista, johtaisi tämä koko lajin kuolemaan. Jos lehmä taas haluaa kipeästi olla vasikan luona, nuolla, tuuppia ja hoivata tätä, tarjota tälle maitoaan, suojella tätä vaaroilta, toteutuu evoluution perusehto: elämän jatkuminen.

Nauta teurasjonossa

Lehmät kaipaavatkin vasikoitaan kipeästi. Ne huutavat näiden perään jopa useiden päivien ajan ja ovat fyysisesti levottomia kuten kuka tahansa lapsensa luo haluava emo. Niille on tehty pahin, niiden juuri synnyttämät olennot on viety niiden ääreltä. Myös vasikat kärsivät vieroituksesta rajusti ja jopa emoja enemmän. Ne huutavat emojensa luo, saattavat kieltäytyä ruoasta ja osoittavat voimakasta stressikäyttäytymistä. Ne myös osoittavat pessimismin ja ahdistuksen merkkejä – emonsa menettäneet yksinkertaisesti synkistyvät. Varhainen vieroitus jättääkin syviä psyykkisiä haavoja: varhain erotetut vasikat ovat tutkimuksen perusteella epävarmempia, sosiaalisesti taidottomampia ja stressiherkempiä. Pahimmillaan seurauksena on henkisesti rikottuja olentoja, sillä luonnon säännöt on sivuutettu.

Jotkut ovat koettaneet puoltaa varhaista vieroitusta eläinten terveydellä, mutta tutkimus paljastaa, että päinvastoin, emon kanssa kasvaminen lisää sekä emojen että vasikoiden terveyttä ja elinvoimaisuutta (vähentäen esimerkiksi muutoin maitoteollisuudessa kovin yleisiä utaretulehduksia). Jotkut puolestaan puolustavat heti syntymän jälkeen tapahtuvaa vieroitusta sillä, että tällöin kiintymystä ei pääse muodostumaan. Tämä on kuitenkin toiveajattelua. Toki kiintymyksen biologiset alkusävelet ovat emossa jo ennen syntymää, ja toki vastasyntynyt aina kaipaa emoaan. Ennen aikojaan tapahtuva vieroitus aiheuttaa eläimille väistämättä hätää ja stressiä, oli tarkempi ajankohta mikä hyvänsä. Hätä voi olla aivan alussa lievempää, mutta silti se on olemassaolevaa – pahan eri asteet eivät pyyhi pahaa pois.

On myös surullista ajatella teollisuuden muotoa, joka systemaattisesti pyrkii estämään yhden kauneimmista elämän ainesosista – emon ja poikasen välisen rakkauden – vain saadakseen poikaselle tarkoitetun maidon ihmisen nieluun. Muistakaa: lehmä saatetaan raskaaksi, jotta se tuottaisi maitoa ja vasikka viedään emolta vain, jotta tuottaja saisi maidon itselleen (tämä siitäkin huolimatta, että tutkimuksen perusteella varhainen vieroitus ei pitkällä aikatähtäimellä edistä maidontuotantoa). Voiko kierompaa ja itsekkäämpää kuviota keksiä?

Luontaisesti vieroitus tapahtuisi asteittain 7-14 kuukauden iässä, emon tuottaessa vasikalleen yhä vähemmän maitoa. Maitoteollisuuden toteuttamaa äkillistä, ennen aikojaan tapahtuvaa irtiriuhtaisua voikin pitää paitsi äärimmäisen väkivaltaisena, myös luonnottomana tekona. Ihminen, kuka antoi sinulle oikeuden?

Paikoilleen pakotetut lehmät

Maailma meijereiden jälkeen

Eläinsuhde on muuttunut viime vuosikymmeninä nopeassa tahdissa. Yhä useampi tiedostaa, että eläimiä ei tule kasvattaa niille täysin luonnottomissa olosuhteissa, eikä kärsimyksessä tai turhautuneisuudessa kasvaneiden eläinten kehonosia tai –eritteitä tarvitse syödä. Olen varma, että jonain tulevaisuuden päivänä ihmiset alkavat havahtua laajemmin myös maitoteollisuuden katastrofaaliseen surkeuteen. Se, mikä nyt vaikuttaa tuiki tavalliselta – märehtivä lehmä parressa – alkaa viimein näyttäytyä realistisemmin ja havaitsemme raskauksista väsyneen, jo monen vasikan perään huutaneen, päästään kahlitun emon, joka ei koskaan saanut elää lajilleen luontaista elämää ja joka itsekin oli joskus emoaan hätäisesti kutsuva, tästä väkisin erotettu poikanen.

Olen kasvanut maaseudulla. Olen todistanut vieroitusta ja nähnyt sen taistelun, minkä lehmäemo nostaa voidakseen pitää vasikan vierellään. Olen nähnyt kiroilevan eläintuottajan koettamassa saartaa säikähtynyttä vasikkaa haluttuun suuntaan ja emon pelosta vilkkuvat silmänvalkuaiset. Olen kuullut eläinten hätäiset huudot niiden yrittäessä epätoivoisesti päästä toistensa luo. Olen kuullut päiviä kestävän haikean ammunnan, joka kiirii lypsynavetan hämärästä ahtaudesta emon kaivatessa varastettua poikastaan. Olen nähnyt eristetyn vasikan yksinään karsinan kolkkoudessa, hamuilemassa apeaan suuhunsa nisän sijaan puisesta laudasta roikkuvaa narua.

