Rakkaus ja eläimet

Veikkauksen verkkojulkaisu Inhimmillisiä uutisia julkaisi viime viikonloppuna jutun, jossa haastateltiin sekä minua että lampuria. Toimittaja oli tehnyt laadukasta, tasapainoista työtä: sekä myönteinen että kriittinen näkökulma eläintuotantoon tulivat esille. Lampuri kertoi omasta ammatistaan ja empatiasta eläimiä kohtaan, ja minä puolestani toin esille eläinsuhteen mahdollisia ongelmakohtia. Näin hyvät lehtijutut usein syntyvät.

Juttu kuitenkin poistettiin netistä pian sen jälkeen, kun joku oli näin sosiaalisessa mediassa vaatinut. Veikkauksen johtaja kertoi minulle, että päätös ei johtunut jutun sisällöstä vaan siitä, että se oli herättänyt voimakkaan reaktion. Hiukan ihmettelen tuota reaktiota. Itse toivoisin, että erilaisia, perusteltuja näkemyksiä tulee voida esittää – silloinkin, kun ne ovat kriittisiä. Lisätietoja voi pyytää, keskustelu on suotavaa, eri mieltä voi olla äänekkäästi ja voimalla, mutta sen vaatiminen, että perusteltavissa olevat kannat tulee yksinkertaisesti poistaa netistä, johtaa harvoin hyvään.

Olen pitkään kritisoinut eläintuotantoa ja puhunut eläinten hyvän elämän sekä arvon puolesta. Osa tätä on ollut se, että en kohdista niinkään huomiota yksittäisiin tahoihin, vaan hahmotan asiaa laajempana ilmiönä. Olenkin usein keskittynyt ihmis- tai eläinkuvaan, poliittiseen ohjaukseen, talouden ylikorostukseen sekä kulttuurisiin uskomuksiin ja tottumuksiin. Tarkoitukseni ei ole ollut syyttää ”pahoja tuottajia” kaiken taustapiruna – päin vastoin, yleensä huomion kohteena on ollut enemmänkin kuluttaja. Myös tuottajien eläinsuhteesta on kuitenkin voitava esittää näkemyksiä, jos niitä kysytään.

 
Eläintuotannon empatia?

Mitä sitten tapahtui? Jutun keskiössä olivat asenteet eläimiä kohtaan, ja minulta kysyttiin empatian mahdollisuudesta osana eläintuotantoa. Viittasin tutkittuun väitteeseen, jonka mukaan eläintuottajien empatia eläimiä kohtaan on alhaisempi kuin vaikkapa kaupunkilaisten. En kieltänyt, että eläintuottaja voisi olla empaattinen – totesin ainoastaan, että heidän keskuudessaan eläinempatia on tutkimusten mukaan vähemmän yleistä.

Empatia ja hyötykäytön priorisointi kilpailevat siten keskenään.

Australialaistutkija Adelma Hillsin 1990-luvulla tekemät asennekartoitukset ovat tällä saralla tunnetuimpia (Hills 1993; 1995). Niiden perusteella eläintuottajien eläinempatia on eläinaktivisteja sekä suurta yleisöä alhaisempaa: eläintuottajat lähestyvät eläimiä korostetummin välinearvon kautta, kun taas empatia jää todennäköisesti muita tutkittuja ryhmiä pienemmäksi. Hillsin kehittämän mallin mukaan eläinten hyötykäyttö laskee eläinempatiaa sekä vaikuttaa eläimiä koskeviin uskomuksiin. Tämä näkemys on saanut runsaasti tukea ja Hillsin tutkimuksiin on viitattu paljon.

Esimerkiksi tunnettu eläintutkija James Serpell (2004) on väittänyt, että positiiviset tunteet (kuten empatia) ovat usein ristiriidassa hyötykäytön kanssa: mikäli yksilö siis orientoituu eläimiin ensisijaisesti hyötykäytön kautta, empatia vaikeutuu. Tuoreen saksalaistutkimuksen (Heise & Theuvsen 2018) mukaan eläintuottajien asenteet eläinten hyvinvoinnin parantamista kohtaan liittyvätkin usein taloudellisiin näkökulmiin: sitä, halutaanko eläinten olosuhteita kohentaa, hahmotetaan taloudellisen edun kautta. Empatia ja hyötykäytön priorisointi kilpailevat siten keskenään. Hyödyn korostaminen voi johtaa myös eläinten mielen kiistäminen ja sitä kautta alentaa empatian mahdollisuutta. (Bastian et al. 2011.)

Hyötynäkökulma voi toki värittää myös tavallisen kuluttajan eläinkuvaa. Jos lehmä on pelkkää pihviä, kaventuu empatia. Siksi pelkästään tuottajia ei voi osoittaa sormella, vaan kritiikin ensisijaiseksi kohteeksi on asettava hyötykeskeisyys sinällään. Empatian ja hyötykäytön välinen ristiriita korostuu useissa tutkimuksissa ja sitä voi tarkastella myös käänteisesti. Esimerkiksi Ann C. Eckardt Erlanger ja Sergei Tsytsare (2012) ovat osoittaneet, että korkean empatian omaavat ihmiset suhtautuvat eläinten välineellistämiseen kielteisemmin. Empatian noustessa halu hyödyntää toista laskee. Kenties tästä syystä Tanya Signal ja Nik Taylor (2007; 2005) ovat todenneet, että eläinten hyvinvoinnin parissa työskentelevien eläinasenteet ovat tavallista huomattavasti positiivisempia ja empatia korkeampaa – kun tavoitteena on hyödyntämisen sijaan eläinten hyvinvoinnin nostaminen, on empatia helppoa.

Kun näistä asioista puhutaan, olisi kiukan sijaan rakentavaa pysähtyä pohtimaan, miten empatiaa voisi kasvattaa. Eikö juuri niin tekeminen olisi osoitus siitä, että todella kantaa huolta eläinten hyvinvoinnista?

Myös suomalaistuottajien asenteita on kartoitettu. Vuonna 2015 julkaistun tutkimuksen mukaan eläintuotantotaustan omaavat ovat vähemmän huolissaan eläinten hyvinvoinnista muihin mukana olleisiin ryhmiin verrattuna. He myös pitävät eläinten vapautta lajiominaiseen käyttäytymiseen vähemmän tärkeänä, ja eläimen elämä on heille vähemmän arvokas. (Kupsala et al. 2015.) Siten tuotantotaustaiset ihmiset saattoivat pitää vähemmän tärkeänä esimerkiksi vasikan mahdollisuutta saada kylliksi tilaa leikkimiseen ja pitää hyväksyttävänä sitä, että lehmä tai emakko tapetaan heti tuotantotason laskiessa. Toisen suomalaistutkimuksen mukaan myös täällä eläinten hyödyntäminen voi johtaa eläinten mielen aliarviointiin. (Kupsala et al. 2016.) Nämä kaikki ovat suoraan empatiaan vaikuttavia tekijöitä. Moraalia tukevan empatian alkupilareita on toisen mielen, tarpeiden, elämän ja hyvinvoinnin sekä niihin liittyvän arvon tunnistaminen.

Se, että eläintuottajien eläinempatia on alhaisempaa ei tarkoita, että kukaan tuottaja ei empatiaa kokisi. Tietenkin kokee. Erot muihin ryhmiin voivat olla tilastollisesti merkittäviä mutta eivät aina suuria. Myös sukupuoli vaikuttaa. Monissa tutkimuksissa toistuu se, että tuotantotaustan omaavista naiset ovat useammin empaattisia eläimiä kohtaan. Kun näistä asioista puhutaan, olisi kiukan sijaan rakentavaa pysähtyä pohtimaan, miten empatiaa voisi kasvattaa. Eikö juuri niin tekeminen olisi osoitus siitä, että todella kantaa huolta eläinten hyvinvoinnista?

 

”Eläinrakkaus” ja moraali

Väitin myös, että eläintuottajien eläinrakkaus on harvinaista. Tämä väite perustui osaltaan empatiaa ja muita eläinasenteita koskevaan tutkimukseen. Ennen kaikkea se kuitenkin nojasi ”rakkautta” koskevaan filosofiseen tutkimukseen. Mitä ”rakkaus” tarkoittaa? Voiko rakkaus perustua hyötykäyttöön?

Rakkaus asettaa hyödyntämisen sekä välineellisyyden sivuun ja kysyy, miten toinen olento voi.

Moraalisen rakkauden eri muodot sekä myös eläimiin kohdistuva rakkaus ovat yksi tutkimuskohteistani ja kantani on selvä. Rakkaus ei voi rakentua sellaisen hyödyntämisen varaan, joka etsii itselle etua ja samalla estää toisen kukoistusta, perustarpeiden täyttymistä ja hyvän elämän toteutumista. On itse asiassa hyvin vaikeaa löytää filosofista kantaa, jonka mukaan rakkauteen kuuluisi paitsi rakkauden kohteen hyväksikäyttö, myös tämän hyvän elämän lähes kokonaisvaltainen estäminen tai lopettaminen. Seuraan muun muassa Iris Murdochin sekä Simone Weilin filosofiaa, jossa painottuu se, että rakkaus on toisen olennon totuuden tunnistamista – sen hahmottamista, että toisellakin on oma näkökulmansa, joka on aivan yhtä oleellinen kuin omani. Rakkaus asettaa hyödyntämisen sekä välineellisyyden sivuun ja kysyy, miten toinen olento voi.

On varmasti tuottajia, jotka ovat lempeitä eläimille ja kantavat näiden kunnosta huolta. Ajattelen kuitenkin, että rakkaus vaatii myös itsekriittisyyttä ja sitä, että ”rakkauden” merkitykseen syvennytään. Tuottaja voi kokea olevansa eläinrakas, mutta ovatko tuotannossa yleiset teot rakastavia? Kysymyksen voi kohdistaa myös muihin kuin tuottajiin. Pihviä syövä voi kokea olevansa eläinrakas, mutta onko pihvin tuottaminen ja ostaminen rakkautta? Filosofin yksi tehtävä on kyseenalaistaa, tarkentaa ja herätellä. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että heitän pohdittavaksi, mitä ”eläinrakkaus” tarkoittaa ja miten sitä voisi kehittää.

En väitä mitään kovinkaan radikaalia. Vain tämän: rakkaus tekona ei sulje sikoja kääntymisen estäviin porsitushäkkeihin tai sullo kanoja häkkeihin, joissa niillä on reilun paperiarkin verran tilaa yksilöä kohti. Se ei pakota emoja jatkuvaan tiineyteen vain, jotta jälkikasvu voitaisiin ottaa pois pian syntymän jälkeen tai tapa noita emoja, kun niiden tuotantokyky laskee. Rakkaus ei myöskään ahda kettuja häkkeihin tai anna satakiloiselle lihasialle alle neliömetrin liikkumatilaa yksilöä kohti.

Nykyihminen voisi valita toisin ja olla käyttämättä tietoisia, mielellisiä eläimiä ruoakseen. Olemme tulleet sellaiseen lajihistorian kohtaan, jolloin meillä on runsaasti uudenlaisia valinnanmahdollisuuksia. Juuri nyt olisi valtavan tärkeää muokata ihmisyyttä suuntaan, joka sallii sisäänsä myötätunnon ja moraalisen rakkauden myös eläinkuntaa sekä luontoa kohtaan. Planeetta voi huonosti. Eläimet voivat huonosti. Ihminen itsekin voi usein huonosti. Asioiden ei tarvitse olla näin.

