Antisankareista armollisuuteen

Nykykulttuurissa leijuu taipumus mystifioida ”pahuutta”. Sarjamurhaajat, psykopaatit ja poliittiset joukkotuhot kuhisevat populaarikulttuurin aihepiireissä ja kiehtovat monia. Karikatyyrimäisen julmat hahmot tekevät viiltävän välinpitämättömiä tekoja ja räyhäävät kuvitteellisessa tai todessa historiassa sotaa esille piiskaten. Samalla katsoja tuijottaa heitä ihmeissään sekä kenties hiukan ihaillen. Perinteisestä antagonistista on tullut jopa hitusen samastuttava antisankari, ja tämä antisankari on monessa tapauksessa korvannut sankarin: psykopaatti on usein suoraselkäistä hyvän edustajaa kiinnostavampi.

Psykopatian instituutiot

Liberaali, markkinatalouden ohjastama yhteiskunta, joka korostaa yksilönoikeuksia velvollisuuksien sijaan, ja jolle individualismi, kilpailu, valta, oman edun tavoittelu ja taloudellinen hyöty ovat keskeisiä arvoja, on omiaan ihastumaan antisankareihin. Itse asiassa kilpailun yhteiskunta edustaa juuri niitä asioita, joita perinteisesti näihin hahmoihin liitetään.

Oikeustieteilijä ja ohjaaja Joel Bakan on esittänyt dokumenttielokuvassaan Corporation (2004) suuryritysten noudattavan psykopatian mallia. Ne eivät tunnista vastuuta yksilöitä kohtaan ja sen sijaan pyrkivät manipuloimaan sekä hallitsemaan ihmisiä tuottaakseen itselleen mahdollisimman suuren voiton. Samalla ne sivuuttavat moraaliset kysymykset ikään kuin merkitystä vailla olevina, eivätkä pysty siten tunnistamaan yksilöiden arvoa muutoin kuin saavuttamansa hyödyn kautta. Psykopatian kriteerit (manipulaatio, kontrollointi, moraalin sivuuttaminen, hedonismi, syyllisyyden kieltäminen ja kyvyttömyys havaita yksilöarvoa) täyttyvät huolestuttavan täsmällisesti.

Sama kaavio kaikuu myös maailmanpolitiikassa, jossa valtiot kilpailevat vallan areenalla kuin moraalia ymmärtämättömät lapset, ja jälleen välinpitämättömyyden arvot välittyvät tavalliselle katsojalle ”luonnollisina”. Sitä, että valtionjohtavat uhittelevat toisilleen joukkotuhoaseilla, rehvastelevat rikkauksillaan tai toimivat muutoin liioitellen sekä manipulatiivisesti, pidetään itsestäänselvyytenä. Samalla tarina ihmisyydestä – ihmiskuva – kääntyy vinoksi.

Vaarana on, että kuvasta tulee totta: tuottaessaan tiettyä tarinaa itsestään, ihminen alkaa noudattaa tuota tarinaa. Käsite muuttuu konkretiaksi. Neuropsykologi Andrea Glenn on muistuttanut siitä, että evoluutio ei löydy ainoastaan historiasta, vaan käymme sitä lajina alati läpi. Me muutumme koko ajan, ja ympäröivä yhteiskunta on yksi oleellinen muutoksen aiheuttaja. Ihmisen tuottama yhteiskunta alkaa siten muokata ihmislajin tulevaisuutta tavalla, josta emme välttämättä ole lainkaan tietoisia.

Glennin mukaan erityisesti kasvottomat massayhteiskunnat ovat omiaan ruokkimaan psykopatian kaltaisia tiloja, ja kaupungistunut, teollistunut ihmislaji saattaa siten jopa kehittyä psykopaattisemmaksi. Tällaisissa yhteiskunnissa on helppoa välttää vastuuta ja piilotella arveluttavia tekoja. Pienessä yhteisössä ihminen on paljaampi muiden edessä, kun taas suurissa yhdyskunnissa on helppoa piilottaa omia rikkeitä sekä väistää vastuuta opettavia yhteisöllisiä ihmissuhteita. Kasvottomuuden rinnalla kuitenkin myös kilpailua sekä egoismia painottavat yhteiskunnalliset ideologiat ja instituutiot ovat omiaan varmistamaan, että juuri välinpitämättömyyden, vallan, manipulaation ja egoismin logiikkaa seuraavat menestyvät evolutiivisesti parhaiten.

Erityisen vaaralliseksi tilanteen tekee se, että samalla meitä usein opetetaan välttämään altruismia, empatiaa ja moraalisesti kiusallisia kysymyksiä. Politiikasta on vaikea löytää tahoja, jotka tekojen tasolla toimisivat armollisesti ja myös uhrauksia tehden, ja erityisen haastavaa esimerkkien löytäminen on markkinavoimista. Hyvyydestä on tullut liian ”pehmeää”. Ei siten ihme, jos myös arkiyksilö oppii, että muiden huomiointi on ylimääräinen vaade.

Nykytodellisuuden arvot puskevatkin yllemme kollektiivista, jaettua itsekeskeisyyttä ja moraalista apatiaa. ”Pahuus” voi siten kiehtoa yksinkertaisesti siksi, että siihen kulminoituu kulutusyhteiskunnan ihmiskuva. Tuijottaessaan fiktiivistä psykopaattia, saattaa länsimainen yksilö siten tuijottaa sitä ihmisyyttä, mihin häntä vaivihkaa ja huomaamatta kannustetaan.

Tarina ”pahuuden” taustalla

Niiden antisankareiden, jotka edustavat aggressiota, mystisyyttä voi hälventää muistamalla, että ”pahaa” ei ole. Kristillisen perinteen värittämässä kulttuurissa pahuudesta on tehty itsenäinen voima, jokin demoninen kauhunpiste, joka saattaa ärjyen syöksyä määrittämään ihmistä. Tällainen voima on kuitenkin fiktiota. Rakentavampaa on puhua tekojen moraalista ja keskittyä siihen, miten edistää kykyä jakaa hyvinvointia ja tukea muiden hyvää elämää. Joidenkin kyky tähän on romahduttavan rajoittunut. Keskeistä ei kuitenkaan ole heidän tuomitsemisensa ”pahan” edustajiksi, vaan pikemminkin se, miten me muut pystymme suhtautumaan heihin tavalla, joka vaimentaa itsekeskeisyyttä ja avaa reittejä avarampaan tapaan olla.

Eino Leinon Aurinkolaulussa muistutetaan: ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk’ ei aina esille loista”. Nämä sanat löytävät tukea narsismi- ja psykopatiatutkimuksesta. ”Pahan” tarinat tuottavat harhaanjohtavaa käsitystä lähes yli-inhimillisestä kovuudesta, kun reaalimaailmassa julmimmatkin lajimme edustajat ovat itse asiassa hauraita yksilöitä – ehkä hauraampia kuin kukaan. Tutkimus kertoo, että persoonallisuushäiriöiden taustalla on voimakasta ahdistusta ja epäkelpouden kokemusta. Johonkin hyvin oleelliseen – hyväksyvään, rauhalliseen, johdonmukaiseen hoivaan – on jäänyt kasvutarinassa aukko, ja jopa silmitöntä tuhoa aiheuttavat voivat siten olla ytimeltään hajanaisia sekä kivuliaan epävarmoja. Psykopatia ja narsistinen persoonallisuushäiriö ovat mielen murtumia, eivät mustasilmäistä pahuutta.

Filosofi Jonathan Glover, joka vietti aikaa keskustellen englantilaisen vankimielisairaalan psykopaattien kanssa ja kirjoitti aiheesta teoksen Alien Landscapes: Interpreting Disordered Minds (2014), havaitsikin, että usein kammottavien tekojen taustalla on ihminen, joka ei lapsuudessa oppinut hyväksynnän tai lempeyden merkitystä ja joka hajanaisena edelleen etsii sitä. Gloverin yksi keskeinen väite on, että vain hahmottamalla, mikä hirvittävimpäänkin syyllistyvän henkilökohtainen tarina on, voi tapahtua muutosta parempaan. ”Pahaksi” mielletystä ei kannatakaan rakentaa demonia,  vaan hyödyllisempää on riisua hänet aseista ja katsoa niiden takaa löytyvää ihmistä, kuulla tätä, sekä ohjata tätä lempeämpään tapaan olla.

Pahuutta loimuavat hahmot eivät siten lopulta ole todellisia. On vain puutteita, joita voi korjata, ja korjaamiseen tarvitaan paitsi yhteiskunta, joka ei sano ”minulle” vaan ”meille”, myös ihmisen tunnistamista omaa tarinaansa kantavaksi olennoksi.

Armollisuus ja yhteys

Empatia kykynä myötäelää on taito, joka psykopatiassa sekä narsistisessa persoonallisuushäiriössä on hyvin rajoittunut. Tällainen antisankari ei osaakaan myötäelää muiden kokemuksia. Hän voi päätellä niitä, mutta ei kykene kylliksi resonoimaan niiden mukana. Jos ahtaaseen todellisuuteen haluaa väljyyttä sekä valoa, täytyy sinne tuoda edes hiukan empatiaa.

Empatian esillekutsuminen alkaa yllättävästä suunnasta: meistä, jotka emme ole psykopaattisia. Tärkeintä ei ole vaatia, että psykopaattikin kokisi empatiaa, vaan pikemminkin katsoa, miten me, joilla empatiaa on, suhtaudumme psykopaattiin. Jos haluamme nähdä ”pahuuden” takana olevan ihmisen, on meidän pystyttävä avaamaan tälle kokemustasomme.

Vaikka ”pahan” antisankarit kiehtovat, samalla meitä kannustetaan tuomitsemaan ”pahuus” (eihän se muutoin kiehtoisikaan). Seurauksena on, että ”hyviksi” ja empaattisiksi julistautuvat syyttävät ja jopa vihaavat virheiden tekijöitä. Ristiriita on ammottava ja silti harvoin tunnistettu: empatiaa korostavat saattavat olla vihlovan epäempaattisia juuri heitä kohtaan, jotka eniten myötäelämistä tarvitsisivat. Tuomitseminen ja viha ”pahaa” kohtaan kuitenkin vain kasvattaa kylmyyden logiikkaa. Jos haluamme muovata yhteiskunnasta sellaisen, joka opettaa armollisuutta, on ensimmäinen koetinkivi siinä, osaammeko olla empaattisia suhteessa kaikkiin – ei vain heihin, jotka ovat mielestämme ”hyviä”.

Armollisuuden ja empatian varaan rakennetut kulttuuriset arvot ja instituutiot näyttäisivät hyvin erilaisilta verrattuina nykyisiin. Kenties evoluutiommekin löytäisi tuoreita suuntia. Kilpailun yhteiskunnassa egoistisin saattaa voittaa, mutta tuo yhteiskunta on myös tuhoamassa ihmisen sekä muiden lajien mahdollisuutta selviytyä. Pitkäaikainen kukoistaminen vaatii kykyä elää myös altruistisesti sekä oman lajimme sisällä että sen ulkopuolella, ja empatia onkin evolutiivisen, yhteisöllisen selviytymisen kannalta kimpale kultaa: se on rakentavin navigaatiopiste lajin kehittymiselle.