Tähän kaikkeen voi tottua ja päättää olla välittämättä. Tämän kaiken voi koettaa sivuuttaa markettien maitohyllyillä, oman lapsen istuessa hymyillen rattaissa. Tai sitten: tästä kaikesta voi sanoutua irti ja päättää yhdessä monien muiden kanssa välittää niin kauan ja niin paljon, ettei tätä tehdä enää ainoallekaan eläimelle.

Parsielämän realiteetit

Viitteet

Beaver, Annabelle; Meagher, Rebecca K. et al. 2019. “Invited review: A systematic review of the effects of early separation on dairy cow and calf health”. Journal of Dairy Science 102 (7), 5784-5810.

Belluz, Julia. 2015. ”How we got duped into believing milk is necessary for healthy bones”. Vox 19.4.

Daros, R. R., Weary, D. M. et al. 2014. “Separation from the Dam Causes Negative Judgement Bias in Dairy Calves”. PLoS ONE 9(5).

Enríquez, D., Hötzel, M.J. & Ungerfeld, R. 2011. “Minimising the stress of weaning of beef calves: a review”. Acta Vet Scand 53 (28).

Poindron, P. 2005. “Mechanisms of activation of maternal behaviour in mammals”. Reprod Nutr Dev. 45: 341-351.

Wagner, Kathrin; Seitner, Daniel et al. 2015. “Effects of mother versus artificial rearing during the first 12 weeks of life on challenge responses of dairy cows”. Applied Animal Behaviour Science 164, 1-11.

Blogi on julkaistu alunperin Voiman Häiriköissä https://voima.fi/hairikot/artikkeli/parsinavetta-ja-kielletty-vanhemmuus/

Blogin kuvat ovat Suomesta (Oikeutta eläimille)

Miksei jeesata sutta tai karhua?

Kärsämäellä tapettiin 16.4. loukkaantunut susi. Kävi ilmi, että sitä oli ammuttu laittomasti joitakin päiviä aiemmin. Kyseessä oli laumansa mukana kulkenut nuori susipoika, kenties viime kesän pentuja. Se kuoli synnyinsijoilleen. 20.4. tapettiin toinen kolmella jalalla liikkunut nuori susi Uudellamaalla. Sudet saivat osakseen tuplavääryyden, sillä ensin ne rampautuivat ihmisen toimesta ja sitten joutuivat rampautuneina ihmisen tappamiksi.

22.4. Lappeenrannassa puolestaan tapettiin loukkaantunut karhu. Karhu oli astunut majavan pyyntirautoihin, jotka olivat juuttuneet sen käpälään. Kaikessa viisauden puutteessa päätettiin, että karhu on ammuttava sen sijaan, että se nukutettaisiin, ansa otettaisiin pois, tassu hoidettaisiin asianmukaisesti ja karhu vapautettaisiin takaisin metsiin ryskäämään. Myös karhun kohdalla tapahtui kaksinainen vääryys. Ensin se astui ihmisen jättämiin rautoihin, joita ei metsässä olisi saanut olla lainkaan.* Toiseksi, sen sijaan, että ihminen olisi kantanut asiasta vastuuta ja koettanut auttaa karhua, hän ampui tämän.

Karhu 4

 

Auttaminen vs. ampuminen

Miksi loukkaantuneet luonnonvaraiset eläimet (lintuja lukuun ottamatta) lähes aina tapetaan, ikään kuin tämä olisi jokin universumin ehdoton laki?

Tein lyhyen kyselykierroksen, ja Suomesta löytyisi villieläinhoitoloita, jotka ottavat vastaan minkä tahansa lajin edustajia sudet ja karhut mukaanlukien. Kyse ei olekaan siitä, etteikö hoitajia ja hoitoloita löytyisi. Vika on viranomaisten, metsästäjien ja muiden asiasta päättävien ihmisten asenteissa. Tuntemani eläinlääkäri kertoikin, että usein päätökset tehdään helppouden nimissä. On itselle helpompaa noudattaa vanhaa tottumusta ja ampua eläin hengiltä kuin nukuttaa se ja kuljettaa hoitoon. Hän myös vihjasi, että monet ovat lihan ja nahkojen perään, mikä tekee tappamisesta entistä motivoivampaa.