 

Hyvät tuottajat

Sain jutun vuoksi runsaasti yhteydenottoja. Mukana oli myös niitä tuottajia tai tuottajien puolisoita, jotka pahoittelivat tapahtunutta ja puhuivat vuolaasti paitsi eläinempatiastaan myös niistä kollegoista, jotka ovat kovakätisiä tai jopa armottomia. Juuri he taisivat olla se ”harvinaisuus”, josta mainitsin. He kokivat itse välittävänsä eläimistä ja olivat samalla huolissaan niistä tuottajista, jotka eivät näin tee. Onkin vielä korostettava, että tuottajien joukossa on heitä, jotka todella kokevat myötätuntoa sian tai lehmän äärellä. Nämä ihmiset ovat varmasti monella tapaa valveutuneita ja he elävät valtavan vaikeassa, ristiriitaisessa tilanteessa. En tiedä, miten he selviytyvät arjesta: miltä tuntuu kokea lempeyttä itselle tuttua lehmää kohtaan ja silti ohjata se teurasautoon. Itse toivon tulevaisuutta, jossa näin ei enää tarvitse kenenkään tehdä.

Eläimiin kohdistuvan empatian ja moraalisen rakkauden kehittäminen koskettaa aivan jokaista – sekä tuottajaa, eläintuotteiden kuluttajaa että vegaania (myös minä lukeuden tähän joukkoon). Jokaisella on varaa kehittyä kyvyssään huomioida muiden eläinten näkökulmia. Ihmiset ovat vasta aloittamassa tämän taidon. Jokainen voi tehdä ajatuskokeen: jos jokin erityisen empaattinen avaruuden olio laskeutuisi maapallolle ja näkisi, miten ihminen kohtelee eläintä, mitä hän ajattelisi?

Filosofi Martha Nussbaum on väittänyt, että rakkaus muuttaa meitä, sillä sen kautta alamme kertoa itseämme toisin: kertomuksessa oman minän rinnalle tulee toinen olento. Tämä on vaikeaa. Oma etu näyttäytyy usein suurimpana. Silti ei-tappava, toisen hyvää elämää tukeva rakkaus on myös mahdollista. Toivottavasti vuosi 2019 vie meidät lähemmäs uutta, lempeämpää tapaa elää.

Valoisaa joulua, aivan kaikki lukijat.

 

(Kuva: Dana Ellyn)

 

Lähteitä

Hills, Adelma M. 1993. “The Motivational Bases of Attitudes Toward Animals”. Society & Animals 1 (2).

Hills, Adelma. 1995. “Empathy and Belief in the Mental Experience of Animals”. Anthrozoos 8(3).

Eckardt Erlanger, Ann C. & Tsytsare, Sergei V. 2012. “The Relationship between Empathy and Personality in Undergraduate Students’ Attitudes toward Nonhuman Animals”. Society & Animals, 21-38.

Heise, Heinke & Theuvsen, Ludwig. 2018. “German dairy farmers’ attitudes toward farm animal welfare and their willingness to participate in animal welfare programs: a cluster analysis”. International Food and Agribusiness Management Review 21 (8).

Kupsala, Saara; Vinnari, Markus; Jokinen, Pekka & Räsänen, Pekka. 2015. ”Citizen Attitudes to Farm Animals in Finland: A Population-Based Study”. Journal of Agricultural and Environmental Ethics 28 (4).

Kupsala, S., Vinnari, M., Jokinen, P. & Räsänen, P. 2016. ”Public Perceptions of Mental Capacities of Nonhuman Animals: Finnish Population Survey. Society & Animals 24 (5).

Murdoch, Iris. 2003. Metaphysics as a guide to morals. London: Vintage.

Nussbaum, Martha. 1990. Love’s Knowledge. New York: Oxford University Press.

Serpell, James. 2004. ”Factors Influencing Human Attitudes to Animals and Their Welfare”. Universities Federation for Animal Welfare.

Signal, Tania & Taylor, Nik. 2007. “Attitude to Animals and Empathy: Comparing Animal Protection and General Community Samples”. Anthrozoos 20 (2).

Signal, Tania & Taylor, Nik. 2005. “Empathy and attitudes to animals”. Anthrozoos. 18 (1).

Weil, Simone. 2002. Gravity and Grace. London: Routledge.

Lihaparadoksi: Kun eläin katosi lihasta

Länsimaissa huoli eläinten hyvinvoinnista on kasvanut voimakkaasti. Samalla lihaa kulutetaan yhä enemmän. Tutkijat puhuvatkin ”lihaparadoksista”, jonka pyörteessä sama henkilö sekä paheksuu tehotuotantoa että tukee sitä ostopäätöksillään.

Dissonanssi ja eläimen unohtaminen

Empiirisissä tutkimuksissa on havaittu, että lihaparadoksia ylläpitää kognitiivinen dissonanssi, jolloin moraalinen arvo (eläinten hyvinvointi) ja tekojen seuraukset (lihansyönti) pidetään toisistaan irrallaan. Lihan kulutus siten ikään kuin leijuu omassa kammiossaan, missä eläimiin kytkeytyviä eettisiä kysymyksiä ei muisteta.

Tutkijoiden mukaan tällaiseen jaotteluun liittyy läheisesti dissosiaatio, jolloin liha erotetaan sen alkuperästä. Eläimen hyvinvoinnista huolta kantava ei siten muista sitä elänyttä eläintä, josta liha otettiin. Eläimestä ja lihasta tulee eri käsitetodellisuuksia: yhdessä todellisuudessa on elävä eläin ja halu suojella sitä, ja toisessa puolestaan valmis tuote sekä sen syöminen. Nämä todellisuudet eivät kohtaa ja niitä pidetään aktiivisesti erillään.

Prosessi edesauttaa sitä, että lihansyönnin hetkellä empatia eläimiä kohtaan laskee. Kun henkilö siis ahmii työpäivän päätteeksi kyljystä, ei hän tuolla hetkellä mieti lihan alkuperää tai eläinyksilöiden perspektiiviä. Mitä hanakammin henkilö unohtaa lihan alkuperän, sitä mieluummin hän myös pitäytyy kyljysaterioissa. Mainonta tukee dissosiaatiota, ja siten eläintuotepakkaukset eivät yleensä sisällä jälkiä eläinyksilöistä. Kyljysmuovissa ei ole kuvaa lehmästä, eikä jauhelihassa ole jäljellä merkkejä eläneestä eläimestä.

Samalla saatetaan harjoittaa ”tarkoituksellista tietämättömyyttä”, joka aktiivisesti aliarvioi vaikkapa eläinten mielen kykyjä ja välttää eläinten hyvinvointiongelmia koskevaa tietoa. Tutkimukset kertovat, että erityisesti eläinten toimijuutta – sitä, että sikakin on ajatteleva otus – vähätellään tarkoituksellisesti. Mitä enemmän eläintä syödään, sen alhaisempana sen mielenkykyjä pidetään. Saara Kupsala, Markus Vinnari et al. ovat osoittaneet, että myös Suomessa kanojen, eli eniten käytetyn tuotantoeläinryhmän, mieli arvioidaan muita alemmaksi.

Hyvä uutinen tässä kehnossa tilanteessa on se, että lihaparadoksia voi poistaa. Yksi suora reitti löytyy dissosiaation heikentämisestä, jolloin ihmisiä muistutetaan niistä eläimistä, joista liha on peräisin. Siten jo eläimiä koskevien kuvien lisäämisen liharesepteihin on todettu vähentävän ihmisten halua syödä eläintä. Eläin-liha -yhteyden esille kirjaaminen – lihan taustalla olevan eläinyksilön korostaminen – onkin hyvin tehokas tapa välttää lihaparadoksia.

Kun eläimestä tulee ”joku”, eli yksilö, jolla on mieli, voi alkaa vaikuttaa ilmeiseltä, ettei se ole ruokaa. Tutkimusten mukaan eläimestä muistuttaminen nostattaakin empatiaa ja samalla inhoa itse teurastusta ja lihaa kohtaan. Aivan, kuten inhoaisimme ajatusta ihmisen kankusta lautasella, alkaa ajattelevan, kokevan eläimen syönti vaikuttaa vieraalta.

Valta

Kaikkia eläimen esille tuonti ei kuitenkaan vakuuta. Miehet liittävät lihansyönnin usein maskuliiniseen identiteettiin. Tästä syystä siinä, missä naiset reagoivat eläimistä muistuttamiseen lisääntyvällä empatialla ja halulla kokeilla kasviruokavaihtoehtoja, jotkut miehistä jopa lisäävät lihankulutushalujaan. Tutkijat uumoilevat tämän johtuvan siitä, että miehiä kasvatetaan useammin hierarkkiseen, kilpailua ja valtaa korostavaan ajattelutapaan. Erilainen yksilö ei olekaan empatian kohde vaan olento, joka täytyy haalia oman vallan alle. Näissä tapauksissa lihansyöjä tietää, että eläin on ”joku”, ja juuri siksi pyrkii osoittamaan valtaa eläintä kohtaan. Pihvinpureskelusta tulee tapa sanoa ”Minä olen pomo”.

Kysymys ei rajaudu sukupuoleen. Myös nainen voi omata hierarkkisen, valtaa hakevan identiteetin. Tällöin nainen saattaa lähteä metsästysreissulle siksi, että vallankäyttö suhteessa eläimiin on keino toteuttaa identiteettiä – jahtaaminen sekä tappaminen muodostuvat väyliksi osoittaa valta-asemaa tietynlaisena ihmisenä. Pahimmassa tapauksessa eläimen näkökulmasta muistuttaminen herättää uhmakkaita defenssejä, jolloin henkilö metsästää entistäkin enemmän.

Identiteetin rakentaminen hierarkioiden ja vallan varaan on kuitenkin hutera teko. Identiteetin tai minuuden tuottaminen on toki helpointa osoittamalla valtaa suhteessa muihin, mutta helppous on usein rohkeuden vastakohta. On haastavampaa ottaa muut huomioon – ja samalla juuri niin tekeminen on rakentavin vaihtoehto. Mitä jos valitsisi sekä ihmiset että muut eläimet? Entä, jos ei enää etsisi valtaa vaan taitoa edesauttaa myös muiden eläinten elämää? Mitä, jos paikantaisi ihmisen erityislaatuisuuden tähän – kykyyn valita sellainen ruokavalio ja elämäntapa, joka aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa muille?

Olen pohtinut tätä teemaa myös aiemmassa akrasia-blogissani. Akrasia on vanha filosofian termi, jolla viitataan tilaan, missä käyttäydymme arvojemme vastaisesti. Klassikkofilosofeilta voikin löytää kelpoja keinoja myös lihaparadoksin ratkaisemiseksi. Rene Descartes tarjosi akrasiaan vastaukseksi anteliaisuutta: sitä, että noudatamme hyvää tahtoa suhteessa muihin sekä pyrimme antamaan heille tekojemme kautta tukea.

Descartesin vastaus sopii hyvin valtakysymykseen. Siinä, missä valtaa hakeva kokee, että muiden tukeminen on itseltä pois, keskittyy anteliaisuus siihen, että muiden hyvän elämän tukeminen on osa myös omaa kehitystä. Hyvän tahdon toteuttaminen, itsestä antaminen, on lopulta kaikkien etu. Tämä pätee myös eläinsuhteeseen. Anteliaisuus eläinten elämää kohtaan edesauttaa kaikkia.

Jos dissonanssia voi poistaa tuomalla eläimen perspektiivi esille, voikin valtahakuisuutta poistaa muistuttamalla siitä, että vallan sijaan keskeistä elämässä on hyvä tahto, anteliaisuus muiden edessä. Identiteetin rakentaminen hierarkioiden ja vallankäytön sijaan hyvän tahdon varaan on ehkä hedelmällisin askel, mitä ihminen voi ottaa.

Kun liha ei enää tarvitse eläintä

Viime aikoina on otettu nopeita harppauksia suuntaan, jossa lihaa voidaan tuottaa myös ilman eläinalkuperää. Asiaa koskevissa kommentaareissa on esiintynyt helpottava ajatus: teknologian kehittyessä ruoantuotanto voi kohentua siten, että eläintuotanto jää turhaksi. Matka kasviproteiinista yhä maukkaammaksi pihviksi tapahtuu ilman sitä kivuliasta välivaihetta, jossa tuo proteiini kulkee eläinkehon läpi. Tämä on ilmastoystävällistä ja edullista myös terveydelle. Ennen kaikkea se on ystävällistä eläimiä kohtaan.

