Huonontuva maailma ja oikeutettu kiukku

90-luvulla oli tunne, että maailma oli vääjäämättä etenemässä kohti moraalista muutosta. Rasismi ja sukupuolten väliset syrjinnät loppuisivat, ympäristö otettaisiin vakavasti huomioon, ja eläinten oikeudet olisivat viimein osa yhteiskuntaa. Oli tapahtumassa murtuma pois vanhoista, tukahtuneista ja väkivaltaa ylläpitäneistä kaavioista, ja tulevaisuus oli avointa, sallivampaa ja näkevämpää kenttää. Vuonna 2016 tuo ajatus moraalikehityksestä on kuin raameihin laitettu kuva, joka käännettiin nurinpäin ja unohdettiin pöytälaatikkoon.

Rasismi ja seksismi tekevät uutta tuloa, klaanimiehet ja naisten puristelijat pitävät yhä groteskimpaa ja tiedottomampaa meteliä. Samaan aikaan, kun ilmastotutkijat syytävät varoituksia siitä, että ympäristön tilaa uhkaa katastrofi jollei juuri nyt, aivan heti, tehdä jotakin radikaalia, valitsevat amerikkalaiset presidentikseen fossiilivoimaa ihannoivan ilmastoskeptikon. Eläimiä käytetään globaalilla tasolla yhä enemmän sekä kasvatetaan olosuhteissa, joita voi kuvata ainoastaan helvetillisiksi. Mitä ihmettä tapahtui?

Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt kollegoineen on jakanut moraalin erilaisiin psykologisiin luokkiin. Nämä luokat muodostuvat sen kautta, mistä näkökulmasta moraalia tarkastellaan, ja mitä tunteita tuo näkökulma kutsuu esille. Hyvinvoinnin ympärille punoutuva luokka painottaa empatiaa, oikeudenmukaisuus puolestaan linkittyy suuttumukseen ja syyllisyyteen, yhteisön varaan rakentunut luokka korostaa lojaliteettia, auktoriteettiin nojaava luokka tuo esille tottelevaisuutta ja puhtauden varaan luotu luokka linkittyy inhon sekä pelon tunteiseen.

06046024661139ea1f4a92a9fb40732fIhminen siis lähestyy moraalia erilaisista lähtökohdista: yhdelle moraali kumpuaa
hyvinvoinnista, jolloin hän hahmottaa muita empatian kautta, ja toiselle puolestaan puhtaus on oleellista, jolloin hänen moraalinsa jäsentyy pyrkimyksestä suojella erilaisia ”puhtaaksi” mieltämiään luokkia. Jälkimmäisessä tapauksessa ihminen saattaa haluta pitää vaikkapa ihonvärit, sukupuolet tai valtiot ”puhtaina” – kaikki, mikä sotkee näitä luokkia (homoseksuaalisuus, feminismi tai maahanmuutto) herättävät inhoreaktioita, pelkoa ja jopa vihaa. Hän saattaa myös julistaa, että ”ihmisen” ja ”eläimen” välillä on selkeä, rikkomaton raja, että nämäkin luokat on pidettävä puhtaina ja lojaliteetti ulotettava vain omaan lajiin, ja että oikeuksien vaatiminen sioille on siten perin sietämätöntä.

Haidtin tutkimuksissa on paljastunut, että liberaalien ja konservatiivien välillä on näiden luokkien suhteen selkeä eronteko. Politiikaltaan ja moraaliltaan liberaalit kanssaeläjät korostavat yleensä kahta ensimmäistä. Heille tärkeintä moraalin saralla on siis hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. He pitävät empatiaa ratkaisevana hyveenä ja haluavat, että hyvinvointi jakautuisi oikeudenmukaisesti läpi yhteiskunnan.