On myös heitä, joiden mielestä ajatus luonnonvaraisten eläinten auttamisesta on perin merkillinen. Törmäsin tähän ilmiöön ollessani mukana kapisen ketun pyydysoperaatiossa, joka päättyi onnellisesti. Ketun kuntoon hoitanut Turun eläinsuojeluyhdistys sai runsain määrin erittäin positiivista palautetta, mutta myös joitakin soraääniä. Jotkut pitivät eläinten auttamista naurettavana ja lisäilivät kommentteihinsa älyllisen kehityksen perustavanlaatuisen osoituksen, eli riveittäin huutonauruhymiöitä; he myös toivottelivat ketulle pikaista kuolemaa. On vaikea ymmärtää, mikä tällaisten ihmisten sielunelämää riivaa. Ehkä heillä on niin mittavia pahanolon tunteita, että niitä täytyy paeta teinimäiseen ja luonnosta vieraantuneeseen eläinvihaan. Tai ehkä he vain ovat ihmiskeskeisen kulttuurin ääriseuraus – osoitus siitä, mitä ihmiselle pahimmillaan tapahtuu, kun hänelle hoetaan, että hänen oma lajinsa on maailmannapa muiden eläinten ollessa vailla mitään itsellistä arvoa.

Eläinten ampuminen auttamisen sijaan perustuukin usein helppouden, egoismin, ihmiskeskeisyyden ja pahimmillaan eläinvihamielisyyden varaan. Tähän tarvitaan muutos. Sen sijaan, että ihmettelisimme, miksi eläimiä pitäisi auttaa, on kysyttävä, miksi ihmeessä luonnonvaraisia eläimiä ei jeesattaisi?

Ihminen aiheuttaa valtavaa haittaa luonnonvaraisille eläimille halki maapallon. Voisiko hän joskus tehdä niille myös jotain hyvää? Sitä paitsi: voin luvata, että auttaminen on kymmenen aurinkokunnan verran miellyttävämpää touhua kuin turha tuhoaminen ja tappaminen.

 

Vastuu

Itse asiassa, jo eläinsuojelulaki velvoittaa auttamiseen. Kyse ei olekaan ulkoavaruudellisesta keksinnöstä vaan ihan tavallisesta ymmärryksestä koskien sitä, että muiden lajien edustajat tarvitsevat ja ansaitsevat välillä apua. Jos haluamme heittää ihmiskeskeisyyden sinne, minne se kuuluu – eli maailmankuvien jätelavalle – ei ole mitään syytä olla auttamatta silloin, kun siihen on mahdollisuus. Kuten espanjalainen filosofi Oscar Horta on pitkään väittänyt, meillä on moraalinen velvollisuus auttaa myös pinteessä olevia luonnonvaraisia eläimiä – eikä eutanasia ole se ensisijainen ratkaisu.

Tämä ei tarkoita sitä, että jokaisen tulisi kulkea metsissä päivät pitkät kärsiviä eläimiä hartaana etsien vaan yksinkertaisesti sitä, että autamme silloin, kun eteen tulee siihen tilaisuus. (Ihmisesimerkki: minulla on moraalinen velvollisuus auttaa edessäni olevaa, hätää kärsivää ihmistä, vaikka en olekaan velvoitettu matkustamaan köyhään maahan etsimään ja auttamaan nälkäänäkeviä.) Luonnossa on paljon kärsimystä, mutta me voimme lieventää sitä edes hitusen omalla toiminnallamme.

Wolf

Erityisen painavaksi velvollisuus auttaa muuttuu silloin, kun ihmisen toiminta on alunperinkin johtanut eläimen ahdinkoon. Jos kolhin toista ihmistä, on minulla erityinen vastuu auttaa häntä. Samoin, jos ihminen kolhii muita eläimiä, on hänellä erityinen vastuu jeesata noita eläimiä. Tätä kollektiivista lajivastuuta noudattaa valitettavan harva, mutta siihen tulisi ottaa osaa jokaisen kynnelle kykenevän. Erityisesti sen tulisi olla viranomaisten ohjenuora silloin, kun telottujen eläinten kohtelusta päätetään.

Tapetut sudet olisivat ansainneet kuoleman sijaan jeesiä. Tapettu karhu olisi ansainnut luodin sijaan sen, että sen käpälä vapautetaan raudoista ja paikataan tarpeen mukaan. Tämän oivaltamiseen ei tarvita kuin kaksi sekuntia eläinmyönteistä pohdintaa. Joten viranomaiset poliiseja, eläinlääkäreitä ja luonnonvarakeskuksia myöten: voisiko seuraavalla kerralla valita toisin?

 

Kehitystarve

Ihmisellä on viimeinen hetki kasvaa luonto- ja eläinsuhteessaan aikuiseksi ja opetella kantamaan moraalista vastuuta myös muista lajeista. Olisikin upeaa, jos viranomaiset ja muut asianomaiset osoittaisivat enemmän halukkuutta tukea luonnonvaraisia eläimiä ja oivaltaisivat, että ampuminen – no, se on jo kuulkaa niin nähty. Suomeen myös kaivattaisiin sitä, että joku alkaisi ajaa uutta eri tahojen yhteistyötä näiden tilanteiden varalle, jotta viranomaisilla olisi yhtä nopea yhteys luonnonvaraisia eläimiä hoitaviin tahoihin kuin heillä tällä hetkellä on metsästysseuroihin.