Tulevaisuudessa eläin ei jääkään lihasta pois siksi, että lihan alkuperä unohdetaan, vaan siksi, että liha ei ole enää eläintä. Jotta tuonne tulevaisuuteen pääsee, täytyy vapautua lihaparadoksin otteesta sekä muistaa, että eläin on mielellinen, ajatteleva yksilö – sellainen, jonka paikka ei ole lautasella.

cow-and-calf

 

Lähteitä

Bilewicz, M.; Imhoff, R. & Drogosz, M. (2011) The humanity of what we eat: conceptions of human uniqueness among vegetarians and omnivores. European Journal of Social Psychology 41 (2): 201-209.

Bratanova, Boyka; Loughnan, Steve and Bastian, Brock (2011) The effect of categorization as food on the perceived moral standing of animals. Appetite 57(1): 193–196.

Dowsett, Elisha; Semmler, Carolyn; Bray, Heather; Ankeny, Rachel & Chur-Hansen, Anna (2018) Neutralising the meat paradox: Cognitive dissonance, gender and eating animals. Appetite 123: 280-288.

Kunst J.R. & Hohle, S. (2016) Meat eaters by disassociation: How we present, prepare and talk about meat increases willingness to eat meat by reducing empathy and disgust. Appetite 105: 758-774.

Kunst, J.R. & Haugestad, C. (2018) The effects of dissociation on willingness to eat meat are moderated by exposure to unprocessed meat: A cross-cultural demonstration. Appetite 120: 356-366.

Kupsala, Saara, Vinnari, Markus, Jokinen, Pekka and Räsänen, Pekka (2016) Public perceptions of mental capacities of nonhuman animals: Finnish population survey. Society & Animals 24 (5): 445¬–466.

Kupsala, Saara (2018) Contesting the meat–animal link and the visibility of animals killed for food: a focus group study in Finland. Food, Culture & Society 21(2): 196–213.

Loughnan, Steve; Bastian, Brock and Haslam, Nick (2014) The Psychology of Eating Animals. Current Directions in Psychological Science 23(2): 104-108.

Loughnan, Steve; Haslam, Nick & Bastian, Brok. (2010) The role of meat consumption in the denial of moral status and mind to meat animals. Appetite 55: 156-159.

Onwezen, Marleen & van der Weele, Cor (2016) When indifference is ambivalence: Strategic ignorance about meat consumption. Food Quality and Preferance 52: 96-105.

 

Niin, että miksi niillä eläimillä olisi arvoa?

Ihmisillä on erikoinen tapa otaksua olevansa järjellisen ajattelun ruumiillistumia samalla, kun he itse asiassa seuraavat kulttuurista opittuja dogmeja, eli kyseenalaistamattomia uskomuksia, joita he eivät ole kenties kertaakaan rationaalisesti koettaneet perustella. Tunnetun sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin tutkimusten mukaan ihminen uskoo seuraavansa järkeä silloinkin, kun hän mukailee omaksuttuja, usein järjen jättömailla liikkuvia käsityksiä, joita hän itse ei ole millään tapaa järjellisesti jäsentänyt. Tutkimukset myös paljastavat, että ihminen on haluton muuttamaan noita käsityksiä vaikka hänelle rationaalisesti perusteltaisiin niiden virheellisyys. Itseään rationaaliseksi eläimeksi tituleeraava otus on usein siis täysin järjen vastainen ja sinnikkään halukas pysymään sellaisena vaikka hänen näkemystensä tolkuttomuus osoitettaisiin hänelle kirkkain kirjaimmin.

2db0e59eb60067a8cda84c23107ce364Tämä ristiriita saa vaarallisimmat puitteensa silloin, kun se ulottuu moraaliin. Haidtin selvitykset osoittavat, että ihmisillä on taipumuksena pitää juurikin moraalikantojaan hartaan rationaalisen paneutumisen loistokkaina päätelauselmina, vaikka todellisuudessa ne ovat usein ympäristöstä sisäistettyjä, täysin kriittisen huomion ulkopuolelle jääneitä ”se nyt vain on niin” -otaksumia. Kun tällaiset otaksumat määrittävät tapaa, jolla arvotamme ja kohtelemme muita, voivat seuraukset olla hälyttävän verisiä. Rasismi, seksismi, homofobia ja monet muut pahimmillaan väkivaltaan johtavat syrjinnän variaatiot perustuvat juurikin dogmien varaan ja ovat siten fundamentalismin – haluttomuuden jäsentää ja kyseenalaistaa omaa ajattelua rationaalisesti – muotoja. Samaan kategoriaan lukeutuvat valitettavan usein myös ihmisten eläinasenteet.

Monesta sellaisesta, joka seisoo kädet vahvassa vastustuspuuskassa eläinoikeuksien edessä, koko termi näyttää absurdilta, koska ”se nyt vain on niin”, ettei sioilla tai hirvillä ole arvoa yksilöinä. Niille ei kenties saisi tuottaa ”turhaa kärsimystä”, ja siten sikaa tai hirveä ei saa potkia, piestä ja retuuttaa, mutta muutoin ne ovat kirjaimellisesti vapaata riistaa mille tahansa kohtelulle, oli kyseessä sitten niiden elämän sulkeminen minimaalisen pieneen häkkiin tai saman elämän päättäminen kiväärin luotiin. Perusteita tälle näkemykselle on usein vaikea löytää, ja vastaan nousevatkin nopeasti punaposkiset tunnekuohahdukset, jotka paljastavat perusteiden puutteen. Kyseessä on dogmi, kulttuurista omaan mieleen kääritty kyseenalaistamaton oletus eläinten vähäisestä tai olemattomasta arvosta yksilöinä.

Mitä rationaalinen analyysi sitten kertoo eläinten arvosta – onko sialla ja hirvellä moraalista merkitystä? Mitä perusteita ”se nyt vain on niin” -olettamuksille on tarjottu?

 

Laji ja jumalan kuvat

Ilmeisin tapa hakea järjen tukea ihmiskeskeisyydelle on vedota lajiin. Tällöin laji itsessään on moraalisen arvon perusta – ihmislajiin kuuluminen tuo kaikki ihmiset moraalin kultakehän sisäpiiriin, kun taas muut eläimet jäävät auttamatta ulkopuolelle. Tämä tapa on kuitenkin kehno ja kestämätön. Biologia itsessään ei määritä arvoamme, ja juuri tästä syystä rasisti ei voi väittää, että ihonväri on moraalisen aseman peruste tai seksisti osoittaa kohti sukupuolielimiä oikeutuksena sivuuttaa naisten arvo. Samalla tapaa myöskään laji biologisena tekijänä ei sinällään ole moraalinen lähtökohta. Jotta biologialla olisi merkitystä, sen täytyy perustellusti liittyä johonkin muuhun moraalisesti oleellisen seikkaan.

Onko tuollaista seikkaa löydettävissä lajibiologian takaa; toisin sanoen, miksi ihmislaji 0f760aff074bc50221cd13450b602d68olisi moraalisen arvon kriteeri? Kuten monet filosofit ja kulttuuriteoreetikot, sekä hiljattain myös evoluutiobiologian saralla populaarimainetta niittänyt Richard Dawkins, ovat osoittaneet, ihmislajin sitominen moraaliseen arvoon perustuu länsimaissa juutalais-kristilliseen traditioon. Se tekijä, jonka toivotaan tekevän biologisesta määreestä moraalisesti oleellisen, on siis uskonto. Uskonto määritti pitkään länsimaista kulttuuria, ja sen vaikutus näkyy yhä myös eläinkäsityksissä sekä oletuksessa ihmislajin erityisyydestä. Kun eläinten arvoa kritisoiva vetoaa lajiin, hän itse asiassa – vaikka olisi ateismin kylmä ruumiillistuma – vetoaa oletukseen siitä, että ihminen on jumalan kuva. Tämä ei ole rationaalinen, moraalinen peruste.

 

Kyvykkäät mielet

Seuraava kandidaatti järjelliselle selitykselle koskien sitä, miksi ketut voi sulloa häkkiin ja ahvenet tukehduttaa hengiltä, ovat mentaaliset kyvyt. Kenties ihminen lajina on arvoltaan erinomainen – ei siksi, että olisi kollektiivisen narsismin kourissa päättänyt olevansa jumalan kuva – vaan siksi, että hänellä on kognitiivisia taitoja, joita muilla eläimillä ei ole. Tämäkin selvitys päätyy kuitenkin ongelmiin.

Ensinnäkin, se jättäisi ulkopuolelleen myös monia ihmisryhmiä, kuten pienet lapset, 2c75773c56598c84c8d09c93e0f6d87bdementoituneet vanhukset ja mieleltään vammautuneet. Itse asiassa, mikäli kognitiivinen lahjakkuus olisi moraalisen arvon mitta, meillä tulisi olla voimakkaan elitistinen yhteiskunta, jossa matemaatikot ja mensalaiset voisivat surutta grillata lampaankyljyksen ohella lahjattoman naapurinsa reisilihaksen. Älyllisen kyvykkyyden pitäminen ihmisten kohdalla arvon kriteerinä vaikuttaa juuri tästä syystä intuitiivisesti röyhkeältä sekä vastenmieliseltä, ja johdonmukaisuuden nimissä sitä ei siten voida pitää kriteerinä myöskään muiden eläinten kohdalla. Erilaiset lahjakkuudet voivat itsessään olla arvokkaita, mutta ne eivät ole yksilön arvon mittari – kyky astrofysiikkaan on kerrassaan loistokas, mutta se ei ole syy sille, miksi astrofyysikkoa ei saa tappaa, pakastaa ja syödä.

Toisekseen, muut eläimet eivät ole kyvyttömiä. Eläinten mekanisointi, eli niiden asettaminen kognitiivisesti kyvyttömiksi biokoneiksi, jotka kirmaavat metsissä tai nököttävät karsinoissa tuntematta tai tietämättä mitään, on sekin kulttuurinen ja räikeän virheellinen dogmi. Etologinen tutkimus osoittaa hyvin yksiselitteisesti, että siat, hirvet ja ahvenet ovat huomattavasti älyllisempiä otuksia kuin mitä olemme tottuneet olettamaan, ja siten edes kykyjen asettaminen arvon mitaksi ei soisi huojentavaa vastausta lihapakettiin tarttuvalle. Samalla ihmisen kyvykkyyttä helposti liioitellaan. Kuten 1600-elänyt filosofi David Hume huomautti, suurin osa ihmisistä ei pysty niihin järjen saavutuksiin, joita ”ihmisyyden” ilmentymänä pidetään, ja taidokkaimmatkin yksilöt viettävät suurimman osan arkielämästään henkisen laiskuuden tilassa. Itsensä perin lahjakkaaksi tituleeraava laji koostuu siis pääsääntöisesti yksilöistä, jotka ovat suurimman osan elämästään enemmän tai vähemmän yksinkertaisia.

Kolmanneksi, älyn mittaaminen on tuskallisen hankalaa. Kyvyt kehittyvät kullekin lajille suhteessa niiden fysiologiseen aistimaailmaan sekä elinympäristön vaateisiin, ja ne saavat hyvin erilaisia muotoja sekä ilmenemistapoja (vaikkapa lehmä voi osoittaa järjellisyyttään kovin eri tavoin kuin ihminen). Tästä syystä niitä ei voida niputtaa samalle asteikolle vertailua varten. Eläinmaailmasta myös löytyy häikäisevä lista hienovaraisia kykyjä, jotka ihmisiltä puuttuvat, ja jokainen laji on oma, spesifi kollaasinsa erilaisia taidokkuuksia. Se, että jotkut ihmisistä osaavat säveltää sinfonioita tai pohtia fysiikan yhtälöitä saattaa vaikuttaa ihmisen näkökulmasta kerrassaan suurenmoiselta suoritukselta, mutta universumin perspektiivistä nuo taidot voivat olla peräti merkityksettömiä verrattuna lintujen visuaaliseen muistikapasiteettiin tai valaiden kaikuluotainsuunnistukseen. (Kuten ympäristöfilosofi Paul Taylor on todennut, universumin silmin tarkasteltuna ne kyvyt, jotka mahdollistavat lajin sekä ekologian kukoistuksen, ovat taidokkaimpia, ja ihmisen tapa sekä tuhota oman lajinsa että koko biosfäärin elinmahdollisuuksia osoittanee, että meidän kykyjemme arvo on pakan alimmaisena.)