Armollinen myötätunto ei tarkoita naiivia asennetta, joka projisoi hyvää sinne, mistä sitä ei löydy. Päinvastoin, siihen liittyy kyky tunnistaa myös ne rosoiset murtumat, jotka ajavat vääriin ratkaisuihin. Tämä on empatian vaikein ulottuvuus, joka vaatii reflektiota ja tarkkaavaisuutta: taito myötäeläen havaita se, mikä on hyvin erilaista omiin kokemuksiin tai arvoihin verrattuna. Kyky tunnistaa myös kylmät kohdat toisessa on ainut tapa löytää ihminen noiden kohtien alta. Gloverin halu kuulla antisankareiden tarinoita vaatiikin sitä, että asetamme heijastavat toiveemme sivuun, sekä kuuntelemme myös vieraita sanoja.

Armollinen myötätunto ei myöskään tarkoita alistumista julmien tekojen kohteeksi. Ruumiillinen tai henkinen väkivalta ei ole asia, jota tulee sietää, eikä niille nöyrtymistä voi selittää empatialla. Moraalissa heikko voi repiä ja runnella liiaksi, ja silloin täytyy astua kauemmas. Empatia suuntautuukin myös itseen ja voi vaatia eriytymistä sekä väkivallan piiristä poisastumista. Tuhoisaa tulee ohjata suotuisampiin tuuliin, mutta ei tavoilla, jotka rikkovat auttajan.

Altruistisen, realistisen ja tarkkaavaisen empatian kulttuurissa antisankari korvautuu ihmisellä. Hyvän häivähdykset – kyky kuulla, ymmärtää, rakentaa ja auttaa – poistavat tuhoa. Niiden kautta voi myös navigoida pois kipuisista syvänteistä kohti sellaista tulevaisuutta, missä kilpailevan egoismin tilalla on jaettu maailma.

Leinon Aurinkolaulu jatkuukin:

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä hyviä voimia voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

 

sunlight-through-trees-wallpaper-4

Mainokset

Tunteiden politiikka: kaaoksesta käsitteisiin ja empatiaan

Klassisen tunnekäsityksen mukaan tunteet ovat sisäsyntyisiä ja universaaleja. Ne ovat siis biologiaan kirjattuja, ja ne tulevat esille kaikissa samalla tavoin, kulttuurista riippumatta. Samalla yhteiskunnallinen ulottuvuus katoaa. Mitä tämä tarkoittaa empatian kannalta?

Tunteiden kaaos ja järjellinen ohjastaja

Klassinen tunnekäsitys tekee yksilöistä tunteiden edessä passiivisia. Tunteet hypähtävät esille vääjäämättä ja retuuttavat meitä eri suuntiin – koska ne ovat osa biologiaa ja haukkovat henkeään jokaisessa, niille ei voi mitään. Kontrolli katoaa, ihmiset ilmaisevat ”triggeröityvänsä” mitä erinäisimmistä asioista ja menettävät tunteiden äärellä toimijuutensa. Tunteista tulee automaattisia reaktioita suhteessa ulkomaailmaan: samalla tapaa kuin polvemme liikahtaa vasaran osuessa siihen, liikahtaa rakkaus tai viha, jos vain saa ulkoisesta todellisuudesta kimmokkeen. Ihmisestä tulee tunteidensa armoilla oleva olento, joka voi pahimmassa tapauksessa vain nostaa kätensä pystyyn, kun ylpeys tai inho iskeytyvät liikkeelle.

Tätä perinteistä kertomusta tunteista toistetaan arkipäivässä ja myös monien tieteiden alalla, aina neurotutkimuksesta psykologiaan. Sen yleisyys on ymmärrettävää, vaikuttaahan se itsestäänselvältä. Tietysti tunteet ovat meissä kaikissa samanlaisina reaktioina, jotka löytyvät hermostomme sopukoista ja jotka voivat kiskoa mielemme mukaansa, jos emme ole varovaisia – tältähän tunteet ”tuntuvat”.

Tämän klassisen käsityksen yksi sivutuote on, paradoksaalista kyllä, rationalismi, joka haluaa ensisijaistaa järjellisen analyysin juuri siksi, että tunteet ovat niin voimakkaita ja passivoivia. Vain vaimentamalla tunteet älyn kerrosten alle ja taakse, voi ihminen löytää toimijuuden ja säästyä tunteiden melodraamalta.

Platonin Faidros-dialogi on kenties tunnetuimpia näytteitä väitteestä, jonka mukaan tunteet tarvitsevat järjen ohjaajakseen. Dialogin valjakkovertauksessa järjellinen sielu ohjastaa kahta hevosta, joista ensimmäinen edustaa energistä halua kohti totuutta ja hyvää, ja toinen puolestaan umpinaisia, harhauttavia tunteita ja himoja. Ensimmäiseen liittyvät positiiviset, moraalista ymmärrystä mahdollistavat tunteet, kuten rakkaus. Ne saattavat kohottaa meidät kohti ideoiden totuudellista tasoa, jolta maailma on mahdollista nähdä kirkkaana. Toisessa taas riekkuvat ne vihat, pelot ja katkeruudet, jotka estävät ymmärrystä ja painavat vaunuja alas, kunnes emme enää näe mitään.

Usein Platonin vertausta on luettu siten, että järjen tulee hallita tunnetta. Se onkin löytänyt tiensä klassisen tunnekäsityksen vierelle: tunteet laukkaavat sisältämme esille ja passivoivat ihmisen, mikäli niitä ei visusti pyri hallitsemaan, ohjakset kireinä.

Tunteet käsitteinä

Klassista tunnekäsitystä on kuitenkin herätty kritisoimaan. Esimerkiksi neuropsykologi Lisa Feldman Barrett rusikoi sitä hajalle kirjassaan How Emotions are Made. Perustuen niin biologisia kuin kulttuurisiakin näkökulmia hyödyntäviin tutkimuksiin, on Barrett havainnut, etteivät tunteet ole sisäsyntyisiä vaan opittuja. Me opimme tunteita kokemamme kautta, ja sosiaalinen ympäristö on yksi oppimisen tuki. Tämä tarkoittaa myös sitä, että tunteet ovat usein kulttuurisidonnaisia ja saavat hyvin erilaisia muotoja eri yksilöissä.

Barrettin kaltaiset kriitikot korostavat sitä, että kyky kokea on sisäsyntyinen, ja siten meissä on taipumus mielihyvään ja kipuun, sekä rauhallisuuden ja intensiivisyyden välisiin astemuotoihin. Tunteet puolestaan ovat jotakin monitahoisempaa: ne ovat opittu tapa käsitteellistää todellisuutta. Ne eivät siten ole reaktioita, vaan pikemminkin hermostomme aktiivista, ei-kielellistä tulkintaa koskien sitä, mitä meille ja meissä tapahtuu, ja mikä on paras keino vastata kulloiseenkin tilanteeseen. Viha on tulkinta, tapa merkityksellistää kokemaamme, ja siihen ottavat osaa ne, jotka ovat oppineet vihan auttavan tai suojaavan.

Barrettin väitteet ovat mullistavia monesta syystä, mutta erityisesti siksi, että ne tuovat meille toimijuuden takaisin. Tunteet eivät tapahdu itsestään, vaan me tuotamme niitä: me rakennamme ja muokkaamme ne. Pelot, rakkaudet, ilot ja ahdistukset ovat itse tekemiämme käsitteitä, joiden avulla koetamme navigoida eteenpäin stimulantteja tauotta heittelevässä elämän tiheydessä. Vaikka tunne vaikuttaa ottavan meistä vallan, me itse olemme sen luojia. Vaunujen ohjaaja herättää hevosensa henkiin.

Tunteiden politiikka

Mikäli tunteet ovat tapa käsitteellistää asioita, niissä näkyy helposti myös kulttuurin ja politiikan jälki. Me opimme tunteita usein sosiaalisen ympäristön ojentamien mallien mukaisesti. Kun meille hoetaan kylliksi, että suhteessa ryhmään X pitäisi tuntea vihaa ja suhteessa ryhmään Y hellyyttä, me alamme sisäistää kuulemamme.

Sarah Ahmed ja Martha Nussbaum ovat esimerkkejä ajattelijoista, jotka ovat tuoneet tunteiden poliittisuutta esille. Tunteet eivät synny vain meissä, vaan myös ympäristössämme. Syrjivä, hierarkkinen yhteiskunta opettaa kadehtimaan, pelkäämään, halveksimaan ja vihaamaan, kun taas tasavertaisempi yhteiskunta saattaa kertoa, että hyväksyntä, armollisuus ja ilo ovat kestävämpiä tapoja kohdata muut. Tämä on tärkeä muistutus: tunteet eivät ole ainoastaan sisäisiä vaan myös ulkoisia. Me tuotamme niitä tietynlaisiksi, koska yhteiskunnan instituutiot aina puoluepolitiikasta koulutukseen ja markkinointiin kertovat meille, mikä on ”oikea” tapa tuntea mitäkin asiaa tai yksilöä kohtaan. Myös tunteiden vaikutukset ovat ulkoisia. Viha kohdistuu johonkin tai johonkuhun: sen hinnan maksaa usein myös joku muu kuin me itse.

Kun luulemme olevamme tunteiden orjia, saatammekin siis olla yhteiskuntamme passiivisia, epäkriittisiä seuraajia. Kun esimerkiksi mainonta kertoo, että onnellisuus syntyy kuluttamisesta, nuoruudesta ja kauneudesta, että onnellisuutta tulee tavoitella, ja että sen vastakohta on katkera melankolia, tyhjennymme me masennukseen heti, kun kyvyttömyytemme paljastuvat. Lopulta meissä saattaakin sinkoilla tunteiden sijaan mainonnan tuottama kuva siitä, miten tulee tuntea, ja siten me opimme hymyilemään ja itkemään juuri oikein. Hevosten ohjaajalla onkin oma ohjastajansa: talouden, politiikan ja yleisten normien ylivalta.

Vanhan tunnekäsityksen murtaminen avaa kuitenkin väyliä ulos myös poliittisten tunteiden passivoivasta efektistä. Mikäli me itse luomme tunteita, ja mikäli me tiedostamme, että luomiseen vaikuttavat ympäristön viestit, on tilanteelle mahdollista tehdä jotakin. Platonin ohjastaja voi huitoa ympäristön vaikuttimia hieman kauemmas tai ainakin valita tarkemmin, mitä niistä haluaa seurata. Hän voi päättää, ettei onnellisuus koostu kuluttamisesta, sosiaalisesta statuksesta tai vatsan kapeudesta, ja että kenties sitä tärkeämpää joka tapauksessa on kyky vakauteen, joka välillä muistuttaa niin ilon kuin tuskankin mahdollisuuksista.

Mitä ikinä hän päättääkään, hän voi vaikuttaa tunteisiinsa.

