Häpeä ja eläimellisyys

(Kiasman Filosofian yössä pidetty esitelmä)

vetro-atenas-womenweb

 

Syyllisyys / häpeä

Moraalipsykologisessa kirjallisuudessa syyllisyyttä pidetään toissuuntautuneena tunteena. Se keskittyy siihen, miten tekomme vaikuttavat toisiin ja syntyy meidän huomattuamme aiheuttaneemme muille vahinkoa. Syyllisyys on myös sisäistä, sillä sen otteessa me arvioimme omaa sisäistä todellisuuttamme ja moraaliamme sen sijaan, että keskittyisimme siihen, miten muut yksilöt tai yhteiskunta arvioivat meitä. Pettänyt ja petoksensa salannut voi siten kärsiä syyllisyydestä vaikka kukaan ei näe hänen tekoaan. Dostojevskin Rikoksessa ja Rangaistuksessa piinattu päähenkilö Raskolnikof ei suistu henkilökohtaiseen helvettiin siksi, että maailma näkisi hänet pahana vaan siksi, että hän itse näkee, omissa tärisevissä kulisseissaan, tekonsa kammottavuuden. Syyllisyys myös koskee etiikkaa, se kumpuaa tavastamme nähdä, että tekomme sotivat moraalia vastaan – ilman moraalia, ei ole syyllisyyttä, ja toisaalta ilman syyllisyyttä, ei ole moraalista kehitystä.

Häpeä on tutkimuksen valossa syyllisyyden vastakohta. Se on itsesuuntautunut, eli kohdistuu meidän omaan identiteettimme ja statukseemme, minuuttamme koskeviin kuvastoihin, ei tapaan, jolla tekomme vaikuttavat muihin. Häpeä herää, kun me näyttäydymme huonossa, kelvottomassa, vinoksi heijastamassa valossa ja se koettaa paikata omaan identiteettiimme ilmaantuneita aukkoja sekä lommoja, ei muiden hyvinvointia. Häpeä on myös ulkoinen tunne, sillä se syntyy sisäisen sijaan ulkoisesta arvioinnista. Me kyyristymme häpeän pimentonurkkiin olettaessamme muiden näkevän meidät epäkelpoina, ja oman katseemme sijaan muiden katse määrittää siten kokemustamme – vaikka häpeä on itsesuuntautunutta, sen lähde on ulkoisessa tuomiossa. Häpeää koetaan jopa silloin, kun henkilö ei itse koe tehneensä mitään viallista: muiden osoittavat, vialliseksi nimeävät sormet riittävät sen herättämiseen. Häpeä ei myöskään rajoitu moraalisiin seikkoihin, vaan voi nousta mistä tahansa viallisuuden kokemuksesta. Se käsittelee identiteettiä, ei etiikkaa ja leimahtaa jopa infernaalisiin liekkeihinsä silloinkin, kun me itse pidämme itseämme eettisinä pyhimyksinä. Häpeän tilassa me emme ole epäonnistuneet moraalissa, vaan me olemme epäonnistuneet ihmisinä.

Syyllisyyttä on pidetty positiivisena moraalitunteena. Se keskittyy tiettyyn tekoon ja koettaa löytää reittejä, joiden kautta muuttaa tuota tekoa: syyllisyyden motiivina on tekojemme moraalisen kestävyyden parantaminen, se on ideaaleihin työntävä preskriptiivinen projekti kohti ”hyvää”. Häpeä sen sijaan on nimetty negatiiviseksi, moraalia tuhoavaksi tunteeksi. Se ei keskity tiettyihin tekoihin vaan yksilöön kokonaisuutena, ja siten se ei johda muutospyrkimyksiin, sillä me emme voi muuttaa koko itseyttämme. Häpeän tilassa yksittäisen teon sijaan me yksilöinä olemme täysin ja kokonaisvaltaisesti viallisia, naurettavia, epäonnistuneita, tuomittuja, sekä toivottomia. Mitään ei ole tehtävissä, korruptoitunutta sekundaa ei voi tehdä hyväksi, se on joko heitettävä pois tai siihen kohdistuva kritiikki on hylättävä. Häpeään liittyy äkillinen pysähtyminen, jolloin me näemme itsemme kuten muut näkevät meidät, ja jolloin itseytemme on paljastunut epäkelvoksi, ollen alaston kaikessa nöyryyttävässä epätäydellisyydessään. Kokemus on sietämätön. Häpeää herättävä on leikattava irti ja tuhottava.