 

Samankaltaisten suosiminen

Mutta eikö ihmiselle ole luontaista suosia oman lajinsa edustajia? Tämä on kolmas yleinen tapa koettaa rationaalisesti oikeuttaa pekonin olemassaoloa ja kuten kaksi edellistä, myös se karahtaa ongelmiin. Ihmisillä on taipumus suosia itsensä kaltaisia ja itselleen läheisiä, mutta mikäli tätä pidettäisiin yksilön arvon perustana, olisi edessä jälleen toivoton suo ihmisten keskinäisiä ongelmia, rasismista ja nationalismista sukupuolisyrjintään. Peräseinäjokelainen voisi siten ylpein äänialoin julistaa, että ainoastaan peräseinäjokelaisilla on yksilöarvo sekä oikeudet, ja että muut on syytä asettaa orjiksi tai nylkeä tulevan syksyn ruoka-antimiksi.

Tärkeää tässä kohtaa on kysyä, miksi taipumus suosimiseen olisi moraalinen peruste – dmillä perusteella juuri tätä taipumusta tulisi kannattaa ja kehittää moraalin saralla? Kuten edellä mainittu Hume väitti, moraali vaatii, että me erotamme sen, miten ihminen tapaa toimia siitä, miten hänen tulisi toimia. Ihminen saattaa olla taipuvainen kaltaistensa suosimiseen, mutta millä perusteella hänen tulisi tuota suosimista myös moraalisesti edistää? Meillä on kirjava lista taipumuksia, aina väkivallasta typeryyteen, mitä me emme pidä seikkoina, joita tulisi pitää moraalin ohjenuorana. Miksi suosiminen olisi tästä poikkeus? Hume itse olikin ponnekas suosimisen vastustaja ja muistutti, että moraali vaatii meitä puolueellisuuden sijaan mahdollisimman tasapuolisen sekä oikeudenmukaisen näkökulman omaksumiseen. Tämä on elintärkeä muistutus, jonka sekä rasisti että ihmiskeskeinen yksilö ovat katteetta sivuuttaneet.

Moraalipsykologinen tutkimus on myös osoittanut, että suosiminen perustuu vähintäänkin osittain kulttuuriin. Pienet lapset leikkivät kaikenväristen kanssa ja näkevät helposti myös sian yksilönä: heille värillinen tai lajillinen samankaltaisuus ei ole moraalisesti relevantti tekijä, ja tuohon tekijään perustuva eriarvoistaminen opitaan vasta myöhemmin, kulttuurin kautta. Tutkimus samoin kertoo, että suosimisjärjestykset itseensä imeneet aikuiset oppivat nopeasti noista järjestyksistä pois, jos heille vain tarjotaan empatiaa mahdollistavia tarinoita erilaisten ja kaukaisten ihmisten elämistä. Samankaltaisten ja läheisten ympärille piirretty viiva voi siis aueta ja ulottua kaikkien huomioonottamiseen, jos me vain jätämme syrjintää ja eroja korostavat kulttuuriset teesit sivuun ja kuulemme meistä erottuvien sekä meille kaukaisten yksilöiden näkökulmasta.

Sen sijaan, että toitotamme kuinka sialla ei voi olla arvoa, sillä sika ei näytä ihmiseltä tai käyttäydy kuten ihminen, onkin huomattavasti hedelmällisempää etsiä sellaista kulttuurista muutosta, joka tuo esille usein kaukaisiksi jäävien eläinten tarinoita. Me tarvitsemme katsauksia siihen, mitä kykyjä muilta eläimiltä löytyy, miten ne elävät, miten ihmisten kohtelu vaikuttaa niihin, mitä on olla erilajinen eläin ihmisen dominoimalla maapallolla. Tällaiset katsaukset toisivat esille niitä samankaltaisuuksia, jotka mahdollistavat läheisyyden myös ihmisen ja sian välillä, ja ne olisivat reitti siihen oikeudenmukaiseen ja puolueettomaan huomioonottamiseen, mitä moraali vaatii.

Nykypäivä tarvitsee empatiaa, mutta se tarvitsee myös älyllistä valmiutta tarkastella omia oletuksia kriittisesti. Kuten Dawkins implikoi, muiden eläinten asettaminen arvottomien kategoriaan on epärationaalista fundamentalismia. Siitä on syytä liikkua eteenpäin, kohti etiikkaa, joka on valmis kohtelemaan kaikkia mielen omaavia olentoja kunnioittaen – lajista riippumatta.

 

2360883544_837c53d336_z

Apatia, zombieland ja tarkkaavaisuus

Sosiologi Stanley Cohen on väittänyt, että länsimaista nykyihmistä vaivaa yhä useammin moraalinen apatia ja flegmaattisuus. Tuo viihteen, kulutuksen ja työn välissä eteenpäin pusertava otus suhtautuu moraalisiin kysymyksiin yhä useammin penseästi, eri toten jos ne kysymykset vaativat häneltä itseltään muutosta. Myös psykiatrinen tutkimus on
Middle_fingerosoittanut apatian yhdeksi merkittävimmäksi syyksi sille, miksi me usein toimimme moraalia vastaan – siis tavoilla, jotka tiedämme vääriksi. Cohen tarjoaa apaattiseksi muuttuneen otuksen suuhun kyynisen lauseen: ”I don’t give a F”. Tuo lause kajahtaa tyynesti ilmaan aivan liian usein, kun kyse on muiden ihmisten tai eläinten hyvinvoinnista. Miksi välittää hitustakaan maahanmuuttajista? Miksi vaivata mieltään sillä, mitä sioille ja kanoille tapahtuu ennen kuin ne muuttuvat kinkuksi ja viilokiksi?

 

Ei ole lainkaan erikoista, että kulutusyhteiskunnan sulatusuuneissa kasvaa apaattisia yksilöitä. Tuo yhteiskunta nojaa siihen, että sen asukit ovat passiivisia ja siten vastaanottavaisia joka puolelta puskevalle mainonnalle. Moraalinen reflektio on piinallinen antiteesi tavalle elää, joka rakentuu markkinoinnin ja kyseenalaistamattoman kulutuksen varaan, sillä reflektoiva ihminen saattaisi jopa sanoa ”Ei” kaikelle sille, jota hänen tulee ostaa ollakseen Onnellinen ja Onnistunut Ihminen. Kulutusyhteiskunta myös kutsuu esille hedonismia, halua tehdä kuten on helpointa ja mukavinta – ostaa sitä kuoleman kyllästämää ruokaa, mihin on tottunut tai niitä vaatteita, jotka ovat halvimpia, pohtimatta kenestä tuo ruoka on tehty tai kuka vaatteet on valmistanut. Maailman ja sen erilaisten olentojen tilasta välittäminen näyttäytyy hedonistisen, oman kehonsa ja mielensä mässäilevään ruokkimiseen tottuneen näkökulmasta lamaannuttavan tylsältä, epämukavalta. On helpompaa, autuaan huojentavaa, uskoa mainonnan kertomuksiin siitä, mitä Onnellinen ja Onnistunut Ihminen ostaa, oli kyse sitten alennuslihasta tai pakkotyövoiman tuottamista trendimekoista.

 

Ennen kaikkea kulutusyhteiskunta vaatii egoismia, oman itsen jatkuvaa
työntämistä maailman keskiöön. Liberalistinen perinne ja sen tapa korostaa yksilön oikeutta tehdä lähes mitä vain, loivat pohjarakenteet oman itsen alleviivaamiselle, joka kulutuksen maailmassa on kasvanut hqdefaultgroteskeihin mittoihin. Egoismi kertoo meille, että meidän tulee saada paljon, lähes kaikki, riippumatta sen kaiken hinnasta muille. Se kertoo, että me olemme hienoja ja rakastettavia juuri niin itsekeskeisinä kuin olemme, välittämättä tekojemme luonteesta ja seurauksista. Egoismi on pienen lapsen ”Minä!” –kiljaisu, joka aikuisen kehossa muuttuu karikatyyriksi siitä, mitä ihminen voisi olla. Juuri tuo ”Minä!” sysää ilmakehään onttoja lauseita siitä, kuinka pakolaiset ovat vain kriminaaleja, luonto vain tylsää puukokoelmaa ja siat vain eläimiä – se haluaa pukea ympäröivän maailman sellaisiin vähätteleviin stereotypioihin, jotka mahdollistavat tuon maailman täydellisen sivuuttamisen.

 

Moraalisesti apaattiset keskittyvät omaan ja läheistensä elämään. He ovat mukavia, rehtejä ihmisiä, jotka tienaavat rahaa voidakseen ostaa sillä kivoja asioita ja jotka katsovat mieluummin laulelmaohjelmaa kuin Mobstr_apathypohtivat sitä, mitä heidän ympärillään muille ihmisille ja eläimille tapahtuu. Samalla, kun he haaveilevat omasta onnestaan, antavat he kerran vuodessa muutaman euron keräykseen ja katsovat jo tämän osoittavan heidän olevan lopulta hyviä, jollei peräti ansiokkaita ihmissieluja. Meistä jokainen on välillä tuo apaattinen otus. Jokaista elämän minuuttia ei voi käyttää muiden hädän pohtimiseen, ja toisinaan me kaikki teemme kuten helpointa ja mukavinta on: me toljotamme näyttöjä ja keskitymme omiin rakkauksiimme, ystäviimme, tai kevytmargariinin hintaan. Ongelma kuitenkin syntyy, kun ”välillä” onkin ”aina” – kun oma minä ja omat rakkaat, omat onnet ja omat shoppailut, ovat todellisuuden keskiö, jonka ulkopuolista ei enää nähdä.

 

Filosofi Iris Murdochin mukaan apatia syntyy mielettömyydestä – kirjaimellisesta mielen kadottamisesta. Kun yhteiskunta asettaa yksilön jatkuvaan television, markettien, näyttöpäätteiden, harrastusten ja alennusmyyntien väliseen paineeseen, seuraa mielen harhautuminen asioihin, jotka ovat lopulta merkityksettömiä. Me näemme kaikkialla välkkyviä viihde- ja mainosvaloja ja haluamme olla jokaisen hetken jollakin tapaa täytettyinä, viihdytettyinä, kunnes kyky reflektioon on yhä kaukaisempi. Kulutus, mediatulva, älypuhelimet tunkeutuvat mieleen sekä ottavat sen haltuun, ja lopulta kyky vain istua ja olla tekemättä mitään on pelkkä ahdistuksen lähde. Ilman pysähtymistä ei ole reflektiota, eikä moraalista havahtumista – me emme voi autenttisesti kohdata ja pohtia muiden olentojen tilaa, jos katseemme on suunnattu kaikkialla mukana kulkevien näyttöjen jatkuvaan, laimeaan uutisvirtaan tai Facebookiin kirjattuihin päivityksiin, jotka piilotetusti kertovat oman itsen erinomaisuudesta.

 

banksy_doorMurdochin mukaan mieletön todellisuus tuottaa mielettömiä ihmisiä, eräänlaista zombielandin harhautettua joukkiota, joka on lopulta vieraantunutta paitsi muista olennoista myös itsestään. Me kadotamme muut, kun keskitymme vain itseemme, ja me kadotamme itsemme, kun näemme sen pysähtymisen sijaan vain keinovalojen, markkinointimetelin, ja yhteiskunnan tarjottimella ojentamien muottien kautta. Juuri tällaisessa tilassa on helppoa tilata tehotuotettua pihviä tai olla rasisti, sillä toiset olennot ovat sumeiden lasien takana, haparoivan, huumatun mielen tavoittamattomissa, ja kyky tavoittaa itsessä oleva moraalinen huoli, harkinta sekä empatia on pyyhkiytynyt pois.