”He, jotka opettavat meitä eniten ihmisyydestä, eivät aina ole ihmisiä”, kuuluu eräs sanonta. Tuskin mikään kehittää ihmisyyttä yhtä paljon kuin muiden auttaminen – lajirajoista riippumatta. Se, joka olisi poistanut raudat elävän karhun tassusta olisikin saattanut ymmärtää ihmisen potentiaalista, elämästä ja maailmasta jotain hyvin kaunista ja ainutlaatuista.

Karhu 2

*(Oma lukunsa on ylipäätään rautojen käyttö. On häpeällistä, että metsiin voi jättää avoimia rautoja, jotka aiheuttavat täysin turhaa kärsimystä muille lajeille. Erityisen häpeällistä on, että rautoja käytetään keväällä, eläinten lisääntymisaikaan. Valitettavasti uusi vieraslajiasetus, joka eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta on ollut täysi pommi, sallii tiettyjen eläinten, kuten majavien, tappamisen pesintäaikaan. Nämäkin raudat olisivat voineet ottaa päiviltä pesivän majavaemon. Metsästäjät: jätettäisiinkö ne eläimet edes pesintäaikaan rauhaan?)

Kapisen ketun onnellinen kohtalo

Turussa kierteli tammikuussa pahasti kapinen kettu. Sen takapäästä ja selästä puuttui karva lähes täysin ja silmät olivat turvonneet kapeiksi viivoiksi. Kettu näytti laihalta varjolta kulkiessaan kaupungin kaduilla ruokaa etsien. Siitä otettiin kuvia paikallisiin sanomalehtiin ja moni toivoi, että joku päästäisi sen pian tuskistaan.

kapi7

 

Usein kapisten eläinten kohtalo on surkea. Ensin kapi tekee niiden elämästä kaikessa kutinassaan piinallista, minkä jälkeen ratkaisuksi tarjotaan kuolemaa, ikään kuin vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan olisi.

 

Suuri kettujahti

Asuin useita vuosia Englannissa, jossa asenne oli toinen. Kapisille ketuille annettiin joko suoraan luontoon tarvitut kapilääkkeet tai (jos ne olivat pahassa kunnossa) ne loukutettiin ja haettiin hoitolaan toipumaan. Olin itsekin tällaisessa hoitoprosessissa siellä mukana ja ihastelin hoitoloiden asukkeja, joiden punainen puuhka oli palaamassa ja utelias kettukipinöinti noussut jälleen silmiin.

Ihmeteltyäni hetken, miksi Turun kapista kettua ei voisi hoitaa kuntoon, ryhdyin tuumasta toimeen. Ensin löytyi apu loukutukseen Turun eläinsuojeluvalvoja Heidi Leyser-Kopran sekä kumppaneiden muodossa, ja pian Turun eläinsuojeluyhdistys lupasi ottaa ketun hoiviinsa, jos vain saisimme sen kiinni. Tämän jälkeen elämä koostui hetken siitä, että kävimme tarkistamassa loukkuja monta kertaa päivässä, laittamassa niihin lisää apetta, ja toisinaan ajelemassa vihjeiden perässä ympäri kaupunkia.

Kului viikkoja ja olin jo luovuttamassa, kun eräänä sunnuntai-päivänä kettu juoksi suoraan edestäni pusikkoon. Se oli luuta ja nahkaa ja niin nälkäinen, ettei se välittänyt sen enempää ihmisistä, autoista kuin koiristakaan. Säntäsin sen perään ja seurasin epätodellista näkyä: heiveröinen kettu käveli viimein suoraan loukkuun ja luukku napsahti perässä kiinni. Halusin hyppiä puunrajaan saakka, sillä viimein tuo räsyinen ja riutunut, lähellä kalman maita oleva olento saisi jeesiä. Varisten raakkuessa ympärillä hälytin Heidin apuun ja hän vei ketun Turun eläinhoitolaan, joka mallikkaasti hoiti kettua seuraavat viikot (suuri kiitos kaikille asianosaisille ja erityisesti ketun hoitajille!).

Kapi3

Kävi ilmi, että nuhjuisen ulkomuodon alla olikin nuori naaraskettu, luultavasti edellisen kesän poikasia. Sitä katsellessa tuli selväksi, että kyseessä oli touhukas ja nokkela neiti, oman tiensä kulkija, juuri oikealla tavalla sisukas pieni repo. Pian kettu alkoi hoitajien mukaan mylläämään aitaustaan uuteen uskoon ja parantuminen alkoi.