Empatia valintana

Myös empatia on tapa käsitteellistää todellisuutta. Meissä on moniin sen eri variaatioihin sisäsyntyinen taipumus, mutta sen sisältö – se, miten muita ymmärrämme – on aktiivista toisten yksilöiden tulkintaa. Empatia kanavoituukin usein sen kautta, mitä itse olemme kokeneet, ja siten me käsitteellistämme tai käännämme muita ”omalle kielellemme”.

Samalla valinta siitä, onko empatia oikea tapa lähestyä muita vai ei, on käsitteellistämistä. Kun siis valitsen empatian sijaan halveksunnan, olen käsitteellistänyt toisen olennoksi, joka ei ansaitse huomiota. Jos taas valitsen empatian, olen luokitellut toisen yksilöksi, jonka kokemuksilla on merkitystä. Se, päätämmekö seurata empatiaa, riippuu siten siitä, miten muut hahmotan – ovatko he sinällään arvokkaita otuksia vai kilpailijoita, jotka haluamme voittaa, vai kenties materiaa, mitä haluamme hyötykäyttää?

Myös empatiaan vaikuttaa ympäröivä yhteiskunta ja politiikka. Esimerkiksi markkinointi opettaa meille, milloin ja keitä kohtaan empatiaa tulee tuntea. Erityisen tehokkaasti se ja muut yhteiskunnan instanssit tekevät tätä kuvaamalla muita ryhmiksi, joilla joko on tai ei ole arvoa. Maahanmuuttaja, syrjäytynyt, vanhus tai tuotantoeläin voi joutua varsin erilaiseen asemaan kuin keskiluokkainen, keski-ikäinen pärjääjä, jonka kaulukset ovat terävät ja hiukset siististi leikatut. Muodostuu ryhmiä ”me” ja ”ne”, joista vain ensimmäiset ovat oikeutettuja empatian kohteita.

Empatian politiikkaa ei tulekaan unohtaa. Me aivan liian usein koemme eniten empatiaa niitä kohtaan, joiden katsomme olevan kyllin samankaltaisia itsemme kanssa ja samalla sivuutamme eri luokan, ihonvärin tai lajin edustajat. Koska empatia voi klassisen tunnekäsityksen mukaisesti tuntua itsestäänselvältä reaktiolta, harva kyseenalaistaa sitä, miksi ja keitä kohtaan empatiaa tuntee. Tätä kyseenalaistamista kuitenkin tarvitaan, jotta tunteiden politiikka ei ota ratsukosta valtaa, ja jotta me itse todella ohjaamme omaa empatiaamme aktiivisesti sekä mahdollisimman kattavasti.

Empatiaamme ansaitsevat kaikki ne, joilla on kyky kokea, aina muista eläimistä mitä kaukaisimpiin ihmisryhmiin. Jos se on tapa käsitteellistää todellisuutta, jonka kautta myös muiden koetut näkökulmat nousevat esille, pyrkii viisas ohjastaja antamaan sille mahdollisimman paljon tilaa, ja lopulta sallii sen ohjaavan omia valintojaan. Parhaimmillaan empatia onkin valjakon ohjastaja, järjen rinnalla ja takana.

Empatian kautta myös muut tunteet jäsentyvät selkeämmin. Se voi siten ohjata tapaa, jolla tunteemme käsitteellistävät maailmaa: muistuttamalla muiden perspektiivistä, se näyttää tuon maailman laajemmin, hieman korkeammalta askelmalta, ja äkisti kateudet, ylpeydet, inhot ja vihat voivat vaikuttaa kovin pieniltä tavoilta merkityksellistää tätä harvinaista, haurasta olemassaoloa.

 

Raymond-Salvatore-Harmon-Architectures-Liminal-Empathy

 

Tunne, identiteetti ja eläin

Rationaalinen, tunteellinen apina

Länsimaisessa ajattelussa moraali oli pitkään periaatekysymys. Tärkeintä oli nimetä yleisiä, rationaalisia sääntöjä sille, miten toimia, löytyivät ne sitten vanhan testamentin käskyistä tai brittifilosofin kynttilänvalossa laadituista arvo-algoritmeista. Taustalla oleva ihmiskuva oli rationalistinen ja ylpeili sillä, että me olemme puhtaan järjellisiä otuksia, joiden tulee hallita ja typistää tunteiden vaikutusta. Varsinkaan ”tärkeissä asioissa”, vakavuutta vaativissa suurissa kysymyksissä, yhteiskunnan, politiikan ja moraalin alueilla, ei tunteiden saanut väristä saatikka mekastaa. Ideaali-ihminen raapusti neutraalisti paperille loogisia yhtälöitä, joista kaikki saattoivat olla samaa mieltä.

Sitten tunteet työnsivät jalkansa oven väliin ja huikkasivat, että moraali rakentuu myös niiden varaan. ”Ihminen ei ole rationaalinen kone”, ne sanoivat ja osoittivat kohti tapaa, jolla viha, ylemmyys, pelko, inho, ihailu, yhteenkuuluvuus, rakkaus tai empatia voivat ohjata sitä, miten ja miksi me muita kohtelemme. Tunteet olivat oikeassa: jokin rationalistisessa ihmiskuvassa oli ontunut ja kompuroinut jo pitkään. Kun sen hahmottelema ideaali-ihminen tarjosi yhtälöitään muille, olivat muut alati eri mieltä. Järjellisyys ei johtanutkaan yksimielisyyteen, tiedosta väiteltiin, logiikka ei vakuuttanut kaikkia, eikä moraalin ja yhteiskunnan säännöistä päästykään sopuun, vaikka niistä jankattiin vuosituhansia. Tämä soraisa kirjavuus johtui siitä, että ihmisten eri tunnereaktiot saivat nämä käyttämään ja tulkitsemaan järjellisyyttä sekä tietoa eri tavoin. Logiikka näyttää erilaiselta eri tunteiden valossa.

Tunteet vaikuttavat meissä vähintäänkin ja usein ennen kaikkea piilotetusti. Järjelliseen objektiivisuuteen uskova saattaa olla tunteiden läpivärittämä ilman, että tiedostaa asiaa lainkaan, ja siten vaikkapa uusliberalistisessa talouspolitiikassa ”järjen” nimissä kahlaava voikin olla ylemmyyden, ahneuden ja ylpeyden navigoima. Me valitsemme tietoa tunteiden perusteella. Me seulomme politiikkamme, moraalimme ja tapamme orientoitua muihin tunteiden kautta.

Järjen ja tunteiden jännite näkyy myös eläinsuhteessa. Järjen ylivalta heijastui eläinetiikkaan, joka pitkään keskittyi rationaaliseen pohdintaan. Peter Singer, Tom Regan ja monet muut 1900-luvun eläinfilosofian merkkinimet korostivat, että eläinten arvottaminen ei ole tunnekysymys, ja että eläinten vakavaa huomioonottamista voi puoltaa puhtaasti järkiargumentein. He olivat sisäistäneet oletuksen, jonka mukaan vakavuus on tunteettomuutta. Oikeassa he olivat siinä, että eläinten yksilöarvoa ja oikeuksia voi puolustaa rationaalisesti, ja että itse asiassa logiikka vaatii eläinten aivan uudenlaista yhteiskunnallista kohtelua – jo järki osoittaa, että eläinteollisuus on irvokasta. Järkeä tarvitaan, kriittinen ajattelu mahdollistaa radikaalisti uusia, kestävämpiä tapoja toimia. Sen ohelle kaivataan kuitenkin myös tunteiden roolin tiedostamista.

Suuri osa eläinasenteista on tunteiden johdattamia. Esimerkiksi ylemmyys, nautinnot ja ahneus ohjaavat tapaa, jolla eläimet nähdään ensisijaisesti hyötykäytettävänä materiaalina, ei oman mielensä määrittäminä yksilöinä. Rakkaus ja kiintymys opastavat rutistamaan koiraa, kun taas kliinisyydeksi puettu ahneus lihaan tai voittoon ohjaa rakentamaan karsinoita, jotka ahtaudellaan ajavat siat mielenhäiriöihin. Me olemme yksinkertaisia otuksia, jotka harvoin huomaavat tunnepitoisuuttaan. Metsästäjä on tunteellinen, maitotilallinen on mennyt tunteisiin, MTK:n edustaja on tunteiden vallassa. Samalla kriittisempi taho voi seurata empatiaa ihmetellen syvästi sitä, miksi joku haluaisi viettää lauantaiaamunsa ampuen sorsia päiviltä tai täyttäisi vapaaehtoisesti ja vaihtoehdoista huolimatta suolistonsa sellaisen olennon kuolemalla, jolla joskus oli mieli.

Niin kauan, kun näitä asetelmia, joissa tunne vie ajattelua, ei avata, jää keskustelu kuoppiin. Me luulemme, että vastakkain ovat erilaiset tiedolliset, järjelliset argumentit, vaikka todellisuudessa vastakkain ovat tunnereaktiot. Yhdelle on itsestäänselvää, että eläimiä kasvatetaan ruoaksi, koska hän on oppinut tunteisiin, joiden puitteissa eläimet ovat hyötykäyttöä varten. Toiselle taas on itsestäänselvää, että mielen omaavia ei tapeta, sillä häntä määrittävät ne tunteet, jotka avittavat näkemään eläimissä lihan lisäksi kokemuksellisuutta. He inttävät, ihmettelevät toisiaan, turhautuvat ja huutavat: ”Tuohan on absurdia, mikä sinua riivaa, miksi et näe, helvetti sentään?”

 

(Laji)identiteetti

Järjen ja tunteiden ristivedossa kohoilee identiteetti, joka sekin vaikuttaa moraaliin. Se, miten ihminen kuvaa itseään, mitä ideaaleja hän ympärilleen piirtää, ohjaa myös hänen tapaansa nähdä maailma ja muut. Neutraaliutta ja kliinistä järkeä tavoitteleva voi irrottautua empatian puuskista silloin, kun nämä epämiellyttävästi vaatisivat häneltä jotakin. Kärsimystä on usein vaivatonta sivuuttaa, mikäli julistaa itselleen, ettei myötäelämistä tarvita. ”Ei pidä mennä niin tunteisiin”, hokee moni nykyihminen kieltäytyessään tunnistamasta epäkohtia ja muiden hätää, ja samalla minäkuvasta, halusta olla Rationaalinen Ihminen, tulee moraalisen apatian lähde. Tämä pätee erityisen usein suhteessa muihin eläimiin. ”Syö, älä myötäelä”, voisi olla pihviä markkinoivien tahojen slogan.