 

Murdoch väittää, että nykyihmisestä on tullut haluton tarkkaavaisuuteen – tilaan, jossa me emme halua itsellemme mitään, vaan jossa me pyrimme näkemään muut sellaisina kuin he ovat, pyyteettömästi, todella havaiten. Ainoastaan tarkkaavaisuus mahdollistaa pysyvää moraalista huolta; sellaista, joka ei leimahda vain hetkellisesti ikävän kuvan tai reportaasin näkemisen jälkeen, vaan joka pysyy ja ohjaa omaa tapaa elää suhteessa muihin. Paluu hektisestä some- ja markettitodellisuudesta kohti tarkkaavaisuutta on mahdollista vain, jos hetkeksi sivuutamme ympäröivän yhteiskunnan metelin ja astumme etäämmälle, yksinäisyyteen. Se vaatii myös sitä, että tuo yksinäisyys ei koostu egosta, vaan työntää sen mahdollisimman kauas. Tarkkaavaisuuden tilassa ostoskasseja juuri käsissään raahannut, television deittiohjelman eteen takissaan hikoillen hakeutumassa ollut, kellon eteenpäin kulkevaa jumputusta miettinyt Kuluttaja voikin äkisti pysähtyä ja nähdä edessään olevan puun, kiven, lintuparven sekä muistaa jotakin meihin kaikkiin sisäänrakennettua. Tarkkaavaisuus ei ole esoteerinen hippitila, vaan jotakin hyvin yksinkertaista: sen kautta voidaan havaita muut olennot ilman, että havainto olisi omien halujen tai kulttuuristen stereotypioiden rankasti siivilöimää. Siasta tulee ”kinkun” sijaan tietty, mielen omaava otus, ja toisesta ihmisestä ”mamun” sijaan spesifi, oman validin näkökulmansa omaava yksilö.

 

Tämä ei tarkoita, että ihmisten tulisi linnoittautua viikoiksi Kainuun metsiin erakoimaan voidakseen olla moraalisia. Se ei myöskään tarkoita, että heidän tulisi täysin sivuuttaa oma hyvinvointi ja muuttua maailman edessä suureleisesti uhrautuviksi marttyyreiksi. Se ei vaadi, että ihminen ei enää lainkaan koske älypuhelimeen, selaa television kanavia tai astu jalallaan kauppaan. Se ei siis vaadi asketismia. Sen sijaan tarkkaavaisuus tarkoittaa kykyä sammuttaa hetkeksi ympäröivä kakofonia ja olla hiljaisuudessa, omia tottumuksia rehellisesti ja pelkäämättä jäsentäen, sekä kykyä muistaa, että omat halut eivät ole universumin päätepiste vaan jotakin, joiden tulee nivoutua yhteen sen tosiasian kanssa, että me emme ole tässä todellisuudessa yksin.

 

Jos siis nykyihmisen paidan etumuksessa lukee suurin kirjaimmin ”Minä” ja jos hän mitä mieluiten sihahtaa, ettei välitä vattuakaan muun väristen ihmisten tai muun lajisten eläinten kohtalosta matkallaan kohti omaa, mindlessnessuljasta elämää – jos hän on moraalisen apatian prototyyppi – on hän mielettömyyden tilassa. Filosofi Simone de Beauvoir totesi, että vieraantunut ihminen elää ”lapsenomaisessa maailmassa”, seuraten kuuliaisesti yhteiskunnan paineita ja kantamatta koskaan vastuuta omista toimistaan. Juuri tässä lapsenomaisuudessa apatia kasvaa, kunnes ihmisistä tulee infantiileja, muita syrjään potkivia, tökeröitä heittiöitä, ja juuri se tukee mielettömyyttä, eläväksi kuolleeksi muuttumista. Tällaiseen kurjuuteen tulee hakata halkeamia hakeutumalla tarkkaavaisuuteen; tilaan, jossa ei zombien tavoin seuraa laumaa ja sen myhähdyksiä siitä, miten kunnon ihminen toimii ja ajattelee, sekä tilaan, jossa koettaa nähdä sekä itseen että muihin, ilman itsekeskeisyyden raskaita silmälappuja, oma vastuu kohdaten.

 

Jos apatia siis sysää kouraan tehotuotetun makkaran , ohjaa tarkkaavaisuus lopulta hämmentävän helppoon huomioon: myös muilla ihmisillä, muilla eläimillä, on oma mielensä joka ansaitsee huomiota ja oma arvonsa, joka vaatii hedonististen tuhahdusten sijaan akuuttia huolta. Tarkkaavaisuus pakottaa samalla kohti tiedoista epämukavinta – ymmärrystä siitä, että maapallolla on valtava määrä ihmisiä ja eläimiä, joiden todellisuus on kaikessa väkivallassaan, karuudessaan, pelossaan, ja kärsimyksessään oman hedonismimme vastakohta, ja että meidän omat tekomme voivat joko pelastaa noita yksilöitä tai ylläpitää heidän helvettiään.

 

009951c26aeb644046c65e96fc0122a3

Metsästys, kivääri ja identiteetti

Vuosia sitten kävelin ystävieni kanssa englantilaisella maaseudulla, kun läheltä alkoi kuulua pauketta ja huutoa. Laskeuduimme kukkulan takana olevalle lammelle, jossa vastaan iski riipova näky. Kourallinen miehiä ampui suurta sorsaparvea, jonka oli yllättänyt. Haulien tuoksu täytti ilman, korvamme lukkiutuivat paukkeesta, ja lintuja putosi maahan edessämme, takanamme, sivullamme. Viimein, meidät nähtyään, yksi miehistä komensi hiljaisuuden. Pauke lakkasi ja sen korvasi korkea vihellys ja ujellus – ääni, jota vahingoittuneet ja maassa räpiköivät sorsat päästivät. Maassa makasi ja ryömi noin 20 vielä elossa olevaa sorsaa kuolleitten parvitovereidensa rinnalla. Ne pyrkivät hätääntyneinä eteenpäin, siivet tai selkä verta valuen; ne koettivat levittää siipensä lentääkseen mutta kellahtivat maahan.

Lamaannuimme, sitten huusimme luoksemme kävelleille miehille, että näiden tulee lopettaa kituvat linnut. Miehet olivat vihaisia, olimmehan keskeyttäneet heidän metsästysoperaationsa, ja joku heistä nauroi ylimielisenä: ”Lopettakaa itse, saakelin kaupunkilaiset!”. Yksi keräsi lintuja: noukki jaloista, kokosi kimpuksi monta ja roikotti pää alaspäin räpiköiviä lintuja yhteen kasaan. Kasasta muodostui tokkuraisten, viimeisillä voimillaan eteenpäin liikahtelevien tai vain tärisevien lintujen röykkiö, kuin elävien olentojen roskis. Kun muut riitelivät miesten kanssa tai koettivat itse ottaa sorsia hengiltä, jähmetyin katsomaan kauempana tapahtuvaa näytelmää. Purossa ui vahingoittunut ja kimeästi uikuttava naarassorsa epätoivoisesti, hätääntyneenä edestakaisin. Rannalla vaakkui ehjäksi jäänyt koiraslintu, yhtä lailla hätääntyneenä, naaraan liikkeitä seuraten ja sen perässä juosten. Naaraan kannoilla, vedessä, oli metsästyskoira, jolle omistaja huuteli rennosti, piippu suussaan, ohjeita.

caveman-finalMetsästys jakaa. Yhdellä puolella seisovat ne, joiden mukaan metsästys on luontainen tapa kohdata eläin ja kenties se kaikkein alkukantaisin ihmisyyden muoto. Heidän väitteissään metsiin kiväärien kanssa lompsivat toteuttavat jonkinlaista alkuperäistä ihmisyyttä ja antavat esivanhempien veren pulputa suonissaan – metsästyksestä tulee ikään kuin biologinen, ihmisolemukseen liittyvä tarve, joka kaikessa biologisuudessaan yhdistää ihmisen historiaan. Toisella puolella taas seisovat ne, joiden mukaan metsästys on, pitkästä historiastaan riippumatta, vain yksi tapa hankkia ravintoa – se ei siis ole biologinen, essentiaalinen osa ihmisyyttä, vaan valinta, joka tietyissä tilanteissa tehdään ravinnonsaannin täyttämiseksi. Koska nykypäivänä metsästys on aniharvoin ja harvoissa paikoissa välttämätön keino hankkia ravintoa, on siitä tullut jotakin varsin erilaista verrattuna tuhansien vuosien elk2
takaisiin esivanhempiemme toimiin: se on harrastus, ja sitä kautta ylellisyyttä. Siinä, missä esivanhempamme tappoivat
selviytyäkseen, tapetaan nyt virkistyksen
vuoksi, omaksi iloksi, porukassa kokoontumisen nimissä, urheiluksi. Funktio on muuttunut, ja samalla metsästyksen luonne sekä oikeutus ovat muuttaneet täysin asuaan.

Taustalla värisee raadollinen motiivi: status ja identiteetti. Luonnollisuus-ajattelusta on tullut modernissa yhteiskunnassa yksi identiteetin muoto. Luolamiesten maskuliniteettiä etsivät miehet vaeltavat metsiin tappamaan, ollakseen biologisia selviytyjiä, leijonia leijonien joukossa. Heidän vierelleen on ilmestynyt yhä enemmän myös naisia, jotka samalla tapaa vankistavat wpid-kendall-jones-huntingmetsästyksen kautta identiteettiään ”selviytyjinä”, vahvoina verentuoksuisina olentona, jotka pystyvät tappamaan elääkseen. Kaiken takana leijuu tietty armottomuuden mentaliteetti: olet vahva, olet selviytyjä, jos voit heittää kiväärin olallesi ja tappaa. Lopulta metsästys kertookin myös statuksesta – siitä, minkälainen ihminen tässä yhteiskunnassa olet. Oletko verta juova selviytyjä, ravintoketjun huipulle nouseva voittaja, kilpailun kuningas tai kuningatar, vai jotakin muuta? Ei kenties olekaan sattumaa, että monissa maissa juuri rikas eliitti maksaa hulppeita summiaarticle-2123772-126E2355000005DC-233_634x475 metsästysviikonlopuista, ampuakseen mitä erilaisimpia, heidän eteensä raahattuja eläimiä; eikä myöskään se, että ”alemmissa luokissa” lymyää oma, yhtä innokas mutta eri sävyjä saava metsästysmentaliteetti. Ne, joilla on valtaa, osoittavat sitä myös kyvyssään tappaa ja ne, joilla ei yhteiskunnassa valtaa nimettävästi ole, osoittavat sitä edes suhteessa muihin eläimiin.

Ovatko metsästäjät siis verenhimoisia hulluja, luolamiehiä- ja naisia, jotka alkukantaisuuden yksinkertaisuus suonissaan janoavat valtaa lymytessään pusikoiden piiloissa aseet hikisissä kourissaan? Eivät tietenkään. Jotkut heistä näkevät asian varsin mutkattomasti: eläimiä syödään joka tapauksessa, joten on parempi syödä niitä eläimiä, jotka ovat eläneet vapaasti, monotonisten eläintehtaiden ulkopuolella. He eivät halua eläinten kituvan, ja he luultavasti olisivat toimineet toisin kuin nuo englantilaismiehet, jotka nauraa röhöttivät sorsien kituvalle rimpuilulle. He nauttivat metsissä kulkemisesta ja kokevat ottavansa osaa johonkin viattomaan luonnollisuuteen, joka on valta-kysymysten tuolla puolen. Identiteettien, ja erityisesti luonnollisuuteen sekä valtaan liittyvien identiteettien, hakeminen on kuitenkin harvoin tietoista. Sitä tuotetaan kulttuurisesti, ja metsästykseen nivoutuvat oletukset ihmisyydestä sekä statuksesta ovat rivien väliin kirjoitettuja. Se, mikä yksilötasolla on viatonta, voikin kulttuurisesti olla jotakin muuta, ja (lähes) tiedostamattaan myös yksilö voi hakea, haluta ja toisintaa tuota ”muuta”.