 

Kettu kuntoon! Eli kapin hoidosta

Kapin hoito on lopulta helppoa. Kapi on ihossa elävä syyhypunkki, jonka voi häätää loislääkkeillä. Esimerkiksi reseptivapaata Frontline-lääkettä käytetään koirilla kapin hoitoon, jolloin muutama tippa niskan iholle voi riittää. Bravecto-nimistä, koirille tarkoitettua punkkilääkettä on käytetty ulkomailla menestyksekkäästi luonnonvaraisten koiraeläinten kapin hoitoon, ja sitä saa myös Suomesta eläinlääkärin määräyksellä – annokset vaihtelevat kerta-annoksesta kahteen käsittelykertaan. (Samalla on varmistuttava siitä, ettei lääke joudu toisen eläimen suihin, sillä siihen liittyy joidenkin lajien kohdalla riskinsä; eläineettisesti valveutuneen eläinlääkärin ohjeistus on muutenkin paikallaan.) Toisinaan kapiset eläimet voivat vaatia myös lisähoitoa, ja eläimistä välittävä asiantuntija osaa arvioida tilanteen parhaiten.

kapi5
Turkki kasvaa jo (kuvan ottanut Heidi Hakala)

 

Suomessa on aiemminkin hoidettu kapisia luonnoneläimiä kuntoon. Toiminta ei kuitenkaan ole riittävän järjestäytynyttä, ja usein tavallisella ihmisellä ei ole tietoa, mistä apua voisi saada. Ilmaston lämpenemisen myötä kapi tulee luultavasti yleistymään, sillä se viihtyy viime talven kaltaisissa leudoissa olosuhteissa. Onkin selvää, että kapisten eläinten hoitoa täytyisi mahdollisimman pian alkaa järjestää laajemmin (muutoin meillä ei ole kohta kettuja enää lainkaan).

Olisi hienoa, jos Suomessa eläinlääkärit ja eläinsuojelutahot ottaisivat asian viimein pöydälle ja miettisivät, miten luonnossa olevia kapisia eläimiä voisi nykyistä tehokkaammin hoitaa – varsinkin, kun hoitoon mieluusti osaaottavia tavallisia kansalaisia löytyy kasapäin. Tahtoa ja tietoa on, ja nyt tarvitaan vain järjestäytyminen. Siihen saakka oma neuvoni heille, jotka kohtaavat kapisia eläimiä, on ottaa yhteyttä luonnonvaraisia eläimiä hoitaviin tahoihin tai eläinystävälliseen eläinlääkäriin, jotka voivat ohjata asiassa eteenpäin.

Kapi on eläimen kannalta viheliäinen vaiva: ihoa kutittaa alati ja karvaton, raavittu iho alkaa helposti myös tulehtua. Kutiseva eläin ei malta olla paikoillaan ja kuluttaa yhä enemmän energiaa, kunnes alkaa nääntyä. Lopulta edessä on usein kuolema. Tarina voi kuitenkin saada myös toisenlaisen lopun: sellaisen, jossa kadonneen turkin tilalle kasvaa uusi ja repolaiset tervehtyvät entiseen olomuotoonsa, joka koostuu terävästä, kirkkaasta katseesta, erittäin uteliaasta ja älykkäästä mielestä sekä vauhdikkaasta, myyriä jahtaavasta, luolia penkovasta kettumenosta.

Turun kettu palasi luontoon ja tämän kapitarinan loppu oli siis onnellinen. Tehdään niistä muistakin tarinoista parempia. Nämä tyypit ansaitsevat jeesiä, joten annetaan sitä niille. Ja Neiti Repo: onnea matkaan!

 

kapi4
Kettu luontoon palaamisen hetkellä (kuva Heidi Hakala)

 

 

Lisää aiheesta:

 

http://foxproject.org.uk/fox-facts/sarcoptic-mange/

http://www.nfws.org.uk/mange/

 

 

Laki eläinten pahoinvoinnista

Uusi eläinsuojelulaki on vaarassa jäädä työkaluksi, jolla estää eläinten hyvä elämä. Siinä on joitakin edistysaskeleita, jotka liittyvät esimerkiksi valvonnan tehostamiseen. Samalla se kuitenkin sisältää merkillistä pysähtyneisyyttä ajassa, jolloin eläinten kyvyistä ja tarpeista ei ollut vielä kylliksi tietoa.

Lakiehdotukseen sisältyy monia hämmentäviä puutteita, joiden puitteissa edes 10841994855_124a26e829_hminimaalisia hyvinvointiehtoja ei täytetä. Näitä puutteita ovat esimerkiksi porsitushäkkien ja parsinavetoiden salliminen. Emakkoa saa siis edelleen pitää sullottuna kääntymisen estävään, äärimmäisen ahtaaseen porsitushäkkiin erillään porsaistaan. Siten on sallittua estää paitsi aivan ehdottoman välttämätön tarve liikkua (tai edes kääntyä), myös luontainen tarve huolehtia jälkikasvusta. Lypsylehmää puolestaan voi edelleen pitää päästä parteen sidottuna, jolloin lehmä on pakotettu paikoilleen ja voi vain seisoa tai maata (samalla, kun sen jälkikasvu anastetaan pian syntymän jälkeen lihatuotantoon).

Myös turkistarhaus edelleen sallitaan, vaikka tutkimus kertoo sen rikkovan eläinten hyvinvointia räikeästi – lakiehdotus jopa esittää, että turkiseläimillä ei tarvitse edes olla vettä vapaasti saatavilla. Samoin broilereita voi edelleen kasvattaa tuhatpäisinä joukkioina valtavissa teollisuushalleissa, mikä tutkitusti sotii niiden keskeisiä, sosiaalisia kykyjä vastaan ja aiheuttaa pahimmillaan kuolemaan johtavaa stressiä. Lista lakiin jäävistä, silmiinpistävistä puutteista on pitkä.