Konservatiivien joukossa taas korostuvat myös kolme viimeistä luokkaa. Heille moraali avautuu yhteisö-lojaliteetin, auktoriteetin, sekä puhtauden kautta. He vaativat lojaliteettia vaikkapa omaa valtiota, ihonväriä tai sukupuolta kohtaan, ihannoivat vahvoja johtajia sekä sääntöjä ja haluavat säilyttää selkeän erittelyn erilaisten luokkien välillä suojellen siten perinteisiä, ”puhtaita” arvoja. Heille maailma on hierarkioiden ja erontekojen vyöhykettä, jossa muut ihmiset, ympäristö ja eläimet saatetaan kohdata inhon, pelon ja vihan kautta. Lojaliteetit sekä auktoriteettiusko tekevät tilanteesta erityisen koukeroisen, sillä pahimmillaan konservatiivit voivat vaipua vaaralliseen, realismin kadottavaan joukkohurmokseen ja hyväksyä ”totuutena” umpiomielisten populistijohtajien hölmöt sekä helpot lausahdukset tai valeuutissivustojen otsikot, kunnes kontrolli tilanteesta katoaa ja systemaattisen väkivallan mahdollisuus aktualisoituu.

Ihmiset ovat monitahoisia otuksia, eivätkä kaikki asetu selkeästi jompaankumpaan kategoriaan. Konservatiivikin voi korostaa empatiaa, ja liberaali pelätä. Silti nämä kategoriat antavat perustellun muistutuksen siitä, että me olemme psykologisia olentoja, jotka teemme myös arvovalintoja mieltemme mekanismien kautta. Neurotutkimus on tarjonnut väitteille lisää tukea ja osoittanut kuinka erityisesti pelko motivoi vanhoillista ajattelua. Pelko vierautta tai vanhaa järjestystä rikkovaa ”uhkaa” kohtaan saa ihmiset tarttumaan kivääreihin susia ajatellessaan, rähisemään vihaa pakolaiskysymyksen edessä ja kiukuttelemaan feministeille – se saa aivan liian monen myös kiistämään ympäristöongelmien olemassaolon, sillä niiden tunnistaminen olisi pelokkaalle mielelle liian valtava lohkare kannettavaksi.

Moraalipsykologian muistaminen on tärkeää, sillä väittely liberaalien sekä konservatiivien välillä on usein vain näennäisesti rationaalista tai asiakysymyksiin perustuvaa ja siksi helposti lamaannuttavan ärryttävää. Ristiriidat kumpuavat eri lähtökohdista: liberaalit sekä konservatiivit hakkaavat sarviaan yhteen ilman varsinaista dialogia, sillä heidän näkökulmansa siihen, mistä moraali koostuu, on tyystin erilainen. He puhuvat siis eri kieliä, yksi näkee kuun, toinen maan, eikä keskustelu johda kuin turhautuneeseen sihinään. Mitä siis tehdä? Miten empatiaa, hyvinvointia ja oikeudenmukaisuutta ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä kohtaan voi edistää todellisuudessa, jossa yhä useampi sukeltaa pelon, vihan ja lopulta pahimmillaan piittaamattoman väkivallan tunneleihin?

Filosofi Jesse Prinz on Haidtin tavoin korostanut liberaalien ja konservatiivien eroja. Prinzin mukaan konservatiivien sijaan kuitenkin liberaalien on tartuttava peiliin. Tämä johtuu siitä, että he ovat saattaneet painottaa empatiaa niin sinnikkäästi, että heistä on tullut passiivisia, oikeutetun kiukun ja siitä seuraavan poliittisen aktivismin unohtavia, liian sateenkaarisen todellisuuskuvan omaavia kanssasieluja. Liberaalit ovat siis vaarassa unohtaa sen kiukun, jotta tarvitaan oikeudenmukaisuuden tehokkaaseen turvaamiseen. Prinzin väitteenä on, että tehokas politiikka sekä moraali vaativat myös negatiivisia tunteita kuten kiukkua ja jopa vihaa. Hyvinvoinnin suojelu tarvitsee tuekseen muutakin kuin empatiaa – se vaatii kiukkua, joka ajaa kyynelten ja voivotuksen sijaan toimintaan. Hän ei suodata sanojaan, vaan jopa väittää empatian johtavan ”groteskeihin tekemättä jättämisen rikoksiin”, jolloin me välitämme vääntelehtimiseen saakka kuolevista ihmisistä ja muista eläimistä, mutta emme tee asialle mitään, vaan nenän niistämisen jälkeen jatkamme elämäämme kuten ennenkin.

