Inhimillistäminen, Disney ja eläinteollisuus

Walt Disneyä on syyttäminen kaikesta. Hän toi maailmaan Bambin, ja pian mikään ei ollut ennallaan. Itkettyään metsästäjälle emonsa menettäneen peuran surua, alkoi länsimainen ihminen itkemään kaikkien eläinten puolesta. Koirista tuli pieniä ihmisiä ja norsuista dumboja, joita kuului rakastaa. Karvaisista, höyhenikkäistä ja suomuisista otuksista, aiemmin ”elukoiksi” tiedetyistä, tuli söpöjä, ihania, rakastettavia. Muutamassa vuosikymmenessä liikutuksen liikehdintä kasvoi niin, että sioillekin alettiin vaatimaan oikeuksia. Huuhaata ja sen ytimessä tuo kirosanoista kauhein: ”Inhimillistäminen”.

funny_dog_pictures_country_dog_asks_if_you_are_from_the_cityTälle kauheudelle antoi lähtökuulutuksen kaupungistumisen prosessi, jonka tiiviissä otteessa ihminen kadotti kosketuksen eläimiin. Lannanhajun ja veren maun hävitessä steriiliksi muuttuneen ihmisen mielenmaailmasta, alkoi hän näkemään ihmisyyttä kaikkialla ja kehittämään eläinsuojelulakeja varjelemaan niitä, joiden lantaa ja verta hänen esiäitinsä olivat vielä hetkeä ennen lapioineet. Siasta tuli söpö otus, jolle vaatia oikeuksia sillä hetkellä, kun ihminen ei enää tuntenut sikaa. Kun kalmanlöyhkä oli poistunut hänen nenästään ja kun hänestä oli tullut ”vieraantunut”.

Jos vieraantuminen potkaisi eläinoikeudet liikkeelle, ja jos Disney työnsi niille lisää kyytiä, olivat viimeisenä silauksena tässä prosessissa ymmärtämättömät naiset. Tytöt. Sellaiset, jotka syyllistyvät sentimentaalisuuteen, tunteiluun, jotka juoksevat pitkin peltoja minkkejä tai kettuja vapauttamaan. Yhteiskunnan rationaalisuudesta otteensa kadottaneet, bambeja ja dumboja ympärillään näkevät, siat söpöiksi kuvittelevat, tunteelliset tytöt.

Ja siinä hän seisoo: eläinoikeusajattelun karikatyyri. Kaupungistunut, eläimistä vieraantunut nainen, joka on hieman liian pehmeä, hieman liian tunteellinen otus – sellainen, joka inhimillistää eläimiä, koska ei ole antanut käsiensä suolistaa 954990niiden kuolleita ruhoja. Tämä otus saa tuntea niskavilloissaan kiukun henkäyksiä, kun lannan hajun edelleen sieraimissaan kantavat, rationaalisuuteen vetoavat ja bambeja ampuvat tahot kertovat heille kärsimättöminä kuinka sika on vain sika (on vain sika).

Tuttu narratiivi?

Narratiivit kumpuavat aina tietystä näkökulmasta, tietyn perspektiivin kautta. Ne eivät ole neutraaleita, vaan värittyneitä. Usein nuo näkökulmat ovat poliittisia: niiden pintaan ja juuristoon on kirjoitettu tietty tapa nähdä maailma, tietty maailmankuva, tietty näkemys siitä, kenellä on arvoa ja kenellä ei, kenellä on valtaa ja kenellä ei. Kun tuo politiikka on esille kirjoittamatonta, dogmaattista, vaille perusteluja jätettyä – kun sitä siis pidetään niin itsestäänselvällä tavalla totena, että sen poliittisuutta ei enää nähdä – on kyseessä ideologia. Kuka siis tuottaa karikatyyrin eläinoikeusajattelusta? Kenen intresseihin, kenen tapaan nähdä maailma se perustuu? Mikä on sen poliittinen, ideologinen tausta?

Ianthro1-2hmiskeskeisyys on poliittinen maailmankuva, joka puristaa suurta osaa länsimaisesta väestöstä kiiltävien pihtiensä väliin. Ihmiskeskeisyyden tuottamissa narratiiveissa, maailmaa jäsentävissä kertomuksissa, ihminen on hierarkian huippu, olennoista uljain ja erinomaisin. Huipulle hänet on asettanut joko jumala, jonka kuvaksi hän itsensä mieltää, tai evoluutio, jonka vanhalla tikaspuumallilla hän on halunnut kiivetä korkeimmalle askelmalle. Oli hän sitten jumalan kuva tai evoluution huipentuma, jaksaa hän ylistää erityiskykyjään ja taipumuksiaan vuolaasti, sekä rakentaa niiden varaan ajatuksen erityisarvosta ja tuota arvoa seuraavasta erityisoikeudesta käyttää väkivaltaa suhteessa muihin, asettaa nuo muut silkaksi hyötykäytettäväksi resurssiksi, materiaksi. Luonnosta, ympäristöstä, muista eläimistä tulee biomassaa. Itsessään arvotonta, kasvotonta, hyötykäytettävää tavaraa.

