Salaa kuvattua: aktivistin näkökulma eläinteollisuuteen

Eläinaktivismiin liittyy monia mielikuvia. Mutta mitä eläinten asemasta, aktivismista ja salakuvaamisesta ajattelee itse eläinaktivisti? Valoja-podcastin uudessa jaksossa on vieraana Kristo Muurimaa Oikeutta eläimille -järjestöstä. Mitä suomalaisilla eläintiloilla tapahtuu silloin, kun kenenkään ulkopuolisen ei oleteta näkevän? Mitä eläinpolitiikka on ja miten siihen voi vaikuttaa?

Sysisynkkä maitoteollisuus

Emoja ja poikasia

Tiedätkö, miltä tuntuu, kun lapsi kasvaa sisälläsi? Oletko koskaan kokenut sitä rakkauden biologista kohinaa, joka sitoo sinut jälkikasvuusi ja upottaa teidät esiaikaiseen lämpöön ja lempeyteen? Oletko koskaan pitänyt käsivarsillasi juuri synnyttämääsi lasta haluten suojella ja hoivata sitä jokaisella solullasi?

Entä voitko kuvitella, miltä tuntuisi, jos sinut kiinnitettäisiin kaulasta metallitankoon samalla, kun kohtusi pakotettaisiin raskaaksi kerran vuodessa, ja jälkikasvu vietäisiin sinulta heti tai pian syntymän jälkeen? Voitko kuvitella, mitä on huutaa tuon jälkikasvun perään toivoen, että juuri syntynyt palaisi äärellesi? Osaatko ajatella, mitä on käydä läpi raskauden säryt ja keholliset muutokset sekä synnytyksen monituntiset tukaluudet vain, jotta lapsesi voitaisiin riistää sinulta? Pystytkö ajattelemaan, mitä on olla biologinen olento, jonka miljoonien vuosien saatossa kehittynyt DNA ja sen viestit kehottavat hoivaamaan juuri syntynyttä, mutta jonka poikanen otetaan pois, uudestaan ja uudestaan?

Ja sitten vaikein kysymys. Osaatteko kuvitella, mitä on olla aivan pieni poikanen, joka ei koskaan tule saamaan emonsa hoivaa? Mitä on huutaa yksinäisyydessä emonsa perään ilman, että kukaan tulee luo?

Kielletty vanhemmuus

Ehkä synkin osa ihmiskeskeistä elämäntapaa on oletus siitä, että vain ihmisten vanhemmuudella ja erityisesti äitiydellä on merkitystä. Vain Homo sapiensin äitiys on pyhää. Muiden lajien vanhemmuus ja äitiys – ne rutistetaan pois näkyvistä sekä korvataan tiedottomalla, tunteettomalla biologialla, josta käytetään teknisiä termejä kuten ”tiineys” tai ”maidontuotanto”. Kun lehmä on raskaana tai nuolee juuri syntynyttä vasikkaansa, ei juuri kukaan puhu siitä, että aivan kuten ihmisen, myös sen keho kuhisee kiintymyksen välittäjäaineita, jotka valmistavat sitä jälkikasvusta huolehtimiseen. Ennen kaikkea harva jää miettimään, mitä tapahtuu, kun lehmä on synnyttänyt vasikkansa.

Varsinkin tuotannossa käytettyjen eläinten vanhemmuus piilotetaan, sillä se on äärimmäisen epämukava aihe. Sadattuhannet emot, joiden poikaset on otettu pois, tuottavat supermarkettien maito- ja jäätelölitrat. Maito tulee raskaana olevista eläimistä, joiden jälkikasvu riistetään heti tai pian syntymän jälkeen ja viedään usein lihankasvatukseen. Eläimistä, jotka on ruokinnalla ja jalostuksella pakotettu tuottamaan luonnottoman suuria maitomääriä luonnottomaksi kasvaneissa utareissaan, kunnes niiden särkyisät nivelet ja utareet tulehtuvat ja kehot väsyvät. Eläimistä, joiden elämä kuluu raskauskierteessä, kunnes niiden maidontuotanto hivenen hiipuu ja kiitoksena kaikesta ne raahataan teurastettavaksi niiden ollessa lehmien mittapuulla vasta nuoria aikuisia.

Nauta koettaa tutustua ihmiseen teurastamossa

Ymmärrettekö te, mitä tämä tarkoittaa? Tarinan kulku on seuraava: eläin pakotetaan elämään päästä parteen sidottuna tai ahtaasti pihatossa, saatetaan toistuvasti raskaaksi, ja sen jälkikasvu viedään siltä pian syntymän jälkeen pois, jotta sen maidon voi juoda tuon poikasen sijaan ihminen – sama ihminen, joka syö myös varastetun poikasen ja lopulta tappaa sen emon, jonka maitolitrat ja jälkikasvun hän vuosien ajan varasti. Tätä on maitoteollisuuden todellisuus. Tätä on elämän ja eläimen arvon irvokas sivuuttaminen.

Suomessa elää 270 000 lypsylehmää, joista jokainen poikii kerran vuodessa. Tämä tarkoittaa edellisen tarinan toistumista joka vuosi 270 000 kertaa. 270 000 surun tarinaa, joista jokainen on liikaa.

Maidonmakuinen itsepetos

Silti monet elävät kuin kaikki olisi mallikkaasti. Keskellä arjen tottumuksia maitoteollisuuden sysisynkkiä sävyjä ei huomata ja nautaeläimistä saatua kahvikermaa pidetään itsestäänselvyytenä. Syy löytyy markkinoinnista. Maitoteollisuus rakensi toisen maailmansodan aikoihin uuden idean siitä, että maitoa tulee juoda mahdollisimman paljon. Äkisti ihmiset myös kaupungeissa alkoivat kuluttaa maitotuotteita huimasti enemmän. Markkinointi synnytti fiktiivisen ajatuksen maidon luonnollisuudesta ja samalla pyyhki mielestämme sen, että jotain perin kummallista on meneillään, jos aikuiset olennot juovat toisen lajin poikasille tarkoitettuja nisäeritteitä. Ihminen ei tarvitse maitoa; itse asiassa, lajimme on juonut sitä historiaansa nähden vasta verrattain vähän aikaa.

Jotta epämukavat kysymykset eivät ponnahtelisi mieleen, monet haluavat samalla uskoa, etteivät eläinemot osaa kaivata poikasiaan tai poikaset emojaan. ”Inhimillistämistä!”, jotkut saattavat sihistä tätäkin kirjoitusta lukiessaan – varsinkin, jos heillä on maitotila tai jääkaappi täynnä meijerijuustoja. ”Vain ihminen osaa kaivata tai tuntea kiintymystä!” Nämä väitteet kuitenkin sotivat räikeästi biologiaa ja evoluutiota vastaan.

Vanhempien ja jälkeläisten välinen kiintymyssuhde palvelee evolutiivista funktiota, eli selviytymistä. Kun emo kaipaa poikastaan ja poikanen emoaan, saa poikanen todennäköisemmin turvaa ja hoivaa, ja jää siten henkiin. On erittäin todennäköistä, että kaikkien sosiaalisten eläinlajien keskuudessa on vanhempi-jälkikasvu –kiintymyssuhteita. Tutkimuksen mukaan erilaiset kiintymystä edesauttavat välittäjäaineet, kuten oksitosiini ja dopamiini, ovatkin sosiaalisilla eläimillä yleisiä. Tämä kaikki pätee myös tuotannossa käytettyihin eläimiin. Jos lehmä ei piittaisi vasikasta tai vasikka emosta tuon taivaallista, johtaisi tämä koko lajin kuolemaan. Jos lehmä taas haluaa kipeästi olla vasikan luona, nuolla, tuuppia ja hoivata tätä, tarjota tälle maitoaan, suojella tätä vaaroilta, toteutuu evoluution perusehto: elämän jatkuminen.

Nauta teurasjonossa

Lehmät kaipaavatkin vasikoitaan kipeästi. Ne huutavat näiden perään jopa useiden päivien ajan ja ovat fyysisesti levottomia kuten kuka tahansa lapsensa luo haluava emo. Niille on tehty pahin, niiden juuri synnyttämät olennot on viety niiden ääreltä. Myös vasikat kärsivät vieroituksesta rajusti ja jopa emoja enemmän. Ne huutavat emojensa luo, saattavat kieltäytyä ruoasta ja osoittavat voimakasta stressikäyttäytymistä. Ne myös osoittavat pessimismin ja ahdistuksen merkkejä – emonsa menettäneet yksinkertaisesti synkistyvät. Varhainen vieroitus jättääkin syviä psyykkisiä haavoja: varhain erotetut vasikat ovat tutkimuksen perusteella epävarmempia, sosiaalisesti taidottomampia ja stressiherkempiä. Pahimmillaan seurauksena on henkisesti rikottuja olentoja, sillä luonnon säännöt on sivuutettu.

Jotkut ovat koettaneet puoltaa varhaista vieroitusta eläinten terveydellä, mutta tutkimus paljastaa, että päinvastoin, emon kanssa kasvaminen lisää sekä emojen että vasikoiden terveyttä ja elinvoimaisuutta (vähentäen esimerkiksi muutoin maitoteollisuudessa kovin yleisiä utaretulehduksia). Jotkut puolestaan puolustavat heti syntymän jälkeen tapahtuvaa vieroitusta sillä, että tällöin kiintymystä ei pääse muodostumaan. Tämä on kuitenkin toiveajattelua. Toki kiintymyksen biologiset alkusävelet ovat emossa jo ennen syntymää, ja toki vastasyntynyt aina kaipaa emoaan. Ennen aikojaan tapahtuva vieroitus aiheuttaa eläimille väistämättä hätää ja stressiä, oli tarkempi ajankohta mikä hyvänsä. Hätä voi olla aivan alussa lievempää, mutta silti se on olemassaolevaa – pahan eri asteet eivät pyyhi pahaa pois.

On myös surullista ajatella teollisuuden muotoa, joka systemaattisesti pyrkii estämään yhden kauneimmista elämän ainesosista – emon ja poikasen välisen rakkauden – vain saadakseen poikaselle tarkoitetun maidon ihmisen nieluun. Muistakaa: lehmä saatetaan raskaaksi, jotta se tuottaisi maitoa ja vasikka viedään emolta vain, jotta tuottaja saisi maidon itselleen (tämä siitäkin huolimatta, että tutkimuksen perusteella varhainen vieroitus ei pitkällä aikatähtäimellä edistä maidontuotantoa). Voiko kierompaa ja itsekkäämpää kuviota keksiä?

Luontaisesti vieroitus tapahtuisi asteittain 7-14 kuukauden iässä, emon tuottaessa vasikalleen yhä vähemmän maitoa. Maitoteollisuuden toteuttamaa äkillistä, ennen aikojaan tapahtuvaa irtiriuhtaisua voikin pitää paitsi äärimmäisen väkivaltaisena, myös luonnottomana tekona. Ihminen, kuka antoi sinulle oikeuden?

Paikoilleen pakotetut lehmät

Maailma meijereiden jälkeen

Eläinsuhde on muuttunut viime vuosikymmeninä nopeassa tahdissa. Yhä useampi tiedostaa, että eläimiä ei tule kasvattaa niille täysin luonnottomissa olosuhteissa, eikä kärsimyksessä tai turhautuneisuudessa kasvaneiden eläinten kehonosia tai –eritteitä tarvitse syödä. Olen varma, että jonain tulevaisuuden päivänä ihmiset alkavat havahtua laajemmin myös maitoteollisuuden katastrofaaliseen surkeuteen. Se, mikä nyt vaikuttaa tuiki tavalliselta – märehtivä lehmä parressa – alkaa viimein näyttäytyä realistisemmin ja havaitsemme raskauksista väsyneen, jo monen vasikan perään huutaneen, päästään kahlitun emon, joka ei koskaan saanut elää lajilleen luontaista elämää ja joka itsekin oli joskus emoaan hätäisesti kutsuva, tästä väkisin erotettu poikanen.

Olen kasvanut maaseudulla. Olen todistanut vieroitusta ja nähnyt sen taistelun, minkä lehmäemo nostaa voidakseen pitää vasikan vierellään. Olen nähnyt kiroilevan eläintuottajan koettamassa saartaa säikähtynyttä vasikkaa haluttuun suuntaan ja emon pelosta vilkkuvat silmänvalkuaiset. Olen kuullut eläinten hätäiset huudot niiden yrittäessä epätoivoisesti päästä toistensa luo. Olen kuullut päiviä kestävän haikean ammunnan, joka kiirii lypsynavetan hämärästä ahtaudesta emon kaivatessa varastettua poikastaan. Olen nähnyt eristetyn vasikan yksinään karsinan kolkkoudessa, hamuilemassa apeaan suuhunsa nisän sijaan puisesta laudasta roikkuvaa narua.

Tähän kaikkeen voi tottua ja päättää olla välittämättä. Tämän kaiken voi koettaa sivuuttaa markettien maitohyllyillä, oman lapsen istuessa hymyillen rattaissa. Tai sitten: tästä kaikesta voi sanoutua irti ja päättää yhdessä monien muiden kanssa välittää niin kauan ja niin paljon, ettei tätä tehdä enää ainoallekaan eläimelle.

Parsielämän realiteetit

Viitteet

Beaver, Annabelle; Meagher, Rebecca K. et al. 2019. “Invited review: A systematic review of the effects of early separation on dairy cow and calf health”. Journal of Dairy Science 102 (7), 5784-5810.

Belluz, Julia. 2015. ”How we got duped into believing milk is necessary for healthy bones”. Vox 19.4.

Daros, R. R., Weary, D. M. et al. 2014. “Separation from the Dam Causes Negative Judgement Bias in Dairy Calves”. PLoS ONE 9(5).

Enríquez, D., Hötzel, M.J. & Ungerfeld, R. 2011. “Minimising the stress of weaning of beef calves: a review”. Acta Vet Scand 53 (28).

Poindron, P. 2005. “Mechanisms of activation of maternal behaviour in mammals”. Reprod Nutr Dev. 45: 341-351.

Wagner, Kathrin; Seitner, Daniel et al. 2015. “Effects of mother versus artificial rearing during the first 12 weeks of life on challenge responses of dairy cows”. Applied Animal Behaviour Science 164, 1-11.

Blogi on julkaistu alunperin Voiman Häiriköissä https://voima.fi/hairikot/artikkeli/parsinavetta-ja-kielletty-vanhemmuus/

Blogin kuvat ovat Suomesta (Oikeutta eläimille)

Kuoleman karnevaalit

 

Satakunnan ja Pohjanmaan MTK-tuottajaliitot järjestävät 1.8.2020 naakkojen ja muiden ”haittalinnuiksi” määrittelemiensä eläinten lahtauspäivän. Syyksi kerrotaan esimerkiksi se, että naakat jättävät jälkeensä ulosteita ja rikkovat rehupaaleja. Naakan pesät taas tukkivat savupiippuja. MTK myös mainostaa arvontaa, johon naakkojen tappajat voivat osallistua, sekä toivoo sosiaaliseen mediaan tapahtumasta kuvia. Tavoitteena on naakkakannan raju pienentäminen. MTK jopa kannustaa siihen, että lintuja tapettaisiin erityisluvin rauhoitusaikana. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että niitä ammuttaisiin pesintäaikaan, jolloin orvoksi jääneet poikaset nääntyvät nälkään.

Mitä ihmettä nyt taas? Onko se, että eläin pesii, ulostaa ja etsii ruokaa syy ottaa se hengiltä? Eikö eläin enää saa olla lainkaan olemassa? Minkälaisesta luontosuhteesta tämä kaikki kertoo? Onko luonnonvaraisia eläimiä todella oikeutettua tappaa eläintuotannon nimissä? Entä minkälaisia ovat ne linnut, joita jotkut tuottajat niin innolla haluavat tappaa?

naakka

 

Luonnosta vieraantunut ampuja

Aihetta koskevia uutisia lukiessa on vaikea välttyä tragikoomiselta tunnelmalta. Linnuista puhutaan kuin ne olisivat perin merkittävä riesa perustein, jotka sopisivat satiiriseen kuvaelmaan. Onko tosiaan niin, että pesät savupiipuissa tai linnunkakka navetan takana ovat niin valtava asia, että on syytä tarttua aseisiin? Kunnioittava luonto- ja eläinsuhde vaatii sitä, että ihminen näkee vaivaa ja etsii aktiivisesti kompromissiratkaisuja voidakseen huomioida myös muiden lajien näkökulman ja edun. Miksi ei siis tappamisen sijaan etsiä keino, jolla molemmat osapuolet – sekä ihminen että linnut – voivat jatkaa eloaan?

Jos naakka pesii savupiipun päälle, on syytä asentaa piippuun ritilä, joka estää pesinnän tulevaisuudessa. Jos paalien rikkominen on ongelma, voi ihminen hyödyntää teknistä taidokkuuttaan siihen, että kehittää sopivat, eläinystävälliset karkotusmenetelmät paalejaan suojelemaan. Delftin yliopiston ja EU:n yhteistyönä onkin kehitetty muun muassa laservalolaite, jonka on todettu olevan tehokas sekä eläinystävällinen tapa karkottaa lintuja, ja lisävaihtoehtoja löytyy esimerkiksi täältä: https://www.fwi.co.uk/machinery/guide-to-effective-bird-scaring-kits-for-farmers.

Jos taas linnun uloste maaseudulla alkaa harmittaa, voi tuotantotilallinen vetää syvään henkeä ja miettiä hetken seuraavaa lausetta: ”minua harmittaa, että luonnonvaraiset eläimet ulostavat maaseudulla”. Samoin hänen on hyvä muistaa, että salmonella, jota lintujen pelätään levittävän, liittyy usein enemmänkin eläintuotannon teollistumiseen ja suuriin eläintiheyksiin kuin naakkoihin. Sitä paitsi, on vaikea kuvitella eettisesti ontuvampaa syytä tappaa eläimiä kuin se, että näin voidaan turvata muiden eläinten tappaminen ruoaksi; ei luonnonvaraisia eläimiä ole oikeutettua hävittää jo sinällään kyseenalaisen eläintuotannon nimissä. Jos tuottaja on tämän jälkeen edelleen harmistuksen syvässä vimmassa, voi hän yksinkertaisesti suojata rehuvarastot ja ruokintalaitteet pelkäämiltään jätöksiltä – ei tähän lintujen ampumista tarvita.

Samoin voi hetken pohtia, minkälaisena paikkana maaseutua pitää: tulisiko sen olla läpensä desinfioitu golf-kenttä, jossa on tilaa vain ihmiselle ja tämän intresseille, vai voisiko ihminen omaksua maanläheisemmän asenteen ja hyväksyä, että hän ei ole ainut olemassaoloon oikeutettu olento ja että muutkin eläimet saavat tuottaa jätöksiä. Ajatuksen voi suoda myös sille saasteen ja jätteen määrälle, millä ihminen on tukkinut planeettamme meret, mantereet ja ilmakehän, sekä pysähtyä hetkeksi vertailemaan näitä kahta asiaa ihan rauhassa ja hiljaa. Homo sapiens on vihoviimeinen laji, joka on oikeutettu räiskimään muiden lajien edustajia hengiltä ”haitan” perusteella.

MTK ja muut naakoille kuolemaa vaativat tahot antavat ymmärtää, että eläimet eivät saa vaikuttaa millään tavalla ihmiseloon. Toisin sanoen tahot, jotka hankkivat elantonsa muun luonnon ja eläinten rajusta hyödyntämisestä vaativat, että muun luonnon ja eläinkunnan on oltava täysin passiivista materiaa, joka ei tuota pienintäkään jälkeä tai haittaa ihmisen arkeen. Ihmiskeskeistä maailmankuvaa mukaillen, vain ihmisellä on oikeuksia, kun taas muun eläinkunnan on jäätävä hiljaiseen, oikeudettomaan rooliin, jossa jo niinkin perustavanlaatuisesta asiasta kuin pesimisestä tai ulostamisesta rangaistaan kuolemalla.

On kuin ihminen olisi jonkinlainen suurruhtinas, joka ei siedä ympärilleen muita eläimiä saatikka mitään sellaisia intressejä, jotka saattaisivat olla ristiriidassa hänen omiensa kanssa. Tällaisen suurruhtinaan näkökulmasta eläimiä on liikaa, kerta kaikkiaan mahdottomasti, ja ne tulee poistaa koska tilaa on vain ruhtinaan omalle egoismille. Aura Koivisto ja Risto Sauso kirjoittivatkin ansiokkaassa kolumnissaan ”Liikaa eläimiä” (Suomen luonto 10.6.2020) siitä, miten absurdiksi ihmisten eläinasenteen ovat kärjistyneet. Ihmiset valittavat hanhista, tiiroista, merimetsoista, lokeista, susista, pienpedoista, ja mitä moninaisimmista muista lajeista (jopa talitinteistä!) ”haittana”, joka on ratkaistava tappamisella.