Nämä eivät ole vaikeita kysymyksiä. Aivan jokainen eläin tarvitsee mahdollisuuden liikkua, huolehtia jälkeläisistään, toteuttaa uteliaisuuttaan ja seurata muita lajilleen 5451221556_cf8133b55b_o (1)_0tyypillisiä taipumuksia. Paikoilleen pakottaminen on eläimen näkökulmasta sietämätöntä. Evoluutio ei ole valmentanut sitä makaamaan tai seisomaan betonilattialla voimatta edes kääntyä tai kiertämään kehää ahtaassa metallihäkissä. Samalla tapaa on sietämätöntä jälkikasvusta erottaminen, tuhansien yksilöiden eläinryhmissä kasvattaminen ja monotoniseen, virikkeettömään ympäristöön pakottaminen. Eläinten kokeman kivun, stressin ja ahdistuksen määrän kuvitteluun ei tarvita muuta kuin realismia: kun aivan keskeisiä tarpeita rikotaan, on väistämättä seurauksena fyysistä ja psyykkistä piinaa.

Eläinten hyvinvointi vaatii sitä, että eläinten mieli ja siihen liittyvät kyvyt tunnistetaan. Tämä on aivan ehdoton alkuaskel eläinten hyvään kohteluun ja eläinetiikan aakkosten ensimmäinen kirjain. Siat, ketut ja lehmät todella ovat mielen omaavia olentoja: ne muistavat, kokevat, oppivat, kaipaavat, tarvitsevat ja ovat uteliaita sekä älykkäitä omilla tavoillaan. Tällaiset olennot eivät ole orgaanista raaka-materiaalia, mitä voi pakottaa, sulloa ja retuuttaa miten tahansa, vaan omia mielellisiä yksilöitään, jotka kokevat jokaisen teon, mikä niihin kohdistuu. Eläimet ansaitsevat paljon parempaa kuin mitä uusi lakiehdotus sallii.

Nykyinen eläintuotanto on teollisuutta, joka pakottaa eläimet niiden näkökulmasta hyvin epäluonnollisiin, väkivaltaisiin ja jopa mielipuolisiin olosuhteisiin. Eläinsuojelulain tehtävänä on tuoda esille tuota näkökulmaa ja ajaa eläinten etua. Suomen uuden lain kohdalla on käymässä toisin: eläinten etu on korvautunut eläinten käytöstä hyötyvän edulla.

Miksi uutta lakia valmistellut ohjausryhmä on valmis näin rajuihin hyvinvointirikkomuksiin? Vastaus on helppo: talous jyrää jälleen eläinten hyvinvoinnin. Ohjausryhmässä ovat olleet tuottajatahot ja elintarviketeollisuus hyvin edustettuina ja jälki näkyy. Eläinteollisuuden toivotaan olevan mahdollisimman kustannustehokasta, jolloin eläinten hyvinvointiin ei haluta panostaa. Mikäli on edullisempaa pitää emakkoa porsitushäkissä ja lehmää parressa, näin myös tehdään. Tärkeintä on saada eläimestä hyvä hinta ja myydä jauhelihaa, munia tai maitotölkkejä mahdollisimman halvalla.

14255875946_89c197ac3aLaki eläinten hyvinvoinnista jää ajastaan ja kansainvälisistä suuntauksista rajusti jälkeen. Siinä, missä monet maat ovat rohkeasti uudistaneet eläinsuojelupykäliään, jättää Suomen laki aidon uudistustarpeen huomiotta ja hidastelee vuosikymmenten takaisella tasolla. Suomi onkin jäämässä eläinsuojelun saralla yhä kauemmas Euroopan kärkimaista: suomalainen ei voi enää väittää, että sentään täällä eläimiä kohdellaan hyvin.

Ajat muuttuvat, tieto kasvaa, ja moraaliset asenteen kehittyvät. Eläinten mieltä koskeva tieto kulkee yhdessä sen yleistyvän ymmärryksen kanssa, että myös eläimillä on itseisarvoa. Kettu tai lehmä ovat siten sinällään arvokkaita otuksia riippumatta siitä, minkälaisiksi tuotteiksi ihminen voi ne pakottaa ja paketoida. Yhä useampi vaatiikin eläimille niiden kykyjen, tarpeiden ja arvon mukaista kohtelua.

Tilanteessa, missä laki ei pysty eläimiä kunnioittamaan tai suojelemaan, onkin paras vaihtoehto yksinkertaisesti välttää eläintuotteita. Suomalainen maito, munat, nahat ja liha eivät tule hyvinvoivista eläimistä vaan olennoista, joiden pahoinvoinnin laki takaa.