Identiteetti määrittää eläinsuhdetta myös laajemmin. Rationaalisen ihmiskuvan rakentamisessa muut eläimet asetettiin vastakohdaksi: jotta ihminen saatettiin nimetä järjelliseksi, ainutlaatuiseksi jumalan kuvaksi, täytyi peurat, sudet ja satakielet luokitella järkeä tai jopa mieltä vailla olevaksi biologiaksi. Ihmisidentiteettiä pystytettiin siis kiistämällä tai aliarvioimalla eläinten mieltä. Tämä halu erontekoihin näkyy edelleen ja ohjaa monien sinnikkäitä väitteitä siitä, että eläimet ovat jotenkin tympeitä, typeriä ja kyvyttömiä otuksia, joita ei tarvitse ottaa vakavasti huomioon. Väitteet ja eronteot ovat virheellisiä, sillä mieli elää myös eläimissä mitä kirjavimmilla tavoilla, eri muotoja saaden ja eri tavoilla esiin tullen. Silti halu uskoa puhtaan järjelliseen, uniikkiin ihmiseen leimaa yhteiskuntaa – me haluamme olla se keinoäly, jota pyrimme luomaan samalla, kun emme suostu tunnistamaan eläinälyä kaikkialla ympärillämme.

Koska me olemme paitsi järjellisiä, myös tunteellisia otuksia, olisi ihmisyyden itsemääritelmä syytä kirjoittaa uudelleen. Ihminen on järjen ja tunteiden limittymissä usein ymmällään ja lähes aina jokseenkin tiedostamatta kulkeva olento. Meitä ei voi asettaa jumalallisen älyn eteerisille keitaille, me olemme biologiaa, jonka mieli sisältää myös tunteet. Tämä poistaa aitoja meidän ja muiden eläinten väliltä, tekee meistä eläimiä, tunteissaan ja ajatuksissaan hoippuvia, myös viettien, vaistojen ja aistien eteenpäin ajamia kädellisiä. Vastakohtien aika on ohi, sillä vastakohdat ovat illuusiota.

Tunteille avoin identiteetti voisi raottaa aivan uudenlaisen perspektiivin edellä mainittuihin ”tärkeisiin asioihin”. Miltä maailman ja sen olentojen arvo näyttää silloin, kun tiedostamme tunteiden roolin? Jos olemme myös tunteellisia eläimiä, voisimmeko orientoitua sikoihin, rottiin ja hirviin toisin, paremmin sekä itseämme että niitä ymmärtäen?

Eläinetiikka vaatiikin analyysin ohella tunteiden tiedostamista, ihmiseläimen aivan uudenlaista kuvaamista. Kun mietimme, miten kohdella muita eläimiä, täytyy ensin katsoa ihmistä – miten rakentaa ihmisidentiteetti, joka tunnistaa eläimen ja tunteen itsessään?

 

Myötäelävä ihminen

Mikäli identiteetti syntyy ideaaleista – siitä, mitä pidämme tavoittelemisen arvoisena – tarvitaan sen muokkauksessa ideaalien editointia. Me seuraamme tunteita alati, mutta mitä tunteita olisi hyvä kehittää voimakkaammiksi, jotta voisimme tunnistaa myös muiden tavan olla?

Tunteet ovat usein egoistisia, ne huutavat itselle enemmän. Me tarvitsemme ja kaipaamme, sillä me olemme epävarmoja, vaillinaisia otuksia potentiaalisten uhkien maailmassa, jotka pelkäävät jäävänsä yksin, vaille turvaa tai asemaa. Me haluamme itsellemme lisää, me addiktoidumme huomiosta, pönkitämme asemiamme ja haalimme resursseja yli tarpeen. Me vihaamme, koska joku otti meiltä jotakin pois ja me rakastamme, koska me haluamme itsellemme jotakin. Me tunnemme, jotta me selviäisimme ja siten itsekkyys on osa niitä kerroksia, joista koostumme.

Silti me voimme tuntea myös toisin, vähemmän itsekkäästi. Meissä on egoismia, mutta me olemme myös muuta ja parhaimmillamme pystymme pyyteettömyyteen, muiden itseisarvon tunnistamiseen, havahtumiseen koskien sitä, että toinenkin yksilö tarvitsee, kokee, tuntee ja ajattelee oman perspektiivinsä kautta. Juuri tämä luo mahdollisuuden siihen, että voimme elää suhteessa muihin, tunnistaen toisen mielenliikkeitä sekä arvoa ja jakaen yksilöyttä muiden kanssa siten, että löydämmekin egon sijaan yhteisön. Sosiaalisuuden ja moraalin ensipulssi löytyy kyvystä havahtua toisen näkökulmaan ja kokea jotakin sen myötä.

”Me” olemme ajattelevia ja tunteellisia eläimiä, ja me voimme olla myös sellaisia eläimiä, jotka koettavat muuttua sekä järjellisyydessään että tunteissaan empaattisemmiksi. Parhaimmillaan empatia on reflektiivistä, omia uskomuksia, asenteita, järjen kaavioita ja tunnereaktioita arvioivaa sekä tarpeen tullen muuttavaa resonaatiota toisten yksilöiden kokemusten kanssa. Kun siis myötäelän toisen onnea tai kipua, voin samalla kriittisesti hahmottaa, mikä minussa saa huomaamaan yhden yksilön tavan olla sekä sivuuttamaan toiset – mitkä järjen ja tunteen liikahdukset saavat meidät tunnistamaan kivun yksilössä A ja viheltämään välinpitämättömyyttä silloin, kun kyseessä on yksilö B? Tämä avittaa muokkaamaan oletuksia, ajattelua ja tunneskaaloja siten, että ne paremmin mukailevat muiden tapaa olla tällä jaetulla planeetalla.

Tällainen empatia tapahtuu metatasolla, hieman taaempana kuin välitön tunne. Se astuu askeleen kauemmas ja kurkottaa esille ihmisyyttä kaikkine eri piirteineen, egoistista ja groteskia sivuuttamatta. Se voi tunnistaa moraalisen kyvyttömyyden meissä itsessämme ja muuttaa sen syntyperiä, kunnes meidän on helpompi tavoittaa, mitä on olla toinen olento ja kunnioittaa muiden yksilöiden olemassaolon reittejä ja muotoja – myös silloin, kun nämä ”muut” ovat karvaisia, untuvaisia tai suomuisia eläimiä.

Reflektiivinen empatia nivoutuu osaksi reflektiivistä identiteettiä, joka ei pysähdy totuttuun, vaan haluaa ymmärtää tarkemmin sekä itseä että muita. Sen kautta myös eläineettinen jankkaaminen voi korvautua avoimemmalla keskustelulla siitä, mikä meissä ja muissa on tärkeää, ja miten olla siten, että samalla tukee muiden olemista. Miten olla egoistisesti nielemättä muita eläimiä kollektiivisen ihmiseläimen kurkusta alas tai tukehduttamatta luontoa pelkäksi tuotteeksi?

On vaikea kuvitella erinomaisempaa identiteettiä ihmisyydelle kuin yritys muokata järjen ja tunteiden sokeita kohtia niin, että todella olemme yhteisö muun elämän kanssa, ja että vierellämme voi kukoistaa, lajista riippumatta.

 

original

 

Hyvän ja pahan ristivedossa: Primo Levi ja ihmisen moninaisuus

Kulttuuriteoreetikko Susan Sontag kirjoittaa teoksessaan On Photography hetkestä, jolloin ensimmäisen kerran näki kuvia keskitysleireiltä. Kokemus jakoi hänen elämänsä kahteen osaan: viattomuuden aikaan sekä aikaan, jota määritti haavoittuminen. Raja oli ylitetty, ”jotakin kuoli, ja jotakin vielä itkee”. Kuvat piirtyivät vasten kulttuurista tarinaa, joka uskoi edistykseen, teknologiaan ja tieteeseen. Siksi ne pystyivät hajottamaan: ne runnoivat rikki kirkkaat kuvastot ja osoittivat, että ihmisessä piili jotakin äärimmäisen raadollista.

”Hyvä” määritetään usein puhtauden ja viattomuuden kautta, moninaisuus kieltäen. Hyvä ja paha asettuvat vastakohdiksi, ja me kuulumme vain jommankumman piiriin. Me etsimme hyvyyden ikoneita ja kauhistumme, kun he osoittautuvat vaillinaisiksi ihmisiksi. Silti yksikään ihminen ei ole puhdas. Egoismin ja vallan motivoima aggressio muita kohtaan väreilee potentiaalina jokaisessa. Viimeisin esimerkki tästä on burmalainen poliitikko Aung San Suu Kyi, Nobelin rauhanpalkinnon voittaja ja pitkäaikainen ihmisoikeustaistelija, joka valtaan päästyään on ottanut osaa häikäilemättömään kansanmurhaan. Kyi on ollut hellittämättömän hyvyyden ikoninen, globaalisti juhlittu hahmo, joka paljastuikin yhtä alttiiksi väkivaltaan kuin suuri osa meistä.

Keskitysleirit kertovatkin ihmisestä – eivät ainoastaan menneisyyden uhreista ja vallankäyttäjistä, vaan meistä kaikista. Niissä konkretisoituu ihmisyyden epäpuhtaus, ja osittain juuri siksi tarinat niistä voivat edelleen vammauttaa. Viattomuuden ja puhtauden kulisseista on vaikea luopua, sillä se tarkoittaa myös oman vaillinaisuuden paikantamista. Natsia katsoessamme katsomme ihmistä, itseämme.

Kesällä palasin keskitysleirien aikaan, puhtauden teeman ajamana. Luin selviytyjistä, katsoin dokumentteja ja luin niistä, jotka vajosivat sadismin mekanismien alle. Olin pitkään ajatellut, kuten tapana on, että keskitysleireihin keskityttäessä sidotaan paha menneisyyteen, ”tuonne”, kauas ”täältä”, pois itsestämme ja että samalla tämänhetkiset inhimilliset kriisit jäävät varjoon. Yhä vihaisemmaksi ja poissulkevammaksi muuttuneessa Suomessa kuitenkin tuntui kuin historia olisi lähestymässä tulevaisuutta, ja äkisti vaikutti, että tuohon historiaan on siksi palattava. Kenties emme osaa kysyä ”Entä nyt?” ennen kuin olemme kysyneet riittävän usein ”Mitä silloin tapahtui?” ja tulleet historian haavoittamiksi. Ja kenties kohta, johon tulisi keskittyä, on se, mitä ihminen voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla.

51irejC4IzLPrimo Levi oli Italian juutalainen, joka toisen maailmansodan aikana hakeutui vastarintaliikkeeseen. Hänet pidätettiin ja lähetettiin Auschwitziin, missä hän selviytyi lähes vuoden, aina liittoutuneiden saapumiseen saakka. Lopunelämäänsä Levi halusi tietää, mitä ihminen on ja miksi Auschwitz tapahtui. Hänen If This is a Man ja The Drowned and The Saved ovat muistiota keskitysleiriltä, selvityksiä siitä, mitä hänen ympärillään ja hänelle tapahtui. Ne ovat myös tarinoita hyvän ja pahan ristivedosta, jonka merkit löytyvät jokaisesta.

Levi aloittaa If This is a Man -teoksen muistutuksella: se, mitä tapahtui, on varoitus. Keskitysleirit ovat hälytyssummereita, jotka kertovat siitä tuhoisuudesta, mitä ihminen itsessään kantaa. ”Älä tule tänne”, ne sanovat menneisyydestä, ja juuri tuota varoitusta Levi haluaa kirjata nykyisyyteen. Hän myös käskee: tänne on katsottava.