Realistinen ja eettinen luonto- ja eläinsuhde loistaa poissaolollaan. Sen tilalla on luonnosta tuhannen mailin päähän vieraantunut ihminen, joka vaatii itselleen kaiken antamatta muille lajeille mitään. Juuri luonnosta vieraantunut ihminen voi parahtaa, ettei eläin saa ulostaa tai pesiä tai oikeastaan olla lainkaan olemassa. Hänelle ei juolahda mieleen, että hän on muiden eläinten alueella; että hänen navettansa ja rehupaalinsa ovat luonnonvaraisten eläinten reviirillä, ja että noilla eläimillä on yhtäläinen oikeus olemassaoloon kuin hänellä itsellään. Jos ihminen rakentaa piippunsa ja kokoaa paalinsa naakkojen elinalueille, eikö hänen tulisi olla ymmärtävä sen suhteen, että nuo naakat saattavat pesiä kyseisiin piippuihin ja välillä nokkia paaleja?

naakka 5

Jo termi ”haittalintu” herättää liudan kysymyksiä. Eikö tämä ole tahallisen leimaava termi, joka kalskahtaa varsin tarkoitushakuiselta ja tappamisen näennäiseen oikeuttamiseen suunnitellulta? Onko lintu, joka elää elämäänsä oman luontonsa mukaisesti, ”haitta”? Ovatko kaikki lajit, jotka aiheuttavat ihmisille mitään epämukavuutta, ”haittaeläimiä”? Eikö pikemminkin olisi syytä sanoa, että ihminen on luonnon kannalta mennen tullen merkittävin haittaeläin, varsinainen parasiitti, joka tolkuttoman egoistisesti hyödyntää muita lajeja ja luonnonresursseja jättäen jälkeensä mittavaa tuhoa?

 

Älykkäitä lintuja, ajattelemattomia ihmisiä

Minkälaisia lintuja naakat oikeastaan ovat? Tutkimus osoittaa varislintujen olevan monissa mielen taidoissa yhtä kehittyneitä kuin ihmisapinat, kuten simpanssit tai ihmiset. Niillä on erinomainen muisti ja kyky suunnitella tulevaa. Esimerkiksi harakat myös läpäisevät itsetietoisuuden ”peilitestin”, eli ne tunnistavat itsensä peilikuvastaan, ja vastaava itsetietoisuuden taito löytyy luultavasti muistakin varislinnuista. Ne muistavat toisensa useiden vuosien päähän, samoin kuin sen, keiden aiemmin tapaamiensa yksilöiden kanssa ne tulevat toimeen. Ne voivat muistaa myös tapaamansa ihmiset useiden vuosien ajan sekä sen, olivatko nuo ihmiset niille ystävällisiä vai eivät.

 

naakka 3

 

Samoin varislinnut hallitsevat työkalujen käytön, eli ne pystyvät hyödyntämään vaikkapa kiviä tai keppejä ruoanhankinnassa sekä suorittamaan monimutkaisia tehtäviä työkalujen kera saadakseen kokeissa ruokapalkkion. Varislinnut jopa päihittävät simpanssit monissa ongelmanratkaisutehtävissä. Ne pystyvät myös hyödyntämään ”mielen teoriaa” eli ymmärtämään, että toisella yksilöllä on omanlaisensa mieli ja päättelemään, mitä tuo toinen yksilö kenties tahtoo tai aikoo.

Naakat ovat yksi varislintujen edustaja. Muiden sisarlajiensa tavoin ne ovat hyvin älykkäitä eläimiä. Naakat osaavat koetilanteissa käyttää työkaluja ja pärjäävät muutoinkin kognitiivisia kykyjä mittaavissa kokeissa mainiosti. Esimerkiksi niiden oppimiskyky on loistava, ja ne myös jakavat oppimaansa tietoa eteenpäin. Myös naakkojen itsekontrolli ja päättelytaito ovat erittäin kehittyneitä. Itsekontrollissa, eli välittömien halujen hillitsemisessä pitkäaikaisen hyödyn nimissä, naakat päihittävät bonobot ja gorillat (ja oletettavasti myös monen elämässään hapuilevan ihmisolennon). Taitojen lista on pitkä. Tiesitkö, että naakat osaavat esimerkiksi laskea ja pystyvät siten päättelemään lajikumppaneiden äänistä, kuinka monta näitä on?

Naakat osaavat myös ennustaa lajitovereidensa käyttäytymistä ja luultavasti jopa kokea empatiaa näitä kohtaan. Ne myös osoittavat merkkejä altruismista eli kyvystä tehdä pyyteettömiä uhrauksia muiden hyväksi esimerkiksi ruoan jakamisen muodossa – naakat ovatkin kädellisiä innokkaampia ruoan lahjoittajia. Samoin ne pystyvät vastavuoroiseen eli molemminpuoliseen auttamiseen. Naakat ovatkin hyvin yhteisöllisiä ja sosiaalisia lintuja. Ne auttavat ja puolustavat toisiaan, sekä kommunikoivat keskenään – ne muun muassa viestittävät äänisignaalein toisilleen, kuinka merkittävä vaara on edessä.

Naakkojen yhteisöllisyys on itse asiassa niin monimutkaista, että se on jo pitkään herättänyt tutkijoiden kiinnostusta. Ne osaavat tunnistaa toisensa äänen perusteella, luovat monimutkaisia vuorovaikutusverkostoja, ja muodostavat pitkiä kiintymyssuhteita. Jälkimmäisestä kertoo se, että naakat ovat yksiavioisia lintuja. Ne etsivät elämänkumppaninsa jo nuorena ja pysyvät tälle visusti uskollisina. Naakat ovat myös erinomaisia vanhempia, joista molemmat huolehtivat jälkeläisistään pitkään. Ei olekaan ihme, että naakkojen sosiaalisia taitoja on verrattu kädellisten ja delfiinien vastaaviin. Niiden sosiaalisuus ulottuu myös ihmisiin. Ne osaavat tulkita ihmisten kasvonilmeitä ja erityisesti katsetta, sekä päätellä, onko ihminen aggressiivinen vai ystävällinen.

Naakat ovat siis hämmästyttävän älykkäitä, nokkelia, oppivaisia, sosiaalisia eläimiä, jotka osaavat käyttää työkaluja, muodostavat lujia kiintymyssuhteita ja pitävät toisistaan huolta. Tällaiset eläimet ansaitsevat kunnioitusta, ihailua ja empatiaa – eivät vihaa tai vainoa.

naakka 6

 

Naakkarauha

Naakka on oppinut pitkän rauhoitusjakson aikana luottamaan ihmiseen. Nyt ihminen pettää tuon luottamuksen. Tilanne on omiaan herättämään melankoliaa ihmislajin edessä. On vaikea ymmärtää, mikä saa ihmisen olemaan niin keskittynyt omiin intresseihinsä, että kunnioitus muita lajeja ja niiden edustajia kohtaan katkeilee näin kolkosti. Miksi halu elää muiden olentojen rinnalla, sekä ihmisen että niiden intressejä tukien, unohtuu ja peittyy ainaiseen itsekkyyteen? Eikö jälkimmäistä ole nähty jo aivan kylliksi, ja eikö olisi aika jo keksiä jotain uutta?

Toimittaja Jami Jokinen on osuvassa kommentissaan (Länsi-Suomi 15.7.2020) huomauttanut, että maassamme leviää eläinviha, joka paitsi tekee eläinten tappamisesta viihdettä ja sirkusta, myös haluaa mitä erilaisimpia eläimiä tapettavaksi. Tämä vaikuttaa olevan valitettavan totta. Samalla, kun osa väestöstä on kehittynyt eläimille myötämielisempään ja eettisesti kestävämpään suuntaan, osa on jumittunut päälakea myöden itse- ja ihmiskeskeiseen kuoppaan sekä siten jatkaa vieraantumistaan siitä luonnosta ja eläinkunnasta, joka ihmisenkin on synnyttänyt. Seurauksena on tulevan perjantain kaltaisia tapahtumia, jonka tiimoille MTK on koettanut luoda jokseenkin irvokasta karnevaalihenkeä ikään kuin älykkäiden eläinten joukkolahtaaminen olisi perin lystikästä hupia.

Varislinnut reagoivat voimakkaasti nähdessään kuolleita lajikumppaneitaan ja niiden on todettu osoittavan stressin merkkejä, jos niille läheinen lintu menehtyy. Jopa varislintujen harjoittamista ”hautajaisista” on puhuttu. Perjantaina tulee kuolemaan monen linnun pitkäaikainen elämänkumppani, toveri tai emoaan yhä seuraava jälkeläinen. Kun metsästäjät laskevat saaliitaan, jossain on surevia lintuja, jotka ovat nähneet ihmisen huonoimmillaan. Samalla maailmasta poistuu liuta älykkäitä yksilöitä, joilla oli oma näkökulmansa, kokemuksensa, muistonsa ja aikomuksensa.

Monissa kulttuureissa – myös suomalaisessa perinteessä – niiden tappamisen on uskottu johtavan huonoon onneen ja jopa kuolemaan. Tästä syystä naakka on aiemmin nimetty jopa ”kuoleman linnuksi”, jota on kohdeltava hyvin surkean kohtalon välttämiseksi. Taikauskoa ei tarvitse seurata, mutta tässä legendassa on jotain perää. Kun kohtelemme muita lajeja itsekeskeisesti ja piittaamattoman väkivaltaisesti, on sillä lopulta seurauksia myös ihmisen itsensä kannalta. Onneksi osa tilallisista on ilmoittanut, ettei tahdo osallistua tapahtumaan – on myös heitä, jotka ymmärtävät, että itsekkyyden ajan on viimein oltava ohi.

 

naakka 2

 

Lähteitä

https://www.fwi.co.uk/machinery/guide-to-effective-bird-scaring-kits-for-farmers

Bayern, Auguste M.P. von & Emery, Nathan J. (2009). “Jackdaws Respond to Human Attentional States and Communicative Cues in Different Contexts”. Current Biology 19 (7): 602-606.

Coomes Jenny R., McIvor Guillam E. & Thornton Alex (2019). “Evidence for individual discrimination     and numerical assessment in collective antipredator behaviour in wild jackdaws (Corvus monedula)”. Biol. Lett. 15:20190380.

Emery, Nathan J. (2006). “Cognitive Ornithology: The Evolution of Avian Intelligence.” Philosophical Transactions of the Royal Society B: Biological Sciences 361, no. 1465: 23–43.

Henderson, I.G., Hart, P.J.B. and Burke, T. (2000). “Strict monogamy in a semi‐colonial passerine: the   Jackdaw Corvus monedula. Journal of Avian Biology 31: 177-182.

Henderson IG, Hart PJB (1993). “Provisioning, parental investment and reproductive success in Jackdaws Corvus monedula.” Ornis Scandinavica 24: 142–148.

Kabadayi Can, Taylor Lucy A., von Bayern Auguste M. P. and Osvath Mathias (2016). “Ravens, New Caledonian crows and jackdaws parallel great apes in motor self-regulation despite smaller brains”. R. Soc. open sci. 3:160104.

Kort, Selvino R. de et al. (2006). “Food sharing in jackdaws, Corvus monedula: what, why and with whom?”.  Animal Behaviour 72 (2): 297-304.

Schwab C, Swoboda R, Kotrschal K, Bugnyar T (2012). “Recipients Affect Prosocial and Altruistic Choices in Jackdaws, Corvus monedula.” PLOS ONE 7(4): e34922.

Taylor, A.H. (2014). “Corvid cognition”. WIREs Cogn Sci, 5: 361-372.

Woods, Richard David (2016). Collective responses to acoustic threat information in jackdaws. University of Exeter.

 

 

Miksei jeesata sutta tai karhua?

Kärsämäellä tapettiin 16.4. loukkaantunut susi. Kävi ilmi, että sitä oli ammuttu laittomasti joitakin päiviä aiemmin. Kyseessä oli laumansa mukana kulkenut nuori susipoika, kenties viime kesän pentuja. Se kuoli synnyinsijoilleen. 20.4. tapettiin toinen kolmella jalalla liikkunut nuori susi Uudellamaalla. Sudet saivat osakseen tuplavääryyden, sillä ensin ne rampautuivat ihmisen toimesta ja sitten joutuivat rampautuneina ihmisen tappamiksi.

22.4. Lappeenrannassa puolestaan tapettiin loukkaantunut karhu. Karhu oli astunut majavan pyyntirautoihin, jotka olivat juuttuneet sen käpälään. Kaikessa viisauden puutteessa päätettiin, että karhu on ammuttava sen sijaan, että se nukutettaisiin, ansa otettaisiin pois, tassu hoidettaisiin asianmukaisesti ja karhu vapautettaisiin takaisin metsiin ryskäämään. Myös karhun kohdalla tapahtui kaksinainen vääryys. Ensin se astui ihmisen jättämiin rautoihin, joita ei metsässä olisi saanut olla lainkaan.* Toiseksi, sen sijaan, että ihminen olisi kantanut asiasta vastuuta ja koettanut auttaa karhua, hän ampui tämän.

Karhu 4

 

Auttaminen vs. ampuminen

Miksi loukkaantuneet luonnonvaraiset eläimet (lintuja lukuun ottamatta) lähes aina tapetaan, ikään kuin tämä olisi jokin universumin ehdoton laki?

Tein lyhyen kyselykierroksen, ja Suomesta löytyisi villieläinhoitoloita, jotka ottavat vastaan minkä tahansa lajin edustajia sudet ja karhut mukaanlukien. Kyse ei olekaan siitä, etteikö hoitajia ja hoitoloita löytyisi. Vika on viranomaisten, metsästäjien ja muiden asiasta päättävien ihmisten asenteissa. Tuntemani eläinlääkäri kertoikin, että usein päätökset tehdään helppouden nimissä. On itselle helpompaa noudattaa vanhaa tottumusta ja ampua eläin hengiltä kuin nukuttaa se ja kuljettaa hoitoon. Hän myös vihjasi, että monet ovat lihan ja nahkojen perään, mikä tekee tappamisesta entistä motivoivampaa.

On myös heitä, joiden mielestä ajatus luonnonvaraisten eläinten auttamisesta on perin merkillinen. Törmäsin tähän ilmiöön ollessani mukana kapisen ketun pyydysoperaatiossa, joka päättyi onnellisesti. Ketun kuntoon hoitanut Turun eläinsuojeluyhdistys sai runsain määrin erittäin positiivista palautetta, mutta myös joitakin soraääniä. Jotkut pitivät eläinten auttamista naurettavana ja lisäilivät kommentteihinsa älyllisen kehityksen perustavanlaatuisen osoituksen, eli riveittäin huutonauruhymiöitä; he myös toivottelivat ketulle pikaista kuolemaa. On vaikea ymmärtää, mikä tällaisten ihmisten sielunelämää riivaa. Ehkä heillä on niin mittavia pahanolon tunteita, että niitä täytyy paeta teinimäiseen ja luonnosta vieraantuneeseen eläinvihaan. Tai ehkä he vain ovat ihmiskeskeisen kulttuurin ääriseuraus – osoitus siitä, mitä ihmiselle pahimmillaan tapahtuu, kun hänelle hoetaan, että hänen oma lajinsa on maailmannapa muiden eläinten ollessa vailla mitään itsellistä arvoa.

Eläinten ampuminen auttamisen sijaan perustuukin usein helppouden, egoismin, ihmiskeskeisyyden ja pahimmillaan eläinvihamielisyyden varaan. Tähän tarvitaan muutos. Sen sijaan, että ihmettelisimme, miksi eläimiä pitäisi auttaa, on kysyttävä, miksi ihmeessä luonnonvaraisia eläimiä ei jeesattaisi?

Ihminen aiheuttaa valtavaa haittaa luonnonvaraisille eläimille halki maapallon. Voisiko hän joskus tehdä niille myös jotain hyvää? Sitä paitsi: voin luvata, että auttaminen on kymmenen aurinkokunnan verran miellyttävämpää touhua kuin turha tuhoaminen ja tappaminen.

 

Vastuu

Itse asiassa, jo eläinsuojelulaki velvoittaa auttamiseen. Kyse ei olekaan ulkoavaruudellisesta keksinnöstä vaan ihan tavallisesta ymmärryksestä koskien sitä, että muiden lajien edustajat tarvitsevat ja ansaitsevat välillä apua. Jos haluamme heittää ihmiskeskeisyyden sinne, minne se kuuluu – eli maailmankuvien jätelavalle – ei ole mitään syytä olla auttamatta silloin, kun siihen on mahdollisuus. Kuten espanjalainen filosofi Oscar Horta on pitkään väittänyt, meillä on moraalinen velvollisuus auttaa myös pinteessä olevia luonnonvaraisia eläimiä – eikä eutanasia ole se ensisijainen ratkaisu.

Tämä ei tarkoita sitä, että jokaisen tulisi kulkea metsissä päivät pitkät kärsiviä eläimiä hartaana etsien vaan yksinkertaisesti sitä, että autamme silloin, kun eteen tulee siihen tilaisuus. (Ihmisesimerkki: minulla on moraalinen velvollisuus auttaa edessäni olevaa, hätää kärsivää ihmistä, vaikka en olekaan velvoitettu matkustamaan köyhään maahan etsimään ja auttamaan nälkäänäkeviä.) Luonnossa on paljon kärsimystä, mutta me voimme lieventää sitä edes hitusen omalla toiminnallamme.

Wolf

Erityisen painavaksi velvollisuus auttaa muuttuu silloin, kun ihmisen toiminta on alunperinkin johtanut eläimen ahdinkoon. Jos kolhin toista ihmistä, on minulla erityinen vastuu auttaa häntä. Samoin, jos ihminen kolhii muita eläimiä, on hänellä erityinen vastuu jeesata noita eläimiä. Tätä kollektiivista lajivastuuta noudattaa valitettavan harva, mutta siihen tulisi ottaa osaa jokaisen kynnelle kykenevän. Erityisesti sen tulisi olla viranomaisten ohjenuora silloin, kun telottujen eläinten kohtelusta päätetään.

Tapetut sudet olisivat ansainneet kuoleman sijaan jeesiä. Tapettu karhu olisi ansainnut luodin sijaan sen, että sen käpälä vapautetaan raudoista ja paikataan tarpeen mukaan. Tämän oivaltamiseen ei tarvita kuin kaksi sekuntia eläinmyönteistä pohdintaa. Joten viranomaiset poliiseja, eläinlääkäreitä ja luonnonvarakeskuksia myöten: voisiko seuraavalla kerralla valita toisin?

 

Kehitystarve

Ihmisellä on viimeinen hetki kasvaa luonto- ja eläinsuhteessaan aikuiseksi ja opetella kantamaan moraalista vastuuta myös muista lajeista. Olisikin upeaa, jos viranomaiset ja muut asianomaiset osoittaisivat enemmän halukkuutta tukea luonnonvaraisia eläimiä ja oivaltaisivat, että ampuminen – no, se on jo kuulkaa niin nähty. Suomeen myös kaivattaisiin sitä, että joku alkaisi ajaa uutta eri tahojen yhteistyötä näiden tilanteiden varalle, jotta viranomaisilla olisi yhtä nopea yhteys luonnonvaraisia eläimiä hoitaviin tahoihin kuin heillä tällä hetkellä on metsästysseuroihin.

”He, jotka opettavat meitä eniten ihmisyydestä, eivät aina ole ihmisiä”, kuuluu eräs sanonta. Tuskin mikään kehittää ihmisyyttä yhtä paljon kuin muiden auttaminen – lajirajoista riippumatta. Se, joka olisi poistanut raudat elävän karhun tassusta olisikin saattanut ymmärtää ihmisen potentiaalista, elämästä ja maailmasta jotain hyvin kaunista ja ainutlaatuista.

Karhu 2

*(Oma lukunsa on ylipäätään rautojen käyttö. On häpeällistä, että metsiin voi jättää avoimia rautoja, jotka aiheuttavat täysin turhaa kärsimystä muille lajeille. Erityisen häpeällistä on, että rautoja käytetään keväällä, eläinten lisääntymisaikaan. Valitettavasti uusi vieraslajiasetus, joka eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta on ollut täysi pommi, sallii tiettyjen eläinten, kuten majavien, tappamisen pesintäaikaan. Nämäkin raudat olisivat voineet ottaa päiviltä pesivän majavaemon. Metsästäjät: jätettäisiinkö ne eläimet edes pesintäaikaan rauhaan?)

Rakkaus ja eläimet

Veikkauksen verkkojulkaisu Inhimmillisiä uutisia julkaisi viime viikonloppuna jutun, jossa haastateltiin sekä minua että lampuria. Toimittaja oli tehnyt laadukasta, tasapainoista työtä: sekä myönteinen että kriittinen näkökulma eläintuotantoon tulivat esille. Lampuri kertoi omasta ammatistaan ja empatiasta eläimiä kohtaan, ja minä puolestani toin esille eläinsuhteen mahdollisia ongelmakohtia. Näin hyvät lehtijutut usein syntyvät.

Juttu kuitenkin poistettiin netistä pian sen jälkeen, kun joku oli näin sosiaalisessa mediassa vaatinut. Veikkauksen johtaja kertoi minulle, että päätös ei johtunut jutun sisällöstä vaan siitä, että se oli herättänyt voimakkaan reaktion. Hiukan ihmettelen tuota reaktiota. Itse toivoisin, että erilaisia, perusteltuja näkemyksiä tulee voida esittää – silloinkin, kun ne ovat kriittisiä. Lisätietoja voi pyytää, keskustelu on suotavaa, eri mieltä voi olla äänekkäästi ja voimalla, mutta sen vaatiminen, että perusteltavissa olevat kannat tulee yksinkertaisesti poistaa netistä, johtaa harvoin hyvään.