T.J. Kasperbauer on tuonut tämän näkökulman eläinkysymykseen ja väittää empatian tekevän eläinasialle hallaa osittain juuri sen passivoivan elementin vuoksi. Hänen stop-animal-cruelty-dont-be-sorry-do-somethingmukaansa kiukku on huomattavasti suotuisampi moraalitunne ja edellytys sille, että haluamme aktiivisesti muuttaa yhteiskuntaa. Eläinten sietämättömän, teollisen kohtelun edessä ei siten tulisi painottaa niinkään empatiaa, vaan meidän tulisi raivostua siitä, että sikoja, kanoja ja lehmiä kohdellaan kuin mieltä vailla olevia lihapankkeja. Kiukustuminen johtaa haluun ajaa oikeudenmukaisuutta tehokkaasti, ja saisi ihmiset siten tarttumaan asioihin sekä mahdollistamaan, että tulevaisuuden siivekkäät, pyrstökkäät tai nelijalkaiset ovat jotakin muuta kuin biomassaa. Ei riitä, että parahdamme teurasvideoiden edessä, vaan meidän on myös suututtava sen absurdiuden vuoksi, että nyky-yhteiskunta edelleen lähestyy sikaa kinkkuna.

Kenties 90-luvun utopia olikin empatian passivoimaa. Asioita tehtiin, mutta ei kylliksi, ja lopulta ihmisten, eläinten ja ympäristön puolesta huolestuneet jättäytyivät liian hiljaiseksi luottaen hyvyyden voittokulkuun ja unohtaen samalla kiukun sekä tarpeen toimia. Liberaaleista tuli liian kilttejä, liian vaisuja. Jo keski-ajalla filosofi Tuomas Akvinolainen korosti kiukun yhteyttä oikeudenmukaisuuteen väittäen, että ilman sitä me emme tee maailmastamme hyvää. Kiukku on varsin motivoiva tunne, se ajaa tekoihin ja toimintaan, se on eteenpäin työntävä sysäys, ja ilman sitä me olemme vaarassa pysähtyä, unohtaa, kääntää poskia muidenkin puolesta, kunnes ne taantumukselliset, jotka vihaa osaavat käyttää, ottavat vallan.

Pitäisikö eläinoikeuksien, ihmisoikeuksien ja ympäristötietoisuuden ajajien raivostua? Pitäisi. Mutta edessä on kuitenkin yksi tärkeä hyppyri, jota ilman raivo johtaa eteenpäin menon sijaan valovuosia taaksepäin. Prinz ja Kasperbauer sivuuttavat vanhan, Platoninkin esille tuoman ongelman: raivo saattaa olla kirjaimellisesti mieletöntä. Se saa meidät nujakoimaan impulsiivisesti, ajattelematta seurauksia, ja usein se on moraalin sijaan egoismin motivoimaa, sillä me raivostumme eniten silloin, kun olemme itse jotenkin uhattuina. Raivo on usein hölmöä, latteaa, muut sivuuttavaa, pienten pisteiden vaarallista logiikkaa, jolloin mustasukkaiset hakkaavat puolisonsa, rasistit piirtelevät hakaristejä tiiliseiniin tai lihansyöjät huutelevat vegaaneita ituhipeiksi. Tällöin raivo karkaa oikeudenmukaisuuden luota ja asettuu sen antiteesiksi.

Mikä sitten erottaa oikeutetun, oikeudenmukaisen kiukun typerästä, infantiilista raivosta? Vastaus löytyy – paradoksaalista kyllä – empatiasta. Psykologisessa tutkimuksessa on empathy-in-the-workplacepuhuttu ”empaattisesta kiukusta”, joka rakentuu egoismin sijaan empatian kautta. Empaattisen kiukun tilassa me suutumme siksi, että näemme itsemme sijaan muiden voivan huonosti. Empatia muita kohtaan sysää siis kiukun eläväksi. Vain tällainen kiukku on moraalisesti rakentavaa, sillä sen juuristo todella on halussa veistää maailmasta oikeudenmukaisempi paikka. Hallitsematon, egoistinen kiukku johtaa helposti repeilevään ”vihaan” ja institutionalisoituessaan pahimmillaan keskitysleireihin, kun taas empaattinen kiukku on tiedostavaa ja suuntansa hallitsevaa ”suuttumusta”, joka nimenomaan pyrkii poistamaan keskitysleirien mahdollisuuden. Se on harkitsevaa, ottaa lukuun myös väärintekijöiden näkökulman ja pyrkii sellaisiin tekoihin, jotka suostuttelevat meitä kaikkia kohti muutosta sen sijaan, että ajaisi kohti yhä suurempia konflikteja.