Tuo ihmiskeskeisyys poltti jälkensä länsimaiseen psyykeen erityisesti 1600-luvulta lähtien, jolloin filosofi Rene Descartesin dualistinen ajatus siitä, että16226844697_aa353c4bb5_k vain ihminen on subjekti koko muun todellisuuden ollessa objektien epäkiintoisaa merta, potentiaalista resurssia, välineitä ihmisen edun tavoittelussa, tarttui uuden tiedekäsityksen rataksiin. Toki eläimiä ja ympäristöä oltiin hyödynnetty jo aiemmin, mutta usein tuo hyödyntäminen oli saanut moraalisen ulottuvuuden tiedostavia muotoja: myöskään suomalaisessa perinteessä hirven tappaminen tai metsän kaataminen ei ollut neutraali seikka, vaan asia, johon tuli suhtautua vakavuudella, harkiten, eläintä ja metsää lepytellen. 1600-luvulla moraali kadotti otteensa eläin- ja ympäristökysymyksistä. Eläinten käytöstä, ympäristön hyödyntämisestä tuli ”arvovapaata”, sinällään merkityksetöntä, jotakin yhtä oleellista kuin kuolleen oksan taittaminen. Nykypäivänä tuo kartesiolainen moraali on voimallisempi kuin koskaan.

Juuri ihmiskeskeisyys tuottaa narratiivia vieraantuneesta, inhimillistävästä, sentimentaalisesta kettutytöstä. Maalaa suurella pensselillä karikatyyrejä, joita vastaan ärjyen ponnahtaa, kuuntelematta koskaan, mitä tuolla karikatyyrin alle jääneellä ihmisotuksella on sanottavana. Ihmiskeskeinen ideologia huutaa ympäröivästä kulttuuristamme esille, sitä on mahdotonta paeta, ja sen sanoma on selvä: on itsestäänselvää, että eläimet ovat tuotantovälineitä, että vain ihmisellä on arvoa, että ympäristösuojeleminen on hippien hommaa. Niin itsestäänselvää, että sitä ei tarvitse perustella. Niin itsestäänselvää, että se oikeuttaa hyökkäyksiin, karikatyyreihin, joita sitten pidetään yhtä lailla itsestäänselvinä kuin ihmiskeskeisyyden ideologiaakin.

Pysähdys. Onko eläinoikeustoimija vieraantunut, inhimillistävä bambi-fani?

Vieraantuminen? Juuri eläintuotannosta vieraantunut yhteiskunta on johtanut siihen, että eläimiä käytetään enemmän kuin koskaan, intensiivisemmin kuin koskaan. Nykyinen eläintuotanto on uusi, groteski ilmiö, jonka puitteissa sioista ja naudoista tehdään yhä mekaanisemmassa ympäristössä eläviä tuotantoyksiköitä. Vielä 1500-luvun ihminen olisi luultavasti kavahtanut – lannanhajuisenakin, verenkin peitossa – sitä tapaa, jolla eläin on täysin menettänyt yksilöllisyytensä ja arvonsa, sekä muuttunut nimettömäksi, kasvottomaksi biologiaksi, yhdeksi tuhansista vierellään 5kasvavista, pian lihaksi muuttuvista lajitovereistaan. Tämä on mahdollista vain vieraantuneessa yhteiskunnassa, jossa eläin kohdataan ainoastaan pakastealtaalla tai lautasella. Eläimestä etääntyneessä yhteiskunnassa, jossa ihmisen ei tarvitse nähdä todellisuutta, josta hänen ruokansa on peräisin.

Eläinoikeuskielen synty puolestaan kertoo lähentymisen prosessista, halusta kapinoida vieraantumista vastaan. Historiallisesti se nivoutuu osaksi pyrkimystä katsoa eläinten käytön taakse, tuoda tuon käytön konkretia, piilotettu todellisuus, näkyväksi. Eläinten esille tuonti joko kirjallisesti tai visualisoiden on ollut eläinoikeusajattelun synnyn kulmakivi – halu päästä lähemmäksi sitä eläintä, josta vieraantuminen on mahdollistanut yhä kliinistyvän käytön ja tehostuvan tuotannon. Oli kyseessä sitten Joanne5viktoriaanisen ajan soluttautuja, joka raportoi eläinkoelaboratorioiden väkivallasta ja teurasmarkkinoiden ruoskaa iskevästä silmittömyydestä, 1970-luvun filosofi, joka kirjoitti vavahduttavia yksityiskohtia eläintuotannon pimeästä ja piilotetusta puolesta tai 2000-luvun aktivisti, joka väläyttää esille kärsimyksen kuvamateriaalia, on eläimen ja eläintuotannon tuominen lähemmäs ihmiskeskeisyyyden etäännyttämää yksilöä eläinoikeusliikkeen keskiössä. Polkuhintaan myyty jauhelihapaketti kertoo vieraantumisesta, eläinoikeustoimija puolestaan halusta tuoda kadotettu eläin takaisin (jälki)modernin ihmisen muistiin.