Olen pitkään kritisoinut eläintuotantoa ja puhunut eläinten hyvän elämän sekä arvon puolesta. Osa tätä on ollut se, että en kohdista niinkään huomiota yksittäisiin tahoihin, vaan hahmotan asiaa laajempana ilmiönä. Olenkin usein keskittynyt ihmis- tai eläinkuvaan, poliittiseen ohjaukseen, talouden ylikorostukseen sekä kulttuurisiin uskomuksiin ja tottumuksiin. Tarkoitukseni ei ole ollut syyttää ”pahoja tuottajia” kaiken taustapiruna – päin vastoin, yleensä huomion kohteena on ollut enemmänkin kuluttaja. Myös tuottajien eläinsuhteesta on kuitenkin voitava esittää näkemyksiä, jos niitä kysytään.

 
Eläintuotannon empatia?

Mitä sitten tapahtui? Jutun keskiössä olivat asenteet eläimiä kohtaan, ja minulta kysyttiin empatian mahdollisuudesta osana eläintuotantoa. Viittasin tutkittuun väitteeseen, jonka mukaan eläintuottajien empatia eläimiä kohtaan on alhaisempi kuin vaikkapa kaupunkilaisten. En kieltänyt, että eläintuottaja voisi olla empaattinen – totesin ainoastaan, että heidän keskuudessaan eläinempatia on tutkimusten mukaan vähemmän yleistä.

Empatia ja hyötykäytön priorisointi kilpailevat siten keskenään.

Australialaistutkija Adelma Hillsin 1990-luvulla tekemät asennekartoitukset ovat tällä saralla tunnetuimpia (Hills 1993; 1995). Niiden perusteella eläintuottajien eläinempatia on eläinaktivisteja sekä suurta yleisöä alhaisempaa: eläintuottajat lähestyvät eläimiä korostetummin välinearvon kautta, kun taas empatia jää todennäköisesti muita tutkittuja ryhmiä pienemmäksi. Hillsin kehittämän mallin mukaan eläinten hyötykäyttö laskee eläinempatiaa sekä vaikuttaa eläimiä koskeviin uskomuksiin. Tämä näkemys on saanut runsaasti tukea ja Hillsin tutkimuksiin on viitattu paljon.

Esimerkiksi tunnettu eläintutkija James Serpell (2004) on väittänyt, että positiiviset tunteet (kuten empatia) ovat usein ristiriidassa hyötykäytön kanssa: mikäli yksilö siis orientoituu eläimiin ensisijaisesti hyötykäytön kautta, empatia vaikeutuu. Tuoreen saksalaistutkimuksen (Heise & Theuvsen 2018) mukaan eläintuottajien asenteet eläinten hyvinvoinnin parantamista kohtaan liittyvätkin usein taloudellisiin näkökulmiin: sitä, halutaanko eläinten olosuhteita kohentaa, hahmotetaan taloudellisen edun kautta. Empatia ja hyötykäytön priorisointi kilpailevat siten keskenään. Hyödyn korostaminen voi johtaa myös eläinten mielen kiistäminen ja sitä kautta alentaa empatian mahdollisuutta. (Bastian et al. 2011.)

Hyötynäkökulma voi toki värittää myös tavallisen kuluttajan eläinkuvaa. Jos lehmä on pelkkää pihviä, kaventuu empatia. Siksi pelkästään tuottajia ei voi osoittaa sormella, vaan kritiikin ensisijaiseksi kohteeksi on asettava hyötykeskeisyys sinällään. Empatian ja hyötykäytön välinen ristiriita korostuu useissa tutkimuksissa ja sitä voi tarkastella myös käänteisesti. Esimerkiksi Ann C. Eckardt Erlanger ja Sergei Tsytsare (2012) ovat osoittaneet, että korkean empatian omaavat ihmiset suhtautuvat eläinten välineellistämiseen kielteisemmin. Empatian noustessa halu hyödyntää toista laskee. Kenties tästä syystä Tanya Signal ja Nik Taylor (2007; 2005) ovat todenneet, että eläinten hyvinvoinnin parissa työskentelevien eläinasenteet ovat tavallista huomattavasti positiivisempia ja empatia korkeampaa – kun tavoitteena on hyödyntämisen sijaan eläinten hyvinvoinnin nostaminen, on empatia helppoa.

Kun näistä asioista puhutaan, olisi kiukan sijaan rakentavaa pysähtyä pohtimaan, miten empatiaa voisi kasvattaa. Eikö juuri niin tekeminen olisi osoitus siitä, että todella kantaa huolta eläinten hyvinvoinnista?

Myös suomalaistuottajien asenteita on kartoitettu. Vuonna 2015 julkaistun tutkimuksen mukaan eläintuotantotaustan omaavat ovat vähemmän huolissaan eläinten hyvinvoinnista muihin mukana olleisiin ryhmiin verrattuna. He myös pitävät eläinten vapautta lajiominaiseen käyttäytymiseen vähemmän tärkeänä, ja eläimen elämä on heille vähemmän arvokas. (Kupsala et al. 2015.) Siten tuotantotaustaiset ihmiset saattoivat pitää vähemmän tärkeänä esimerkiksi vasikan mahdollisuutta saada kylliksi tilaa leikkimiseen ja pitää hyväksyttävänä sitä, että lehmä tai emakko tapetaan heti tuotantotason laskiessa. Toisen suomalaistutkimuksen mukaan myös täällä eläinten hyödyntäminen voi johtaa eläinten mielen aliarviointiin. (Kupsala et al. 2016.) Nämä kaikki ovat suoraan empatiaan vaikuttavia tekijöitä. Moraalia tukevan empatian alkupilareita on toisen mielen, tarpeiden, elämän ja hyvinvoinnin sekä niihin liittyvän arvon tunnistaminen.

Se, että eläintuottajien eläinempatia on alhaisempaa ei tarkoita, että kukaan tuottaja ei empatiaa kokisi. Tietenkin kokee. Erot muihin ryhmiin voivat olla tilastollisesti merkittäviä mutta eivät aina suuria. Myös sukupuoli vaikuttaa. Monissa tutkimuksissa toistuu se, että tuotantotaustan omaavista naiset ovat useammin empaattisia eläimiä kohtaan. Kun näistä asioista puhutaan, olisi kiukan sijaan rakentavaa pysähtyä pohtimaan, miten empatiaa voisi kasvattaa. Eikö juuri niin tekeminen olisi osoitus siitä, että todella kantaa huolta eläinten hyvinvoinnista?

 

”Eläinrakkaus” ja moraali

Väitin myös, että eläintuottajien eläinrakkaus on harvinaista. Tämä väite perustui osaltaan empatiaa ja muita eläinasenteita koskevaan tutkimukseen. Ennen kaikkea se kuitenkin nojasi ”rakkautta” koskevaan filosofiseen tutkimukseen. Mitä ”rakkaus” tarkoittaa? Voiko rakkaus perustua hyötykäyttöön?

Rakkaus asettaa hyödyntämisen sekä välineellisyyden sivuun ja kysyy, miten toinen olento voi.

Moraalisen rakkauden eri muodot sekä myös eläimiin kohdistuva rakkaus ovat yksi tutkimuskohteistani ja kantani on selvä. Rakkaus ei voi rakentua sellaisen hyödyntämisen varaan, joka etsii itselle etua ja samalla estää toisen kukoistusta, perustarpeiden täyttymistä ja hyvän elämän toteutumista. On itse asiassa hyvin vaikeaa löytää filosofista kantaa, jonka mukaan rakkauteen kuuluisi paitsi rakkauden kohteen hyväksikäyttö, myös tämän hyvän elämän lähes kokonaisvaltainen estäminen tai lopettaminen. Seuraan muun muassa Iris Murdochin sekä Simone Weilin filosofiaa, jossa painottuu se, että rakkaus on toisen olennon totuuden tunnistamista – sen hahmottamista, että toisellakin on oma näkökulmansa, joka on aivan yhtä oleellinen kuin omani. Rakkaus asettaa hyödyntämisen sekä välineellisyyden sivuun ja kysyy, miten toinen olento voi.

On varmasti tuottajia, jotka ovat lempeitä eläimille ja kantavat näiden kunnosta huolta. Ajattelen kuitenkin, että rakkaus vaatii myös itsekriittisyyttä ja sitä, että ”rakkauden” merkitykseen syvennytään. Tuottaja voi kokea olevansa eläinrakas, mutta ovatko tuotannossa yleiset teot rakastavia? Kysymyksen voi kohdistaa myös muihin kuin tuottajiin. Pihviä syövä voi kokea olevansa eläinrakas, mutta onko pihvin tuottaminen ja ostaminen rakkautta? Filosofin yksi tehtävä on kyseenalaistaa, tarkentaa ja herätellä. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että heitän pohdittavaksi, mitä ”eläinrakkaus” tarkoittaa ja miten sitä voisi kehittää.

En väitä mitään kovinkaan radikaalia. Vain tämän: rakkaus tekona ei sulje sikoja kääntymisen estäviin porsitushäkkeihin tai sullo kanoja häkkeihin, joissa niillä on reilun paperiarkin verran tilaa yksilöä kohti. Se ei pakota emoja jatkuvaan tiineyteen vain, jotta jälkikasvu voitaisiin ottaa pois pian syntymän jälkeen tai tapa noita emoja, kun niiden tuotantokyky laskee. Rakkaus ei myöskään ahda kettuja häkkeihin tai anna satakiloiselle lihasialle alle neliömetrin liikkumatilaa yksilöä kohti.

Nykyihminen voisi valita toisin ja olla käyttämättä tietoisia, mielellisiä eläimiä ruoakseen. Olemme tulleet sellaiseen lajihistorian kohtaan, jolloin meillä on runsaasti uudenlaisia valinnanmahdollisuuksia. Juuri nyt olisi valtavan tärkeää muokata ihmisyyttä suuntaan, joka sallii sisäänsä myötätunnon ja moraalisen rakkauden myös eläinkuntaa sekä luontoa kohtaan. Planeetta voi huonosti. Eläimet voivat huonosti. Ihminen itsekin voi usein huonosti. Asioiden ei tarvitse olla näin.

 

Hyvät tuottajat

Sain jutun vuoksi runsaasti yhteydenottoja. Mukana oli myös niitä tuottajia tai tuottajien puolisoita, jotka pahoittelivat tapahtunutta ja puhuivat vuolaasti paitsi eläinempatiastaan myös niistä kollegoista, jotka ovat kovakätisiä tai jopa armottomia. Juuri he taisivat olla se ”harvinaisuus”, josta mainitsin. He kokivat itse välittävänsä eläimistä ja olivat samalla huolissaan niistä tuottajista, jotka eivät näin tee. Onkin vielä korostettava, että tuottajien joukossa on heitä, jotka todella kokevat myötätuntoa sian tai lehmän äärellä. Nämä ihmiset ovat varmasti monella tapaa valveutuneita ja he elävät valtavan vaikeassa, ristiriitaisessa tilanteessa. En tiedä, miten he selviytyvät arjesta: miltä tuntuu kokea lempeyttä itselle tuttua lehmää kohtaan ja silti ohjata se teurasautoon. Itse toivon tulevaisuutta, jossa näin ei enää tarvitse kenenkään tehdä.

Eläimiin kohdistuvan empatian ja moraalisen rakkauden kehittäminen koskettaa aivan jokaista – sekä tuottajaa, eläintuotteiden kuluttajaa että vegaania (myös minä lukeuden tähän joukkoon). Jokaisella on varaa kehittyä kyvyssään huomioida muiden eläinten näkökulmia. Ihmiset ovat vasta aloittamassa tämän taidon. Jokainen voi tehdä ajatuskokeen: jos jokin erityisen empaattinen avaruuden olio laskeutuisi maapallolle ja näkisi, miten ihminen kohtelee eläintä, mitä hän ajattelisi?

Filosofi Martha Nussbaum on väittänyt, että rakkaus muuttaa meitä, sillä sen kautta alamme kertoa itseämme toisin: kertomuksessa oman minän rinnalle tulee toinen olento. Tämä on vaikeaa. Oma etu näyttäytyy usein suurimpana. Silti ei-tappava, toisen hyvää elämää tukeva rakkaus on myös mahdollista. Toivottavasti vuosi 2019 vie meidät lähemmäs uutta, lempeämpää tapaa elää.

Valoisaa joulua, aivan kaikki lukijat.

 

(Kuva: Dana Ellyn)

 

Lähteitä

Hills, Adelma M. 1993. “The Motivational Bases of Attitudes Toward Animals”. Society & Animals 1 (2).

Hills, Adelma. 1995. “Empathy and Belief in the Mental Experience of Animals”. Anthrozoos 8(3).

Eckardt Erlanger, Ann C. & Tsytsare, Sergei V. 2012. “The Relationship between Empathy and Personality in Undergraduate Students’ Attitudes toward Nonhuman Animals”. Society & Animals, 21-38.

Heise, Heinke & Theuvsen, Ludwig. 2018. “German dairy farmers’ attitudes toward farm animal welfare and their willingness to participate in animal welfare programs: a cluster analysis”. International Food and Agribusiness Management Review 21 (8).

Kupsala, Saara; Vinnari, Markus; Jokinen, Pekka & Räsänen, Pekka. 2015. ”Citizen Attitudes to Farm Animals in Finland: A Population-Based Study”. Journal of Agricultural and Environmental Ethics 28 (4).

Kupsala, S., Vinnari, M., Jokinen, P. & Räsänen, P. 2016. ”Public Perceptions of Mental Capacities of Nonhuman Animals: Finnish Population Survey. Society & Animals 24 (5).

Murdoch, Iris. 2003. Metaphysics as a guide to morals. London: Vintage.

Nussbaum, Martha. 1990. Love’s Knowledge. New York: Oxford University Press.

Serpell, James. 2004. ”Factors Influencing Human Attitudes to Animals and Their Welfare”. Universities Federation for Animal Welfare.

Signal, Tania & Taylor, Nik. 2007. “Attitude to Animals and Empathy: Comparing Animal Protection and General Community Samples”. Anthrozoos 20 (2).

Signal, Tania & Taylor, Nik. 2005. “Empathy and attitudes to animals”. Anthrozoos. 18 (1).

Weil, Simone. 2002. Gravity and Grace. London: Routledge.

Lihaparadoksi: Kun eläin katosi lihasta

Länsimaissa huoli eläinten hyvinvoinnista on kasvanut voimakkaasti. Samalla lihaa kulutetaan yhä enemmän. Tutkijat puhuvatkin ”lihaparadoksista”, jonka pyörteessä sama henkilö sekä paheksuu tehotuotantoa että tukee sitä ostopäätöksillään.

Dissonanssi ja eläimen unohtaminen

Empiirisissä tutkimuksissa on havaittu, että lihaparadoksia ylläpitää kognitiivinen dissonanssi, jolloin moraalinen arvo (eläinten hyvinvointi) ja tekojen seuraukset (lihansyönti) pidetään toisistaan irrallaan. Lihan kulutus siten ikään kuin leijuu omassa kammiossaan, missä eläimiin kytkeytyviä eettisiä kysymyksiä ei muisteta.

Tutkijoiden mukaan tällaiseen jaotteluun liittyy läheisesti dissosiaatio, jolloin liha erotetaan sen alkuperästä. Eläimen hyvinvoinnista huolta kantava ei siten muista sitä elänyttä eläintä, josta liha otettiin. Eläimestä ja lihasta tulee eri käsitetodellisuuksia: yhdessä todellisuudessa on elävä eläin ja halu suojella sitä, ja toisessa puolestaan valmis tuote sekä sen syöminen. Nämä todellisuudet eivät kohtaa ja niitä pidetään aktiivisesti erillään.

Prosessi edesauttaa sitä, että lihansyönnin hetkellä empatia eläimiä kohtaan laskee. Kun henkilö siis ahmii työpäivän päätteeksi kyljystä, ei hän tuolla hetkellä mieti lihan alkuperää tai eläinyksilöiden perspektiiviä. Mitä hanakammin henkilö unohtaa lihan alkuperän, sitä mieluummin hän myös pitäytyy kyljysaterioissa. Mainonta tukee dissosiaatiota, ja siten eläintuotepakkaukset eivät yleensä sisällä jälkiä eläinyksilöistä. Kyljysmuovissa ei ole kuvaa lehmästä, eikä jauhelihassa ole jäljellä merkkejä eläneestä eläimestä.

Samalla saatetaan harjoittaa ”tarkoituksellista tietämättömyyttä”, joka aktiivisesti aliarvioi vaikkapa eläinten mielen kykyjä ja välttää eläinten hyvinvointiongelmia koskevaa tietoa. Tutkimukset kertovat, että erityisesti eläinten toimijuutta – sitä, että sikakin on ajatteleva otus – vähätellään tarkoituksellisesti. Mitä enemmän eläintä syödään, sen alhaisempana sen mielenkykyjä pidetään. Saara Kupsala, Markus Vinnari et al. ovat osoittaneet, että myös Suomessa kanojen, eli eniten käytetyn tuotantoeläinryhmän, mieli arvioidaan muita alemmaksi.

Hyvä uutinen tässä kehnossa tilanteessa on se, että lihaparadoksia voi poistaa. Yksi suora reitti löytyy dissosiaation heikentämisestä, jolloin ihmisiä muistutetaan niistä eläimistä, joista liha on peräisin. Siten jo eläimiä koskevien kuvien lisäämisen liharesepteihin on todettu vähentävän ihmisten halua syödä eläintä. Eläin-liha -yhteyden esille kirjaaminen – lihan taustalla olevan eläinyksilön korostaminen – onkin hyvin tehokas tapa välttää lihaparadoksia.

Kun eläimestä tulee ”joku”, eli yksilö, jolla on mieli, voi alkaa vaikuttaa ilmeiseltä, ettei se ole ruokaa. Tutkimusten mukaan eläimestä muistuttaminen nostattaakin empatiaa ja samalla inhoa itse teurastusta ja lihaa kohtaan. Aivan, kuten inhoaisimme ajatusta ihmisen kankusta lautasella, alkaa ajattelevan, kokevan eläimen syönti vaikuttaa vieraalta.

Valta

Kaikkia eläimen esille tuonti ei kuitenkaan vakuuta. Miehet liittävät lihansyönnin usein maskuliiniseen identiteettiin. Tästä syystä siinä, missä naiset reagoivat eläimistä muistuttamiseen lisääntyvällä empatialla ja halulla kokeilla kasviruokavaihtoehtoja, jotkut miehistä jopa lisäävät lihankulutushalujaan. Tutkijat uumoilevat tämän johtuvan siitä, että miehiä kasvatetaan useammin hierarkkiseen, kilpailua ja valtaa korostavaan ajattelutapaan. Erilainen yksilö ei olekaan empatian kohde vaan olento, joka täytyy haalia oman vallan alle. Näissä tapauksissa lihansyöjä tietää, että eläin on ”joku”, ja juuri siksi pyrkii osoittamaan valtaa eläintä kohtaan. Pihvinpureskelusta tulee tapa sanoa ”Minä olen pomo”.

Kysymys ei rajaudu sukupuoleen. Myös nainen voi omata hierarkkisen, valtaa hakevan identiteetin. Tällöin nainen saattaa lähteä metsästysreissulle siksi, että vallankäyttö suhteessa eläimiin on keino toteuttaa identiteettiä – jahtaaminen sekä tappaminen muodostuvat väyliksi osoittaa valta-asemaa tietynlaisena ihmisenä. Pahimmassa tapauksessa eläimen näkökulmasta muistuttaminen herättää uhmakkaita defenssejä, jolloin henkilö metsästää entistäkin enemmän.

Identiteetin rakentaminen hierarkioiden ja vallan varaan on kuitenkin hutera teko. Identiteetin tai minuuden tuottaminen on toki helpointa osoittamalla valtaa suhteessa muihin, mutta helppous on usein rohkeuden vastakohta. On haastavampaa ottaa muut huomioon – ja samalla juuri niin tekeminen on rakentavin vaihtoehto. Mitä jos valitsisi sekä ihmiset että muut eläimet? Entä, jos ei enää etsisi valtaa vaan taitoa edesauttaa myös muiden eläinten elämää? Mitä, jos paikantaisi ihmisen erityislaatuisuuden tähän – kykyyn valita sellainen ruokavalio ja elämäntapa, joka aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa muille?

Olen pohtinut tätä teemaa myös aiemmassa akrasia-blogissani. Akrasia on vanha filosofian termi, jolla viitataan tilaan, missä käyttäydymme arvojemme vastaisesti. Klassikkofilosofeilta voikin löytää kelpoja keinoja myös lihaparadoksin ratkaisemiseksi. Rene Descartes tarjosi akrasiaan vastaukseksi anteliaisuutta: sitä, että noudatamme hyvää tahtoa suhteessa muihin sekä pyrimme antamaan heille tekojemme kautta tukea.