Metsästystä tulisikin arvioida kulttuurisena käytänteenä, ei pelkästään yksilön cc2011-fa-destroys-01valintana. Mitä kertoo ihmisyydestä ja ihmiskuvastamme se, että koemme tappamisen oikeutetuksi ”harrastukseksi”? Voidaanko metsästyksen nykymuotoja pitää verrannollisina esivanhempien elinkamppailuihin? Onko jahtaaminen ja tappaminen oikeutettua, kun se ei ole selviytymisen kannalta välttämätöntä? Minkälaista ihmiskuvaa, ihmisidentiteettiä, metsästys tuottaa? Minkälaista eläinkuvaa tuottaa käytänne, joka asemoi eläimen silkaksi ammuttavaksi resurssiksi?

Nämä kysymykset ovat tärkeitä, elämäntärkeitä, sillä metsästyksellä on kohteensa. Nuo kohteet ovat tietoisia, ajattelevia, kokevia olentoja, jotka tuntevat haulit, cow-and-calf-moose-in-grass-kincaid-michael-jonesluodit ja ansat nahoissaan, ja jotka tekisivät mitä vain saadakseen säilyä elossa. Monet menneiden aikojen metsästäjät eri kulttuureissa tunnistivat tämän ja pitivät metsästystä moraalisesti merkityksellisenä seikkana – eivät neutraalina harrasteena. He lepyttivät eläinten henkiä peijaisilla ja koettivat ottaa vain sen, mikä välttämätöntä oli. Eläinten mielen ja arvon näkeminen saattoi siis limittyä osaksi metsästystä – ja niiden rikkominen oli seikka, jonka tuli perustua välttämättömyyden, selviytymisen, varaan. Nykypäivänä moni vähättelee eläinten mieltä ja arvoa. Hirvistä ja jäniksistä tulee biologista resurssia, populaatioiden ja kantojen edustajia, jotka voidaan tappaa välttämättömyyden sijaan harrastuksen nimissä. Kunnioitus on kadonnut, ja sen korvaa useissa yhteyksissä – erityisesti pedoista puhuttaessa – jopa halveksunta ja viha.

Eläimet kuitenkin ovat, tosiasiallisesti, mielen omaavia olentoja, ja niiden silkaksi resurssiksi nimeäminen on siten eläimellisyydestä vieraantunutta. Samalla etäännytään moraalista – seikasta, joka on kenties kaikkein ”luonnollisin” osa ihmislajin kehitystä. Kun eläin muuttuu ”luonnonresurssiksi” tai ”kannaksi”, jolla itsessään ei ole mieltä, merkitystä tai arvoa, kadotetaan myös oleellinen pala ihmisen moraalisesta potentiaalista. Kadotettu pala muuttuu vieläkin suuremmaksi, kun huomioidaan, miten ja minkälaisia kokemuksia metsästyksellä haetaan: metsästyslehdet ja nettifoorumit kertovat räikein kirjaimmin siitä nautinnosta, jota metsästäjä etsii ja saa jahtaamisesta sekä taposta. Herää aivan liian harvoin esitetty kysymys: onko jalostavaa etsiä nautintoa toisen olennon ahtaalle ajamisesta ja kuolemasta? Onko ihmismieltä ja moraalia edistävää, että kulttuurina ja yhteiskuntana pidämme tätä hyväksyttävänä mielihyvän lähteenä, ”kivana harrastuksena”?

Jää kaksi metsästystä puoltavaa väitettä. Ensiksi, eikö todellakin ole parempi syödä vapaan hirven kuin vangitun naudan lihaa? On totta, että hirven elämä on ollut hulppeasti parempi kuin tehotuotannon betonilattioilla elävän naudan. On kuitenkin myös yhtä totta, että hirven hyvä elämä loppuu luotiin, ja että jos ”hyvä elämä” on meille arvo, on irvokkaan epäloogista olla näkemättä myös sen säilymisessä, olemassaolossa, arvoa. Helpoin vastaus onkin tämä: meidän ei ole pakko syödä sen enempää hirveä kuin nautaakaan. Valinta on keinotekoinen. Mutta entä ekologia? Eivätkö hirvet tulisi ikkunoista sisään, jos niiden perään ei No-Huntingusutettaisi pystykorvia, ja eivätkö jänikset täyttäisi koko maan massallaan, jos niiden suotaisiin lisääntyä vapaasti? Eivätkö sudet juoksisi pitkin kyläteitä, pieniä lapsia hengiltä raadellen? Ihmiskeskeinen ideologia on toistanut absurdia ajatusta, jonka mukaan ihminen on muun luonnon valtias ja hallitsija, taho jota ilman tasapaino olisi menetettyä. Samalla luonnosta on tullut paikka, joka olisi anarkistinen, kaoottinen, raiteiltaan syöksyvä keidas ilman ihmiskuningasta. Yhteiskuntajärjestyksen idea on siirretty luonnonjärjestykseen. Tämä ideologinen näkemys on kuitenkin biologisesti erikoinen: ihmisen historia maapallolla on varsin lyhyt, ja luonto on selvinnyt ilman ihmistä mainiosti (sekä nykyisen massasukupuuttoaallon huomioiden, huomattavasti paremmin). Ennen ja jälkeen ihmisen eivät hirvet ylikansoita maata tai sudet heilauta maapalloa raiteiltaan silkalla populaatiopainollaan. Ihminen säännöstelee kantoja yleensä omia tarkoitusperiään varten, ei ekologisen tasapainon tuottamiseksi. Hän vaatii petojen päät seinälleen ja riistakannat suuriksi, siten pikemminkin vinouttaen ja rikkoen kuin tukien ekologiaa. Hän tuottaa ongelmia (esimerkiksi avohakkuita, jotka lisäävät hirvikantaa) ja vain harvoin tarjoaa ratkaisuksi muuta kuin kuolemaa.

Suomessa metsästyskausi on jälleen alkanut. Lähimetsäni paukkuvat säännöllisesti, läpi päivän. Sorsat, jotka uivat vierelläni koko kesän, ovat kadonneet. Toivon, että ne eivät päätyneet siipirikoiksi tai saaliiksi veneen pohjalle, vaan että niiden siivet piiskaavat ilmaa, tuolla jossakin.

ducks_flying_over_water-1920x1080

Inhimillistäminen, Disney ja eläinteollisuus

Walt Disneyä on syyttäminen kaikesta. Hän toi maailmaan Bambin, ja pian mikään ei ollut ennallaan. Itkettyään metsästäjälle emonsa menettäneen peuran surua, alkoi länsimainen ihminen itkemään kaikkien eläinten puolesta. Koirista tuli pieniä ihmisiä ja norsuista dumboja, joita kuului rakastaa. Karvaisista, höyhenikkäistä ja suomuisista otuksista, aiemmin ”elukoiksi” tiedetyistä, tuli söpöjä, ihania, rakastettavia. Muutamassa vuosikymmenessä liikutuksen liikehdintä kasvoi niin, että sioillekin alettiin vaatimaan oikeuksia. Huuhaata ja sen ytimessä tuo kirosanoista kauhein: ”Inhimillistäminen”.

funny_dog_pictures_country_dog_asks_if_you_are_from_the_cityTälle kauheudelle antoi lähtökuulutuksen kaupungistumisen prosessi, jonka tiiviissä otteessa ihminen kadotti kosketuksen eläimiin. Lannanhajun ja veren maun hävitessä steriiliksi muuttuneen ihmisen mielenmaailmasta, alkoi hän näkemään ihmisyyttä kaikkialla ja kehittämään eläinsuojelulakeja varjelemaan niitä, joiden lantaa ja verta hänen esiäitinsä olivat vielä hetkeä ennen lapioineet. Siasta tuli söpö otus, jolle vaatia oikeuksia sillä hetkellä, kun ihminen ei enää tuntenut sikaa. Kun kalmanlöyhkä oli poistunut hänen nenästään ja kun hänestä oli tullut ”vieraantunut”.

Jos vieraantuminen potkaisi eläinoikeudet liikkeelle, ja jos Disney työnsi niille lisää kyytiä, olivat viimeisenä silauksena tässä prosessissa ymmärtämättömät naiset. Tytöt. Sellaiset, jotka syyllistyvät sentimentaalisuuteen, tunteiluun, jotka juoksevat pitkin peltoja minkkejä tai kettuja vapauttamaan. Yhteiskunnan rationaalisuudesta otteensa kadottaneet, bambeja ja dumboja ympärillään näkevät, siat söpöiksi kuvittelevat, tunteelliset tytöt.

Ja siinä hän seisoo: eläinoikeusajattelun karikatyyri. Kaupungistunut, eläimistä vieraantunut nainen, joka on hieman liian pehmeä, hieman liian tunteellinen otus – sellainen, joka inhimillistää eläimiä, koska ei ole antanut käsiensä suolistaa 954990niiden kuolleita ruhoja. Tämä otus saa tuntea niskavilloissaan kiukun henkäyksiä, kun lannan hajun edelleen sieraimissaan kantavat, rationaalisuuteen vetoavat ja bambeja ampuvat tahot kertovat heille kärsimättöminä kuinka sika on vain sika (on vain sika).

Tuttu narratiivi?

Narratiivit kumpuavat aina tietystä näkökulmasta, tietyn perspektiivin kautta. Ne eivät ole neutraaleita, vaan värittyneitä. Usein nuo näkökulmat ovat poliittisia: niiden pintaan ja juuristoon on kirjoitettu tietty tapa nähdä maailma, tietty maailmankuva, tietty näkemys siitä, kenellä on arvoa ja kenellä ei, kenellä on valtaa ja kenellä ei. Kun tuo politiikka on esille kirjoittamatonta, dogmaattista, vaille perusteluja jätettyä – kun sitä siis pidetään niin itsestäänselvällä tavalla totena, että sen poliittisuutta ei enää nähdä – on kyseessä ideologia. Kuka siis tuottaa karikatyyrin eläinoikeusajattelusta? Kenen intresseihin, kenen tapaan nähdä maailma se perustuu? Mikä on sen poliittinen, ideologinen tausta?

Ianthro1-2hmiskeskeisyys on poliittinen maailmankuva, joka puristaa suurta osaa länsimaisesta väestöstä kiiltävien pihtiensä väliin. Ihmiskeskeisyyden tuottamissa narratiiveissa, maailmaa jäsentävissä kertomuksissa, ihminen on hierarkian huippu, olennoista uljain ja erinomaisin. Huipulle hänet on asettanut joko jumala, jonka kuvaksi hän itsensä mieltää, tai evoluutio, jonka vanhalla tikaspuumallilla hän on halunnut kiivetä korkeimmalle askelmalle. Oli hän sitten jumalan kuva tai evoluution huipentuma, jaksaa hän ylistää erityiskykyjään ja taipumuksiaan vuolaasti, sekä rakentaa niiden varaan ajatuksen erityisarvosta ja tuota arvoa seuraavasta erityisoikeudesta käyttää väkivaltaa suhteessa muihin, asettaa nuo muut silkaksi hyötykäytettäväksi resurssiksi, materiaksi. Luonnosta, ympäristöstä, muista eläimistä tulee biomassaa. Itsessään arvotonta, kasvotonta, hyötykäytettävää tavaraa.