Tuhottu ihmisyys

Levin teosten ytimessä on ihmisen muuttuminen objektiksi muiden silmissä. Siirtymä on tuskallinen. Auschwitzissa Levi lakkaa olemasta ihminen, jolla on tarpeita ja kokemuksia, ja hänestä tulee epähaluttua, ivattua biomassaa. Hänen päänsä ajellaan, hänet pakotetaan raskaaseen työhön, joka on suunniteltu tappamaan hänet, häntä pidetään nälässä ja nöyryytetään sadistisesti. Samalla hän huomaa, kuinka rasvamahaiset vartijat odottavat luiksi muuttuvien, rikkoutuvien ihmisten kuolemaa. Ihmiset hänen ympärillään katoavat kahdella tavalla – ensin heidän katseensa sammuvat ja päät painuvat kohti maata, sitten he nääntyvät lyönteihin, nälkään ja pakkotyöhön.

Levi varoittaa: tätä minuuden psyykkistä ja materiaalista tuhoa ei kieli pysty kuvaamaan. Mikään määrä sanoja ei voisi kattaa sitä, mitä tapahtuu, kun ihmiseltä otetaan kaikki, mihin tämä on uskonut ja mitä tämä on rakastanut. Objektiksi pakotetun ihmisen todellisuus muuttuu negaatioksi. Merkitys on poissa, ja samalla kokemus hyvyydestä, rakkaudesta ja ilosta katkeaa. Tilalla on ainoastaan jotakin groteskia: kuolevia iloisesti piiskaava natsiupseeri, jonka omanarvontuntoa valta kohottaa. ”Sinä et ole mitään”, kuiskii natsien organisaatio kuolemaa kohti valuville uhreilleen.

Mielivaltaisuus ja kiusaava, demoninen absurditeetti astuvat merkityksen tilalle. Kun päiväkausia vailla vettä ollut Levi koettaa juoda jäätikusta, estää vartija häntä, ja Levin kysyessä miksi, vastaa tämä: ”Täällä ei ole sanaa ’miksi’”. Keskitysleirissä ei ole enää sellaista logiikkaa, joka mukailisi ihmisyyden vaateita – sen logiikka koostuu ainoastaan siitä, että mahdollisimman moni kuolisi mahdollisimman vähällä vaivalla. Vankeja kiusataan irvokkailla soittokunnilla, joissa nälkiintyneet, piestyt vangit joutuvat soittamaan ja marssimaan iloisten saksalaissävelmien tahtiin. Nämä sävelmät kaikuvat päivittäin läpi niiden parakkien, joissa miljoonat tulevat kuolemaan. Avoin sadismi riekkuu uhriensa yllä. ”Näin ihminen tuhotaan ennen kuin hänet tapetaan”, toteaa Levi.

Levi ei kuitenkaan kuvaa ainoastaan natsien pahuutta, vaan ihmistä ylipäätään. Hänen Auschwitzmukaansa Auschwitz oli suurin koskaan toteutettu ihmiskoe, jonka puitteissa miljoonia eri ikää, kulttuuria ja taustaa edustavia ihmisiä pakotettiin piikkilangan taakse vailla elämän edellytyksiä. Mitä ihmiselle tapahtuu, kun häntä kohdellaan objektina ja häneltä riistetään kaikki? Levin vastaus on huolestuttava. Ne, joiden kohdalla ”yön aseet ovat tylppiä” – ne, jotka rakastavat rauhaa ja vahvoina pysyvät oikeuden puolella – ovat selviytyjien joukossa harvinaisuus. He piiloutuvat itseensä ja kuolevat muilta peitetyssä, ihmettelevässä yksinäisyydessä. Heidän ylitseen kulkevat pelastetut, joissa kamppailu elämästä hiljentää moraalin.

Monet keskitysleireiltä selviytyneet kertoivat tarinoita siitä, miten heidät pelasti usko, moraali, tai rakkaus. Levi kertoo jotakin päinvastaista: ennen kaikkea ne, jotka pystyivät taistelemaan rajusti, olemaan ovelia, varastamaan ja hyödyntämään muita, jaksoivat sinnitellä runtelevassa, raatelevassa kalmantehtaassa. Auschwitz osoitti, miten käy ihmiselle, joka on työnnetty rakkaudesta vihan ja pelon ympäristöön. Samasta syystä se näyttää meille myös ihmisen, jota emme halua nähdä. Viattomuus on uhanalaista, ja suuri osa ihmisistä muuttuu väärissä olosuhteissa egoistisiksi sekä armottomiksi.

Levi muistuttaa teoksensa läpi tästä: meidän minuutemme on särkyvä ja altis. ”Se on suuremmassa vaarassa kuin elämämme”, Levi huomauttaa ja jatkaa: ”Vanhojen viisaiden, jotka pyysivät meitä muistamaan, että tulemme joskus kuolemaan, olisi pikemminkin tullut varoittaa tästä vaarasta sisällämme”. Me voimme menettää itsemme. Me saatamme muuttua olennoiksi, jotka tuhoutuvat ennen kuin kuolevat – ja me saatamme myös muuttua hirviöiksi, jotka tuhoavat muita.

Juuri tämä huomio tekee Levin kirjasta sekä äärimmäisen tärkeän että vaikean. Hän peilaa meille ihmisyyttä, jossa hyvyys on haurasta ja helposti tuhoutuvaa. Puhtautta ei ole, hyvän ja pahan oikukas ristiveto on meissä kaikissa.

Kaksi tapaa kohdata

Levi väittää, että usko jumalaan on rienausta Auschwitzin jälkeen. Voiko olla ulkoista, tuonpuoleista, absoluuttista hyvää, joka sallii miljoonien kuolla kammioissa? Levin väite on katkera, ja sen katkeruus kohdistuu kenties myös yleistä, universaalia, objektiivista moraalia kohtaan. Missä oli ”hyvä”, kun paha soitti kiduttavia fanfaareitaan kuolevien yllä?

Silti katkeruuden läpi löytyy myös usko – usko ihmisen armollisuuteen. Levi kuvaa tapaa, jolla natsit katsoivat häntä tunnistamatta jaettua ihmisyyttä, pelkkänä instrumenttina tai ruumiina. Oli kuitenkin niitä, jotka katsoivat häntä toisin palauttaen häivähdyksiä siitä, mikä leirillä tuhottiin. Leirillä työskenteli myös siviilejä ja näistä yksi, Lorenzo, otti tehtäväkseen auttaa Leviä selviytymään. Lorenzo jaksoi nähdä Levin yksilönä, subjektina. Levi kirjoittaa: ”Hän oli negaation maailman ulkopuolella. Lorenzon vuoksi en unohtanut, että olin ihminen”. Tämä muistutti Leviä siitä, että maailmassa oli edelleen oikeudenmukaisuutta ja lempeyttä, että se ei ollut absoluuttisen autio tai ruhjova.

auschwitz-survivorsLempeys liikehti siis esille myös sadismin yliajamissa olosuhteissa. Hyvyys on haurasta, mutta silti jo välähdys siitä voi pelastaa. Se on myös leviävää ja siten sitkeää. Lorenzo tunnisti, että Levi oli itseisarvoinen olento, ja Levi edelleen tunnisti yksilöyttä muissa. Hänen muistiinsa piirtyy Kraus, joka oli lyöty, pian kuoleva, kärsimykseen ja epätoivoon uppoava mies. Heidän kulkiessaan työleirin jonossa, Levi katsoi hänen hiljaisiin, luovuttaneisiin silmiinsä ja näki äkisti niiden takana subjektin, ”jonkun” ja tämän pysäyttämänä koetti lohduttaa Krausia tehdäkseen vääjäämättömästä lopusta tälle helpomman. Levi auttoi kuolemaan tuomittua, tuntematonta ihmistä siksi, että oli muistanut tämän yksilöyden, nähnyt ihmisen nimeltä Kraus paikassa, missä vangit muutoin olivat kasvoton, hahmoton joukkio.

Jos Levin teos on tärkeä muistutus pahuudesta meissä, se on siten myös tarina hyvyydestä. Mikäli hyvän ja pahan ristiriitainen limittymä todella värittää meitä, voi myös hyvä kukoistaa, ja se alkaa sillä hetkellä, kun katsomme toista olentoa sekä tunnistamme, että tämä on ”joku”. Armo elää mitä pienimmissä teoissa, eleissä ja sanoissa, sekä ennen kaikkea kyvyssämme orientoitua muihin yksilöinä. Se oli Lorenzon tavassa katsoa Leviä, Levin kyvyssä nähdä Kraus, heidän molempien halussa auttaa toista jopa keskellä kaikkein hirvittävintä, toivottominta tilaa.

Hyvyys ei ole puhdasta, mutta se on olemassaolevaa. Se ei ole ulkopuolista, vaan se on meissä ja meistä. ”Jumaluus” löytyy siitä, miten itse pystymme muihin asennoitumaan.

Moninaisuus meissä

Levin teoksen voikin lopulta lukea syytöksen sijaan puolustuspuheena, haluna vielä kerran ymmärtää ihmistä. Me kykenemme ”banaaliin pahuuteen”, mutta myös armoon, ja jälkimmäinen mahdollistuu täydessä voimassaan vasta, kun tunnistamme oman moninaisuutemme. Viattomuudella voi olla katastrofaalisia seurauksia, sillä yksilö, joka ei hahmota raadollista itsessään sortuu siihen huomaamattaan, näkemättä, mitä on tapahtunut. Kenties Aung San Suu Kyi oletti liikaa puhtaudestaan. Kenties kuka tahansa, joka ei suostu näkemään pakolaista tai muuta syrjittyä yksilöä yksilönä, elää siinä vaarallisessa tilassa, missä itseen kohdistuva katse ei pysty kritiikkiin.

410IWLORLOL._SX318_BO1,204,203,200_Myöhemmässä teoksessaan The Periodic Table Levi kuvaa kirjeenvaihtoa natsin kanssa, joka oli johtanut häntä työleirillä. Natsi etsii synninpäästöä ja anteeksiantoa sekä muistelee kirjeissään, kuinka kohteli Leviä hyvin ja pyrki auttamaan tätä – Levi puolestaan tietää, etteivät muistot ole totta. Natsi on uudelleenkeksinyt menneisyytensä voidakseen pysyä puhtaana: hän ei pysty tunnistamaan osallisuuttaan hirveimmässä. Lopulta hän jopa väittää, että työleirit olivat olemassa, jotta juutalaiset voisivat elää (mikä väitteenä on makaaberi, sillä työleireillä kuoltiin nälkiintymiseen sekä uupumukseen keskimäärin kolmessa kuukaudessa). Natsi ei siten pysty tunnustamaan edes poliittisen taustansa, natsihallinnon, hyvin konkreettista raadollisuutta, vaan kiillottaa myös sen muistoa. Levi havaitsee tekstissä ihmisen, joka haluaa uskoa hyvyyteensä, eikä pysty kohtaamaan pahinta.