Moraalisesti tuhoisan häpeästä tekee juuri muutosprosessin puuttumaan jääminen. Muutoksen sijaan häpeää kärsivä toivoo voivansa kadota, pohtii jopa itsetuhoa, haluaa olla mattojen, lattioiden ja maan alla, jotta kukaan ei näkisi häntä ja jotta hänestä todella tulisi tunkioille heitetty, tai hän nousee peitset ojennuksessa taistelemaan kritiikkiä vastaan. Häpeä saa meidät vihaamaan ja piilottelemaan itseämme, tai se herättää meissä raivoa, joka repeytyy projisoivaksi, muihin kohdistuvaksi halveksunnaksi, oman viallisuuden kiistämiseksi, haluksi irrottautua täysin niistä, jotka pitävät itseä viallisena, jopa aggressiiviseksi tarpeeksi tuhota ne, jotka kehtaavat nähdä itsessä epätäydellisyyttä. Kun häpeä herättää raivon, se herättää narsistisen minuuden, joka peilaa ja väkivaltaisesti runnoo itseensä kohdistuneen kritiikin takaisin muihin. Siinä, missä syyllisyydestä muotoutuu taival kohti moraalista kultivaatiota, häpeästä herää raju halukkuus väistää kultivaatiota piilottautumalla tai irrottautumalla täysin siitä, mikä aiheuttaa häpeää.

Rikoksen ja rangaistuksen ollessa klassinen kertomus syyllisyydestä, on Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva klassinen tarina häpeästä. Teoksen narsistinen päähenkilö irrottaa häpeänsä itsestään muotokuvaan. Dorianin säilyessä virheettömänä vain muotokuva muuttuu irvikuvaksi. Häpeästä tulee ullakolle piilotettua ja itsestä etäistettyä, samalla kun Dorian kohtelee yhä julmemmin niitä, jotka hänessä häpeää herättävät ja silpoo veitsellä kuoliaaksi häpeänsä paljastajan. Lopulta häpeän poistaminen, muotokuvan tuhoaminen, vaatii itse päähenkilön kuolemaa, sillä häpeä on elimellisesti osa häntä itseään. Syyllisyys voi sattua, Raskolnikov kärsii omassa kiirastulessaan, mutta siihen liittyy myös vapahduksen mahdollisuus. Raskolnikov eheytyy saadessaan rangaistuksen. Alkaa prosessi kohti ideaaleja ja pelastusta. Häpeä sen sijaan on tuskaa, joka voi tuhota. Se on tunne vailla pelastuksen narratiivia. Dorian Gray voi vain vaipua yhä syvemmälle siihen horteeseen, josta Raskalnikov nousee ja viimein kuolla.

 