Tuo ihmiskeskeisyys poltti jälkensä länsimaiseen psyykeen erityisesti 1600-luvulta lähtien, jolloin filosofi Rene Descartesin dualistinen ajatus siitä, että16226844697_aa353c4bb5_k vain ihminen on subjekti koko muun todellisuuden ollessa objektien epäkiintoisaa merta, potentiaalista resurssia, välineitä ihmisen edun tavoittelussa, tarttui uuden tiedekäsityksen rataksiin. Toki eläimiä ja ympäristöä oltiin hyödynnetty jo aiemmin, mutta usein tuo hyödyntäminen oli saanut moraalisen ulottuvuuden tiedostavia muotoja: myöskään suomalaisessa perinteessä hirven tappaminen tai metsän kaataminen ei ollut neutraali seikka, vaan asia, johon tuli suhtautua vakavuudella, harkiten, eläintä ja metsää lepytellen. 1600-luvulla moraali kadotti otteensa eläin- ja ympäristökysymyksistä. Eläinten käytöstä, ympäristön hyödyntämisestä tuli ”arvovapaata”, sinällään merkityksetöntä, jotakin yhtä oleellista kuin kuolleen oksan taittaminen. Nykypäivänä tuo kartesiolainen moraali on voimallisempi kuin koskaan.

Juuri ihmiskeskeisyys tuottaa narratiivia vieraantuneesta, inhimillistävästä, sentimentaalisesta kettutytöstä. Maalaa suurella pensselillä karikatyyrejä, joita vastaan ärjyen ponnahtaa, kuuntelematta koskaan, mitä tuolla karikatyyrin alle jääneellä ihmisotuksella on sanottavana. Ihmiskeskeinen ideologia huutaa ympäröivästä kulttuuristamme esille, sitä on mahdotonta paeta, ja sen sanoma on selvä: on itsestäänselvää, että eläimet ovat tuotantovälineitä, että vain ihmisellä on arvoa, että ympäristösuojeleminen on hippien hommaa. Niin itsestäänselvää, että sitä ei tarvitse perustella. Niin itsestäänselvää, että se oikeuttaa hyökkäyksiin, karikatyyreihin, joita sitten pidetään yhtä lailla itsestäänselvinä kuin ihmiskeskeisyyden ideologiaakin.

Pysähdys. Onko eläinoikeustoimija vieraantunut, inhimillistävä bambi-fani?

Vieraantuminen? Juuri eläintuotannosta vieraantunut yhteiskunta on johtanut siihen, että eläimiä käytetään enemmän kuin koskaan, intensiivisemmin kuin koskaan. Nykyinen eläintuotanto on uusi, groteski ilmiö, jonka puitteissa sioista ja naudoista tehdään yhä mekaanisemmassa ympäristössä eläviä tuotantoyksiköitä. Vielä 1500-luvun ihminen olisi luultavasti kavahtanut – lannanhajuisenakin, verenkin peitossa – sitä tapaa, jolla eläin on täysin menettänyt yksilöllisyytensä ja arvonsa, sekä muuttunut nimettömäksi, kasvottomaksi biologiaksi, yhdeksi tuhansista vierellään 5kasvavista, pian lihaksi muuttuvista lajitovereistaan. Tämä on mahdollista vain vieraantuneessa yhteiskunnassa, jossa eläin kohdataan ainoastaan pakastealtaalla tai lautasella. Eläimestä etääntyneessä yhteiskunnassa, jossa ihmisen ei tarvitse nähdä todellisuutta, josta hänen ruokansa on peräisin.

Eläinoikeuskielen synty puolestaan kertoo lähentymisen prosessista, halusta kapinoida vieraantumista vastaan. Historiallisesti se nivoutuu osaksi pyrkimystä katsoa eläinten käytön taakse, tuoda tuon käytön konkretia, piilotettu todellisuus, näkyväksi. Eläinten esille tuonti joko kirjallisesti tai visualisoiden on ollut eläinoikeusajattelun synnyn kulmakivi – halu päästä lähemmäksi sitä eläintä, josta vieraantuminen on mahdollistanut yhä kliinistyvän käytön ja tehostuvan tuotannon. Oli kyseessä sitten Joanne5viktoriaanisen ajan soluttautuja, joka raportoi eläinkoelaboratorioiden väkivallasta ja teurasmarkkinoiden ruoskaa iskevästä silmittömyydestä, 1970-luvun filosofi, joka kirjoitti vavahduttavia yksityiskohtia eläintuotannon pimeästä ja piilotetusta puolesta tai 2000-luvun aktivisti, joka väläyttää esille kärsimyksen kuvamateriaalia, on eläimen ja eläintuotannon tuominen lähemmäs ihmiskeskeisyyyden etäännyttämää yksilöä eläinoikeusliikkeen keskiössä. Polkuhintaan myyty jauhelihapaketti kertoo vieraantumisesta, eläinoikeustoimija puolestaan halusta tuoda kadotettu eläin takaisin (jälki)modernin ihmisen muistiin.

Disney? Eläinten inhimillistäminen, söpöistäminen, limittyy yhteen eläinten laajenevan hyväksikäytön kanssa. Sama 1900-luku, joka toi meille Disneyn, toi meille räjähdysmäisesti kasvavan hampurilaisvuoren. Jokainen tietää, että peurat eivät oikeasti nuku pupujen vierellä, että Babe-elokuvan puhuvia il_340x270.558409936_owudpossuja ei ole olemassakaan. Yhtälailla kuin kettutytöt, ovat Disneyn eläimet karikatyyrejä – sellaisia karikatyyrejä, jotka etäännyttävät toislajisista eläimistä ja noiden eläinten oikeuksia ajavista yhä voimallisemmin. Juuri tämä mahdollistaa kinkkuvoileivän mutustelun Babea katsottaessa – kinkkuihminen tiedostaa nähdyn olevan fantasiaa, karikatyyriä, ja olevan sitä juuri siksi, että se leikkii kaikkien jakamalla tietoisuudella siitä, että peurat ja porsaat eivät itke tai laula. Samalla tapaa kuin naiseksi pukeutuva mies nostaa naurunrymäköitä fobiasta kärsivissä, nostaa ihmiseksi puettu peura viihdearvoa ihmiskeskeisessä mielessä, ja molemmissa logiikka on sama: ”oikeasti” mies ei ole nainen, eikä eläin ihminen. Disneyn eläinkuva kumpuaakin eläinten toiseuttamisesta, sillä sen taustalla loimottaa ihmiskeskeisyyden eläin, se ”oikea” eläin, joka on kaikkea muuta kuin ihminen. Kuvitteellisen Baben takana seisoo todellinen, likainen, puhumaton karju, joka syödään. Disneyn eläinhahmot eivät koristakaan eläinoikeusaktiivin mielenmaisemaa, vaan McDonaldsin lihantuoksuisia pintoja. (Mistä luulet tämän blogin bambikuvan olevan peräisin? McDonaldsin Happy meal -ateriasta.)

Söpöt eläimet, söpöistetyt, inhimillistetyt hahmot, ovat myös tabu-eläimiä, joilla voidaan siirtää huomiota pois moraalisista ongelmista: jos me itkemme kun Babe itkee, jos me kohtelemme koiraa kuin pientä ihmistä, me toki olemme hyviä, eläinrakkaita, hyväksyttäviä olentoja, vaikka söisimmekin sikaa tai pitäisimme koiraeläimen turkista yllämme. Eikö niin? Rakkaus inhimillistettyä kohtaan siivoaa pois sen väkivallan, joka kohdistuu aktuaaliseen, elävään, kasvottomaksi jäävään eläimeen. Inhimillistetty eläin onkin lihansyöjän ehdoton kumppani – ihmisen paras ystävä, joka poistaa kasvottomiksi jäävien eläinten käyttöön ja tappamiseen liittyviä epämukavuuden tunteita, puhdistaa pois ikävät, kiusalliset kysymykset. Söpöistetyt eläimet ovat kiinnike, johon kiiltokuvamaisesti projisoida oma eläinasenne, ja jonka kautta piilottaa, sivuuttaa tuon asenteen todellinen luonne. Niiden ympärille onkin kutoutunut modernin ajan yksi erikoinen ilmiö: söpöjä eläinvideoita netissä tykkäilevät ihmiset, jotka ostavat koirilleen pinkkejä takkeja ja pitävät itseään ”eläinrakkaina” samalla, kun heidän kätensä hamuavat lihaa, nahkaa ja turkiksia.

Tunteet? Etääntynyttä eläinsuhdetta määrittää tunteiden kirjo. Ylemmyydentunto. Halveksunta. Inho. Jopa viha. Ihmiskeskeisyys ei ole tunteista riisuttua, vaan 487871_434739069952261_161462839_nniistä kumpuavaa, niihin nivoutuvaa. Sutta kivääri kourassa jahtaava ei ole puhtaan rationaalinen, tunnekuollut kone. Meistä kukaan ei ole. Häntä ajaa puolukkamättäiden läpi eteenpäin negatiivisten tunteiden kollaasi, ja sen keskiössä viha tuntemattomaksi jäävää sutta kohtaan. Samalla tapaa sian reisilihasta suuhunsa ojentava voi oikeuttaa tekonsa väljähtyneellä, miedolla halveksunnalla, jolla hän sian kaltaisia typeriksi, likaisiksi otuksiksi mieltämiään kanssaeläimiä lähestyy. Ihmiskeskeisyys onkin vahvasti tunnesidonnaista, tunteista kumpuavaa, eikä se voi siten osoittaa heristävää sormeaan kohti eläinoikeustoimijaa. Päinvastoin: tähän kuvioon kettutytöksi parjattu koettaa tuoda myös jotakin positiivista – kykyä empatiaan, vastuuntuntoa, pelottomuutta erilaisuuden edessä. Ja samalla hän ehdottaa, että ihmiskeskeisyyden ideologiaa ja sen ytimessä loimottavia tunnereaktioita jäsennettäisiin myös ajatellen, moraalikeskustelun kautta.

Vieraantunut, tunteikas, inhimillistävä kettutyttö/ituhippi/viherpiiperö on ideologinen konstruktio, joka palvelee tiettyä maailmankuvaa, tiettyä tapaa nähdä todellisuus ja ihmisen suhde muihin eläimiin. Se on keino leimata, hyökätä, marginalisoida, sekä erityisesti keino mitätöidä keskustelu eläinten moraalisesta asemasta. Sen esittäminen herättääkin kysymyksen siitä, miksi keskittyä ad hominem -leimoihin silloin, kun tulisi puhua moraalista. Miksi kohdistaa huomio väitteisiin yksilön taustasta sen sijaan, että puhuttaisiin itse väitteistä?

Descartes, tuo eläinetiikassa pirun asemaan noussut dualisti, ehdotti kolkon eläinkuvansa lisäksi myös jotakin eläinkontekstissakin hyödyllistä. Hän puhui ”anteliaisuudesta” tunteiden perustana ja hyveenä, joka mahdollistaa hyvään pyrkivän tavan hahmottaa muita, jäsentää maailmaa. Anteliaisuus on pyrkimystä irrottautua niistä tunteista, jotka palvelevat hedonismia, sokeutuneita haluja, maailmaa vääristäviä käsityksiä. Antelias ihminen astuu etäämmälle haluista ja sen ympärille solmituista tunteista ja haluaa nähdä todellisuuden myös ajattelun, rationaalisuuden, sekä sitä tukevan tunnemaailman kautta. Hän on valmis esittämään moraalisia kysymyksiä ja valmis vastaamaan niihin ilman, että tukeutuisi fakkiutuneisiin ennakkoluuloihin, ennakkotunteisiin, ideologioihin.

Kenties eläinkeskustelukin vaatii juuri tätä – karikatyyrien sijaan avoimuutta, harkintaa, itsekritiikkiä, halujen avaamista, omien ideologioiden purkamista. Toisen kohtaamista ja kuulemista, oli kyseessä sitten sika tai sian oikeuksia puoltava ihmisolio. Anteliaisuutta.

leparasite-scheme

Vieraantumisen politiikka: maskuliininen mies ja makkara

Miehet syövät lihaa. Totta kai miehet syövät lihaa? Miehet eivät arastele, tunteile. He osaavat ajatella järjellisesti, ymmärtää asiat kuten asiat ovat. Luonnon kiertokulun. Miehet eivät hempeile ja sorru sääliin. He eivät silittele pupuja, vaan syövät niitä, karjaisten leuat rouskuen ”liha on hyvää!”. He ovat kyllin kykeneväisiä tiedostaakseen, että tunteellisuuden sijaan maailma on armottomuuden paikka. Sellainen, jossa elämä tulee kuolemasta, ja jossa tappaminen on luonnollista, miehisyyden rintamerkki. Miehinen mies syö pihviä veren maku kielellään ja tarpoo pitkin metsiä kivääri selässään. Suomalainen, miehinen mies. Ei mikään sivari tai ituhippi, vaan rehti, raavas, suomalainen mies. Sellainen, joka paistaa makkaraa erätulilla ja puhuu syljeksien kettutytöistä ja viherfemakoista.