Kenties juuri tämä kyvyttömyys tuotti koko natsi-ideologian. Kenties kirjeiden natsin tarve koostaa ”minän” menneisyys hyvyyden ilmentymäksi on se syy, miksi hän alun perin otti osaa instituutioon, jota ei koskaan olisi saanut olla olemassa. Hän ei myöntänyt, että saattoi sortua, ja että paha liikahtaa teoiksi kovin helposti. Puhtauden myytti on siten naiivin lisäksi äärettömän vaarallinen.

”Hän ei ollut täydellinen saksalainen, mutta onko täydellisiä saksalaisia olemassa? Onko olemassa täydellisiä juutalaisia? Nämä ovat abstraktioita…”, pohtii Levi ja painottaa: ”Kanssaihminen omaa syvyyksiä, tapoja, omituisuuksia ja ristiriitaisuuksia”. Muut ja me itse olemme kompleksisia, emme viattomia. Levi kehottaakin meitä katsomaan itseämme pelotta, egoismin ulottuvuudet tunnistaen. Mitä ei näe, ei voi rajoittaa tai kontrolloida. ”Todellisuus on aina monitahoisempaa kuin kuvitelma: vähemmän huoliteltua, karkeampaa, rosoisempaa”, toteaa Levi ja hänen lauseensa viittaa meistä jokaiseen. Vain tämän havaitsemalla voi oppia armoa sekä sitä kautta hyvyyttä – sekä itseä että muita kohtaan.

Empatia ja minä toisen perspektiivissä

Levin voi asettaa vuoropuheluun filosofi Emmanuel Levinasin kanssa, joka myös koki toisen maailmansodan kauhuja ja korosti etiikan alkavan hetkestä, jolloin tunnistamme toisen ”kasvot” tai yksilöyden haavoittuvaisina ja huomiomme ansaitsevina. Levin tuotanto tukee myös nykyistä moraalipsykologiaa, jossa yhä yleisempi väite on, että kyky nähdä toinen subjektina riippuu kyvystämme empatiaan. Hänen teoksissaan tämä väite kiteytyy tuskallisesti ja eletysti: Auschwitz on lopulta koe, joka kertoo orientaation tärkeydestä eli siitä, pystymmekö asennoitumaan muihin subjekteina. Vaikka Levi ei itse puhu empatiasta, on se myös koe siitä, mitä tapahtuu, kun empatia romahtaa.

Empatia linkittyy osaksi itsetuntemusta, kykyä tunnistaa oma epätäydellisyysd7e50641037d84d50c2dcf10a3e223ce--edith-stein-most-powerful. Auschwitzissa vuonna 1942 kuollut filosofi Edith Stein väitti, että empatia edesauttaa oman itseyden kartoittamista. Vain sitä kehittämällä voimme nähdä, miten muut näkevät meidät – kun siis omaksumme muiden näkökulman, pystymme myös hahmottamaan itsemme sellaisena kuin olemme toisten silmissä. Steinille tämä oli korkein empatian muoto, sillä se avittaa moraalista kasvua. Kenties tämä johtuu siitä, että voimme nähdä pahan itsessämme vasta silloin, kun näemme tekomme niiden perspektiivistä, joita ne koskettavat. Moraalinen muutos, pyrkimys hyvään, alkaa hetkenä, jolloin huomaamme muiden katseissa omien tekojemme aiheuttaman kivun.

Keskitysleirejä ei tarvita tulevaisuuteen. Siksi nykyisyydessä tulisikin paitsi tunnistaa oma raadollisuus, myös katsoa itseä muiden kautta, empatiaa hyödyntäen. Sekä puhtaus että sokeus muiden tavalle kokea on kyseenalaistettava – ja ennen kaikkea on huomattava, että nämä kaksi todella liittyvät toisiinsa. Miltä näytämme pakolaisten silmissä? Mitä olemme tuotantoeläinten näkökulmasta? Mitä olemme niiden ihmisten perspektiivistä, joiden kohtaloon vaikutamme? Osaammeko lähestyä muita tunnistaen näiden yksilöyden – sen, että heillä on omat, spesifit kokemuksensa, ajatuksensa ja tarpeensa? Olemmeko niin ”hyviä”, niin viattomia, kuin haluamme uskoa? Voisimmeko suunnata itseämme toisin, valoisammin?

Levi kuvaa teoksen The Periodic Table lopussa hiiliatomia ja kuvaa sen ihmeeksi. Hiili on elämän mahdollistaja, elämänketju, joka on lähes kaikkialla ympärillämme, jopa ilmassa. Tämä kuusikulmainen alkuaine mahdollistaa sen, että auringon energia voi tulla käyttöömme. Levi muistuttaa lukijaa, että se mahdollistaa myös Levin kynän liikkeen ja on siten elämä hänessä. Kuvauksessa on toivo. Auschwitzissa rikki lyöty muistaa, että valo ja elämä ovat myös hänessä ja tekstinsä kautta yrittää muistuttaa lukijaa siitä, että tämäkin on valon voimapiirissä – mikäli vain osaa nähdä myös pimeään ja oppia ihmisyyttä.

il_divulgatore_primo_levi_1632

Huonontuva maailma ja oikeutettu kiukku

90-luvulla oli tunne, että maailma oli vääjäämättä etenemässä kohti moraalista muutosta. Rasismi ja sukupuolten väliset syrjinnät loppuisivat, ympäristö otettaisiin vakavasti huomioon, ja eläinten oikeudet olisivat viimein osa yhteiskuntaa. Oli tapahtumassa murtuma pois vanhoista, tukahtuneista ja väkivaltaa ylläpitäneistä kaavioista, ja tulevaisuus oli avointa, sallivampaa ja näkevämpää kenttää. Vuonna 2016 tuo ajatus moraalikehityksestä on kuin raameihin laitettu kuva, joka käännettiin nurinpäin ja unohdettiin pöytälaatikkoon.

Rasismi ja seksismi tekevät uutta tuloa, klaanimiehet ja naisten puristelijat pitävät yhä groteskimpaa ja tiedottomampaa meteliä. Samaan aikaan, kun ilmastotutkijat syytävät varoituksia siitä, että ympäristön tilaa uhkaa katastrofi jollei juuri nyt, aivan heti, tehdä jotakin radikaalia, valitsevat amerikkalaiset presidentikseen fossiilivoimaa ihannoivan ilmastoskeptikon. Eläimiä käytetään globaalilla tasolla yhä enemmän sekä kasvatetaan olosuhteissa, joita voi kuvata ainoastaan helvetillisiksi. Mitä ihmettä tapahtui?

Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt kollegoineen on jakanut moraalin erilaisiin psykologisiin luokkiin. Nämä luokat muodostuvat sen kautta, mistä näkökulmasta moraalia tarkastellaan, ja mitä tunteita tuo näkökulma kutsuu esille. Hyvinvoinnin ympärille punoutuva luokka painottaa empatiaa, oikeudenmukaisuus puolestaan linkittyy suuttumukseen ja syyllisyyteen, yhteisön varaan rakentunut luokka korostaa lojaliteettia, auktoriteettiin nojaava luokka tuo esille tottelevaisuutta ja puhtauden varaan luotu luokka linkittyy inhon sekä pelon tunteiseen.

06046024661139ea1f4a92a9fb40732fIhminen siis lähestyy moraalia erilaisista lähtökohdista: yhdelle moraali kumpuaa
hyvinvoinnista, jolloin hän hahmottaa muita empatian kautta, ja toiselle puolestaan puhtaus on oleellista, jolloin hänen moraalinsa jäsentyy pyrkimyksestä suojella erilaisia ”puhtaaksi” mieltämiään luokkia. Jälkimmäisessä tapauksessa ihminen saattaa haluta pitää vaikkapa ihonvärit, sukupuolet tai valtiot ”puhtaina” – kaikki, mikä sotkee näitä luokkia (homoseksuaalisuus, feminismi tai maahanmuutto) herättävät inhoreaktioita, pelkoa ja jopa vihaa. Hän saattaa myös julistaa, että ”ihmisen” ja ”eläimen” välillä on selkeä, rikkomaton raja, että nämäkin luokat on pidettävä puhtaina ja lojaliteetti ulotettava vain omaan lajiin, ja että oikeuksien vaatiminen sioille on siten perin sietämätöntä.

Haidtin tutkimuksissa on paljastunut, että liberaalien ja konservatiivien välillä on näiden luokkien suhteen selkeä eronteko. Politiikaltaan ja moraaliltaan liberaalit kanssaeläjät korostavat yleensä kahta ensimmäistä. Heille tärkeintä moraalin saralla on siis hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. He pitävät empatiaa ratkaisevana hyveenä ja haluavat, että hyvinvointi jakautuisi oikeudenmukaisesti läpi yhteiskunnan.

Konservatiivien joukossa taas korostuvat myös kolme viimeistä luokkaa. Heille moraali avautuu yhteisö-lojaliteetin, auktoriteetin, sekä puhtauden kautta. He vaativat lojaliteettia vaikkapa omaa valtiota, ihonväriä tai sukupuolta kohtaan, ihannoivat vahvoja johtajia sekä sääntöjä ja haluavat säilyttää selkeän erittelyn erilaisten luokkien välillä suojellen siten perinteisiä, ”puhtaita” arvoja. Heille maailma on hierarkioiden ja erontekojen vyöhykettä, jossa muut ihmiset, ympäristö ja eläimet saatetaan kohdata inhon, pelon ja vihan kautta. Lojaliteetit sekä auktoriteettiusko tekevät tilanteesta erityisen koukeroisen, sillä pahimmillaan konservatiivit voivat vaipua vaaralliseen, realismin kadottavaan joukkohurmokseen ja hyväksyä ”totuutena” umpiomielisten populistijohtajien hölmöt sekä helpot lausahdukset tai valeuutissivustojen otsikot, kunnes kontrolli tilanteesta katoaa ja systemaattisen väkivallan mahdollisuus aktualisoituu.

Ihmiset ovat monitahoisia otuksia, eivätkä kaikki asetu selkeästi jompaankumpaan kategoriaan. Konservatiivikin voi korostaa empatiaa, ja liberaali pelätä. Silti nämä kategoriat antavat perustellun muistutuksen siitä, että me olemme psykologisia olentoja, jotka teemme myös arvovalintoja mieltemme mekanismien kautta. Neurotutkimus on tarjonnut väitteille lisää tukea ja osoittanut kuinka erityisesti pelko motivoi vanhoillista ajattelua. Pelko vierautta tai vanhaa järjestystä rikkovaa ”uhkaa” kohtaan saa ihmiset tarttumaan kivääreihin susia ajatellessaan, rähisemään vihaa pakolaiskysymyksen edessä ja kiukuttelemaan feministeille – se saa aivan liian monen myös kiistämään ympäristöongelmien olemassaolon, sillä niiden tunnistaminen olisi pelokkaalle mielelle liian valtava lohkare kannettavaksi.