 

pic_5_824995_k825027_1200

Visioita eläimistä

emakkoKesäkuun alussa kävi ilmi, että valmisteilla olevasta uudesta eläinsuojelulaista ei tulekaan eläinsuojelullinen. Monien muiden valtioiden kehittäessä eläinsuojeluaan, Suomi on päättänyt jättäytyä edistyksestä pois ja siten antaa ymmärtää, ettei eläinten hyvinvoinnilla ole väliä. Emakot joutuvat edelleen elämään kääntymisen estävissä porsitushäkeissä, vailla mitään mahdollisuutta hoitaa porsaitaan, ja lehmät pysyvät tulevaisuudessakin päästään parteen sidottuina. Räikeiden epäkohtien lista on pitkä.

 

Lähtökohtana on raha. Nykyinen hallitus linjasi, ettei eläinsuojelu saa lisätä kustannuksia. Koska eläinten hyvinvointia ei voida parantaa ilman investointeja, ei hyvinvointia siten oteta lukuun. Eläinteollisuuden voitot ohittavat painoarvossaan eläinten näkökulman.

 

Eläinsuojelulailla onkin varsin vähän tekemistä eläinten hyvinvoinnin suojelun kanssa. Se ei perustu eettiseen huomiointiin, vaan liiketoiminnan mahdollistamiseen. Oleellisen tiivistää se, ettei nykyisessä laissa edelleenkään haluta puhua eläinten itseisarvosta. Lain valmistelijat eivät siten usko, että eläin olisi itsessään arvokas olento, jonka kohtelun tulee perustua myös moraalin varaan.

 

Ideologia eläinsuojelun esteenä

 

Filosofi Christopher Hamilton kirjoittaa teoksessaan Philosophy of Tragedy tavasta, jolla ajattelu palautuu visioihin, maailmankuviin. Me aloitamme visiosta koskien sitä, mitä maailma, sen olennot ja arvot ovat – mitä on ihminen, miten tulisi elää, mikä on merkityksellistä, mikä on oikein. Vasta tämän jälkeen tulee ajatustyö, eli halu tietää miksi ja millä perusteella. Meillä on siten ensin maailmankuva, ja vasta sitten pohdinta.

 

Ongelma on, että vision ensisijaisuus tarkoittaa, ettei pohdinta yleensä ulotu siihen. Se muodostaa lähtökohtamme, emmekä osaa suhtautua siihen kriittisesti. Hamilton väittääkin, että ihmisillä on taipumus hyväksyä vain ne argumentit ja tosiasiat, jotka tukevat hänen visiotaan. Koska me aloitamme nurinkurisesti johtopäätöksestä, on seurauksena, että se, mikä ei tue tuota johtopäätöstä, sivuutetaan. Ideologiat ja ennakkoluulot tulevat ennen kriittistä arviointia.

 

Tämä on Hamilton mukaan yksi ihmiselämän tragedia. Me olemme kyvyttömiä olemaan niitä rationaalisia olentoja, joita haluaisimme olla, ja joina itseämme usein pidämme. Tämä osoittaa ihmisen banaalin rajallisuuden: me luulemme olevamme älyn kyvyissämme häikäiseviä, mutta todellisuudessa vain tallaamme ennakkokäsitystemme polkuja huomaamatta, että teemme niin.

 

Myös eläinkuvassa näkyy vastaava tragedia. Se on usein voimakkaan ideologinen, lähtien liikkeelle siitä oletuksesta, että eläin on lihaa. Tälle visiolle löytyy pitkä historiallinen ja kulttuurinen juuristo, onhan eläimiä hyödynnetty lajihistoriassamme vuosituhannesta toiseen. Yksiulotteiseksi tuo visio kuitenkin muuttui vasta modernilla aikakaudella, jolloin eläimet imaistiin osaksi teollistuvaa yhteiskuntaa. Sian ja lehmän nielaisi taloudellista tehokkuutta ensisijaistava eläintuotanto, joka 1900-luvulla päästäessä alkoi tyystin sivuuttaa niiden olentojen mielen, tarpeet ja arvot, joiden lihaa ja maitoa se sylki ulos.

 

Samalla muodostui moderni ihmiskeskeisyyden ideologia. Tässä ideologiassa eläin on ainoastaan resurssi, joka on tarkoitettu ihmisen käyttöä varten. Ihmiskeskeisen ”vision” keskiössä on ihminen, ja kaiken muun asemana on olla hänelle hyödyksi. Me siis näemme todellisuuden heijastaen sen ylle omia tarpeitamme: me havaitsemme lehmässä vain sen, miten lehmästä voi olla meille itsellemme etua. Samalla tuo todellisuus sinällään alkaa hälventyä pois tietoisuudestamme. Lehmän mieli ja hyvinvointi muuttuvat asioiksi, joita ei enää huomioida, ja joihin saatetaan suhtautua jopa humoristisella halveksunnalla tai karkealla vähättelyllä.

 

lehma-4Jos metsästäjä-keräilijä oli osannut vielä nähdä yksilöllisyyttä ja arvoa niissä eläimissä, joita hyödynsi, kadotti eläinteollisuuden aikakausi näkymän siihen, että myös eläimellä itsellään on väliä. Tuosta näkymästä tuli korkeintaan mainoskieltä, ”hyvinvointipesua”, joka koettaa väittää maitolitran ostajalle, että suurimman osan elämästään paikoilleen pakotettu lehmä eli oikein mainion ja vapaan elämän. Taloudellinen voitto heitti eläimet kanvaasiin.