Häpeä ja eläimellisyys

Vaikka häpeä ei kenties herätä moraalia, se itse herää normeista, ideaaleista. Me koemme häpeälliseksi sen, mikä ei seuraa täydellisyyttä eli sitä, miten ”tulisi olla”. Ihmiskeskeisessä kulttuurissa tuo täydellisyys on usein liitetty erilaisiin inhimillisiksi miellettyihin piirteisiin. Todellisuuskuvan keskiössä on ihminen, hän kulttuureineen edustaa täydellisyyttä, kun taas muu luonto sekä muut eläimet edustavat jotakin kehittymätöntä, kirjaimmellisesti brutaalia keidasta, joka ei ole jalostunut sille ylivertaiselle asteelle, jolla ihminen pitää majaansa. Samalla ihmisyyteen kulttuurisesti liimatut sekä länsimaisen filosofian glorifioimat ominaisuudet, kuten rationaalisuus sekä kielellisyys, näyttäytyvät täydellistymisprosessin huippuina. Tieteellisen kehyskertomuksen puitteissa ihminen täydellisimpinä olentona on kutoutumassa yhä edistyksellisemmäksi käyttäessään rationaalisuuttaan ja erkaantuessaan luonnosta sekä eläimellisyydestä teknologian kautta. Kuten filosofi Mary Midgley on huomioinut, edessä häämöttää jopa paratiisi: paikka, jossa ruumiillisuuden vajaisuus merkkinä luonnosta sekä eläimellisyydestä on voitettu ja ihminen saavuttanut tieteen kautta ikuisen elämän, sekä paikka, jossa mieli voidaan jopa koodata ruumiittomiksi algoritmeiksi, puhtaaksi rationaalisuudeksi.

Tämän kertomuksen piirissä seikka, joka kenties eniten herättää meissä häpeää, on eläimellisyys sekä siihen liitetyt attribuutit. Viettien, aistien, tunteiden sekä ruumiillisuuden katsotaan kuuluvan epätäydelliseen eläimen todellisuuteen, ja siten ne on erotettava ihmisyydestä. Ihmisen on hallittava kehoaan, viettejään, halujaan sekä tunteitaan ja platonilaisittain alistettava ne järjen palvelukseen, siloteltava sivistyksen koodien alaisuuteen. Eläimellisyys on häpeällistä sekä siten vaarallinen, tuhoava ja kuolaansa likaava voima. Länsimainen ihminen pyrkiikin säännöstelemään tarkasti seksuaalisuuttaan, ruumiin toimintojaan, intuitiivisuutta, raivoa, riettautta, riehakkuutta, intensiivisyyttä, jopa rakkautta – kaikkea sitä kehollisuutta ja vietti- sekä tunnepainotteisuutta, mikä olisi merkki eläimestä.

Populaarikulttuuri vilisee varoittavia tarinoita siitä, mitä tapahtuu eläimellisyyden ottaessa vallan. Ihmissusi konkretisoi näiden tarinoiden sanoman: antaessaan vallan eläimelle, ihmisestä tulee hybridi, kontrolloimatonta, eläimellistä puoltaan yöhön piilotteleva peto, jotakin hirvittävää, häpeällistä ja peilin edessä yhä uudestaan itseään kauhistuvaa. Jos Dorian Gray peittelee pimeää, häpeää aiheuttavaa puoltaan, samoin tekee ihmissusi, joka kuuliaisesti kuuraa veren suupielistään yöllisten vaellusten jälkeen. Sanoma on selkeä: ihmisen tulee hallita eläimellisyyttä ja pitää sen häpeällinen riehakointi kaukana sivistyksen varaan rakennetusta identiteetistään. Eläin on pidettävä kaukana, sen jälkiä on kontrolloitava ehdottomalla tarkkuudella, tai seurauksena on puhdasta kauhua.