Descartesin vastaus sopii hyvin valtakysymykseen. Siinä, missä valtaa hakeva kokee, että muiden tukeminen on itseltä pois, keskittyy anteliaisuus siihen, että muiden hyvän elämän tukeminen on osa myös omaa kehitystä. Hyvän tahdon toteuttaminen, itsestä antaminen, on lopulta kaikkien etu. Tämä pätee myös eläinsuhteeseen. Anteliaisuus eläinten elämää kohtaan edesauttaa kaikkia.

Jos dissonanssia voi poistaa tuomalla eläimen perspektiivi esille, voikin valtahakuisuutta poistaa muistuttamalla siitä, että vallan sijaan keskeistä elämässä on hyvä tahto, anteliaisuus muiden edessä. Identiteetin rakentaminen hierarkioiden ja vallankäytön sijaan hyvän tahdon varaan on ehkä hedelmällisin askel, mitä ihminen voi ottaa.

Kun liha ei enää tarvitse eläintä

Viime aikoina on otettu nopeita harppauksia suuntaan, jossa lihaa voidaan tuottaa myös ilman eläinalkuperää. Asiaa koskevissa kommentaareissa on esiintynyt helpottava ajatus: teknologian kehittyessä ruoantuotanto voi kohentua siten, että eläintuotanto jää turhaksi. Matka kasviproteiinista yhä maukkaammaksi pihviksi tapahtuu ilman sitä kivuliasta välivaihetta, jossa tuo proteiini kulkee eläinkehon läpi. Tämä on ilmastoystävällistä ja edullista myös terveydelle. Ennen kaikkea se on ystävällistä eläimiä kohtaan.

Tulevaisuudessa eläin ei jääkään lihasta pois siksi, että lihan alkuperä unohdetaan, vaan siksi, että liha ei ole enää eläintä. Jotta tuonne tulevaisuuteen pääsee, täytyy vapautua lihaparadoksin otteesta sekä muistaa, että eläin on mielellinen, ajatteleva yksilö – sellainen, jonka paikka ei ole lautasella.

cow-and-calf

 

Lähteitä

Bilewicz, M.; Imhoff, R. & Drogosz, M. (2011) The humanity of what we eat: conceptions of human uniqueness among vegetarians and omnivores. European Journal of Social Psychology 41 (2): 201-209.

Bratanova, Boyka; Loughnan, Steve and Bastian, Brock (2011) The effect of categorization as food on the perceived moral standing of animals. Appetite 57(1): 193–196.

Dowsett, Elisha; Semmler, Carolyn; Bray, Heather; Ankeny, Rachel & Chur-Hansen, Anna (2018) Neutralising the meat paradox: Cognitive dissonance, gender and eating animals. Appetite 123: 280-288.

Kunst J.R. & Hohle, S. (2016) Meat eaters by disassociation: How we present, prepare and talk about meat increases willingness to eat meat by reducing empathy and disgust. Appetite 105: 758-774.

Kunst, J.R. & Haugestad, C. (2018) The effects of dissociation on willingness to eat meat are moderated by exposure to unprocessed meat: A cross-cultural demonstration. Appetite 120: 356-366.

Kupsala, Saara, Vinnari, Markus, Jokinen, Pekka and Räsänen, Pekka (2016) Public perceptions of mental capacities of nonhuman animals: Finnish population survey. Society & Animals 24 (5): 445¬–466.

Kupsala, Saara (2018) Contesting the meat–animal link and the visibility of animals killed for food: a focus group study in Finland. Food, Culture & Society 21(2): 196–213.

Loughnan, Steve; Bastian, Brock and Haslam, Nick (2014) The Psychology of Eating Animals. Current Directions in Psychological Science 23(2): 104-108.

Loughnan, Steve; Haslam, Nick & Bastian, Brok. (2010) The role of meat consumption in the denial of moral status and mind to meat animals. Appetite 55: 156-159.

Onwezen, Marleen & van der Weele, Cor (2016) When indifference is ambivalence: Strategic ignorance about meat consumption. Food Quality and Preferance 52: 96-105.

 

Tunne, identiteetti ja eläin

Rationaalinen, tunteellinen apina

Länsimaisessa ajattelussa moraali oli pitkään periaatekysymys. Tärkeintä oli nimetä yleisiä, rationaalisia sääntöjä sille, miten toimia, löytyivät ne sitten vanhan testamentin käskyistä tai brittifilosofin kynttilänvalossa laadituista arvo-algoritmeista. Taustalla oleva ihmiskuva oli rationalistinen ja ylpeili sillä, että me olemme puhtaan järjellisiä otuksia, joiden tulee hallita ja typistää tunteiden vaikutusta. Varsinkaan ”tärkeissä asioissa”, vakavuutta vaativissa suurissa kysymyksissä, yhteiskunnan, politiikan ja moraalin alueilla, ei tunteiden saanut väristä saatikka mekastaa. Ideaali-ihminen raapusti neutraalisti paperille loogisia yhtälöitä, joista kaikki saattoivat olla samaa mieltä.

Sitten tunteet työnsivät jalkansa oven väliin ja huikkasivat, että moraali rakentuu myös niiden varaan. ”Ihminen ei ole rationaalinen kone”, ne sanoivat ja osoittivat kohti tapaa, jolla viha, ylemmyys, pelko, inho, ihailu, yhteenkuuluvuus, rakkaus tai empatia voivat ohjata sitä, miten ja miksi me muita kohtelemme. Tunteet olivat oikeassa: jokin rationalistisessa ihmiskuvassa oli ontunut ja kompuroinut jo pitkään. Kun sen hahmottelema ideaali-ihminen tarjosi yhtälöitään muille, olivat muut alati eri mieltä. Järjellisyys ei johtanutkaan yksimielisyyteen, tiedosta väiteltiin, logiikka ei vakuuttanut kaikkia, eikä moraalin ja yhteiskunnan säännöistä päästykään sopuun, vaikka niistä jankattiin vuosituhansia. Tämä soraisa kirjavuus johtui siitä, että ihmisten eri tunnereaktiot saivat nämä käyttämään ja tulkitsemaan järjellisyyttä sekä tietoa eri tavoin. Logiikka näyttää erilaiselta eri tunteiden valossa.

Tunteet vaikuttavat meissä vähintäänkin ja usein ennen kaikkea piilotetusti. Järjelliseen objektiivisuuteen uskova saattaa olla tunteiden läpivärittämä ilman, että tiedostaa asiaa lainkaan, ja siten vaikkapa uusliberalistisessa talouspolitiikassa ”järjen” nimissä kahlaava voikin olla ylemmyyden, ahneuden ja ylpeyden navigoima. Me valitsemme tietoa tunteiden perusteella. Me seulomme politiikkamme, moraalimme ja tapamme orientoitua muihin tunteiden kautta.

Järjen ja tunteiden jännite näkyy myös eläinsuhteessa. Järjen ylivalta heijastui eläinetiikkaan, joka pitkään keskittyi rationaaliseen pohdintaan. Peter Singer, Tom Regan ja monet muut 1900-luvun eläinfilosofian merkkinimet korostivat, että eläinten arvottaminen ei ole tunnekysymys, ja että eläinten vakavaa huomioonottamista voi puoltaa puhtaasti järkiargumentein. He olivat sisäistäneet oletuksen, jonka mukaan vakavuus on tunteettomuutta. Oikeassa he olivat siinä, että eläinten yksilöarvoa ja oikeuksia voi puolustaa rationaalisesti, ja että itse asiassa logiikka vaatii eläinten aivan uudenlaista yhteiskunnallista kohtelua – jo järki osoittaa, että eläinteollisuus on irvokasta. Järkeä tarvitaan, kriittinen ajattelu mahdollistaa radikaalisti uusia, kestävämpiä tapoja toimia. Sen ohelle kaivataan kuitenkin myös tunteiden roolin tiedostamista.

Suuri osa eläinasenteista on tunteiden johdattamia. Esimerkiksi ylemmyys, nautinnot ja ahneus ohjaavat tapaa, jolla eläimet nähdään ensisijaisesti hyötykäytettävänä materiaalina, ei oman mielensä määrittäminä yksilöinä. Rakkaus ja kiintymys opastavat rutistamaan koiraa, kun taas kliinisyydeksi puettu ahneus lihaan tai voittoon ohjaa rakentamaan karsinoita, jotka ahtaudellaan ajavat siat mielenhäiriöihin. Me olemme yksinkertaisia otuksia, jotka harvoin huomaavat tunnepitoisuuttaan. Metsästäjä on tunteellinen, maitotilallinen on mennyt tunteisiin, MTK:n edustaja on tunteiden vallassa. Samalla kriittisempi taho voi seurata empatiaa ihmetellen syvästi sitä, miksi joku haluaisi viettää lauantaiaamunsa ampuen sorsia päiviltä tai täyttäisi vapaaehtoisesti ja vaihtoehdoista huolimatta suolistonsa sellaisen olennon kuolemalla, jolla joskus oli mieli.

Niin kauan, kun näitä asetelmia, joissa tunne vie ajattelua, ei avata, jää keskustelu kuoppiin. Me luulemme, että vastakkain ovat erilaiset tiedolliset, järjelliset argumentit, vaikka todellisuudessa vastakkain ovat tunnereaktiot. Yhdelle on itsestäänselvää, että eläimiä kasvatetaan ruoaksi, koska hän on oppinut tunteisiin, joiden puitteissa eläimet ovat hyötykäyttöä varten. Toiselle taas on itsestäänselvää, että mielen omaavia ei tapeta, sillä häntä määrittävät ne tunteet, jotka avittavat näkemään eläimissä lihan lisäksi kokemuksellisuutta. He inttävät, ihmettelevät toisiaan, turhautuvat ja huutavat: ”Tuohan on absurdia, mikä sinua riivaa, miksi et näe, helvetti sentään?”

 

(Laji)identiteetti

Järjen ja tunteiden ristivedossa kohoilee identiteetti, joka sekin vaikuttaa moraaliin. Se, miten ihminen kuvaa itseään, mitä ideaaleja hän ympärilleen piirtää, ohjaa myös hänen tapaansa nähdä maailma ja muut. Neutraaliutta ja kliinistä järkeä tavoitteleva voi irrottautua empatian puuskista silloin, kun nämä epämiellyttävästi vaatisivat häneltä jotakin. Kärsimystä on usein vaivatonta sivuuttaa, mikäli julistaa itselleen, ettei myötäelämistä tarvita. ”Ei pidä mennä niin tunteisiin”, hokee moni nykyihminen kieltäytyessään tunnistamasta epäkohtia ja muiden hätää, ja samalla minäkuvasta, halusta olla Rationaalinen Ihminen, tulee moraalisen apatian lähde. Tämä pätee erityisen usein suhteessa muihin eläimiin. ”Syö, älä myötäelä”, voisi olla pihviä markkinoivien tahojen slogan.

Identiteetti määrittää eläinsuhdetta myös laajemmin. Rationaalisen ihmiskuvan rakentamisessa muut eläimet asetettiin vastakohdaksi: jotta ihminen saatettiin nimetä järjelliseksi, ainutlaatuiseksi jumalan kuvaksi, täytyi peurat, sudet ja satakielet luokitella järkeä tai jopa mieltä vailla olevaksi biologiaksi. Ihmisidentiteettiä pystytettiin siis kiistämällä tai aliarvioimalla eläinten mieltä. Tämä halu erontekoihin näkyy edelleen ja ohjaa monien sinnikkäitä väitteitä siitä, että eläimet ovat jotenkin tympeitä, typeriä ja kyvyttömiä otuksia, joita ei tarvitse ottaa vakavasti huomioon. Väitteet ja eronteot ovat virheellisiä, sillä mieli elää myös eläimissä mitä kirjavimmilla tavoilla, eri muotoja saaden ja eri tavoilla esiin tullen. Silti halu uskoa puhtaan järjelliseen, uniikkiin ihmiseen leimaa yhteiskuntaa – me haluamme olla se keinoäly, jota pyrimme luomaan samalla, kun emme suostu tunnistamaan eläinälyä kaikkialla ympärillämme.

Koska me olemme paitsi järjellisiä, myös tunteellisia otuksia, olisi ihmisyyden itsemääritelmä syytä kirjoittaa uudelleen. Ihminen on järjen ja tunteiden limittymissä usein ymmällään ja lähes aina jokseenkin tiedostamatta kulkeva olento. Meitä ei voi asettaa jumalallisen älyn eteerisille keitaille, me olemme biologiaa, jonka mieli sisältää myös tunteet. Tämä poistaa aitoja meidän ja muiden eläinten väliltä, tekee meistä eläimiä, tunteissaan ja ajatuksissaan hoippuvia, myös viettien, vaistojen ja aistien eteenpäin ajamia kädellisiä. Vastakohtien aika on ohi, sillä vastakohdat ovat illuusiota.

Tunteille avoin identiteetti voisi raottaa aivan uudenlaisen perspektiivin edellä mainittuihin ”tärkeisiin asioihin”. Miltä maailman ja sen olentojen arvo näyttää silloin, kun tiedostamme tunteiden roolin? Jos olemme myös tunteellisia eläimiä, voisimmeko orientoitua sikoihin, rottiin ja hirviin toisin, paremmin sekä itseämme että niitä ymmärtäen?

Eläinetiikka vaatiikin analyysin ohella tunteiden tiedostamista, ihmiseläimen aivan uudenlaista kuvaamista. Kun mietimme, miten kohdella muita eläimiä, täytyy ensin katsoa ihmistä – miten rakentaa ihmisidentiteetti, joka tunnistaa eläimen ja tunteen itsessään?

 

Myötäelävä ihminen

Mikäli identiteetti syntyy ideaaleista – siitä, mitä pidämme tavoittelemisen arvoisena – tarvitaan sen muokkauksessa ideaalien editointia. Me seuraamme tunteita alati, mutta mitä tunteita olisi hyvä kehittää voimakkaammiksi, jotta voisimme tunnistaa myös muiden tavan olla?

Tunteet ovat usein egoistisia, ne huutavat itselle enemmän. Me tarvitsemme ja kaipaamme, sillä me olemme epävarmoja, vaillinaisia otuksia potentiaalisten uhkien maailmassa, jotka pelkäävät jäävänsä yksin, vaille turvaa tai asemaa. Me haluamme itsellemme lisää, me addiktoidumme huomiosta, pönkitämme asemiamme ja haalimme resursseja yli tarpeen. Me vihaamme, koska joku otti meiltä jotakin pois ja me rakastamme, koska me haluamme itsellemme jotakin. Me tunnemme, jotta me selviäisimme ja siten itsekkyys on osa niitä kerroksia, joista koostumme.

Silti me voimme tuntea myös toisin, vähemmän itsekkäästi. Meissä on egoismia, mutta me olemme myös muuta ja parhaimmillamme pystymme pyyteettömyyteen, muiden itseisarvon tunnistamiseen, havahtumiseen koskien sitä, että toinenkin yksilö tarvitsee, kokee, tuntee ja ajattelee oman perspektiivinsä kautta. Juuri tämä luo mahdollisuuden siihen, että voimme elää suhteessa muihin, tunnistaen toisen mielenliikkeitä sekä arvoa ja jakaen yksilöyttä muiden kanssa siten, että löydämmekin egon sijaan yhteisön. Sosiaalisuuden ja moraalin ensipulssi löytyy kyvystä havahtua toisen näkökulmaan ja kokea jotakin sen myötä.

”Me” olemme ajattelevia ja tunteellisia eläimiä, ja me voimme olla myös sellaisia eläimiä, jotka koettavat muuttua sekä järjellisyydessään että tunteissaan empaattisemmiksi. Parhaimmillaan empatia on reflektiivistä, omia uskomuksia, asenteita, järjen kaavioita ja tunnereaktioita arvioivaa sekä tarpeen tullen muuttavaa resonaatiota toisten yksilöiden kokemusten kanssa. Kun siis myötäelän toisen onnea tai kipua, voin samalla kriittisesti hahmottaa, mikä minussa saa huomaamaan yhden yksilön tavan olla sekä sivuuttamaan toiset – mitkä järjen ja tunteen liikahdukset saavat meidät tunnistamaan kivun yksilössä A ja viheltämään välinpitämättömyyttä silloin, kun kyseessä on yksilö B? Tämä avittaa muokkaamaan oletuksia, ajattelua ja tunneskaaloja siten, että ne paremmin mukailevat muiden tapaa olla tällä jaetulla planeetalla.

Tällainen empatia tapahtuu metatasolla, hieman taaempana kuin välitön tunne. Se astuu askeleen kauemmas ja kurkottaa esille ihmisyyttä kaikkine eri piirteineen, egoistista ja groteskia sivuuttamatta. Se voi tunnistaa moraalisen kyvyttömyyden meissä itsessämme ja muuttaa sen syntyperiä, kunnes meidän on helpompi tavoittaa, mitä on olla toinen olento ja kunnioittaa muiden yksilöiden olemassaolon reittejä ja muotoja – myös silloin, kun nämä ”muut” ovat karvaisia, untuvaisia tai suomuisia eläimiä.

Reflektiivinen empatia nivoutuu osaksi reflektiivistä identiteettiä, joka ei pysähdy totuttuun, vaan haluaa ymmärtää tarkemmin sekä itseä että muita. Sen kautta myös eläineettinen jankkaaminen voi korvautua avoimemmalla keskustelulla siitä, mikä meissä ja muissa on tärkeää, ja miten olla siten, että samalla tukee muiden olemista. Miten olla egoistisesti nielemättä muita eläimiä kollektiivisen ihmiseläimen kurkusta alas tai tukehduttamatta luontoa pelkäksi tuotteeksi?

On vaikea kuvitella erinomaisempaa identiteettiä ihmisyydelle kuin yritys muokata järjen ja tunteiden sokeita kohtia niin, että todella olemme yhteisö muun elämän kanssa, ja että vierellämme voi kukoistaa, lajista riippumatta.

 

original

 

Huonontuva maailma ja oikeutettu kiukku

90-luvulla oli tunne, että maailma oli vääjäämättä etenemässä kohti moraalista muutosta. Rasismi ja sukupuolten väliset syrjinnät loppuisivat, ympäristö otettaisiin vakavasti huomioon, ja eläinten oikeudet olisivat viimein osa yhteiskuntaa. Oli tapahtumassa murtuma pois vanhoista, tukahtuneista ja väkivaltaa ylläpitäneistä kaavioista, ja tulevaisuus oli avointa, sallivampaa ja näkevämpää kenttää. Vuonna 2016 tuo ajatus moraalikehityksestä on kuin raameihin laitettu kuva, joka käännettiin nurinpäin ja unohdettiin pöytälaatikkoon.

Rasismi ja seksismi tekevät uutta tuloa, klaanimiehet ja naisten puristelijat pitävät yhä groteskimpaa ja tiedottomampaa meteliä. Samaan aikaan, kun ilmastotutkijat syytävät varoituksia siitä, että ympäristön tilaa uhkaa katastrofi jollei juuri nyt, aivan heti, tehdä jotakin radikaalia, valitsevat amerikkalaiset presidentikseen fossiilivoimaa ihannoivan ilmastoskeptikon. Eläimiä käytetään globaalilla tasolla yhä enemmän sekä kasvatetaan olosuhteissa, joita voi kuvata ainoastaan helvetillisiksi. Mitä ihmettä tapahtui?

Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt kollegoineen on jakanut moraalin erilaisiin psykologisiin luokkiin. Nämä luokat muodostuvat sen kautta, mistä näkökulmasta moraalia tarkastellaan, ja mitä tunteita tuo näkökulma kutsuu esille. Hyvinvoinnin ympärille punoutuva luokka painottaa empatiaa, oikeudenmukaisuus puolestaan linkittyy suuttumukseen ja syyllisyyteen, yhteisön varaan rakentunut luokka korostaa lojaliteettia, auktoriteettiin nojaava luokka tuo esille tottelevaisuutta ja puhtauden varaan luotu luokka linkittyy inhon sekä pelon tunteiseen.

06046024661139ea1f4a92a9fb40732fIhminen siis lähestyy moraalia erilaisista lähtökohdista: yhdelle moraali kumpuaa
hyvinvoinnista, jolloin hän hahmottaa muita empatian kautta, ja toiselle puolestaan puhtaus on oleellista, jolloin hänen moraalinsa jäsentyy pyrkimyksestä suojella erilaisia ”puhtaaksi” mieltämiään luokkia. Jälkimmäisessä tapauksessa ihminen saattaa haluta pitää vaikkapa ihonvärit, sukupuolet tai valtiot ”puhtaina” – kaikki, mikä sotkee näitä luokkia (homoseksuaalisuus, feminismi tai maahanmuutto) herättävät inhoreaktioita, pelkoa ja jopa vihaa. Hän saattaa myös julistaa, että ”ihmisen” ja ”eläimen” välillä on selkeä, rikkomaton raja, että nämäkin luokat on pidettävä puhtaina ja lojaliteetti ulotettava vain omaan lajiin, ja että oikeuksien vaatiminen sioille on siten perin sietämätöntä.

Haidtin tutkimuksissa on paljastunut, että liberaalien ja konservatiivien välillä on näiden luokkien suhteen selkeä eronteko. Politiikaltaan ja moraaliltaan liberaalit kanssaeläjät korostavat yleensä kahta ensimmäistä. Heille tärkeintä moraalin saralla on siis hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. He pitävät empatiaa ratkaisevana hyveenä ja haluavat, että hyvinvointi jakautuisi oikeudenmukaisesti läpi yhteiskunnan.