Moraalipsykologian muistaminen on tärkeää, sillä väittely liberaalien sekä konservatiivien välillä on usein vain näennäisesti rationaalista tai asiakysymyksiin perustuvaa ja siksi helposti lamaannuttavan ärryttävää. Ristiriidat kumpuavat eri lähtökohdista: liberaalit sekä konservatiivit hakkaavat sarviaan yhteen ilman varsinaista dialogia, sillä heidän näkökulmansa siihen, mistä moraali koostuu, on tyystin erilainen. He puhuvat siis eri kieliä, yksi näkee kuun, toinen maan, eikä keskustelu johda kuin turhautuneeseen sihinään. Mitä siis tehdä? Miten empatiaa, hyvinvointia ja oikeudenmukaisuutta ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä kohtaan voi edistää todellisuudessa, jossa yhä useampi sukeltaa pelon, vihan ja lopulta pahimmillaan piittaamattoman väkivallan tunneleihin?

Filosofi Jesse Prinz on Haidtin tavoin korostanut liberaalien ja konservatiivien eroja. Prinzin mukaan konservatiivien sijaan kuitenkin liberaalien on tartuttava peiliin. Tämä johtuu siitä, että he ovat saattaneet painottaa empatiaa niin sinnikkäästi, että heistä on tullut passiivisia, oikeutetun kiukun ja siitä seuraavan poliittisen aktivismin unohtavia, liian sateenkaarisen todellisuuskuvan omaavia kanssasieluja. Liberaalit ovat siis vaarassa unohtaa sen kiukun, jotta tarvitaan oikeudenmukaisuuden tehokkaaseen turvaamiseen. Prinzin väitteenä on, että tehokas politiikka sekä moraali vaativat myös negatiivisia tunteita kuten kiukkua ja jopa vihaa. Hyvinvoinnin suojelu tarvitsee tuekseen muutakin kuin empatiaa – se vaatii kiukkua, joka ajaa kyynelten ja voivotuksen sijaan toimintaan. Hän ei suodata sanojaan, vaan jopa väittää empatian johtavan ”groteskeihin tekemättä jättämisen rikoksiin”, jolloin me välitämme vääntelehtimiseen saakka kuolevista ihmisistä ja muista eläimistä, mutta emme tee asialle mitään, vaan nenän niistämisen jälkeen jatkamme elämäämme kuten ennenkin.

T.J. Kasperbauer on tuonut tämän näkökulman eläinkysymykseen ja väittää empatian tekevän eläinasialle hallaa osittain juuri sen passivoivan elementin vuoksi. Hänen stop-animal-cruelty-dont-be-sorry-do-somethingmukaansa kiukku on huomattavasti suotuisampi moraalitunne ja edellytys sille, että haluamme aktiivisesti muuttaa yhteiskuntaa. Eläinten sietämättömän, teollisen kohtelun edessä ei siten tulisi painottaa niinkään empatiaa, vaan meidän tulisi raivostua siitä, että sikoja, kanoja ja lehmiä kohdellaan kuin mieltä vailla olevia lihapankkeja. Kiukustuminen johtaa haluun ajaa oikeudenmukaisuutta tehokkaasti, ja saisi ihmiset siten tarttumaan asioihin sekä mahdollistamaan, että tulevaisuuden siivekkäät, pyrstökkäät tai nelijalkaiset ovat jotakin muuta kuin biomassaa. Ei riitä, että parahdamme teurasvideoiden edessä, vaan meidän on myös suututtava sen absurdiuden vuoksi, että nyky-yhteiskunta edelleen lähestyy sikaa kinkkuna.

Kenties 90-luvun utopia olikin empatian passivoimaa. Asioita tehtiin, mutta ei kylliksi, ja lopulta ihmisten, eläinten ja ympäristön puolesta huolestuneet jättäytyivät liian hiljaiseksi luottaen hyvyyden voittokulkuun ja unohtaen samalla kiukun sekä tarpeen toimia. Liberaaleista tuli liian kilttejä, liian vaisuja. Jo keski-ajalla filosofi Tuomas Akvinolainen korosti kiukun yhteyttä oikeudenmukaisuuteen väittäen, että ilman sitä me emme tee maailmastamme hyvää. Kiukku on varsin motivoiva tunne, se ajaa tekoihin ja toimintaan, se on eteenpäin työntävä sysäys, ja ilman sitä me olemme vaarassa pysähtyä, unohtaa, kääntää poskia muidenkin puolesta, kunnes ne taantumukselliset, jotka vihaa osaavat käyttää, ottavat vallan.

Pitäisikö eläinoikeuksien, ihmisoikeuksien ja ympäristötietoisuuden ajajien raivostua? Pitäisi. Mutta edessä on kuitenkin yksi tärkeä hyppyri, jota ilman raivo johtaa eteenpäin menon sijaan valovuosia taaksepäin. Prinz ja Kasperbauer sivuuttavat vanhan, Platoninkin esille tuoman ongelman: raivo saattaa olla kirjaimellisesti mieletöntä. Se saa meidät nujakoimaan impulsiivisesti, ajattelematta seurauksia, ja usein se on moraalin sijaan egoismin motivoimaa, sillä me raivostumme eniten silloin, kun olemme itse jotenkin uhattuina. Raivo on usein hölmöä, latteaa, muut sivuuttavaa, pienten pisteiden vaarallista logiikkaa, jolloin mustasukkaiset hakkaavat puolisonsa, rasistit piirtelevät hakaristejä tiiliseiniin tai lihansyöjät huutelevat vegaaneita ituhipeiksi. Tällöin raivo karkaa oikeudenmukaisuuden luota ja asettuu sen antiteesiksi.

Mikä sitten erottaa oikeutetun, oikeudenmukaisen kiukun typerästä, infantiilista raivosta? Vastaus löytyy – paradoksaalista kyllä – empatiasta. Psykologisessa tutkimuksessa on empathy-in-the-workplacepuhuttu ”empaattisesta kiukusta”, joka rakentuu egoismin sijaan empatian kautta. Empaattisen kiukun tilassa me suutumme siksi, että näemme itsemme sijaan muiden voivan huonosti. Empatia muita kohtaan sysää siis kiukun eläväksi. Vain tällainen kiukku on moraalisesti rakentavaa, sillä sen juuristo todella on halussa veistää maailmasta oikeudenmukaisempi paikka. Hallitsematon, egoistinen kiukku johtaa helposti repeilevään ”vihaan” ja institutionalisoituessaan pahimmillaan keskitysleireihin, kun taas empaattinen kiukku on tiedostavaa ja suuntansa hallitsevaa ”suuttumusta”, joka nimenomaan pyrkii poistamaan keskitysleirien mahdollisuuden. Se on harkitsevaa, ottaa lukuun myös väärintekijöiden näkökulman ja pyrkii sellaisiin tekoihin, jotka suostuttelevat meitä kaikkia kohti muutosta sen sijaan, että ajaisi kohti yhä suurempia konflikteja.

Vuonna 2016 ja tästä eteenpäin me emme siis tarvitse vähemmän vaan enemmän empatiaa. Kenties virheenä ei koskaan ole ollut empatian tunteminen vaan se, että sen ei anneta leiskua ja liikehtiä mielessämme kylliksi, aina siihen pisteeseen saakka, jolloin toisen ihmisen, eläimen tai ympäristön katteeton kohtelu herättää suuttumuksen ja halun toimia siten, että tulevaisuuden todellisuudessa ei ole sikatiloja, teurastamoita, sulavia jäätiköitä tai pakolaisten päälle sylkeviä pelkääjiä.

Eläinkeskustelussakin on sijaa kiukulle, jahka se ei ole rosoista ja impulsiivista vaan suostuttelevaa, muistuttavaa, herättelevää ja radikaalisti uudenlaista eläinsuhdetta mahdollistavaa. Lihansyöjälle on hölmöä huudella raivo kielellä ”Murha!”, mutta yhtä lailla on hölmöä varoa mielten pahoittamista siinä määrin, että peittää omat näkemyksensä. Vastaus löytyy näiden välistä, empaattisen harkinnan sysäämästä suuttumuksesta, joka ei raivoa vaan toimii. Eläinkysymys on määrällisesti ja institutionaalisesti valtava, ja siten sen edessä on helppo passivoitua. Juuri valtavuutensa vuoksi se kuitenkin tarvitsee aktiivisuutta ja sitä, että paitsi koemme empatiaa porsitushäkkien emakoita kohtaan, myös suutumme rakentavaan äänekkyyteen sen puolesta, että jonakin päivänä asiat viimein todella olisivat toisin.

 

spirit-science-quotes

Empatiaväsymys eli ”onko millään mitään väliä?”

Maailmaa riivaa empatiaväsymys. Ihmispolitiikassa trumpit lähellä ja kaukana karjuvat kovaeleisesti, ettei ”niiden” hyvinvoinnista tai kärsimyksestä tule välittää, ja suhteessa eläimiin monet toteuttavat trumpmaista ideologiaa osoitellen tyytyväisenä lihanpalaa haarukkansa päässä ja ilmoittaen, että ne ovat ”vain eläimiä”.

Jotkut empatiaväsyneet ovat empatiahaluttomia ja istuvat nihilismin kaikuvissa arvotyhjiöissä väittäen, että moraali on mielipidekysymys, eikä millään oikeastaan ole mitään väliä. Toiset taas litistävät oman empatiansa alas suhteessa tiettyihin ihmisryhmiin ja tiettyihin eläimiin. He vaativat empatiaa ja oikeuksia suomalaisille lapsille tai ilmoittavat suureelliset aikeensa lynkata ja nylkeä kaikki koiranhakkaajat, mutta samalla he kiekuvat syyrialaisten lasten saavan jäädä pakolaisleireille ja mässäillen mölisevät, että sika on hyvää. Oma ryhmänsä ovat vielä ne, jotka kokevat empatiaa suurin mitoin mutta ovat väsyneet sen seurausten alle – he ajattelevat kaikkia, näkevät maailman kärsimyksen, ovat piinattuja sen edessä ja vavahtavat epätoivoon sen poistamisen mahdottomuuden alla, kunnes lopulta itsensä pelastaakseen kieltäytyvät enää välittämästä.

Empatiaväsymystä on selitetty eri tavoin. Politiikan tutkija Lilie Chouliaraki on väittänyt sen olevan seurausta kärsimyksen luonnollistamisesta. Tiettyjen ryhmien kärsimystä pidetään luonnollisena, väistämättömänä osana elämää, ja siten sen moraalinen ulottuvuus poistuu. Samalla poistuu myös kärsimyksen taustalla olevien poliittisten syiden näkeminen: kärsimyksen poliittinen konteksti, se, että kärsimyksen takana on yhteiskunnallisia päätöksiä, talousrakenteita, instituutioita, kriisejä ja epäkohtia, jää huomioimatta. Media auttaa syiden häivyttämisessä, sillä se kuvaa kärsimystä usein kontekstivapaasti jättäen poliittisen kritiikin pois, jolloin yleisölle muodostuu kuva kärsimyksen luonnollisuudesta – siitä, että ”se nyt vain on niin, että kärsimystä tapahtuu”. Luonnollistettu kärsimys vaikuttaa väistämättömältä, joten siitä ei tule välittää. Se ei herätä tai kutsu empatiaa, ja se myös tarjoaa verukkeen niille, jotka pitävät empatiaa liian vaivalloisena tapana jäsentää muiden hyvinvointia ja arvoa.

