Kun järki sivuutettiin

Sudet saavat säännöllisesti osakseen kohtuutonta, kummastuttavaa hysteriaa. Hysteriaa tuotetaan voimakkaan väritetyillä tarinoilla, joita hoetaan erityisen aktiivisesti metsästyspiiressä, ja joita valitettavan usein myös viranomaiset ja media toistavat.

Hyvänä esimerkkinä toimii heinäkuulta oleva uutinen, jossa kerrottiin, kuinka Kokemäellä susi oli käynyt pihapiireissä ja murahtanut koiralle. Seuraus: tappolupa. Viranomaisten kanta vaikuttaa siten olevan, että koiraa pelästynyt susi ei saa ärähtää koiralle, ja että mikäli susi käy lähelläkään ihmisasutusta, on se ammuttava. Arvoitukseksi jää, miten ihmeessä susi voisi tietää näitä ihmisen asettamia, mielivaltaisia sääntöjä, sekä miten noihin sääntöihin on kukaan edes päätynyt. Neutraalimpi kertomus olisi kuulunut seuraavasti: susi oli käynyt pihojen lähettyvillä, ihmetellyt, säikähtänyt ja luikkinut pois, minkä jälkeen se oli tapettu.

Hiljattaisempi esimerkki löytyy Siilinjärveltä 29.9.2018, jolloin poliisi ampui pienikokoisen, vain vuoden ikäisen naarassuden. Syy? Joku oli havainnut suden, asian tiimoilta oltiin julistettu jostakin perin merkillisestä syystä hätätila, ja poliisi oli – käsittämätöntä kyllä – päättänyt tarttua liipasimeen. Jo se, että joku näkee suden ihmisasutuksen lähettyvillä on tämän logiikan mukaan riittävä peruste paniikille ja tappoluville. Tilanteen karmaisevan hinnan maksoi tässä tapauksessa teini-ikäinen susi, joka yksinkertaisesti koetti löytää itselleen paikkaa maailmassa.

Asenteet ovatkin sekä metaforisesti että kirjaimellisesti liipasinherkkiä. Kun ihminen kohtaa suden lenkkipolulla (kuten kävi lokakuun alussa Laihialla), kirjoitetaan aiheesta uutisia aivan kuin olisi tapahtunut jotakin ennenkuulumatonta. Absurdien reaktioiden lista ei jää tähän. 8.10. Mustasaaressa ihmiset osallistuivat mielenosoitukseen, jossa susille toivottiin kuolemaa (vieläpä lasten kanssa ja siten päätöntä susivihaa myös uuteen sukupolveen levittäen). Syynä oli niinkin hirvittävä asia, että Mustasaaren liepeillä oltiin nähty susia. Onko todella niin, että suden näkeminen on mediatapaus? Syy soittaa poliisille? Syy tappovaatimuksiin? Peruste mielenosoituksiin? Peruste pelkoon, vihaan ja yleiseen hysteriaan?

Jotkut viranomaiset ovat ehdottaneet, että susien metsästyksen laillistaminen poistaa susivainoa. Ehdotukselle ei kuitenkaan löydy empiiristä tukea. Susien metsästyksen laillistaminen ei lievitä negatiivisia asenteita – päinvastoin, hiljattaisen yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan laillistettu metsästys lisää susiin kohdistuvia aggressioita. Juuri näin näyttää tapahtuneen myös Suomessa. Lupia susien tappamiseen alettiin myöntää joitakin vuosia sitten lisää ja samalla myös järjenvastaiset paniikit sekä susivihamielisyys näyttävät kasvaneen.

Kaikissa näissä tapauksissa suteen olisi voinut suhtautua realistisesti, rauhallisin mielin ja armollisesti. Nuori eläin kuljeskelee reviiriä, laumaa sekä ruokaa etsien ja toisinaan se saattaa käväistä myös ihmisasutuksen lähellä – sitä kun on kovin vaikea välttää. Ei siinä sen kummempaa. Ei syytä tunnekuohuihin, hätäpuheluihin, mediarummutukseen tai kivääreihin. Susi kuuluu Suomen luontoon, mikä tarkoittaa, että toisinaan joku havaitsee suden – siinä kaikki. Tämä ei ole hetki, jolloin ottaa yhteyttä hätäkeskukseen tai iltapäivälehtiin, vaan hetki, jonka harvinaisuudesta kannattaisi nauttia. Suden kohtaava on onnekas: hän saa nähdä tämän ainutlaatuisen, erittäin uhanalaiseksi luokitellun ja upean metsiemme asukin, joka yleensä karttaa ihmistä.