Stereotypia?

Filosofi Simone de Beauvoir kirjoitti Toinen sukupuoli -teoksessaan tavasta, jolla suuri osa ihmisistä hyväksyy identiteetit simone_de_beauvoir_2annettuina. Heille maailma on ennaltamäärätty ja itsestäänselvä: juuri sellainen kuin minkälaiseksi heitä edeltävät muutama sukupolvea ovat sen kuvanneet. Nainen on tunteellinen, alistuva, monessa mielessä avuton ja kykenemätön; mies itsellinen, vahva, kyvykäs. Raavas. Asiat rationaalisesti näkevä. De Beauvoir korosti, että nämä identiteetit eivät kuitenkaan ole luonnollisia, vaan luotuja, kulttuurin rakentamia. Hänestä niiden kyseenalaistamaton hyväksyminen olikin pahinta, eksyttävää sokeutta – ”huonoa uskoa”. Sen puitteissa me luulemme olevamme luontaisesti sitä, mitä yhteiskunta kertoo meidän olevan. Ja sen turruttamina me emme tule vapaiksi itse määrittää oma minuuttamme. Elämä jää epäautenttiseksi, epäaidoksi, elämättömäksi.

De Beauvoirin aikoihin verrattuna on tapahtunut paljon. Silti identiteettien listalla arvopaikkaa pitää usein edelleen maskuliinisuus – tuo myyttinen kulttuurin rakennelma, jota peniksen omaavien ihmisten odotetaan toteuttavan. Siinä, missä yhtälailla luotu myytti feminiinisyydestä kertoo pehmeydestä, joustavuudesta, huolenpidosta, tunteellisuudesta, riippuvaisuudesta ja harkitsemattomuudesta, kertoo maskuliinisuus kylmäpäisyydestä, ehdottomuudesta, järjellisyydestä, itsenäisyydestä, kontrollista. Siinä, missä naisen odotetaan synnyttävän, odotetaan miehen tappavan. Kunnon miehen. Ja yhteiskunnan odotukset ovat kovat; ne luovat painetta, niiden lonkerot tökkivät joka puolelta, kuristavat otteeseensa. Paine on muiden katseissa, muiden odotuksissa, ja sitä myöden omassa itsetunnossa, kyvyssä nähdä oma minä arvostettavana, hyväksyttävänä. Elämästä tulee vapaiden valintojen sijaan areena, jolla me pyrimme suoriutumaan yhteiskunnan vaateista, sen asettamista tempuista, mahdollisimman mallikkaasti ja siten, ettei kukaan vain huomaisi meidän erottuvan joukosta. Me käyttäydymme tavalla, jolla meidän odotetaan käyttäytyvän, jotta pääsisimme ”kunnon” ihmisten kategoriaan. Kunnon miesten, kunnon naisten.

Tähän vyyhtiin punoutuu myös lihansyönti. Nainen voi ryhtyä kasvissyöjäksi, onhan hän tunteellinen ja siten hieman ymmärtämätön. Pehmeä. Mies sen sijaan ei voi. Mies on silkkaa väkevyyttä, lujuutta ja lihasta. Hän ei voi elää pupunruoalla. Hän näkee asiat kylmäpäisesti, rationaalisesti, ja osaa sanoa leukaperät vahvoina: ”pihviä, kiitos”.

Stereotypia?

Ehkä niin. Identiteetit eivät ole ehdottomia. Tässä tarjottu on karikatyyriä – piikittelevää sellaista. Monet ihmiset kieppuvat kategorioiden, luokkien välissä, jopa leikkivät niillä, irrottautuvat. Monet myös kyseenalaistavat. Peniksen joaquinyou'redoingitwrong_thumb[3]omaavat kanssakulkijat ryhtyvät vegaaneiksi, kieltäytyvät tappamasta, eivät häpeile empatiaa, ja pikemminkin häpeävät sitä maskuliinisuutta, jota kulttuuri koettaa heidän ylleen pakottaa. Leikissä täytyy kuitenkin olla varovainen. Toisinaan siitä saattaa tulla tahatonta mielistelyä, mukautumista, jolloin nainen koettaa sovittaa ylleen maskuliinisuuden veristä puolta saadakseen oikeuden olla itsellinen, osoittaakseen omaa voimallisuuttaan. Siinä, missä penis-ihminen voi luopua aseista, saattaa vagina-ihminen tarttua kivääriin, sännätä ylpeänä hirvimetsälle, ollakseen ”yksi äijistä”. Hyväksytty. Vahva. Tässä prosessissa kyseenalaistaminen jää puuttumaan: miksi vahvuus tarkoittaisi maskuliinisuutta? Miksi naisen tulisi vaatia pihviä tai kömytä metsissä maastovaatteet päällään, jotta hän voisi tuntea olevansa voimallinen? Eikö tämä vain tue stereotypioita, vakiinnuta fakkiutuneita ajatuksia siitä, mitä ”kunnon mieheys” on? (Ja sitä paitsi: Onko edes olemassa ”tosi miehiä”? ”Äijiä”?)

De Beauvoir väitti, että vain kyseenalaistamalla voimme saavuttaa paitsi vapauden, myös kyvyn kantaa vastuuta. Sokea kulttuurin normien seuraaminen oli hänen mukaansa lapsenomainen tila, jossa me ikään kuin elämme fantasiamaailmassa. Tämä tarkoittaa ikuista pakenemista luotuihin identiteetteihin – aivan kuten lapsi voi leikkiä prinsessaa tai prinssiä sifonki viuhuen, mukautuvat aikuiset yhtä fiktiivisiin oletuksiin mieheydestä ja naiseudesta. Ja aivan kuten lapsi, he eivät pysty vastuulliseen elämään sanan varsinaisessa merkityksessä. Sellaiseen, jossa huomioidaan vastuu omaa minää kohtaan (vastuu tehdä omia, kriittisiä valintoja) ja erityisesti vastuu suhteessa muihin. Kysymättä jää, miten identiteettini ja valintani vaikuttavat muihin? Miten ne vaikuttavat maailmaan? Miten minun tulisi toimia, minkälaista identiteettiä minun tulisi toteuttaa, jos haluan arvostaa autenttisella tavalla paitsi itseäni myös muita?

Sillä, että me emme esitä kysymyksiä, voikin olla suuri hinta itsellemme. De Beuvoirin elämänkumppani, filosofi Jean-Paul Sartre korosti vieraantumisen tunnetta. Tapaa, jolla me kadotamme kosketuksen vapaiden valintojen mahdollisuuteen seuratessamme kulttuurin ja yhteiskunnan odotuksia. Meistä tulee ikään kuin omien mielikuviemme tuotteita: me luomme kulttuurisia käsityksiä, joita sitten seuraamme ”luonnollisina”, joiden valtaan me alistumme. Vieraantuminen etäännyttää itsestä: siitä olennosta, joka oli olemassa ennen ensimmäistäkään hänen päälleen asetettua identiteettiä. Se etäännyttää mahdollisuuksien kentästä, vapaudesta valita toisin. De Beauvoirin sanoin, me saatamme kadottaa elämän riemun, muuttua ikään kuin robotiksi, ennalta-IMG_1116asetetuksi olioksi, joka seuraa ennalta-asetettua elämän kaavaa. Käy töissä. Katso televisiota. Työnnä ostoskärryjä supermarketissa. Syö lihaa. Älä vikise, älä valita. Mukaudu. Unohda muut mahdollisuudet. Ole harmaa, ole massaa, ole hiljaa, älä riko rajoja, älä hajota muottia.

Hinnan kantavat kuitenkin usein erityisesti muut olennot. Kun maailmaa lähestytään ilman kysymyksiä, ilman kyseenalaistamista, muuttuu väkivaltakin hyväksytyksi normiksi. Siitä tulee ”luonnollista”, näkymätöntä, asia, johon ei kiinnitetä huomiota. Kuolemasta eläminen muuttuu normiksi. Kunnollisuuden piirteeksi, ”kunnon mieheydeksi”. Huomiotta jää, että ”luonnollisuus” on usein poliittista, että kun me vetoamme ihmislajin historiaan oikeuttaaksemme nykypäivän väkivaltaa, me teemme holtittoman hypyn. Olosuhteet muuttuvat. Kivikauden ihminen ei ole nykypäivän ihminen. Ja kun nykypäivän ihminen vetoaa kivikauden ihmiseen roolimallinaan, hän projisoi, tuottaa identiteettiä, oikeuttaakseen tietynlaista maailmankuvaa.

a3b15706e663c57d50e6e320814940835496301234435d4ec945857b578127ecKun maskuliininen mies puhuu pihvin parhaudesta ja tyrmää muut vaihtoehdot sentimentaalisena hömpötyksenä, hän saattaakin olla lopulta kaikkea muuta kuin voimallinen ja itsellinen. Hän on mukautunut annettuun rooliin, vieraantunut itsenäisyyden ja vapauden mahdollisuudesta. Jotakin jää uupumaan. Kyky olla kyllin voimallinen, jotta voisi astua odotusten ja tarjottujen identiteettien ulkopuolelle, olla hetken vapaa. Ja kyky kantaa vastuu omien tekojen seurauksista muille, kyky olla kyllin voimallinen sanoakseen ”ei” niille teoille, jotka tuhoavat muita.

Vapaus on lopulta suhteellista. Meistä jokainen on kulttuurin läpitunkema, jokainen noudattaa jonkinlaisia odotuksia, ennaltamäärättyjä malleja. Täysin vapaa, itsellinen olento on illuusio. Kukaan ei ole täydellinen. Ei yksikään. Me kaikki haparoimme jonkinlaisten paineiden alla. Aivan kaikki. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että ainut vaihtoehto on turruttaa oma mieli, oma tapa elää, kulttuurin koneistojen jyrinään. Täydellisen vapauden ja täydellisen vieraantumisen, luovuttamisen, välillä on lähes lukematon määrä asteita. Ja jotta näillä asteilla voi liikkua, täytyy aluksi katsoa, edes kerran, ovatko identiteettimme todella ”luonnollisia” tai tuotettuja. Onko tosiaankin ”luonnollista”, että ”kunnon mies”, maskuliininen peniksenkantaja, kohtaa eläimet vain lihana?

De Beauvoir korostikin sitä, että mies voi valita maskuliinisuuden, ja nainen feminiinisyyden – kunhan hän on tullut tietoiseksi niiden kulttuurisesta taustasta ja aluksi esittänyt itselleen kysymyksen, ”haluanko minä olla tätä?”. Ja kunhan hän on kyvykäs kantamaan vastuun teoistaan. Tähän voisi lisätä: vaginan omaava voi valita maskuliinisuuden, peniksen omaava feminiinisyyden, tai mitä tahansa variaatioita näiden väliltä ja näiden tuolta puolen, jahka hän pystyy kyseenalaistamiseen ja vastuuseen. De Beauvoir ei puhunut lihansyönnistä, mutta vastuu ulottuu myös ihmislajin ulkopuolelle.

Ole siis maskuliininen, jos haluat. Vie maskuliinisuus stereotyyppiseen huippuunsa, kulje lihakset mylvien ja harrikan pärinästä öljyrasvaisin käsin unelmoiden. Siinä on puolensa. Mutta vain, jos osaat myös kyseenalaistaa, ja jos pystyt ymmärtämään, että mikään identiteetti ei oikeuta systemaattista väkivaltaa muita kohtaan.

sikatilasastamala2014_04