Chouliarakin mukaan luonnollistettu, epäpolitisoitu kärsimys myös rakentaa kuiluja ”meidän” ja ”niiden” välille, jolloin ”meidän” kärsimyksemme on aina suuri moraalinen epäkohta, kun taas ”niiden” kärsimys tyystin hyväksyttävissä oleva luonnonilmiö. Samalla ”niiden” subjektiviteetti, eli henkilökohtainen näkökulma todellisuuteen, katoaa. ”Niistä” tulee kasvotonta kollektiivia, joiden yksilöllisyys, mieli ja kokemukset unohdetaan, ja joiden tarinoita ei koskaan kerrota tai huomioida. Nämä tekijät edelleen johtavat empatian rakoiluun, sillä kasvottomien ”niiden” joukkiot eivät herätä myötäelämistä.

Chouliarakin näkemys osuu hyvin pakolaisten kärsimysten jäsentämiseen. Media jättää themepark_tob539_52082523.jpgusein poliittisen kontekstin moninaisuuden kertomatta ja sen sijaan puhuu kärsimyksestä kaukaisissa maissa ikään kuin luonnollisena tapahtumana, joka ”nyt vain on”. Pakolaisista tulee persoonattomia, tarinattomia ”niitä”, joiden kärsimys on väistämätön osa heidän kurjaa syntyperäänsä, ja josta he saavat parhaimmillaankin syyttää vain itseään. Sama kaavio toistuu myös asenteissa eläimiin. Erityisesti tuotantoeläimet ovat yksilöimättömiä, omaa näkökulmaa vailla olevia ”niitä”, joiden kärsimys nimetään osaksi luonnon suurempaa kiertokulkua sekä siten asemoidaan väistämättömäksi. Sitä, voidaanko nykyistä groteskin markkina-ahneuden ajamaa, eläinten tarpeet irvokkaasti sivuuttavaa eläintuotantoa pitää missään mielessä luonnollisena tai sitä, onko eläintuotteiden käyttö ylipäätään ”väistämätöntä”, ei kyseenalaisteta, ja niin sikojen helveteistä tulee rutiininomaisesti hyväksytty luonnonilmiö ja sikojen kärsimyksestä jotain, missä ei näy politiikka ja mitä ei tule arvioida moraalisesti. Empatiakato on valmis, sillä luonnonilmiöitä on vaikea surra, eivätkä kasvottomat, toistensa kopioiksi mielletyt, etäisiksi ”niiksi” jäävät eläimet luo kosketuspintoja myötäelämiselle tai poliittiselle, moraaliselle muutospaineelle.

Chouliaraki on tarjonnut empatiaväsymyksen poistamiseksi poliittisen ja moraalisen ulottuvuuden palauttamista: ihmisen aiheuttama kärsimys ei ole vääjäämätön luonnonilmiö, vaan asia, johon me voimme ja meidän tulee vaikuttaa. Samalla kärsijöiden subjektiviteetti – se, että he ovat yksilöitä, eivät kasvotonta, kaukaista massaa – on tuotava esille. Nämä seikat ovat oleellisia myös eläinkysymyksessä. Eläinten pahoinvoinnin taustalla oleva politiikka, ne kulttuuriset uskomukset ja dogmit, taloudelliset pyrkimykset ja markkinoinnin esille kutsumat hedonistiset piittaamattomuudet, jotka ylläpitävät eläinten hyvinvoinnin arkistunutta ja kirjaimellisen raadollista sivuuttamista, on nostettava esille. Samalla eläinten subjektiviteetti, niiden kyky omata sisäinen todellisuus, mieli, sekä sen mukanaan tuoma kyky ajatteluun, haluamiseen ja tunteisiin, on viimein työnnettävä oman mielemme eteen ja otettava vakavasti.

Empatiaväsymyksen syyt voivat kuitenkin olla laajemmat. Sosiologi Stanley Cohen on esittänyt, että länsimaista kulttuuria piinaa halu irtisanoutua empatiasta ja että koko ajatus ”empatiaväsymyksestä” on keinotekoinen oikeutus tälle irtisanoutumishalulle. Ääriliberalistinen, talouden ajama yhteiskuntamalli hylkii empatiaa, sillä egoistinen, voittoa ja omaa kultakoristeista hyvinvointiaan ajatteleva loistoyksilö ei voi käyttää aikaansa muiden tilan pohtimiseen tai avittamiseen, ja siten kulttuuriset mekanismit vetoavat empatiaväsymykseen tapana sivuuttaa empatia. Meille kerrotaan, että empatia on kuluttavaa, että sille on rajansa, ja että lopulta me emme kerta kaikkiaan voi säntäillä muista murehtimassa. Sanoma on, että psyykemme vaatii empatian sysäämistä sivuojaan, ja että tämäkin – empatiasta luopuminen – on siten ”luonnollista”. Empatian unohtamista tukee ”mediaväsymys”, jonka raameissa media ei keskustele kärsimyksestä syväluotaavasti tai politiikkaa esille tuoden, ja jota motivoi se, ettei kärsimys myy – ainakaan silloin, kun siitä puhuminen vaatisi yleisöltä jotakin. Näin egoistisen kulttuurin kasvatti jää vaille niitä tarinoita, jotka työntäisivät kohti empatiaa.

Empatiattomuutta esille tökkivä politiikka kehottaa meitä kovuuteen. Empatian pelastaminen vaatiikin laajempaa kulttuurista ja poliittista muutosta, joka lähtee liikkeelle egoismin ja sen ympärille kietoutuvan ahneen, todellisuutta ja muita yksilöitä resurssiksi litistävän ideologian kritiikistä. Meidän on nähtävä, miten yhteiskunnalliset ilmiöt ja instituutiot suhteuttavat meitä muihin olentoihin sekä minkälaisia malleja me niistä omaksumme omaan psyykeemme. Kovuus ei ole kaunistavaa, se rajoittaa näköalat suppeiksi pisteiksi, joissa ihminen voi lopulta nähdä vain itsensä – se johtaa maailman ja muiden kadottamiseen. Empatia sen sijaan on reitti tuohon maailmaan sekä muihin olentoihin ja samalla jotakin, mitä yhteiskunnan tulisi korostaa, ei sivuuttaa. Itsemme ja muiden pelastamiseksi meidän tulisikin keskittää kriittinen huomio egoismia esille hämmentäviin kulttuurisiin, yhteiskunnallisiin tekijöihin ja vaatia niiden tilalle huomioonottamisen politiikkaa.

Tämä pätee myös eläinkontekstissa, jossa kovuuden ylistys omaa vanhan historian. Käsitykset ihmisen ylivertaisesta asemasta suhteessa muihin eläimiin ovat toistaneet oletusta, jonka mukaan meidän tulisi olla karskeja, välttää turhia tunteita, olla hempeilemättä ja hippeilemättä, syödä makkaraa ilman voivotuksia koskien siihen latauskäytettyjen eläinten tuskaa ja tappaa into silmissä. Empatia maalataan seikaksi, jota tulisi välttää, ja jonka tilalle tulisi asettaa omaa erinomaisuuttaan fanfaarein korostava ja kovia arvoja vuolaasti toteuttava ihmisego. Tätä tukee median haluttomuus puhua eläinten kärsimyksestä: Suomessa yli 60 miljoonaa vuosittain kuolevaa tuotantoeläintä saa edelleen absurdin mitättömästi palstatilaa, ja erityisesti lain sallima sekä mahdollistama, arkipäiväistynyt kärsimys suomalaisilla tuotantotiloilla on seikka, jota ei juurikaan mainita. Empatiaa ei arvosteta, ja empatiaa tosiasioin esille kutsuvaa keskustelua ei käydä.

Eläinkysymyksen empaattinen käsittely vaatiikin sitä, että myös kulttuurisia, yhteiskunnallisia oletuksia koskien ihmisen suhdetta muuhun todellisuuteen avataan. Niin kauan kuin kulttuuri töräyttää esille egokutoisen kovuuden ihannointia, se näkyy myös tavassamme kohdella muita eläimiä. Samalla eläinsuhde vaikuttaa tuohon ihannointiin: ihmiskeskeisyys omaa länsimaisessa historiassa kyllästyttävän pitkät juuret, ja sen tapa sivuuttaa kaikki muut eläimet ”mitättöminä” on saattanut johtaa egoismin kasvuun. Kenties meistä on tullut niin taipuvaisia itsekeskeisyyteen juuri sillä hetkellä, kun olemme alkaneet elää ikään kuin maapallon muilla lajeilla ei olisi arvoa.

Empatiaväsymystä tulisi siis torjua tuomalla esille paitsi kärsimykseen liittyvää politiikkaa, moraalia ja muiden olentojen subjektiviteettiä, myös kaivamalla esille niitä yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka johtavat egoismin ja kovuuden naiiviin, kritiikittömään ihannointiin. ”Väsymys” voi todellisuudessa olla haluttomuutta, ja haluttomuus puolestaan kyvyttömyyttä nähdä oman itsen ulkopuolelle. Onneksi empatiaväsymyksen torjunta vaikuttaa tyystin mahdolliselta, sillä kovuuden kulttuurissa on myös voimakkaita vastavirtauksia empatian puolesta – niitä, jotka vaativat oikeuksia myös kaukaisille olennoille ja jotka ovat nostaneet Suomessakin vegaanituotteet ennennäkemättömään nousuun. Elämme erikoista, ristiriitaista ja nopeasti muuttuvaa aikakautta, jona kovuus ja empatia mittaavat toisiaan, ja jona jälkimmäiselle tarvitaan äänekästä, rohkeaa tukea, halua osoittaa, että ilman empatiaa ihminen taantuu omaksi karikatyyrikseen.

Mutta entä ne, jotka todella ovat väsyneitä – ne ihmiset, jotka ovat kantaneet empatiaa uupumukseen saakka, kunnes eivät enää jaksa valvoa öitään maailman kärsimys rintakehässään? Heidän tulisi olla ylpeitä, sillä empatia on taito, joka heissä on erityisen kehittynyt. Heidän tulisi kuitenkin myös muistaa, että vaikka myötäeläminen muiden kanssa on kenties oleellisin kyvyistämme, se ei tarkoita oman itsen kadottamista toiseen. Meidän tulee huomioida muiden kipu, mutta samalla asettaa raja sen ja itsemme välille siten, että se ei nielaise meitä. Juuri tätä on subjektiviteetin tunnistaminen: sen hahmottamista, että toisen yksilön ja itsemme välillä on eronteko, eikä empatia tai välittäminen vaadi sitä, että toisen yksilön tai miljoonien muiden kärsimys astuisi pysyvästi itseemme ja tekisi elämästämme sietämätöntä. Me voimme olla läsnä ja auttaa parhaiten silloin, kun me emme tule nielaistuksi toisen hätään, ja kun me sen sijaan voimme olla vahvoja, yömme nukkuneita toimijoita valmiina taistelemaan muiden hyvinvoinnin puolesta.

 

StartARevolution