Konservatiivien joukossa taas korostuvat myös kolme viimeistä luokkaa. Heille moraali avautuu yhteisö-lojaliteetin, auktoriteetin, sekä puhtauden kautta. He vaativat lojaliteettia vaikkapa omaa valtiota, ihonväriä tai sukupuolta kohtaan, ihannoivat vahvoja johtajia sekä sääntöjä ja haluavat säilyttää selkeän erittelyn erilaisten luokkien välillä suojellen siten perinteisiä, ”puhtaita” arvoja. Heille maailma on hierarkioiden ja erontekojen vyöhykettä, jossa muut ihmiset, ympäristö ja eläimet saatetaan kohdata inhon, pelon ja vihan kautta. Lojaliteetit sekä auktoriteettiusko tekevät tilanteesta erityisen koukeroisen, sillä pahimmillaan konservatiivit voivat vaipua vaaralliseen, realismin kadottavaan joukkohurmokseen ja hyväksyä ”totuutena” umpiomielisten populistijohtajien hölmöt sekä helpot lausahdukset tai valeuutissivustojen otsikot, kunnes kontrolli tilanteesta katoaa ja systemaattisen väkivallan mahdollisuus aktualisoituu.

Ihmiset ovat monitahoisia otuksia, eivätkä kaikki asetu selkeästi jompaankumpaan kategoriaan. Konservatiivikin voi korostaa empatiaa, ja liberaali pelätä. Silti nämä kategoriat antavat perustellun muistutuksen siitä, että me olemme psykologisia olentoja, jotka teemme myös arvovalintoja mieltemme mekanismien kautta. Neurotutkimus on tarjonnut väitteille lisää tukea ja osoittanut kuinka erityisesti pelko motivoi vanhoillista ajattelua. Pelko vierautta tai vanhaa järjestystä rikkovaa ”uhkaa” kohtaan saa ihmiset tarttumaan kivääreihin susia ajatellessaan, rähisemään vihaa pakolaiskysymyksen edessä ja kiukuttelemaan feministeille – se saa aivan liian monen myös kiistämään ympäristöongelmien olemassaolon, sillä niiden tunnistaminen olisi pelokkaalle mielelle liian valtava lohkare kannettavaksi.

Moraalipsykologian muistaminen on tärkeää, sillä väittely liberaalien sekä konservatiivien välillä on usein vain näennäisesti rationaalista tai asiakysymyksiin perustuvaa ja siksi helposti lamaannuttavan ärryttävää. Ristiriidat kumpuavat eri lähtökohdista: liberaalit sekä konservatiivit hakkaavat sarviaan yhteen ilman varsinaista dialogia, sillä heidän näkökulmansa siihen, mistä moraali koostuu, on tyystin erilainen. He puhuvat siis eri kieliä, yksi näkee kuun, toinen maan, eikä keskustelu johda kuin turhautuneeseen sihinään. Mitä siis tehdä? Miten empatiaa, hyvinvointia ja oikeudenmukaisuutta ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä kohtaan voi edistää todellisuudessa, jossa yhä useampi sukeltaa pelon, vihan ja lopulta pahimmillaan piittaamattoman väkivallan tunneleihin?

Filosofi Jesse Prinz on Haidtin tavoin korostanut liberaalien ja konservatiivien eroja. Prinzin mukaan konservatiivien sijaan kuitenkin liberaalien on tartuttava peiliin. Tämä johtuu siitä, että he ovat saattaneet painottaa empatiaa niin sinnikkäästi, että heistä on tullut passiivisia, oikeutetun kiukun ja siitä seuraavan poliittisen aktivismin unohtavia, liian sateenkaarisen todellisuuskuvan omaavia kanssasieluja. Liberaalit ovat siis vaarassa unohtaa sen kiukun, jotta tarvitaan oikeudenmukaisuuden tehokkaaseen turvaamiseen. Prinzin väitteenä on, että tehokas politiikka sekä moraali vaativat myös negatiivisia tunteita kuten kiukkua ja jopa vihaa. Hyvinvoinnin suojelu tarvitsee tuekseen muutakin kuin empatiaa – se vaatii kiukkua, joka ajaa kyynelten ja voivotuksen sijaan toimintaan. Hän ei suodata sanojaan, vaan jopa väittää empatian johtavan ”groteskeihin tekemättä jättämisen rikoksiin”, jolloin me välitämme vääntelehtimiseen saakka kuolevista ihmisistä ja muista eläimistä, mutta emme tee asialle mitään, vaan nenän niistämisen jälkeen jatkamme elämäämme kuten ennenkin.

T.J. Kasperbauer on tuonut tämän näkökulman eläinkysymykseen ja väittää empatian tekevän eläinasialle hallaa osittain juuri sen passivoivan elementin vuoksi. Hänen stop-animal-cruelty-dont-be-sorry-do-somethingmukaansa kiukku on huomattavasti suotuisampi moraalitunne ja edellytys sille, että haluamme aktiivisesti muuttaa yhteiskuntaa. Eläinten sietämättömän, teollisen kohtelun edessä ei siten tulisi painottaa niinkään empatiaa, vaan meidän tulisi raivostua siitä, että sikoja, kanoja ja lehmiä kohdellaan kuin mieltä vailla olevia lihapankkeja. Kiukustuminen johtaa haluun ajaa oikeudenmukaisuutta tehokkaasti, ja saisi ihmiset siten tarttumaan asioihin sekä mahdollistamaan, että tulevaisuuden siivekkäät, pyrstökkäät tai nelijalkaiset ovat jotakin muuta kuin biomassaa. Ei riitä, että parahdamme teurasvideoiden edessä, vaan meidän on myös suututtava sen absurdiuden vuoksi, että nyky-yhteiskunta edelleen lähestyy sikaa kinkkuna.

Kenties 90-luvun utopia olikin empatian passivoimaa. Asioita tehtiin, mutta ei kylliksi, ja lopulta ihmisten, eläinten ja ympäristön puolesta huolestuneet jättäytyivät liian hiljaiseksi luottaen hyvyyden voittokulkuun ja unohtaen samalla kiukun sekä tarpeen toimia. Liberaaleista tuli liian kilttejä, liian vaisuja. Jo keski-ajalla filosofi Tuomas Akvinolainen korosti kiukun yhteyttä oikeudenmukaisuuteen väittäen, että ilman sitä me emme tee maailmastamme hyvää. Kiukku on varsin motivoiva tunne, se ajaa tekoihin ja toimintaan, se on eteenpäin työntävä sysäys, ja ilman sitä me olemme vaarassa pysähtyä, unohtaa, kääntää poskia muidenkin puolesta, kunnes ne taantumukselliset, jotka vihaa osaavat käyttää, ottavat vallan.

Pitäisikö eläinoikeuksien, ihmisoikeuksien ja ympäristötietoisuuden ajajien raivostua? Pitäisi. Mutta edessä on kuitenkin yksi tärkeä hyppyri, jota ilman raivo johtaa eteenpäin menon sijaan valovuosia taaksepäin. Prinz ja Kasperbauer sivuuttavat vanhan, Platoninkin esille tuoman ongelman: raivo saattaa olla kirjaimellisesti mieletöntä. Se saa meidät nujakoimaan impulsiivisesti, ajattelematta seurauksia, ja usein se on moraalin sijaan egoismin motivoimaa, sillä me raivostumme eniten silloin, kun olemme itse jotenkin uhattuina. Raivo on usein hölmöä, latteaa, muut sivuuttavaa, pienten pisteiden vaarallista logiikkaa, jolloin mustasukkaiset hakkaavat puolisonsa, rasistit piirtelevät hakaristejä tiiliseiniin tai lihansyöjät huutelevat vegaaneita ituhipeiksi. Tällöin raivo karkaa oikeudenmukaisuuden luota ja asettuu sen antiteesiksi.

Mikä sitten erottaa oikeutetun, oikeudenmukaisen kiukun typerästä, infantiilista raivosta? Vastaus löytyy – paradoksaalista kyllä – empatiasta. Psykologisessa tutkimuksessa on empathy-in-the-workplacepuhuttu ”empaattisesta kiukusta”, joka rakentuu egoismin sijaan empatian kautta. Empaattisen kiukun tilassa me suutumme siksi, että näemme itsemme sijaan muiden voivan huonosti. Empatia muita kohtaan sysää siis kiukun eläväksi. Vain tällainen kiukku on moraalisesti rakentavaa, sillä sen juuristo todella on halussa veistää maailmasta oikeudenmukaisempi paikka. Hallitsematon, egoistinen kiukku johtaa helposti repeilevään ”vihaan” ja institutionalisoituessaan pahimmillaan keskitysleireihin, kun taas empaattinen kiukku on tiedostavaa ja suuntansa hallitsevaa ”suuttumusta”, joka nimenomaan pyrkii poistamaan keskitysleirien mahdollisuuden. Se on harkitsevaa, ottaa lukuun myös väärintekijöiden näkökulman ja pyrkii sellaisiin tekoihin, jotka suostuttelevat meitä kaikkia kohti muutosta sen sijaan, että ajaisi kohti yhä suurempia konflikteja.

Vuonna 2016 ja tästä eteenpäin me emme siis tarvitse vähemmän vaan enemmän empatiaa. Kenties virheenä ei koskaan ole ollut empatian tunteminen vaan se, että sen ei anneta leiskua ja liikehtiä mielessämme kylliksi, aina siihen pisteeseen saakka, jolloin toisen ihmisen, eläimen tai ympäristön katteeton kohtelu herättää suuttumuksen ja halun toimia siten, että tulevaisuuden todellisuudessa ei ole sikatiloja, teurastamoita, sulavia jäätiköitä tai pakolaisten päälle sylkeviä pelkääjiä.

Eläinkeskustelussakin on sijaa kiukulle, jahka se ei ole rosoista ja impulsiivista vaan suostuttelevaa, muistuttavaa, herättelevää ja radikaalisti uudenlaista eläinsuhdetta mahdollistavaa. Lihansyöjälle on hölmöä huudella raivo kielellä ”Murha!”, mutta yhtä lailla on hölmöä varoa mielten pahoittamista siinä määrin, että peittää omat näkemyksensä. Vastaus löytyy näiden välistä, empaattisen harkinnan sysäämästä suuttumuksesta, joka ei raivoa vaan toimii. Eläinkysymys on määrällisesti ja institutionaalisesti valtava, ja siten sen edessä on helppo passivoitua. Juuri valtavuutensa vuoksi se kuitenkin tarvitsee aktiivisuutta ja sitä, että paitsi koemme empatiaa porsitushäkkien emakoita kohtaan, myös suutumme rakentavaan äänekkyyteen sen puolesta, että jonakin päivänä asiat viimein todella olisivat toisin.

 

spirit-science-quotes

Mitä Särkänniemi ei oppinut delfiineiltä?

Vuonna 1984 Veera ja Delfi uivat vapaina Meksikonlahdella. Samana vuonna Särkänniemi halusi itselleen uuden viihdenumeron, jolla lisätä kävijämäärää. Vapaudessa jopa 150 kilometriä päivässä uivat Veera ja Delfi kumppaneineen pyydystettäisiin ja kuljetettaisiin Tampereelle, jossa ne joutuisivat elämään ahtaissa, neljä metriä syvissä altaissa ja suorittamaan sirkushuveja hattaroita syöville ihmisille. Yksi delfiineistä kuoli pian kiinnioton jälkeen, kaksi muuta vankeudessa. Vain Delfi ja Veera, sekä kaksi myöhemmistä poikasista, jäivät.

Kuoleman kierre tulisi määrittämään delfinaariota: Särkänniemessä syntyneistä poikasista 16 kuoli ja vain kaksi jäi eloon. Kuten maailman johtava delfiiniasiantuntija Rick O’Barry on todennut, delfiinien odotettu elinikä vankeudessa on hälyttävän lyhyt, eikä syyttä. Delfiini ei kuulu vankeuteen, ja sinne joutuessaan se voi pahoin. Sirkushuvien hinta on henkisesti nujerrettu, masentunut, ahdistunut, jopa kokonaisvaltaisesti häiriintynyt eläin.

13804032_1Mitä Särkänniemi teki delfiineille? Luonnossa delfiinit elävät osana suuria parvia, ja laajalle leviävä sosiaalisuus on niiden hyvinvoinnin kulmakivi. Tilannetta, jossa ne pakotetaan pieniin perheyksiköihin – kuten Tampereella kävi – on tutkijoiden keskuudessa verrattu äärimmäiseen klaustrofobiaan. Klaustrofobia ei lopu tähän. Kaikuluotain on delfiinin näköaisti. Kun delfiini sullotaan ahtaaseen altaaseen, se ei enää voi nähdä. Sen todellisuus puristetaan pieneksi pisteeksi, jossa ei voi liikkua tai aistia, ja jossa voi vain nuokkua tai hypähdellä maksavan yleisön edessä. Kun ihminen luulee katsovansa iloisesti polskivaa eläintä, hän katsookin eläintä, jolta on riistetty mahdollisuus meille kaikille olennaisimpaan seikkaan – hyvään elämään.

Minkälaisilta olioilta Särkänniemi poisti mahdollisuuden hyvään elämään? Delfiineitä pidetään inhimillisellä mittapuulla yhtenä eläinkunnan älykkäimmistä lajeista. Niillä uskotaan olevan erittäin hienostunut kommunikaatiojärjestelmä, jota tiede pyrkii edelleen kartoittamaan. Kullakin delfiinillä on oma ”nimi”, uniikki vihellys, jolla ne identifioivat toisensa, ja jonka varaan muu, monitahoisia algoritmeja sisältävä kommunikaatio perustuu. Delfiinit myös ymmärtävät ihmisen niille opettamaa kieltä, ja tällä hetkellä tutkijat kehittävät järjestelmää, jolla ihmiset voisivat suoraan kommunikoida delfiinien kanssa näiden omilla merkkiäänillä. Delfiinit ovat taitavia ratkaisemaan ongelmia, omaavat mittavan muistikapasiteetin, siirtävät tietoa jälkikasvulle ja pystyvät tuottamaan suunnitelmia tulevaa varten. Delfiinit myös läpäisevat itsetietoisuutta koskevat testit: delfiini tietää olevansa ”minä”.

Kun Särkänniemi kaappasi delfiinit mereltä, se siten pakotti itsetietoisia, hämmentävän älykkäitä, oppivaisia, liikkuvaisia, uteliaita, sosiaalisia, kielellisesti kyvykkäitä olentoja klaustrofobiseen altaiden ja palloleikkien kurimukseen, jossa näiden olentojen hyvinvointi korvattiin kuolemaa ja pahoinvointia tuottavilla puitteilla.

money-dolphinMiten Särkänniemi palkitsi delfiinit? Sen sijaan, että se olisi odottanut lähivuosina merialueelle tulevan, delfiinien luontaisia tarpeita palvelevan turvapaikan valmistumista, Särkänniemi päätti antaa eläimet itseäänkin kurjempaan paikkaan. Särkänniemen delfiinit joutuivat kreikkalaiseen Attican eläinpuistoon, jossa viimeisen kuuden vuoden aikana on kuollut viisi delfiiniä, ja joka jo pitkään on ollut eläinten hyvinvointia puoltavien tahojen kritiikin kohteena. Samalla, kun Särkänniemi suunnittelee yli 20 miljoonan euron suuruisia uudistuksia, se ei ollut halukas kuluttamaan rahaa niiden eläinten hyvinvoinnin turvaamiseksi, jotka se oli väkisin sekä äärimmäisellä hinnalla ajanut tuottamaan itselleen ansioita 32 vuoden ajan.

Mitä Särkänniemi ei oppinut delfiineiltä? Delfiinien tunne-elämä on laajaa sekä hienovaraista, ja sosiaaliset, vastuuta mahdollistavat siteet ovat niille erityisen tärkeitä – ne muistavat ystävänsä jopa vuosikymmenien takaa ja ovat valmiita käymään läpi merkittäviä uhrauksia voidakseen tukea lajitovereitaan. Delfiinit pitävät omistaan huolta. Niiden on myös dokumentoitu auttavan merillä hätään joutuneita ihmisiä, mitä on pidetty osoituksena lajien välisestä altruismista. Särkänniemen johto sen sijaan tuntui unohtavan asukkinsa heti, kun ne eivät enää olleet mainoslogoihin sopiva rahalähde. Särkänniemi ei ollut halukas pitämään omistaan huolta tai ulottamaan vastuuta vangitsemiinsa, saatikka tukemaan hätään joutuneita toisen lajin edustajia.

Kun tulevina kesinä ihmiset syövät hattaraa huvipuiston penkeillä, lojuvat Delfi, Veera, Leevi ja Eevertti uudessa ihmiskutoisessa helvetissä. Kenties edes sitä voi toivoa, että mahdolliset asiakkaat omaavat delfiinien muistikyvyn sekä kyvyn kantaa vastuuta, eivätkä osta lippuja taholta, jonka toiminta perustuu talouteen, ei inhimillisyyteen.

Vuonna 1984 Delfi ja Veera uivat vapaina Meksikonlahdella.

dolphin-captive-wild-calf

 

(Kuvassa takaisin mereen vapautettuja delfiinejä)

Niin, että miksi niillä eläimillä olisi arvoa?

Ihmisillä on erikoinen tapa otaksua olevansa järjellisen ajattelun ruumiillistumia samalla, kun he itse asiassa seuraavat kulttuurista opittuja dogmeja, eli kyseenalaistamattomia uskomuksia, joita he eivät ole kenties kertaakaan rationaalisesti koettaneet perustella. Tunnetun sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin tutkimusten mukaan ihminen uskoo seuraavansa järkeä silloinkin, kun hän mukailee omaksuttuja, usein järjen jättömailla liikkuvia käsityksiä, joita hän itse ei ole millään tapaa järjellisesti jäsentänyt. Tutkimukset myös paljastavat, että ihminen on haluton muuttamaan noita käsityksiä vaikka hänelle rationaalisesti perusteltaisiin niiden virheellisyys. Itseään rationaaliseksi eläimeksi tituleeraava otus on usein siis täysin järjen vastainen ja sinnikkään halukas pysymään sellaisena vaikka hänen näkemystensä tolkuttomuus osoitettaisiin hänelle kirkkain kirjaimmin.

2db0e59eb60067a8cda84c23107ce364Tämä ristiriita saa vaarallisimmat puitteensa silloin, kun se ulottuu moraaliin. Haidtin selvitykset osoittavat, että ihmisillä on taipumuksena pitää juurikin moraalikantojaan hartaan rationaalisen paneutumisen loistokkaina päätelauselmina, vaikka todellisuudessa ne ovat usein ympäristöstä sisäistettyjä, täysin kriittisen huomion ulkopuolelle jääneitä ”se nyt vain on niin” -otaksumia. Kun tällaiset otaksumat määrittävät tapaa, jolla arvotamme ja kohtelemme muita, voivat seuraukset olla hälyttävän verisiä. Rasismi, seksismi, homofobia ja monet muut pahimmillaan väkivaltaan johtavat syrjinnän variaatiot perustuvat juurikin dogmien varaan ja ovat siten fundamentalismin – haluttomuuden jäsentää ja kyseenalaistaa omaa ajattelua rationaalisesti – muotoja. Samaan kategoriaan lukeutuvat valitettavan usein myös ihmisten eläinasenteet.

Monesta sellaisesta, joka seisoo kädet vahvassa vastustuspuuskassa eläinoikeuksien edessä, koko termi näyttää absurdilta, koska ”se nyt vain on niin”, ettei sioilla tai hirvillä ole arvoa yksilöinä. Niille ei kenties saisi tuottaa ”turhaa kärsimystä”, ja siten sikaa tai hirveä ei saa potkia, piestä ja retuuttaa, mutta muutoin ne ovat kirjaimellisesti vapaata riistaa mille tahansa kohtelulle, oli kyseessä sitten niiden elämän sulkeminen minimaalisen pieneen häkkiin tai saman elämän päättäminen kiväärin luotiin. Perusteita tälle näkemykselle on usein vaikea löytää, ja vastaan nousevatkin nopeasti punaposkiset tunnekuohahdukset, jotka paljastavat perusteiden puutteen. Kyseessä on dogmi, kulttuurista omaan mieleen kääritty kyseenalaistamaton oletus eläinten vähäisestä tai olemattomasta arvosta yksilöinä.

Mitä rationaalinen analyysi sitten kertoo eläinten arvosta – onko sialla ja hirvellä moraalista merkitystä? Mitä perusteita ”se nyt vain on niin” -olettamuksille on tarjottu?

 

Laji ja jumalan kuvat

Ilmeisin tapa hakea järjen tukea ihmiskeskeisyydelle on vedota lajiin. Tällöin laji itsessään on moraalisen arvon perusta – ihmislajiin kuuluminen tuo kaikki ihmiset moraalin kultakehän sisäpiiriin, kun taas muut eläimet jäävät auttamatta ulkopuolelle. Tämä tapa on kuitenkin kehno ja kestämätön. Biologia itsessään ei määritä arvoamme, ja juuri tästä syystä rasisti ei voi väittää, että ihonväri on moraalisen aseman peruste tai seksisti osoittaa kohti sukupuolielimiä oikeutuksena sivuuttaa naisten arvo. Samalla tapaa myöskään laji biologisena tekijänä ei sinällään ole moraalinen lähtökohta. Jotta biologialla olisi merkitystä, sen täytyy perustellusti liittyä johonkin muuhun moraalisesti oleellisen seikkaan.