 

Tämä ideologia pursuilee esille kaikkialta. Se näkyy markkinoinnissa, kauppojen valikoimissa, ja poliitikkojen päätöksissä. Samoin se näkyy siinä, mitä kaupoista ostetaan, ja mitä juhannusgrilliin laitetaan. Sitä tuetaan sivuuttamalla uuvuttavan pitkä lista tosiasioita, aina eläinten kognitiivisista kyvyistä siihen, miten teollisuuden rutiininomaiset ja lainsuojaamat käytänteet pirstaloivat pois eläinten mahdollisuuden hyvään elämään.

 

Eläinsuhteen tragediat

 

Tähän liittyy useita tragedioita. Ensimmäinen tragedia on se, mitä tapahtuu niille 60 miljoonalle tuotantoeläimelle, jotka vuosittain Suomessa tapetaan. Ne eivät voi elää eläimellisesti: sika ei saa olla sika. Toinen tragedian aihe on, Hamiltonia mukaillen, ihmisen ideologiasokeus ja se, että eläinkuvaa määrittää aivan jokin muu kuin laaja-alaiseen tietoon perustuva ja moraalin huomioiva pohdinta.

 

Kolmas tragedia syntyy siitä, että toista vaihtoehtoa ei havaita – sellaista, joka mahdollistaisi sekä ihmisten että muiden eläinten hyvinvoinnin. Ihmiskeskeinen visio ei huomioi, että meidän ei ole pakko valita ihmisen ja eläimen välillä, asettaen edellinen kuninkaaksi ja jälkimmäinen resurssiksi. On mahdollista elää siten, että valitsee molemmat. Tällaisen vaihtoehdon todellisuudessa lajien selviytyminen ja kunkin hyvä elämä lepää rinnakkaiselon, ei armottoman, seuraukset unohtavan hyödyntämisen varassa. Kuudennen lajien massasukupuuton keskellä on viimeinen mahdollisuus pysähtyä katsomaan, mihin hyödyntämisen ideologia on johtanut ja oppia uudenlaisia tapoja suhtautua ympäröivään maailmaan.

 

Tuossa uudessa suhtautumisessa avainsana on ”huolehtiminen”, ei ”hyöty”. Ihminen on kapasiteeteiltaan eläin, joka pystyy aiheuttamaan sekä ennennäkemätöntä tuhoa että toimimaan muita ja ympäristöään tukien. Erityisen traagista on, että hän on valinnut aivan liian usein ensimmäisen vaihtoehdon. Jälkimmäinen, huolehtimisen etiikka, on kuitenkin täysin mahdollinen.

 

Hamiltonin mukaan kukaan ei ole täysin turvassa visioiden voimalta. Me kaikki sivuutamme tosiasioita halussamme pitää kiinni ennakko-oletuksista. Silti on mahdollista laajentaa oman ymmärryksen kenttiä huomioimalla, miten, miksi ja millä seurauksilla uskoo. Tällöin tragedia hellittää otteensa. Tähän voisi lisätä, että elämä muuttuu vähemmän traagiseksi, kun havaitsemme, että emme ole täällä yksin, ja että myös muissa on sitä arvoa, minkä tunnistamme itsessämme. Tämä yksinkertainen toteamus mahdollistaa huolen ja huolehtimisen – sen, että pyrimme tukemaan, emme tukahduttamaan muiden hyvinvointia.

 

Huolehtimisen etiikka

 

Juuri tähän perustuu myös se voimistuva kritiikki, mikä on viime vuosikymmeninä osoittanut kyseenalaistavia lamppujaan kohti ihmiskeskeistä tapaa määritellä maailma. Visio onkin muuttumassa ja laajenemassa. Se sallii sisälleen enemmän tosiasioita koskien eläinten mieltä, kykyjä, tarpeita ja arvoa. Tuossa visiossa ihminen ei enää ole keskellä vaatimassa itselleen kohtuuttomia, ja yhä useampi hahmottaa, että myös muulla ja muilla on merkitystä.

 

Yksi uusista perusväitteistä on helppo hyväksyä: Taloudellinen voitto ei ole tärkeämpää kuin hyvä elämä. Tämä pätee ihmisiin, ja se pätee myös muihin eläimiin.

 

Meiltä ei vaadita paljoa, vain kykyä elää muiden rinnalla, myös noiden muiden hyvinvointia tukien. Tähän pieneen periaatteeseen sisältyy mahdollisuus muuttaa radikaalisti suuntaa. Se on pelastusreitti, jonka moni on jo omaksunut, ja joka on avoin kaikille. Se sallii lempeämmän, näkevämmän tulevaisuuden.

 

Kun käsissäsi on laki, joka tulee pysymään voimassa kenties 15 vuotta ja siten määrittämään noin miljardin eläimen elämän ehdot, onko tärkeämpää huolehtiminen vai taloudellinen voitto? Valitsetko hyvän elämän kaikille, vai tragedian?

 

16722756_10209468402360550_7209136766424103685_o