Ihmisyyden ollessa normi, jolla pyrkiä täydellisyyteen, eläimellisyys saa siten aikaan häpeää. Me häpeämme eläintä meissä ja siivoamme sen merkkejä näkymättömiin. Eläimellisyydestä pyritään irtisanoutumaan, sitä peitetään, se irrotetaan ihmisyydestä ja piilotellaan Dorianin muotokuvan tavoin ullakolle. Muistutukset siitä herättävät suuttumusta, torjuntaa, jopa väkivaltaa, sillä ihminen haluaa uskoa siihen ideaaliin, jonka oman oletetun täydellisyytensä ympärille on luonut. Erikoisella tavalla tätä häpeää projisoidaan muihin eläimiin. Kenties juuri kauhu omasta epätäydellisyydestä, ruumiillisuudesta, kontrolloimattomuudesta ja hauraudesta sekä siihen nivoutuva häpeä saavat aikaan voimakkaan halun vetää ehdoton raja ihmisen ja muiden eläinten välille. Länsimainen kulttuuri onkin täynnä obsessiivista vimmaa löytää erottava tekijä, jokin selkeä viiva, jonka kautta eritellä ihmiset muista eläimistä sekä osoittaa ihmisen ainutlaatuinen kehittyneisyys. Jopa aggressio eläinoikeuksia kohtaan saattaa lopulta olla aggressiota siitä, että jumalan kuvaksi nimetty olisikin osa muita lajeja ja joutuisi jakamaan arvoaan noiden lajien kanssa. Häpeä vaatii omaa erinomaisuutta ja häpeällisen poistamista, piilottamista, erottamista, torjumista, kiistämistä sekä mitätöintiä.

Silti tuo eläin pysyy. Kuten Maurice Merleau-Ponty on todennut, me tulemme eläimistä, olemme eläimiä, ja tuntu eläimestä itsessämme on alati läsnä – se, joka meissä aistii, tuntee, hengittää ja tarkkailee, on eläin, eikä mikään määrä ihmisyydeksi nimettyä rationaalisuutta voi poistaa tuota otusta. Me olemme ruumiillisia, ailahtelevia, aistivia, tunteellisia, haluavia, vietteihin kallistuvia olioita, emme utuisia henkiolentoja, jotka lipuvat rationaalisuuden transsendentaalisilla aalloilla. Me hikoilemme, virtsaamme, olemme haurastuvaa, tunnevaltaista lihaa, jossa evoluutiohistorian meihin iskostamat tarpeet ja taipumukset loimuavat epätäydellisinä ja usein hallitsemattomina merkkeinä eläimen raapivasta läsnäolosta.

Häpeän sijaan olisikin syytä pyrkiä kohtaamaan se eläin, jota piilottelemme. Selkein reitti tähän on hälventää sitä rajaa, jota ihmisen ja eläimen välille pyritään rakentamaan. Hyväksymällä eläimet ulkopuolellamme voimme kenties paremmin hyväksyä eläimen sisällämme. Kun ihminen kohtaa suden jonakin muuna kuin verihenkisenä hirviönä, hän voi kenties nähdä suden sisällään toisessa valossa. Tuolloin ”eläimellisyys” ei ole enää negatiivinen, epätäydellisyyttä implikoiva seikka, vaan jotakin, joka sisältää erityisyyttä, kyvykkyyttä, rationaalisuuttakin, sekä lajien välisiä, jaettuja mahdollisuuksia. Häpeä poistuu, sillä ei ole mitään, mitä piilotella.

 

Pelastus

Häpeäänkin saattaa, kaikesta huolimatta, liittyä pelastus. Koska me haluamme identiteettimme ja itseytemme olevan muiden silmissä hyväksyttäviä, me kenties myös pyrimme muokkaamaan niitä suuntaan, jotka kelpaavat. Häpeä voisi mahdollisesti sittenkin olla rakentavaa. Jo Aristoteles muistutti, että moraali syntyy suhteessa muihin: se ei ole sisäinen projekti, jossa yksilö arvioi yksin omia lähtökohtiaan, vaan rakentuu osittain sen kautta, kuinka muut asemoivat tekojemme ja valintojemme arvon (vain yltiö-yksilöllisessä, nietzscheläisessä perspektiivissä tekojen luonne määrittyy täysin yksilön omien näkemysten kautta). Sosiaalinen konteksti luo siten sekä moraalia, että häpeää – ja jälkimmäisen kautta, huomattuamme olevamme epäkelpoja muiden silmissä, on mahdollista pyrkiä edelliseen.