Vuonna 2016 ja tästä eteenpäin me emme siis tarvitse vähemmän vaan enemmän empatiaa. Kenties virheenä ei koskaan ole ollut empatian tunteminen vaan se, että sen ei anneta leiskua ja liikehtiä mielessämme kylliksi, aina siihen pisteeseen saakka, jolloin toisen ihmisen, eläimen tai ympäristön katteeton kohtelu herättää suuttumuksen ja halun toimia siten, että tulevaisuuden todellisuudessa ei ole sikatiloja, teurastamoita, sulavia jäätiköitä tai pakolaisten päälle sylkeviä pelkääjiä.

Eläinkeskustelussakin on sijaa kiukulle, jahka se ei ole rosoista ja impulsiivista vaan suostuttelevaa, muistuttavaa, herättelevää ja radikaalisti uudenlaista eläinsuhdetta mahdollistavaa. Lihansyöjälle on hölmöä huudella raivo kielellä ”Murha!”, mutta yhtä lailla on hölmöä varoa mielten pahoittamista siinä määrin, että peittää omat näkemyksensä. Vastaus löytyy näiden välistä, empaattisen harkinnan sysäämästä suuttumuksesta, joka ei raivoa vaan toimii. Eläinkysymys on määrällisesti ja institutionaalisesti valtava, ja siten sen edessä on helppo passivoitua. Juuri valtavuutensa vuoksi se kuitenkin tarvitsee aktiivisuutta ja sitä, että paitsi koemme empatiaa porsitushäkkien emakoita kohtaan, myös suutumme rakentavaan äänekkyyteen sen puolesta, että jonakin päivänä asiat viimein todella olisivat toisin.

 

spirit-science-quotes

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Huonontuva maailma ja oikeutettu kiukku

  1. Huh, olipa taas ajatuksiaherättävä teksti! Itse kamppailen jatkuvasti tämän aktiivisen ja passiivisen toimijuuden välillä ja monesti tuntuu etteivät omat keinot enää riitä. Tunnetilat eläinoikeusasioista muuttuvat vihasta suruun ja välillä ihan turhautumiseen asti. Omat kulutustottumukset ja elämäntavat eivät tosiaan ole riittävä teko eläinten puolesta, vaikkakin merkittävä, mutta ainut toivo eläimille on, että me jotka ”tiedämme paremmin”, niin toimimme. Niitä kaavoihin kangistuneita ja välinpitämättömiä ihmismuureja on vaan välillä niin hankala kohdata ja silloin tekee mieli pitää suunsa kiinni, ettei kaikille tule paha mieli.

    Vegaanien keskuudessahan tämä on jo ihan yleinen vitsi, että ihmiset kaikkoavat ympäriltä ja välttelevät, kun ottaa puheeksi näitä vaikeampia asioita. Se on myös harmillinen seikka, että esittämällä asiansa rauhallisesti ja perustellusti ei välttämättä synnytä minkäänlaista järkevää keskustelua, vaan töksähtäviä kommentteja ja hämmentyneitä naurunhörähdyksiä. Asia on helpompi saada näkyväksi pienen kiukun vallassa, mutta monesti tämäkin keskustelu yltyy väittelyksi, joka ei johda mihinkään. Se kiukku vaan pitäisi osata valjastaa niin, että sillä saadaan muutoksia aikaan.

    Tämän hetken ”vegaanibuumihan” näyttää pyörivän herkullisen vegaaniruuan ympärillä hauskoin ja kepein ottein ja eläinoikeusasioista keskustelu on jätetty vähemmälle, ettei vahingossakaan pahoiteta kenenkään mieltä. Ainakin näin esim. suositussa ”sipsikaljavegaani”-ryhmässä, jossa lihansyöjätkin ovat innostuneet kasvisruuasta. Toivottavasti tämä ei jää vain muoti-ilmiöksi ja eläinten oikeuksistakin aletaan puhua siinä rinnalla, että ymmärretään mistä veganismissa on pohjimmiltaan kyse.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s