Susi ei ole ihmisille uhka, ja myös kotieläinvahingot on helppoa minioida. Tätä olisi syytä toistaa uudestaan ja uudestaan: susi ei ole uhka. Suden kohdalla olisi hyvä seurata ennakkoluulojen sijaan tietoa. Tutkijoiden mukaan positiiviset susiasenteet korreloivatkin tiedon ja koulutuksen kanssa. Tieto ei tässä tapauksessa lisää tuskaa, vaan on reitti pois susivihasta sekä turhista peloista. Vastaavasti susihysteria kertoo usein tiedon ja järjen sivuuttamisesta.

 

Tarkoitushakuinen hysteria

Väritettyjä, eläimen perspektiivin unohtavia ja turhaa paniikkia ruokkivia tarinoita tuotetaan myös tarkoitushakuisesti. Syy tälle viheliäiselle susivainolle on selvä: susille halutaan tappolupia, sillä niiden katsotaan kilpailevan saaliseläimistä. Susiasenteita Yhdysvalloissa tutkinut Adrian Treves kollegoineen väittääkin, että pelon lietsonta, kilpailu saaliseläimistä ja salametsästys limittyvät usein toisiinsa. Kun siis joku agitoi ympärilleen susipelkoja, on hän todennäköisemmin myös taho, joka pitää susia kilpailijoina ja kannattaa salametsästystä.

Valitettavasti tällaisia tahoja löytyy metsästäjien piiristä. S. Dressell ja tutkijakumppanit ovat havainneet, että metsästäjät suhtautuvat susiin usein negatiivisemmin kuin muut. Metsästäjien keskuudessa elääkin mikrokulttuuri, joka kannustaa susivihaan. Kaikki metsästäjät eivät siihen tietenkään ota osaa, mutta yksikin susivainoaja on liikaa. Tältä osin metsästäjien olisikin syytä katsoa peiliin ja puhdistaa joukkojaan. Petoeläinten nimeäminen kilpailijoiksi, jotka tulee lahdata, ei voi olla osa järjellistä, tietoon ja edes jonkinlaiseen luontokunnioitukseen perustuvaa metsästyskulttuuria.

Lopulta kaikki palautuu luontosuhteeseemme: kykyyn ymmärtää luonnon ilmiöitä ja olioita, ja taitoon elää tavalla, joka mahdollistaa myös muun luonnon ja eläinten selviytymistä. Susiraivoon ja -vainoon liittyy luonnosta vieraantuneisuus, jolloin ihminen olettaa olevansa luonnon yläpuolella. Muista eläimistä tulee kontrolloitavaa omaisuutta, jolle ihminen kokee saavansa tehdä mitä haluaa. Ihminen ei enää eläkään luonnon lainalaisuuksia ymmärtäen ja tukien, vaan alkaa sotia noita lainalaisuuksia vastaan sekä samalla tuhota muiden lajien selviytymismahdollisuuksia. Seuraukset ovat surullisia. Luonnosta tulee kuin ihmisen virkistyskäyttöä varten kyhätty leikkikenttä, missä muilla lajeilla ei ole arvoa tai oikeuksia.

Egoismi – halu tappaa muut petoeläimet ja pitää peurat itsellä – kulkee käsi kädessä vieraantuneisuuden kanssa. Juuri tällainen räikeä egoismi on johtanut kuudenteen lajien massasukupuuttoon, ympäristöongelmiin ja ilmastomuutokseen. Kun ihminen hamuaa kaiken itselleen kuin ahne pikkulapsi, ei muille lajeille jää tilaa.

 

Se rakentavampi vaihtoehto

Psykologisissa tutkimuksissa on ilmennyt, että vihamielistä eläinsuhdetta määrittää usein valtahakuisuus. Tällöin yksilöt mieltävät eläimen kilpailijaksi, joka halutaan nujertaa. Ajattelutapa vaikuttaa olevan valitettavan yleinen ennen kaikkea rajattuun maskuliinisuuskäsitykseen uskovien miesten ja metsästäjien keskuudessa. Antropologi Matt Cartmill onkin kirjassaan A View to a Death in the Morning: Hunting and Nature Through History väittänyt, että nykyiset, länsimaiset metsästysasenteet perustuvat usein haluun osoittaa miehistä valtaa. Epämiellyttävää kyllä, myös susivihamielisyys voi liittyä joitakin miehiä riivaavaan valtahakuisuuteen.