Onko tuollaista seikkaa löydettävissä lajibiologian takaa; toisin sanoen, miksi ihmislaji 0f760aff074bc50221cd13450b602d68olisi moraalisen arvon kriteeri? Kuten monet filosofit ja kulttuuriteoreetikot, sekä hiljattain myös evoluutiobiologian saralla populaarimainetta niittänyt Richard Dawkins, ovat osoittaneet, ihmislajin sitominen moraaliseen arvoon perustuu länsimaissa juutalais-kristilliseen traditioon. Se tekijä, jonka toivotaan tekevän biologisesta määreestä moraalisesti oleellisen, on siis uskonto. Uskonto määritti pitkään länsimaista kulttuuria, ja sen vaikutus näkyy yhä myös eläinkäsityksissä sekä oletuksessa ihmislajin erityisyydestä. Kun eläinten arvoa kritisoiva vetoaa lajiin, hän itse asiassa – vaikka olisi ateismin kylmä ruumiillistuma – vetoaa oletukseen siitä, että ihminen on jumalan kuva. Tämä ei ole rationaalinen, moraalinen peruste.

 

Kyvykkäät mielet

Seuraava kandidaatti järjelliselle selitykselle koskien sitä, miksi ketut voi sulloa häkkiin ja ahvenet tukehduttaa hengiltä, ovat mentaaliset kyvyt. Kenties ihminen lajina on arvoltaan erinomainen – ei siksi, että olisi kollektiivisen narsismin kourissa päättänyt olevansa jumalan kuva – vaan siksi, että hänellä on kognitiivisia taitoja, joita muilla eläimillä ei ole. Tämäkin selvitys päätyy kuitenkin ongelmiin.

Ensinnäkin, se jättäisi ulkopuolelleen myös monia ihmisryhmiä, kuten pienet lapset, 2c75773c56598c84c8d09c93e0f6d87bdementoituneet vanhukset ja mieleltään vammautuneet. Itse asiassa, mikäli kognitiivinen lahjakkuus olisi moraalisen arvon mitta, meillä tulisi olla voimakkaan elitistinen yhteiskunta, jossa matemaatikot ja mensalaiset voisivat surutta grillata lampaankyljyksen ohella lahjattoman naapurinsa reisilihaksen. Älyllisen kyvykkyyden pitäminen ihmisten kohdalla arvon kriteerinä vaikuttaa juuri tästä syystä intuitiivisesti röyhkeältä sekä vastenmieliseltä, ja johdonmukaisuuden nimissä sitä ei siten voida pitää kriteerinä myöskään muiden eläinten kohdalla. Erilaiset lahjakkuudet voivat itsessään olla arvokkaita, mutta ne eivät ole yksilön arvon mittari – kyky astrofysiikkaan on kerrassaan loistokas, mutta se ei ole syy sille, miksi astrofyysikkoa ei saa tappaa, pakastaa ja syödä.

Toisekseen, muut eläimet eivät ole kyvyttömiä. Eläinten mekanisointi, eli niiden asettaminen kognitiivisesti kyvyttömiksi biokoneiksi, jotka kirmaavat metsissä tai nököttävät karsinoissa tuntematta tai tietämättä mitään, on sekin kulttuurinen ja räikeän virheellinen dogmi. Etologinen tutkimus osoittaa hyvin yksiselitteisesti, että siat, hirvet ja ahvenet ovat huomattavasti älyllisempiä otuksia kuin mitä olemme tottuneet olettamaan, ja siten edes kykyjen asettaminen arvon mitaksi ei soisi huojentavaa vastausta lihapakettiin tarttuvalle. Samalla ihmisen kyvykkyyttä helposti liioitellaan. Kuten 1600-elänyt filosofi David Hume huomautti, suurin osa ihmisistä ei pysty niihin järjen saavutuksiin, joita ”ihmisyyden” ilmentymänä pidetään, ja taidokkaimmatkin yksilöt viettävät suurimman osan arkielämästään henkisen laiskuuden tilassa. Itsensä perin lahjakkaaksi tituleeraava laji koostuu siis pääsääntöisesti yksilöistä, jotka ovat suurimman osan elämästään enemmän tai vähemmän yksinkertaisia.

Kolmanneksi, älyn mittaaminen on tuskallisen hankalaa. Kyvyt kehittyvät kullekin lajille suhteessa niiden fysiologiseen aistimaailmaan sekä elinympäristön vaateisiin, ja ne saavat hyvin erilaisia muotoja sekä ilmenemistapoja (vaikkapa lehmä voi osoittaa järjellisyyttään kovin eri tavoin kuin ihminen). Tästä syystä niitä ei voida niputtaa samalle asteikolle vertailua varten. Eläinmaailmasta myös löytyy häikäisevä lista hienovaraisia kykyjä, jotka ihmisiltä puuttuvat, ja jokainen laji on oma, spesifi kollaasinsa erilaisia taidokkuuksia. Se, että jotkut ihmisistä osaavat säveltää sinfonioita tai pohtia fysiikan yhtälöitä saattaa vaikuttaa ihmisen näkökulmasta kerrassaan suurenmoiselta suoritukselta, mutta universumin perspektiivistä nuo taidot voivat olla peräti merkityksettömiä verrattuna lintujen visuaaliseen muistikapasiteettiin tai valaiden kaikuluotainsuunnistukseen. (Kuten ympäristöfilosofi Paul Taylor on todennut, universumin silmin tarkasteltuna ne kyvyt, jotka mahdollistavat lajin sekä ekologian kukoistuksen, ovat taidokkaimpia, ja ihmisen tapa sekä tuhota oman lajinsa että koko biosfäärin elinmahdollisuuksia osoittanee, että meidän kykyjemme arvo on pakan alimmaisena.)

 

Samankaltaisten suosiminen

Mutta eikö ihmiselle ole luontaista suosia oman lajinsa edustajia? Tämä on kolmas yleinen tapa koettaa rationaalisesti oikeuttaa pekonin olemassaoloa ja kuten kaksi edellistä, myös se karahtaa ongelmiin. Ihmisillä on taipumus suosia itsensä kaltaisia ja itselleen läheisiä, mutta mikäli tätä pidettäisiin yksilön arvon perustana, olisi edessä jälleen toivoton suo ihmisten keskinäisiä ongelmia, rasismista ja nationalismista sukupuolisyrjintään. Peräseinäjokelainen voisi siten ylpein äänialoin julistaa, että ainoastaan peräseinäjokelaisilla on yksilöarvo sekä oikeudet, ja että muut on syytä asettaa orjiksi tai nylkeä tulevan syksyn ruoka-antimiksi.

Tärkeää tässä kohtaa on kysyä, miksi taipumus suosimiseen olisi moraalinen peruste – dmillä perusteella juuri tätä taipumusta tulisi kannattaa ja kehittää moraalin saralla? Kuten edellä mainittu Hume väitti, moraali vaatii, että me erotamme sen, miten ihminen tapaa toimia siitä, miten hänen tulisi toimia. Ihminen saattaa olla taipuvainen kaltaistensa suosimiseen, mutta millä perusteella hänen tulisi tuota suosimista myös moraalisesti edistää? Meillä on kirjava lista taipumuksia, aina väkivallasta typeryyteen, mitä me emme pidä seikkoina, joita tulisi pitää moraalin ohjenuorana. Miksi suosiminen olisi tästä poikkeus? Hume itse olikin ponnekas suosimisen vastustaja ja muistutti, että moraali vaatii meitä puolueellisuuden sijaan mahdollisimman tasapuolisen sekä oikeudenmukaisen näkökulman omaksumiseen. Tämä on elintärkeä muistutus, jonka sekä rasisti että ihmiskeskeinen yksilö ovat katteetta sivuuttaneet.

Moraalipsykologinen tutkimus on myös osoittanut, että suosiminen perustuu vähintäänkin osittain kulttuuriin. Pienet lapset leikkivät kaikenväristen kanssa ja näkevät helposti myös sian yksilönä: heille värillinen tai lajillinen samankaltaisuus ei ole moraalisesti relevantti tekijä, ja tuohon tekijään perustuva eriarvoistaminen opitaan vasta myöhemmin, kulttuurin kautta. Tutkimus samoin kertoo, että suosimisjärjestykset itseensä imeneet aikuiset oppivat nopeasti noista järjestyksistä pois, jos heille vain tarjotaan empatiaa mahdollistavia tarinoita erilaisten ja kaukaisten ihmisten elämistä. Samankaltaisten ja läheisten ympärille piirretty viiva voi siis aueta ja ulottua kaikkien huomioonottamiseen, jos me vain jätämme syrjintää ja eroja korostavat kulttuuriset teesit sivuun ja kuulemme meistä erottuvien sekä meille kaukaisten yksilöiden näkökulmasta.

Sen sijaan, että toitotamme kuinka sialla ei voi olla arvoa, sillä sika ei näytä ihmiseltä tai käyttäydy kuten ihminen, onkin huomattavasti hedelmällisempää etsiä sellaista kulttuurista muutosta, joka tuo esille usein kaukaisiksi jäävien eläinten tarinoita. Me tarvitsemme katsauksia siihen, mitä kykyjä muilta eläimiltä löytyy, miten ne elävät, miten ihmisten kohtelu vaikuttaa niihin, mitä on olla erilajinen eläin ihmisen dominoimalla maapallolla. Tällaiset katsaukset toisivat esille niitä samankaltaisuuksia, jotka mahdollistavat läheisyyden myös ihmisen ja sian välillä, ja ne olisivat reitti siihen oikeudenmukaiseen ja puolueettomaan huomioonottamiseen, mitä moraali vaatii.

Nykypäivä tarvitsee empatiaa, mutta se tarvitsee myös älyllistä valmiutta tarkastella omia oletuksia kriittisesti. Kuten Dawkins implikoi, muiden eläinten asettaminen arvottomien kategoriaan on epärationaalista fundamentalismia. Siitä on syytä liikkua eteenpäin, kohti etiikkaa, joka on valmis kohtelemaan kaikkia mielen omaavia olentoja kunnioittaen – lajista riippumatta.

 

2360883544_837c53d336_z

Empatiaväsymys eli ”onko millään mitään väliä?”

Maailmaa riivaa empatiaväsymys. Ihmispolitiikassa trumpit lähellä ja kaukana karjuvat kovaeleisesti, ettei ”niiden” hyvinvoinnista tai kärsimyksestä tule välittää, ja suhteessa eläimiin monet toteuttavat trumpmaista ideologiaa osoitellen tyytyväisenä lihanpalaa haarukkansa päässä ja ilmoittaen, että ne ovat ”vain eläimiä”.

Jotkut empatiaväsyneet ovat empatiahaluttomia ja istuvat nihilismin kaikuvissa arvotyhjiöissä väittäen, että moraali on mielipidekysymys, eikä millään oikeastaan ole mitään väliä. Toiset taas litistävät oman empatiansa alas suhteessa tiettyihin ihmisryhmiin ja tiettyihin eläimiin. He vaativat empatiaa ja oikeuksia suomalaisille lapsille tai ilmoittavat suureelliset aikeensa lynkata ja nylkeä kaikki koiranhakkaajat, mutta samalla he kiekuvat syyrialaisten lasten saavan jäädä pakolaisleireille ja mässäillen mölisevät, että sika on hyvää. Oma ryhmänsä ovat vielä ne, jotka kokevat empatiaa suurin mitoin mutta ovat väsyneet sen seurausten alle – he ajattelevat kaikkia, näkevät maailman kärsimyksen, ovat piinattuja sen edessä ja vavahtavat epätoivoon sen poistamisen mahdottomuuden alla, kunnes lopulta itsensä pelastaakseen kieltäytyvät enää välittämästä.

Empatiaväsymystä on selitetty eri tavoin. Politiikan tutkija Lilie Chouliaraki on väittänyt sen olevan seurausta kärsimyksen luonnollistamisesta. Tiettyjen ryhmien kärsimystä pidetään luonnollisena, väistämättömänä osana elämää, ja siten sen moraalinen ulottuvuus poistuu. Samalla poistuu myös kärsimyksen taustalla olevien poliittisten syiden näkeminen: kärsimyksen poliittinen konteksti, se, että kärsimyksen takana on yhteiskunnallisia päätöksiä, talousrakenteita, instituutioita, kriisejä ja epäkohtia, jää huomioimatta. Media auttaa syiden häivyttämisessä, sillä se kuvaa kärsimystä usein kontekstivapaasti jättäen poliittisen kritiikin pois, jolloin yleisölle muodostuu kuva kärsimyksen luonnollisuudesta – siitä, että ”se nyt vain on niin, että kärsimystä tapahtuu”. Luonnollistettu kärsimys vaikuttaa väistämättömältä, joten siitä ei tule välittää. Se ei herätä tai kutsu empatiaa, ja se myös tarjoaa verukkeen niille, jotka pitävät empatiaa liian vaivalloisena tapana jäsentää muiden hyvinvointia ja arvoa.

Chouliarakin mukaan luonnollistettu, epäpolitisoitu kärsimys myös rakentaa kuiluja ”meidän” ja ”niiden” välille, jolloin ”meidän” kärsimyksemme on aina suuri moraalinen epäkohta, kun taas ”niiden” kärsimys tyystin hyväksyttävissä oleva luonnonilmiö. Samalla ”niiden” subjektiviteetti, eli henkilökohtainen näkökulma todellisuuteen, katoaa. ”Niistä” tulee kasvotonta kollektiivia, joiden yksilöllisyys, mieli ja kokemukset unohdetaan, ja joiden tarinoita ei koskaan kerrota tai huomioida. Nämä tekijät edelleen johtavat empatian rakoiluun, sillä kasvottomien ”niiden” joukkiot eivät herätä myötäelämistä.

Chouliarakin näkemys osuu hyvin pakolaisten kärsimysten jäsentämiseen. Media jättää themepark_tob539_52082523.jpgusein poliittisen kontekstin moninaisuuden kertomatta ja sen sijaan puhuu kärsimyksestä kaukaisissa maissa ikään kuin luonnollisena tapahtumana, joka ”nyt vain on”. Pakolaisista tulee persoonattomia, tarinattomia ”niitä”, joiden kärsimys on väistämätön osa heidän kurjaa syntyperäänsä, ja josta he saavat parhaimmillaankin syyttää vain itseään. Sama kaavio toistuu myös asenteissa eläimiin. Erityisesti tuotantoeläimet ovat yksilöimättömiä, omaa näkökulmaa vailla olevia ”niitä”, joiden kärsimys nimetään osaksi luonnon suurempaa kiertokulkua sekä siten asemoidaan väistämättömäksi. Sitä, voidaanko nykyistä groteskin markkina-ahneuden ajamaa, eläinten tarpeet irvokkaasti sivuuttavaa eläintuotantoa pitää missään mielessä luonnollisena tai sitä, onko eläintuotteiden käyttö ylipäätään ”väistämätöntä”, ei kyseenalaisteta, ja niin sikojen helveteistä tulee rutiininomaisesti hyväksytty luonnonilmiö ja sikojen kärsimyksestä jotain, missä ei näy politiikka ja mitä ei tule arvioida moraalisesti. Empatiakato on valmis, sillä luonnonilmiöitä on vaikea surra, eivätkä kasvottomat, toistensa kopioiksi mielletyt, etäisiksi ”niiksi” jäävät eläimet luo kosketuspintoja myötäelämiselle tai poliittiselle, moraaliselle muutospaineelle.

Chouliaraki on tarjonnut empatiaväsymyksen poistamiseksi poliittisen ja moraalisen ulottuvuuden palauttamista: ihmisen aiheuttama kärsimys ei ole vääjäämätön luonnonilmiö, vaan asia, johon me voimme ja meidän tulee vaikuttaa. Samalla kärsijöiden subjektiviteetti – se, että he ovat yksilöitä, eivät kasvotonta, kaukaista massaa – on tuotava esille. Nämä seikat ovat oleellisia myös eläinkysymyksessä. Eläinten pahoinvoinnin taustalla oleva politiikka, ne kulttuuriset uskomukset ja dogmit, taloudelliset pyrkimykset ja markkinoinnin esille kutsumat hedonistiset piittaamattomuudet, jotka ylläpitävät eläinten hyvinvoinnin arkistunutta ja kirjaimellisen raadollista sivuuttamista, on nostettava esille. Samalla eläinten subjektiviteetti, niiden kyky omata sisäinen todellisuus, mieli, sekä sen mukanaan tuoma kyky ajatteluun, haluamiseen ja tunteisiin, on viimein työnnettävä oman mielemme eteen ja otettava vakavasti.

Empatiaväsymyksen syyt voivat kuitenkin olla laajemmat. Sosiologi Stanley Cohen on esittänyt, että länsimaista kulttuuria piinaa halu irtisanoutua empatiasta ja että koko ajatus ”empatiaväsymyksestä” on keinotekoinen oikeutus tälle irtisanoutumishalulle. Ääriliberalistinen, talouden ajama yhteiskuntamalli hylkii empatiaa, sillä egoistinen, voittoa ja omaa kultakoristeista hyvinvointiaan ajatteleva loistoyksilö ei voi käyttää aikaansa muiden tilan pohtimiseen tai avittamiseen, ja siten kulttuuriset mekanismit vetoavat empatiaväsymykseen tapana sivuuttaa empatia. Meille kerrotaan, että empatia on kuluttavaa, että sille on rajansa, ja että lopulta me emme kerta kaikkiaan voi säntäillä muista murehtimassa. Sanoma on, että psyykemme vaatii empatian sysäämistä sivuojaan, ja että tämäkin – empatiasta luopuminen – on siten ”luonnollista”. Empatian unohtamista tukee ”mediaväsymys”, jonka raameissa media ei keskustele kärsimyksestä syväluotaavasti tai politiikkaa esille tuoden, ja jota motivoi se, ettei kärsimys myy – ainakaan silloin, kun siitä puhuminen vaatisi yleisöltä jotakin. Näin egoistisen kulttuurin kasvatti jää vaille niitä tarinoita, jotka työntäisivät kohti empatiaa.

Empatiattomuutta esille tökkivä politiikka kehottaa meitä kovuuteen. Empatian pelastaminen vaatiikin laajempaa kulttuurista ja poliittista muutosta, joka lähtee liikkeelle egoismin ja sen ympärille kietoutuvan ahneen, todellisuutta ja muita yksilöitä resurssiksi litistävän ideologian kritiikistä. Meidän on nähtävä, miten yhteiskunnalliset ilmiöt ja instituutiot suhteuttavat meitä muihin olentoihin sekä minkälaisia malleja me niistä omaksumme omaan psyykeemme. Kovuus ei ole kaunistavaa, se rajoittaa näköalat suppeiksi pisteiksi, joissa ihminen voi lopulta nähdä vain itsensä – se johtaa maailman ja muiden kadottamiseen. Empatia sen sijaan on reitti tuohon maailmaan sekä muihin olentoihin ja samalla jotakin, mitä yhteiskunnan tulisi korostaa, ei sivuuttaa. Itsemme ja muiden pelastamiseksi meidän tulisikin keskittää kriittinen huomio egoismia esille hämmentäviin kulttuurisiin, yhteiskunnallisiin tekijöihin ja vaatia niiden tilalle huomioonottamisen politiikkaa.

Tämä pätee myös eläinkontekstissa, jossa kovuuden ylistys omaa vanhan historian. Käsitykset ihmisen ylivertaisesta asemasta suhteessa muihin eläimiin ovat toistaneet oletusta, jonka mukaan meidän tulisi olla karskeja, välttää turhia tunteita, olla hempeilemättä ja hippeilemättä, syödä makkaraa ilman voivotuksia koskien siihen latauskäytettyjen eläinten tuskaa ja tappaa into silmissä. Empatia maalataan seikaksi, jota tulisi välttää, ja jonka tilalle tulisi asettaa omaa erinomaisuuttaan fanfaarein korostava ja kovia arvoja vuolaasti toteuttava ihmisego. Tätä tukee median haluttomuus puhua eläinten kärsimyksestä: Suomessa yli 60 miljoonaa vuosittain kuolevaa tuotantoeläintä saa edelleen absurdin mitättömästi palstatilaa, ja erityisesti lain sallima sekä mahdollistama, arkipäiväistynyt kärsimys suomalaisilla tuotantotiloilla on seikka, jota ei juurikaan mainita. Empatiaa ei arvosteta, ja empatiaa tosiasioin esille kutsuvaa keskustelua ei käydä.