Cheshire Calhoun väittää häpeän olevan itse asiassa edellytys “moraaliselle maturiteetille” – vain moraalisesti kehittynyt voi kokea häpeää ja antaa sen suunnata itseä produktiivisella tavalla. Tärkeää tällöin on kuitenkin se, että häpeä ei synny ainoastaan ulkoisen kautta, vaan yhdistyy myös sisäiseen arviointiin. Yksilö siten huomioi, miten muut näkevät hänet, mutta myös arvioi itsenäisesti, pitääkö muiden kriteerejä relevantteina. Silloin, kun häpeä on puhtaasti ulkoa tulevaa, se on moraalisesti tuhoisaa, kun taas silloin, kun ulkoinen ja sisäinen yhdistyvät – kun yksilö tiedostaa valintojensa olevan paitsi muiden silmissä myös omissaan kehnoja – voi se johtaa muutokseen ja kultivaatioon. Samalla tavoin Jennifer Manion on korostanut kykyä oman itsen ulkoiseen arviointiin reflektoivalla tavalla, jonka puitteissa me olemme ikään kuin minuuttamme empaattisesti havainnoiva ulkopuolinen taho. Näin häpeä muuttuu moraalista kehitystä mahdollistavaksi tunteeksi.

Eläimellisyyden häpeää voi poistaa myös tätä kautta. Oleellista on arvioida niitä kriteerejä, joiden perusteella eläimellisyys nimetään häpeälliseksi ja joksikin, josta tulisi irtaantua. Kun oma kehollisuus, seksuaalisuus, holtittomuus tai tunneroiske herättävät häpeän, on pohdittava, mistä syystä ne ovat jotakin negatiivista. Samalla on pohdittava, miksi oleminen osa muuta eläinkuntaa olisi häpeän lähde – miksi varoa sekä eläintä sisällä, että eläintä ulkopuolella? Tämä arviointi voi osoittaa häpeän tarpeettomuuden paljastamalla ne ihmiskeskeisen kulttuurin dogmit, jotka ajavat pakokauhuun, irtaantumiseen sekä halveksuntaan eläimellisyyden edessä. Nuo dogmit perustuvat katteettomille oletuksille ihmisyyden erinomaisuudesta, sekä halulle rakentaa ihmisidentiteettiä sellaisten kategoristen erontekojen varaan, joille ei ole löydettävissä faktuaalista perustaa. Ne myös perustuvat vinoutuneille, staattista, henkistä puhtautta ja hallintaa korostaville käsityksille siitä, mitä on olla ihmiseläin – käsityksille, jotka sopivat jumalolentoihin, eivät lihallisiin eläinolioihin.

Tällöin häpeä saattaa jopa korvautua syyllisyydellä, eli sillä, että haluamme muuttaa tekojamme suhteessa itseemme ja muihin eläimiin. Ihmissusien ja ullakolle eläimyyttään piilottavien Dorianien tilalle saattaa astua pelastustarina, jossa tapahtuu muutosta kohti toisenlaista, helpottavampaa tapaa olla ihmiseläin ja elää tuollaisena eläimenä kepeämmin, hyväksyvämmin, huomioivammin ja vähemmän raja-obsessoituneesti suhteessa myös muiden lajien edustajiin. Eläintä itsessään vihaavan tilalle astuu empaattinen tarkkailija, joka hyväksyy eläimellisyyden raapaisut näkemättä hirviöitä tai hävettävyyttä.

Tuskaisan häpeänsä loppumetreillä ja omaan kuolettavaan julmuuteensa uponneena Dorian Gray havaitsee äkisti säälivänsä eläintä: ”Eläimen liikkeissä oli kuitenkin suloa, joka oudosti riipaisi Dorian Grayta, ja hän huusi: — Älä ammu sitä, Geoffrey! Anna sen elää.” Kenties tuo oli viimeinen yritys päästä häpeästä ja löytää pelastus, monella tasolla.

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s