Disney? Eläinten inhimillistäminen, söpöistäminen, limittyy yhteen eläinten laajenevan hyväksikäytön kanssa. Sama 1900-luku, joka toi meille Disneyn, toi meille räjähdysmäisesti kasvavan hampurilaisvuoren. Jokainen tietää, että peurat eivät oikeasti nuku pupujen vierellä, että Babe-elokuvan puhuvia il_340x270.558409936_owudpossuja ei ole olemassakaan. Yhtälailla kuin kettutytöt, ovat Disneyn eläimet karikatyyrejä – sellaisia karikatyyrejä, jotka etäännyttävät toislajisista eläimistä ja noiden eläinten oikeuksia ajavista yhä voimallisemmin. Juuri tämä mahdollistaa kinkkuvoileivän mutustelun Babea katsottaessa – kinkkuihminen tiedostaa nähdyn olevan fantasiaa, karikatyyriä, ja olevan sitä juuri siksi, että se leikkii kaikkien jakamalla tietoisuudella siitä, että peurat ja porsaat eivät itke tai laula. Samalla tapaa kuin naiseksi pukeutuva mies nostaa naurunrymäköitä fobiasta kärsivissä, nostaa ihmiseksi puettu peura viihdearvoa ihmiskeskeisessä mielessä, ja molemmissa logiikka on sama: ”oikeasti” mies ei ole nainen, eikä eläin ihminen. Disneyn eläinkuva kumpuaakin eläinten toiseuttamisesta, sillä sen taustalla loimottaa ihmiskeskeisyyden eläin, se ”oikea” eläin, joka on kaikkea muuta kuin ihminen. Kuvitteellisen Baben takana seisoo todellinen, likainen, puhumaton karju, joka syödään. Disneyn eläinhahmot eivät koristakaan eläinoikeusaktiivin mielenmaisemaa, vaan McDonaldsin lihantuoksuisia pintoja. (Mistä luulet tämän blogin bambikuvan olevan peräisin? McDonaldsin Happy meal -ateriasta.)

Söpöt eläimet, söpöistetyt, inhimillistetyt hahmot, ovat myös tabu-eläimiä, joilla voidaan siirtää huomiota pois moraalisista ongelmista: jos me itkemme kun Babe itkee, jos me kohtelemme koiraa kuin pientä ihmistä, me toki olemme hyviä, eläinrakkaita, hyväksyttäviä olentoja, vaikka söisimmekin sikaa tai pitäisimme koiraeläimen turkista yllämme. Eikö niin? Rakkaus inhimillistettyä kohtaan siivoaa pois sen väkivallan, joka kohdistuu aktuaaliseen, elävään, kasvottomaksi jäävään eläimeen. Inhimillistetty eläin onkin lihansyöjän ehdoton kumppani – ihmisen paras ystävä, joka poistaa kasvottomiksi jäävien eläinten käyttöön ja tappamiseen liittyviä epämukavuuden tunteita, puhdistaa pois ikävät, kiusalliset kysymykset. Söpöistetyt eläimet ovat kiinnike, johon kiiltokuvamaisesti projisoida oma eläinasenne, ja jonka kautta piilottaa, sivuuttaa tuon asenteen todellinen luonne. Niiden ympärille onkin kutoutunut modernin ajan yksi erikoinen ilmiö: söpöjä eläinvideoita netissä tykkäilevät ihmiset, jotka ostavat koirilleen pinkkejä takkeja ja pitävät itseään ”eläinrakkaina” samalla, kun heidän kätensä hamuavat lihaa, nahkaa ja turkiksia.