Eläinkysymyksen empaattinen käsittely vaatiikin sitä, että myös kulttuurisia, yhteiskunnallisia oletuksia koskien ihmisen suhdetta muuhun todellisuuteen avataan. Niin kauan kuin kulttuuri töräyttää esille egokutoisen kovuuden ihannointia, se näkyy myös tavassamme kohdella muita eläimiä. Samalla eläinsuhde vaikuttaa tuohon ihannointiin: ihmiskeskeisyys omaa länsimaisessa historiassa kyllästyttävän pitkät juuret, ja sen tapa sivuuttaa kaikki muut eläimet ”mitättöminä” on saattanut johtaa egoismin kasvuun. Kenties meistä on tullut niin taipuvaisia itsekeskeisyyteen juuri sillä hetkellä, kun olemme alkaneet elää ikään kuin maapallon muilla lajeilla ei olisi arvoa.

Empatiaväsymystä tulisi siis torjua tuomalla esille paitsi kärsimykseen liittyvää politiikkaa, moraalia ja muiden olentojen subjektiviteettiä, myös kaivamalla esille niitä yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka johtavat egoismin ja kovuuden naiiviin, kritiikittömään ihannointiin. ”Väsymys” voi todellisuudessa olla haluttomuutta, ja haluttomuus puolestaan kyvyttömyyttä nähdä oman itsen ulkopuolelle. Onneksi empatiaväsymyksen torjunta vaikuttaa tyystin mahdolliselta, sillä kovuuden kulttuurissa on myös voimakkaita vastavirtauksia empatian puolesta – niitä, jotka vaativat oikeuksia myös kaukaisille olennoille ja jotka ovat nostaneet Suomessakin vegaanituotteet ennennäkemättömään nousuun. Elämme erikoista, ristiriitaista ja nopeasti muuttuvaa aikakautta, jona kovuus ja empatia mittaavat toisiaan, ja jona jälkimmäiselle tarvitaan äänekästä, rohkeaa tukea, halua osoittaa, että ilman empatiaa ihminen taantuu omaksi karikatyyrikseen.

Mutta entä ne, jotka todella ovat väsyneitä – ne ihmiset, jotka ovat kantaneet empatiaa uupumukseen saakka, kunnes eivät enää jaksa valvoa öitään maailman kärsimys rintakehässään? Heidän tulisi olla ylpeitä, sillä empatia on taito, joka heissä on erityisen kehittynyt. Heidän tulisi kuitenkin myös muistaa, että vaikka myötäeläminen muiden kanssa on kenties oleellisin kyvyistämme, se ei tarkoita oman itsen kadottamista toiseen. Meidän tulee huomioida muiden kipu, mutta samalla asettaa raja sen ja itsemme välille siten, että se ei nielaise meitä. Juuri tätä on subjektiviteetin tunnistaminen: sen hahmottamista, että toisen yksilön ja itsemme välillä on eronteko, eikä empatia tai välittäminen vaadi sitä, että toisen yksilön tai miljoonien muiden kärsimys astuisi pysyvästi itseemme ja tekisi elämästämme sietämätöntä. Me voimme olla läsnä ja auttaa parhaiten silloin, kun me emme tule nielaistuksi toisen hätään, ja kun me sen sijaan voimme olla vahvoja, yömme nukkuneita toimijoita valmiina taistelemaan muiden hyvinvoinnin puolesta.

 

StartARevolution

Apatia, zombieland ja tarkkaavaisuus

Sosiologi Stanley Cohen on väittänyt, että länsimaista nykyihmistä vaivaa yhä useammin moraalinen apatia ja flegmaattisuus. Tuo viihteen, kulutuksen ja työn välissä eteenpäin pusertava otus suhtautuu moraalisiin kysymyksiin yhä useammin penseästi, eri toten jos ne kysymykset vaativat häneltä itseltään muutosta. Myös psykiatrinen tutkimus on
Middle_fingerosoittanut apatian yhdeksi merkittävimmäksi syyksi sille, miksi me usein toimimme moraalia vastaan – siis tavoilla, jotka tiedämme vääriksi. Cohen tarjoaa apaattiseksi muuttuneen otuksen suuhun kyynisen lauseen: ”I don’t give a F”. Tuo lause kajahtaa tyynesti ilmaan aivan liian usein, kun kyse on muiden ihmisten tai eläinten hyvinvoinnista. Miksi välittää hitustakaan maahanmuuttajista? Miksi vaivata mieltään sillä, mitä sioille ja kanoille tapahtuu ennen kuin ne muuttuvat kinkuksi ja viilokiksi?

 

Ei ole lainkaan erikoista, että kulutusyhteiskunnan sulatusuuneissa kasvaa apaattisia yksilöitä. Tuo yhteiskunta nojaa siihen, että sen asukit ovat passiivisia ja siten vastaanottavaisia joka puolelta puskevalle mainonnalle. Moraalinen reflektio on piinallinen antiteesi tavalle elää, joka rakentuu markkinoinnin ja kyseenalaistamattoman kulutuksen varaan, sillä reflektoiva ihminen saattaisi jopa sanoa ”Ei” kaikelle sille, jota hänen tulee ostaa ollakseen Onnellinen ja Onnistunut Ihminen. Kulutusyhteiskunta myös kutsuu esille hedonismia, halua tehdä kuten on helpointa ja mukavinta – ostaa sitä kuoleman kyllästämää ruokaa, mihin on tottunut tai niitä vaatteita, jotka ovat halvimpia, pohtimatta kenestä tuo ruoka on tehty tai kuka vaatteet on valmistanut. Maailman ja sen erilaisten olentojen tilasta välittäminen näyttäytyy hedonistisen, oman kehonsa ja mielensä mässäilevään ruokkimiseen tottuneen näkökulmasta lamaannuttavan tylsältä, epämukavalta. On helpompaa, autuaan huojentavaa, uskoa mainonnan kertomuksiin siitä, mitä Onnellinen ja Onnistunut Ihminen ostaa, oli kyse sitten alennuslihasta tai pakkotyövoiman tuottamista trendimekoista.

 

Ennen kaikkea kulutusyhteiskunta vaatii egoismia, oman itsen jatkuvaa
työntämistä maailman keskiöön. Liberalistinen perinne ja sen tapa korostaa yksilön oikeutta tehdä lähes mitä vain, loivat pohjarakenteet oman itsen alleviivaamiselle, joka kulutuksen maailmassa on kasvanut hqdefaultgroteskeihin mittoihin. Egoismi kertoo meille, että meidän tulee saada paljon, lähes kaikki, riippumatta sen kaiken hinnasta muille. Se kertoo, että me olemme hienoja ja rakastettavia juuri niin itsekeskeisinä kuin olemme, välittämättä tekojemme luonteesta ja seurauksista. Egoismi on pienen lapsen ”Minä!” –kiljaisu, joka aikuisen kehossa muuttuu karikatyyriksi siitä, mitä ihminen voisi olla. Juuri tuo ”Minä!” sysää ilmakehään onttoja lauseita siitä, kuinka pakolaiset ovat vain kriminaaleja, luonto vain tylsää puukokoelmaa ja siat vain eläimiä – se haluaa pukea ympäröivän maailman sellaisiin vähätteleviin stereotypioihin, jotka mahdollistavat tuon maailman täydellisen sivuuttamisen.

 

Moraalisesti apaattiset keskittyvät omaan ja läheistensä elämään. He ovat mukavia, rehtejä ihmisiä, jotka tienaavat rahaa voidakseen ostaa sillä kivoja asioita ja jotka katsovat mieluummin laulelmaohjelmaa kuin Mobstr_apathypohtivat sitä, mitä heidän ympärillään muille ihmisille ja eläimille tapahtuu. Samalla, kun he haaveilevat omasta onnestaan, antavat he kerran vuodessa muutaman euron keräykseen ja katsovat jo tämän osoittavan heidän olevan lopulta hyviä, jollei peräti ansiokkaita ihmissieluja. Meistä jokainen on välillä tuo apaattinen otus. Jokaista elämän minuuttia ei voi käyttää muiden hädän pohtimiseen, ja toisinaan me kaikki teemme kuten helpointa ja mukavinta on: me toljotamme näyttöjä ja keskitymme omiin rakkauksiimme, ystäviimme, tai kevytmargariinin hintaan. Ongelma kuitenkin syntyy, kun ”välillä” onkin ”aina” – kun oma minä ja omat rakkaat, omat onnet ja omat shoppailut, ovat todellisuuden keskiö, jonka ulkopuolista ei enää nähdä.

 

Filosofi Iris Murdochin mukaan apatia syntyy mielettömyydestä – kirjaimellisesta mielen kadottamisesta. Kun yhteiskunta asettaa yksilön jatkuvaan television, markettien, näyttöpäätteiden, harrastusten ja alennusmyyntien väliseen paineeseen, seuraa mielen harhautuminen asioihin, jotka ovat lopulta merkityksettömiä. Me näemme kaikkialla välkkyviä viihde- ja mainosvaloja ja haluamme olla jokaisen hetken jollakin tapaa täytettyinä, viihdytettyinä, kunnes kyky reflektioon on yhä kaukaisempi. Kulutus, mediatulva, älypuhelimet tunkeutuvat mieleen sekä ottavat sen haltuun, ja lopulta kyky vain istua ja olla tekemättä mitään on pelkkä ahdistuksen lähde. Ilman pysähtymistä ei ole reflektiota, eikä moraalista havahtumista – me emme voi autenttisesti kohdata ja pohtia muiden olentojen tilaa, jos katseemme on suunnattu kaikkialla mukana kulkevien näyttöjen jatkuvaan, laimeaan uutisvirtaan tai Facebookiin kirjattuihin päivityksiin, jotka piilotetusti kertovat oman itsen erinomaisuudesta.

 

banksy_doorMurdochin mukaan mieletön todellisuus tuottaa mielettömiä ihmisiä, eräänlaista zombielandin harhautettua joukkiota, joka on lopulta vieraantunutta paitsi muista olennoista myös itsestään. Me kadotamme muut, kun keskitymme vain itseemme, ja me kadotamme itsemme, kun näemme sen pysähtymisen sijaan vain keinovalojen, markkinointimetelin, ja yhteiskunnan tarjottimella ojentamien muottien kautta. Juuri tällaisessa tilassa on helppoa tilata tehotuotettua pihviä tai olla rasisti, sillä toiset olennot ovat sumeiden lasien takana, haparoivan, huumatun mielen tavoittamattomissa, ja kyky tavoittaa itsessä oleva moraalinen huoli, harkinta sekä empatia on pyyhkiytynyt pois.

 

Murdoch väittää, että nykyihmisestä on tullut haluton tarkkaavaisuuteen – tilaan, jossa me emme halua itsellemme mitään, vaan jossa me pyrimme näkemään muut sellaisina kuin he ovat, pyyteettömästi, todella havaiten. Ainoastaan tarkkaavaisuus mahdollistaa pysyvää moraalista huolta; sellaista, joka ei leimahda vain hetkellisesti ikävän kuvan tai reportaasin näkemisen jälkeen, vaan joka pysyy ja ohjaa omaa tapaa elää suhteessa muihin. Paluu hektisestä some- ja markettitodellisuudesta kohti tarkkaavaisuutta on mahdollista vain, jos hetkeksi sivuutamme ympäröivän yhteiskunnan metelin ja astumme etäämmälle, yksinäisyyteen. Se vaatii myös sitä, että tuo yksinäisyys ei koostu egosta, vaan työntää sen mahdollisimman kauas. Tarkkaavaisuuden tilassa ostoskasseja juuri käsissään raahannut, television deittiohjelman eteen takissaan hikoillen hakeutumassa ollut, kellon eteenpäin kulkevaa jumputusta miettinyt Kuluttaja voikin äkisti pysähtyä ja nähdä edessään olevan puun, kiven, lintuparven sekä muistaa jotakin meihin kaikkiin sisäänrakennettua. Tarkkaavaisuus ei ole esoteerinen hippitila, vaan jotakin hyvin yksinkertaista: sen kautta voidaan havaita muut olennot ilman, että havainto olisi omien halujen tai kulttuuristen stereotypioiden rankasti siivilöimää. Siasta tulee ”kinkun” sijaan tietty, mielen omaava otus, ja toisesta ihmisestä ”mamun” sijaan spesifi, oman validin näkökulmansa omaava yksilö.

 

Tämä ei tarkoita, että ihmisten tulisi linnoittautua viikoiksi Kainuun metsiin erakoimaan voidakseen olla moraalisia. Se ei myöskään tarkoita, että heidän tulisi täysin sivuuttaa oma hyvinvointi ja muuttua maailman edessä suureleisesti uhrautuviksi marttyyreiksi. Se ei vaadi, että ihminen ei enää lainkaan koske älypuhelimeen, selaa television kanavia tai astu jalallaan kauppaan. Se ei siis vaadi asketismia. Sen sijaan tarkkaavaisuus tarkoittaa kykyä sammuttaa hetkeksi ympäröivä kakofonia ja olla hiljaisuudessa, omia tottumuksia rehellisesti ja pelkäämättä jäsentäen, sekä kykyä muistaa, että omat halut eivät ole universumin päätepiste vaan jotakin, joiden tulee nivoutua yhteen sen tosiasian kanssa, että me emme ole tässä todellisuudessa yksin.

 

Jos siis nykyihmisen paidan etumuksessa lukee suurin kirjaimmin ”Minä” ja jos hän mitä mieluiten sihahtaa, ettei välitä vattuakaan muun väristen ihmisten tai muun lajisten eläinten kohtalosta matkallaan kohti omaa, mindlessnessuljasta elämää – jos hän on moraalisen apatian prototyyppi – on hän mielettömyyden tilassa. Filosofi Simone de Beauvoir totesi, että vieraantunut ihminen elää ”lapsenomaisessa maailmassa”, seuraten kuuliaisesti yhteiskunnan paineita ja kantamatta koskaan vastuuta omista toimistaan. Juuri tässä lapsenomaisuudessa apatia kasvaa, kunnes ihmisistä tulee infantiileja, muita syrjään potkivia, tökeröitä heittiöitä, ja juuri se tukee mielettömyyttä, eläväksi kuolleeksi muuttumista. Tällaiseen kurjuuteen tulee hakata halkeamia hakeutumalla tarkkaavaisuuteen; tilaan, jossa ei zombien tavoin seuraa laumaa ja sen myhähdyksiä siitä, miten kunnon ihminen toimii ja ajattelee, sekä tilaan, jossa koettaa nähdä sekä itseen että muihin, ilman itsekeskeisyyden raskaita silmälappuja, oma vastuu kohdaten.

 

Jos apatia siis sysää kouraan tehotuotetun makkaran , ohjaa tarkkaavaisuus lopulta hämmentävän helppoon huomioon: myös muilla ihmisillä, muilla eläimillä, on oma mielensä joka ansaitsee huomiota ja oma arvonsa, joka vaatii hedonististen tuhahdusten sijaan akuuttia huolta. Tarkkaavaisuus pakottaa samalla kohti tiedoista epämukavinta – ymmärrystä siitä, että maapallolla on valtava määrä ihmisiä ja eläimiä, joiden todellisuus on kaikessa väkivallassaan, karuudessaan, pelossaan, ja kärsimyksessään oman hedonismimme vastakohta, ja että meidän omat tekomme voivat joko pelastaa noita yksilöitä tai ylläpitää heidän helvettiään.

 

009951c26aeb644046c65e96fc0122a3

Inhimillistäminen, Disney ja eläinteollisuus

Walt Disneyä on syyttäminen kaikesta. Hän toi maailmaan Bambin, ja pian mikään ei ollut ennallaan. Itkettyään metsästäjälle emonsa menettäneen peuran surua, alkoi länsimainen ihminen itkemään kaikkien eläinten puolesta. Koirista tuli pieniä ihmisiä ja norsuista dumboja, joita kuului rakastaa. Karvaisista, höyhenikkäistä ja suomuisista otuksista, aiemmin ”elukoiksi” tiedetyistä, tuli söpöjä, ihania, rakastettavia. Muutamassa vuosikymmenessä liikutuksen liikehdintä kasvoi niin, että sioillekin alettiin vaatimaan oikeuksia. Huuhaata ja sen ytimessä tuo kirosanoista kauhein: ”Inhimillistäminen”.

funny_dog_pictures_country_dog_asks_if_you_are_from_the_cityTälle kauheudelle antoi lähtökuulutuksen kaupungistumisen prosessi, jonka tiiviissä otteessa ihminen kadotti kosketuksen eläimiin. Lannanhajun ja veren maun hävitessä steriiliksi muuttuneen ihmisen mielenmaailmasta, alkoi hän näkemään ihmisyyttä kaikkialla ja kehittämään eläinsuojelulakeja varjelemaan niitä, joiden lantaa ja verta hänen esiäitinsä olivat vielä hetkeä ennen lapioineet. Siasta tuli söpö otus, jolle vaatia oikeuksia sillä hetkellä, kun ihminen ei enää tuntenut sikaa. Kun kalmanlöyhkä oli poistunut hänen nenästään ja kun hänestä oli tullut ”vieraantunut”.

Jos vieraantuminen potkaisi eläinoikeudet liikkeelle, ja jos Disney työnsi niille lisää kyytiä, olivat viimeisenä silauksena tässä prosessissa ymmärtämättömät naiset. Tytöt. Sellaiset, jotka syyllistyvät sentimentaalisuuteen, tunteiluun, jotka juoksevat pitkin peltoja minkkejä tai kettuja vapauttamaan. Yhteiskunnan rationaalisuudesta otteensa kadottaneet, bambeja ja dumboja ympärillään näkevät, siat söpöiksi kuvittelevat, tunteelliset tytöt.

Ja siinä hän seisoo: eläinoikeusajattelun karikatyyri. Kaupungistunut, eläimistä vieraantunut nainen, joka on hieman liian pehmeä, hieman liian tunteellinen otus – sellainen, joka inhimillistää eläimiä, koska ei ole antanut käsiensä suolistaa 954990niiden kuolleita ruhoja. Tämä otus saa tuntea niskavilloissaan kiukun henkäyksiä, kun lannan hajun edelleen sieraimissaan kantavat, rationaalisuuteen vetoavat ja bambeja ampuvat tahot kertovat heille kärsimättöminä kuinka sika on vain sika (on vain sika).

Tuttu narratiivi?

Narratiivit kumpuavat aina tietystä näkökulmasta, tietyn perspektiivin kautta. Ne eivät ole neutraaleita, vaan värittyneitä. Usein nuo näkökulmat ovat poliittisia: niiden pintaan ja juuristoon on kirjoitettu tietty tapa nähdä maailma, tietty maailmankuva, tietty näkemys siitä, kenellä on arvoa ja kenellä ei, kenellä on valtaa ja kenellä ei. Kun tuo politiikka on esille kirjoittamatonta, dogmaattista, vaille perusteluja jätettyä – kun sitä siis pidetään niin itsestäänselvällä tavalla totena, että sen poliittisuutta ei enää nähdä – on kyseessä ideologia. Kuka siis tuottaa karikatyyrin eläinoikeusajattelusta? Kenen intresseihin, kenen tapaan nähdä maailma se perustuu? Mikä on sen poliittinen, ideologinen tausta?

Ianthro1-2hmiskeskeisyys on poliittinen maailmankuva, joka puristaa suurta osaa länsimaisesta väestöstä kiiltävien pihtiensä väliin. Ihmiskeskeisyyden tuottamissa narratiiveissa, maailmaa jäsentävissä kertomuksissa, ihminen on hierarkian huippu, olennoista uljain ja erinomaisin. Huipulle hänet on asettanut joko jumala, jonka kuvaksi hän itsensä mieltää, tai evoluutio, jonka vanhalla tikaspuumallilla hän on halunnut kiivetä korkeimmalle askelmalle. Oli hän sitten jumalan kuva tai evoluution huipentuma, jaksaa hän ylistää erityiskykyjään ja taipumuksiaan vuolaasti, sekä rakentaa niiden varaan ajatuksen erityisarvosta ja tuota arvoa seuraavasta erityisoikeudesta käyttää väkivaltaa suhteessa muihin, asettaa nuo muut silkaksi hyötykäytettäväksi resurssiksi, materiaksi. Luonnosta, ympäristöstä, muista eläimistä tulee biomassaa. Itsessään arvotonta, kasvotonta, hyötykäytettävää tavaraa.

Tuo ihmiskeskeisyys poltti jälkensä länsimaiseen psyykeen erityisesti 1600-luvulta lähtien, jolloin filosofi Rene Descartesin dualistinen ajatus siitä, että16226844697_aa353c4bb5_k vain ihminen on subjekti koko muun todellisuuden ollessa objektien epäkiintoisaa merta, potentiaalista resurssia, välineitä ihmisen edun tavoittelussa, tarttui uuden tiedekäsityksen rataksiin. Toki eläimiä ja ympäristöä oltiin hyödynnetty jo aiemmin, mutta usein tuo hyödyntäminen oli saanut moraalisen ulottuvuuden tiedostavia muotoja: myöskään suomalaisessa perinteessä hirven tappaminen tai metsän kaataminen ei ollut neutraali seikka, vaan asia, johon tuli suhtautua vakavuudella, harkiten, eläintä ja metsää lepytellen. 1600-luvulla moraali kadotti otteensa eläin- ja ympäristökysymyksistä. Eläinten käytöstä, ympäristön hyödyntämisestä tuli ”arvovapaata”, sinällään merkityksetöntä, jotakin yhtä oleellista kuin kuolleen oksan taittaminen. Nykypäivänä tuo kartesiolainen moraali on voimallisempi kuin koskaan.