Valtahaluissa on kaikki vialla. Valta romahduttaa kyvyn havaita maailmaa – se pakottaa hyvin kapeaan perspektiiviin, jossa ei ole tilaa muiden olentojen elämän arvon tai kauneuden tunnistamiselle. Valta, kilpailu tai toisten nujertaminen eivät ole mitään – eivät yhtään mitään. Elämä on lyhyt sekä hauras. Sen kuluessa olisi hyvä kehittyä kyvyssä ottaa muut huomioon sen sijaan, että viettäisi tuon elämän tuhoten, valtaa etsien ja raivoa puuskuttaen. Merkityksellisen elämän yksi peruspilari löytyykin taidosta kannatella ja mahdollistaa myös muiden yksilöiden – ihmisten ja eläinten – elämää. Onneksi miehisyyteen liitetään yhä useammin taito elää muiden rinnalla, luontoa sekä eläimiä arvostaen, ja siten myös maskuliininen mies voi olla innokas susiensuojelija. Vika ei olekaan mieheydessä sinällään, vaan vääränlaisessa, liian kapeassa ja tunkkaisessa mieheyden mallissa.

Luontoa kestävästi hyödyntävissä kulttuureissa ihminen ei ole luonnon yläpuolella, eikä hän voi siten tyhjentää tuota luontoa petoeläimistä sekä raivata sitä omaksi harrastealueekseen. Victoria Shelley yhdessä tutkimusryhmänsä kanssa havaitsikin, että Yhdysvalloissa alkuperäiskansojen edustajat suhtautuvat susiin huomattavasti muuta väestöä myönteisemmin. Muun muassa Wisconsinissa asuva Ojibwe-heimo on kriittinen susien metsästystä kohtaan ja kannattaa susien suojelua – tuolle heimolle susi ei ole kilpailija, vaan kumppani.

Tällainen rakentava, terveeseen järkeen, tietoon sekä lajien väliseen kumppanuuteen perustuva luonto- ja susikäsitys ansaitsee uudenlaista tilaa myös Nyky-Suomessa. Kykymme elää ja selviytyä tällä planeetalla riippuu siitä, pystymmekö omaksumaan realistisen luontokuvan, joka tunnistaa muiden lajien arvon. On helppoa mellastaa ja öykkäröidä. Paljon merkityksellisempää on elää tavalla, joka tukee myös muiden elämän mahdollisuuksia.

Susi ei ole kilpailija vaan mielellinen, huikea olento, joka ansaitsee tilaa elää. Susivainon sijaan tarvitaan susirauhaa. Oikea kysymys ei olekaan ”susi vai ihminen?” vaan ”miten elää suden rinnalla, sutta kunnioittaen?”. Jälkimmäisen kysymyksen voisi kääntää myös muotoon ”Miten viimein oppia olemaan ihmisiksi?”.

 

 

Lähteitä

Dowsett, Elisha; Semmler, Carolyn; Bray, Heather; Ankeny, Rachel & Chur-Hansen, Anna. 2018. ”Neutralising the meat paradox: Cognitive dissonance, gender and eating animals”. Appetite 123: 280-288.

Dressel, S.; Sandström, C. & Ericsson, G. 2014. “A meta‐analysis of studies on attitudes toward bears and wolves across Europe 1976–2012”. Conservation Biology 29:2.

Hogberg, Jamie; Treves, Adrian; Shaw, Bret & Naughton-Treves, Lisa. 2016. “Changes in attitudes toward wolves before and after an inaugural public hunting and trapping season: early evidence from Wisconsin’s wolf range”. Environmental Conservation 43:1.

Shelley, Victoria; Treves, Adrian & Naughton, Lisa. 2011. “Attitudes to Wolves and Wolf Policy Among Ojibwe Tribal Members and Non-tribal Residents of Wisconsin’s Wolf Range”. Human Dimensions of Wildlife 16:6.

Treves, Adrian; Naughton-Treves, Lisa & Shelley, Victoria. 2013. “Longitudinal Analysis of Attitudes Toward Wolves”. Conservation Biology 27:2.