Tunteet? Etääntynyttä eläinsuhdetta määrittää tunteiden kirjo. Ylemmyydentunto. Halveksunta. Inho. Jopa viha. Ihmiskeskeisyys ei ole tunteista riisuttua, vaan 487871_434739069952261_161462839_nniistä kumpuavaa, niihin nivoutuvaa. Sutta kivääri kourassa jahtaava ei ole puhtaan rationaalinen, tunnekuollut kone. Meistä kukaan ei ole. Häntä ajaa puolukkamättäiden läpi eteenpäin negatiivisten tunteiden kollaasi, ja sen keskiössä viha tuntemattomaksi jäävää sutta kohtaan. Samalla tapaa sian reisilihasta suuhunsa ojentava voi oikeuttaa tekonsa väljähtyneellä, miedolla halveksunnalla, jolla hän sian kaltaisia typeriksi, likaisiksi otuksiksi mieltämiään kanssaeläimiä lähestyy. Ihmiskeskeisyys onkin vahvasti tunnesidonnaista, tunteista kumpuavaa, eikä se voi siten osoittaa heristävää sormeaan kohti eläinoikeustoimijaa. Päinvastoin: tähän kuvioon kettutytöksi parjattu koettaa tuoda myös jotakin positiivista – kykyä empatiaan, vastuuntuntoa, pelottomuutta erilaisuuden edessä. Ja samalla hän ehdottaa, että ihmiskeskeisyyden ideologiaa ja sen ytimessä loimottavia tunnereaktioita jäsennettäisiin myös ajatellen, moraalikeskustelun kautta.

Vieraantunut, tunteikas, inhimillistävä kettutyttö/ituhippi/viherpiiperö on ideologinen konstruktio, joka palvelee tiettyä maailmankuvaa, tiettyä tapaa nähdä todellisuus ja ihmisen suhde muihin eläimiin. Se on keino leimata, hyökätä, marginalisoida, sekä erityisesti keino mitätöidä keskustelu eläinten moraalisesta asemasta. Sen esittäminen herättääkin kysymyksen siitä, miksi keskittyä ad hominem -leimoihin silloin, kun tulisi puhua moraalista. Miksi kohdistaa huomio väitteisiin yksilön taustasta sen sijaan, että puhuttaisiin itse väitteistä?

Descartes, tuo eläinetiikassa pirun asemaan noussut dualisti, ehdotti kolkon eläinkuvansa lisäksi myös jotakin eläinkontekstissakin hyödyllistä. Hän puhui ”anteliaisuudesta” tunteiden perustana ja hyveenä, joka mahdollistaa hyvään pyrkivän tavan hahmottaa muita, jäsentää maailmaa. Anteliaisuus on pyrkimystä irrottautua niistä tunteista, jotka palvelevat hedonismia, sokeutuneita haluja, maailmaa vääristäviä käsityksiä. Antelias ihminen astuu etäämmälle haluista ja sen ympärille solmituista tunteista ja haluaa nähdä todellisuuden myös ajattelun, rationaalisuuden, sekä sitä tukevan tunnemaailman kautta. Hän on valmis esittämään moraalisia kysymyksiä ja valmis vastaamaan niihin ilman, että tukeutuisi fakkiutuneisiin ennakkoluuloihin, ennakkotunteisiin, ideologioihin.

Kenties eläinkeskustelukin vaatii juuri tätä – karikatyyrien sijaan avoimuutta, harkintaa, itsekritiikkiä, halujen avaamista, omien ideologioiden purkamista. Toisen kohtaamista ja kuulemista, oli kyseessä sitten sika tai sian oikeuksia puoltava ihmisolio. Anteliaisuutta.

leparasite-scheme

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Inhimillistäminen, Disney ja eläinteollisuus

  1. Kiitos kirjoituksesta! Oletko sattunut törmäämään Sara Ahmedin (2004) ”Cultural Politics of Emotion”-kirjaan? Se ei käsittele ihmisten ja muiden eläinten suhteita, mutta paljon yhtymäkohtia silti tuohon mitä kirjoitit, tulkitsen että tuossa mistä puhut on paljonkin kyse tunteiden kulttuurisesta politiikasta. Itse ajattelin, kun ehdin, yrittää soveltaa Ahmedia näihin samaisiin stereotypioihin ”luonnosta vieraantuneista” kaupunkilaisaktivisti”tytöistä” ja kysymykseen siitä miksi vegaanit ovat ”hankalia” yms… Järjestätkö opetusta näistä teemoista, tai ohjaatko opinnäytetöitä aiheeseen liittyen? Ja ai niin, kuulin että pian olisi tulossa kirja Eläimet yhteiskunnassa. Pitääkö sen aikataulu eli tuleeko ulos maaliskuussa niinkuin Innon sivuilla mainitaan? 🙂 yst. terv. Sari Irni – tutkija/ope TY:stä

    Tykkää

  2. Kiitos kiitoksista!

    Hyvä, että vinkkasit Ahmedin kirjan, sillä se löytyy hyllystäni, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi sen lukemista. Täytyy siis viimein ottaa haasteeksi! On paljon mahdollista, että ensi vuonna jälleen opetan aiheeseen liittyviä teemoja, mutta tämän suunnittelu on vasta alkutekijöissään. Opinnäytetöitä voin toki ohjata, jos aihe on sopiva. Eläimet yhteiskunnassa on viimein lähdössä painoon, joten toivotaan, että aikataulu ei aivan hirveästi heittäisi! Viimeistään huhtikuussa, siis. 🙂

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s