Juuri ihmiskeskeisyys tuottaa narratiivia vieraantuneesta, inhimillistävästä, sentimentaalisesta kettutytöstä. Maalaa suurella pensselillä karikatyyrejä, joita vastaan ärjyen ponnahtaa, kuuntelematta koskaan, mitä tuolla karikatyyrin alle jääneellä ihmisotuksella on sanottavana. Ihmiskeskeinen ideologia huutaa ympäröivästä kulttuuristamme esille, sitä on mahdotonta paeta, ja sen sanoma on selvä: on itsestäänselvää, että eläimet ovat tuotantovälineitä, että vain ihmisellä on arvoa, että ympäristösuojeleminen on hippien hommaa. Niin itsestäänselvää, että sitä ei tarvitse perustella. Niin itsestäänselvää, että se oikeuttaa hyökkäyksiin, karikatyyreihin, joita sitten pidetään yhtä lailla itsestäänselvinä kuin ihmiskeskeisyyden ideologiaakin.

Pysähdys. Onko eläinoikeustoimija vieraantunut, inhimillistävä bambi-fani?

Vieraantuminen? Juuri eläintuotannosta vieraantunut yhteiskunta on johtanut siihen, että eläimiä käytetään enemmän kuin koskaan, intensiivisemmin kuin koskaan. Nykyinen eläintuotanto on uusi, groteski ilmiö, jonka puitteissa sioista ja naudoista tehdään yhä mekaanisemmassa ympäristössä eläviä tuotantoyksiköitä. Vielä 1500-luvun ihminen olisi luultavasti kavahtanut – lannanhajuisenakin, verenkin peitossa – sitä tapaa, jolla eläin on täysin menettänyt yksilöllisyytensä ja arvonsa, sekä muuttunut nimettömäksi, kasvottomaksi biologiaksi, yhdeksi tuhansista vierellään 5kasvavista, pian lihaksi muuttuvista lajitovereistaan. Tämä on mahdollista vain vieraantuneessa yhteiskunnassa, jossa eläin kohdataan ainoastaan pakastealtaalla tai lautasella. Eläimestä etääntyneessä yhteiskunnassa, jossa ihmisen ei tarvitse nähdä todellisuutta, josta hänen ruokansa on peräisin.

Eläinoikeuskielen synty puolestaan kertoo lähentymisen prosessista, halusta kapinoida vieraantumista vastaan. Historiallisesti se nivoutuu osaksi pyrkimystä katsoa eläinten käytön taakse, tuoda tuon käytön konkretia, piilotettu todellisuus, näkyväksi. Eläinten esille tuonti joko kirjallisesti tai visualisoiden on ollut eläinoikeusajattelun synnyn kulmakivi – halu päästä lähemmäksi sitä eläintä, josta vieraantuminen on mahdollistanut yhä kliinistyvän käytön ja tehostuvan tuotannon. Oli kyseessä sitten Joanne5viktoriaanisen ajan soluttautuja, joka raportoi eläinkoelaboratorioiden väkivallasta ja teurasmarkkinoiden ruoskaa iskevästä silmittömyydestä, 1970-luvun filosofi, joka kirjoitti vavahduttavia yksityiskohtia eläintuotannon pimeästä ja piilotetusta puolesta tai 2000-luvun aktivisti, joka väläyttää esille kärsimyksen kuvamateriaalia, on eläimen ja eläintuotannon tuominen lähemmäs ihmiskeskeisyyyden etäännyttämää yksilöä eläinoikeusliikkeen keskiössä. Polkuhintaan myyty jauhelihapaketti kertoo vieraantumisesta, eläinoikeustoimija puolestaan halusta tuoda kadotettu eläin takaisin (jälki)modernin ihmisen muistiin.

Disney? Eläinten inhimillistäminen, söpöistäminen, limittyy yhteen eläinten laajenevan hyväksikäytön kanssa. Sama 1900-luku, joka toi meille Disneyn, toi meille räjähdysmäisesti kasvavan hampurilaisvuoren. Jokainen tietää, että peurat eivät oikeasti nuku pupujen vierellä, että Babe-elokuvan puhuvia il_340x270.558409936_owudpossuja ei ole olemassakaan. Yhtälailla kuin kettutytöt, ovat Disneyn eläimet karikatyyrejä – sellaisia karikatyyrejä, jotka etäännyttävät toislajisista eläimistä ja noiden eläinten oikeuksia ajavista yhä voimallisemmin. Juuri tämä mahdollistaa kinkkuvoileivän mutustelun Babea katsottaessa – kinkkuihminen tiedostaa nähdyn olevan fantasiaa, karikatyyriä, ja olevan sitä juuri siksi, että se leikkii kaikkien jakamalla tietoisuudella siitä, että peurat ja porsaat eivät itke tai laula. Samalla tapaa kuin naiseksi pukeutuva mies nostaa naurunrymäköitä fobiasta kärsivissä, nostaa ihmiseksi puettu peura viihdearvoa ihmiskeskeisessä mielessä, ja molemmissa logiikka on sama: ”oikeasti” mies ei ole nainen, eikä eläin ihminen. Disneyn eläinkuva kumpuaakin eläinten toiseuttamisesta, sillä sen taustalla loimottaa ihmiskeskeisyyden eläin, se ”oikea” eläin, joka on kaikkea muuta kuin ihminen. Kuvitteellisen Baben takana seisoo todellinen, likainen, puhumaton karju, joka syödään. Disneyn eläinhahmot eivät koristakaan eläinoikeusaktiivin mielenmaisemaa, vaan McDonaldsin lihantuoksuisia pintoja. (Mistä luulet tämän blogin bambikuvan olevan peräisin? McDonaldsin Happy meal -ateriasta.)

Söpöt eläimet, söpöistetyt, inhimillistetyt hahmot, ovat myös tabu-eläimiä, joilla voidaan siirtää huomiota pois moraalisista ongelmista: jos me itkemme kun Babe itkee, jos me kohtelemme koiraa kuin pientä ihmistä, me toki olemme hyviä, eläinrakkaita, hyväksyttäviä olentoja, vaikka söisimmekin sikaa tai pitäisimme koiraeläimen turkista yllämme. Eikö niin? Rakkaus inhimillistettyä kohtaan siivoaa pois sen väkivallan, joka kohdistuu aktuaaliseen, elävään, kasvottomaksi jäävään eläimeen. Inhimillistetty eläin onkin lihansyöjän ehdoton kumppani – ihmisen paras ystävä, joka poistaa kasvottomiksi jäävien eläinten käyttöön ja tappamiseen liittyviä epämukavuuden tunteita, puhdistaa pois ikävät, kiusalliset kysymykset. Söpöistetyt eläimet ovat kiinnike, johon kiiltokuvamaisesti projisoida oma eläinasenne, ja jonka kautta piilottaa, sivuuttaa tuon asenteen todellinen luonne. Niiden ympärille onkin kutoutunut modernin ajan yksi erikoinen ilmiö: söpöjä eläinvideoita netissä tykkäilevät ihmiset, jotka ostavat koirilleen pinkkejä takkeja ja pitävät itseään ”eläinrakkaina” samalla, kun heidän kätensä hamuavat lihaa, nahkaa ja turkiksia.

Tunteet? Etääntynyttä eläinsuhdetta määrittää tunteiden kirjo. Ylemmyydentunto. Halveksunta. Inho. Jopa viha. Ihmiskeskeisyys ei ole tunteista riisuttua, vaan 487871_434739069952261_161462839_nniistä kumpuavaa, niihin nivoutuvaa. Sutta kivääri kourassa jahtaava ei ole puhtaan rationaalinen, tunnekuollut kone. Meistä kukaan ei ole. Häntä ajaa puolukkamättäiden läpi eteenpäin negatiivisten tunteiden kollaasi, ja sen keskiössä viha tuntemattomaksi jäävää sutta kohtaan. Samalla tapaa sian reisilihasta suuhunsa ojentava voi oikeuttaa tekonsa väljähtyneellä, miedolla halveksunnalla, jolla hän sian kaltaisia typeriksi, likaisiksi otuksiksi mieltämiään kanssaeläimiä lähestyy. Ihmiskeskeisyys onkin vahvasti tunnesidonnaista, tunteista kumpuavaa, eikä se voi siten osoittaa heristävää sormeaan kohti eläinoikeustoimijaa. Päinvastoin: tähän kuvioon kettutytöksi parjattu koettaa tuoda myös jotakin positiivista – kykyä empatiaan, vastuuntuntoa, pelottomuutta erilaisuuden edessä. Ja samalla hän ehdottaa, että ihmiskeskeisyyden ideologiaa ja sen ytimessä loimottavia tunnereaktioita jäsennettäisiin myös ajatellen, moraalikeskustelun kautta.

Vieraantunut, tunteikas, inhimillistävä kettutyttö/ituhippi/viherpiiperö on ideologinen konstruktio, joka palvelee tiettyä maailmankuvaa, tiettyä tapaa nähdä todellisuus ja ihmisen suhde muihin eläimiin. Se on keino leimata, hyökätä, marginalisoida, sekä erityisesti keino mitätöidä keskustelu eläinten moraalisesta asemasta. Sen esittäminen herättääkin kysymyksen siitä, miksi keskittyä ad hominem -leimoihin silloin, kun tulisi puhua moraalista. Miksi kohdistaa huomio väitteisiin yksilön taustasta sen sijaan, että puhuttaisiin itse väitteistä?

Descartes, tuo eläinetiikassa pirun asemaan noussut dualisti, ehdotti kolkon eläinkuvansa lisäksi myös jotakin eläinkontekstissakin hyödyllistä. Hän puhui ”anteliaisuudesta” tunteiden perustana ja hyveenä, joka mahdollistaa hyvään pyrkivän tavan hahmottaa muita, jäsentää maailmaa. Anteliaisuus on pyrkimystä irrottautua niistä tunteista, jotka palvelevat hedonismia, sokeutuneita haluja, maailmaa vääristäviä käsityksiä. Antelias ihminen astuu etäämmälle haluista ja sen ympärille solmituista tunteista ja haluaa nähdä todellisuuden myös ajattelun, rationaalisuuden, sekä sitä tukevan tunnemaailman kautta. Hän on valmis esittämään moraalisia kysymyksiä ja valmis vastaamaan niihin ilman, että tukeutuisi fakkiutuneisiin ennakkoluuloihin, ennakkotunteisiin, ideologioihin.

Kenties eläinkeskustelukin vaatii juuri tätä – karikatyyrien sijaan avoimuutta, harkintaa, itsekritiikkiä, halujen avaamista, omien ideologioiden purkamista. Toisen kohtaamista ja kuulemista, oli kyseessä sitten sika tai sian oikeuksia puoltava ihmisolio. Anteliaisuutta.

leparasite-scheme

Vieraantumisen politiikka: maskuliininen mies ja makkara

Miehet syövät lihaa. Totta kai miehet syövät lihaa? Miehet eivät arastele, tunteile. He osaavat ajatella järjellisesti, ymmärtää asiat kuten asiat ovat. Luonnon kiertokulun. Miehet eivät hempeile ja sorru sääliin. He eivät silittele pupuja, vaan syövät niitä, karjaisten leuat rouskuen ”liha on hyvää!”. He ovat kyllin kykeneväisiä tiedostaakseen, että tunteellisuuden sijaan maailma on armottomuuden paikka. Sellainen, jossa elämä tulee kuolemasta, ja jossa tappaminen on luonnollista, miehisyyden rintamerkki. Miehinen mies syö pihviä veren maku kielellään ja tarpoo pitkin metsiä kivääri selässään. Suomalainen, miehinen mies. Ei mikään sivari tai ituhippi, vaan rehti, raavas, suomalainen mies. Sellainen, joka paistaa makkaraa erätulilla ja puhuu syljeksien kettutytöistä ja viherfemakoista.

Stereotypia?

Filosofi Simone de Beauvoir kirjoitti Toinen sukupuoli -teoksessaan tavasta, jolla suuri osa ihmisistä hyväksyy identiteetit simone_de_beauvoir_2annettuina. Heille maailma on ennaltamäärätty ja itsestäänselvä: juuri sellainen kuin minkälaiseksi heitä edeltävät muutama sukupolvea ovat sen kuvanneet. Nainen on tunteellinen, alistuva, monessa mielessä avuton ja kykenemätön; mies itsellinen, vahva, kyvykäs. Raavas. Asiat rationaalisesti näkevä. De Beauvoir korosti, että nämä identiteetit eivät kuitenkaan ole luonnollisia, vaan luotuja, kulttuurin rakentamia. Hänestä niiden kyseenalaistamaton hyväksyminen olikin pahinta, eksyttävää sokeutta – ”huonoa uskoa”. Sen puitteissa me luulemme olevamme luontaisesti sitä, mitä yhteiskunta kertoo meidän olevan. Ja sen turruttamina me emme tule vapaiksi itse määrittää oma minuuttamme. Elämä jää epäautenttiseksi, epäaidoksi, elämättömäksi.

De Beauvoirin aikoihin verrattuna on tapahtunut paljon. Silti identiteettien listalla arvopaikkaa pitää usein edelleen maskuliinisuus – tuo myyttinen kulttuurin rakennelma, jota peniksen omaavien ihmisten odotetaan toteuttavan. Siinä, missä yhtälailla luotu myytti feminiinisyydestä kertoo pehmeydestä, joustavuudesta, huolenpidosta, tunteellisuudesta, riippuvaisuudesta ja harkitsemattomuudesta, kertoo maskuliinisuus kylmäpäisyydestä, ehdottomuudesta, järjellisyydestä, itsenäisyydestä, kontrollista. Siinä, missä naisen odotetaan synnyttävän, odotetaan miehen tappavan. Kunnon miehen. Ja yhteiskunnan odotukset ovat kovat; ne luovat painetta, niiden lonkerot tökkivät joka puolelta, kuristavat otteeseensa. Paine on muiden katseissa, muiden odotuksissa, ja sitä myöden omassa itsetunnossa, kyvyssä nähdä oma minä arvostettavana, hyväksyttävänä. Elämästä tulee vapaiden valintojen sijaan areena, jolla me pyrimme suoriutumaan yhteiskunnan vaateista, sen asettamista tempuista, mahdollisimman mallikkaasti ja siten, ettei kukaan vain huomaisi meidän erottuvan joukosta. Me käyttäydymme tavalla, jolla meidän odotetaan käyttäytyvän, jotta pääsisimme ”kunnon” ihmisten kategoriaan. Kunnon miesten, kunnon naisten.

Tähän vyyhtiin punoutuu myös lihansyönti. Nainen voi ryhtyä kasvissyöjäksi, onhan hän tunteellinen ja siten hieman ymmärtämätön. Pehmeä. Mies sen sijaan ei voi. Mies on silkkaa väkevyyttä, lujuutta ja lihasta. Hän ei voi elää pupunruoalla. Hän näkee asiat kylmäpäisesti, rationaalisesti, ja osaa sanoa leukaperät vahvoina: ”pihviä, kiitos”.

Stereotypia?

Ehkä niin. Identiteetit eivät ole ehdottomia. Tässä tarjottu on karikatyyriä – piikittelevää sellaista. Monet ihmiset kieppuvat kategorioiden, luokkien välissä, jopa leikkivät niillä, irrottautuvat. Monet myös kyseenalaistavat. Peniksen joaquinyou'redoingitwrong_thumb[3]omaavat kanssakulkijat ryhtyvät vegaaneiksi, kieltäytyvät tappamasta, eivät häpeile empatiaa, ja pikemminkin häpeävät sitä maskuliinisuutta, jota kulttuuri koettaa heidän ylleen pakottaa. Leikissä täytyy kuitenkin olla varovainen. Toisinaan siitä saattaa tulla tahatonta mielistelyä, mukautumista, jolloin nainen koettaa sovittaa ylleen maskuliinisuuden veristä puolta saadakseen oikeuden olla itsellinen, osoittaakseen omaa voimallisuuttaan. Siinä, missä penis-ihminen voi luopua aseista, saattaa vagina-ihminen tarttua kivääriin, sännätä ylpeänä hirvimetsälle, ollakseen ”yksi äijistä”. Hyväksytty. Vahva. Tässä prosessissa kyseenalaistaminen jää puuttumaan: miksi vahvuus tarkoittaisi maskuliinisuutta? Miksi naisen tulisi vaatia pihviä tai kömytä metsissä maastovaatteet päällään, jotta hän voisi tuntea olevansa voimallinen? Eikö tämä vain tue stereotypioita, vakiinnuta fakkiutuneita ajatuksia siitä, mitä ”kunnon mieheys” on? (Ja sitä paitsi: Onko edes olemassa ”tosi miehiä”? ”Äijiä”?)

De Beauvoir väitti, että vain kyseenalaistamalla voimme saavuttaa paitsi vapauden, myös kyvyn kantaa vastuuta. Sokea kulttuurin normien seuraaminen oli hänen mukaansa lapsenomainen tila, jossa me ikään kuin elämme fantasiamaailmassa. Tämä tarkoittaa ikuista pakenemista luotuihin identiteetteihin – aivan kuten lapsi voi leikkiä prinsessaa tai prinssiä sifonki viuhuen, mukautuvat aikuiset yhtä fiktiivisiin oletuksiin mieheydestä ja naiseudesta. Ja aivan kuten lapsi, he eivät pysty vastuulliseen elämään sanan varsinaisessa merkityksessä. Sellaiseen, jossa huomioidaan vastuu omaa minää kohtaan (vastuu tehdä omia, kriittisiä valintoja) ja erityisesti vastuu suhteessa muihin. Kysymättä jää, miten identiteettini ja valintani vaikuttavat muihin? Miten ne vaikuttavat maailmaan? Miten minun tulisi toimia, minkälaista identiteettiä minun tulisi toteuttaa, jos haluan arvostaa autenttisella tavalla paitsi itseäni myös muita?

Sillä, että me emme esitä kysymyksiä, voikin olla suuri hinta itsellemme. De Beuvoirin elämänkumppani, filosofi Jean-Paul Sartre korosti vieraantumisen tunnetta. Tapaa, jolla me kadotamme kosketuksen vapaiden valintojen mahdollisuuteen seuratessamme kulttuurin ja yhteiskunnan odotuksia. Meistä tulee ikään kuin omien mielikuviemme tuotteita: me luomme kulttuurisia käsityksiä, joita sitten seuraamme ”luonnollisina”, joiden valtaan me alistumme. Vieraantuminen etäännyttää itsestä: siitä olennosta, joka oli olemassa ennen ensimmäistäkään hänen päälleen asetettua identiteettiä. Se etäännyttää mahdollisuuksien kentästä, vapaudesta valita toisin. De Beauvoirin sanoin, me saatamme kadottaa elämän riemun, muuttua ikään kuin robotiksi, ennalta-IMG_1116asetetuksi olioksi, joka seuraa ennalta-asetettua elämän kaavaa. Käy töissä. Katso televisiota. Työnnä ostoskärryjä supermarketissa. Syö lihaa. Älä vikise, älä valita. Mukaudu. Unohda muut mahdollisuudet. Ole harmaa, ole massaa, ole hiljaa, älä riko rajoja, älä hajota muottia.

Hinnan kantavat kuitenkin usein erityisesti muut olennot. Kun maailmaa lähestytään ilman kysymyksiä, ilman kyseenalaistamista, muuttuu väkivaltakin hyväksytyksi normiksi. Siitä tulee ”luonnollista”, näkymätöntä, asia, johon ei kiinnitetä huomiota. Kuolemasta eläminen muuttuu normiksi. Kunnollisuuden piirteeksi, ”kunnon mieheydeksi”. Huomiotta jää, että ”luonnollisuus” on usein poliittista, että kun me vetoamme ihmislajin historiaan oikeuttaaksemme nykypäivän väkivaltaa, me teemme holtittoman hypyn. Olosuhteet muuttuvat. Kivikauden ihminen ei ole nykypäivän ihminen. Ja kun nykypäivän ihminen vetoaa kivikauden ihmiseen roolimallinaan, hän projisoi, tuottaa identiteettiä, oikeuttaakseen tietynlaista maailmankuvaa.

a3b15706e663c57d50e6e320814940835496301234435d4ec945857b578127ecKun maskuliininen mies puhuu pihvin parhaudesta ja tyrmää muut vaihtoehdot sentimentaalisena hömpötyksenä, hän saattaakin olla lopulta kaikkea muuta kuin voimallinen ja itsellinen. Hän on mukautunut annettuun rooliin, vieraantunut itsenäisyyden ja vapauden mahdollisuudesta. Jotakin jää uupumaan. Kyky olla kyllin voimallinen, jotta voisi astua odotusten ja tarjottujen identiteettien ulkopuolelle, olla hetken vapaa. Ja kyky kantaa vastuu omien tekojen seurauksista muille, kyky olla kyllin voimallinen sanoakseen ”ei” niille teoille, jotka tuhoavat muita.

Vapaus on lopulta suhteellista. Meistä jokainen on kulttuurin läpitunkema, jokainen noudattaa jonkinlaisia odotuksia, ennaltamäärättyjä malleja. Täysin vapaa, itsellinen olento on illuusio. Kukaan ei ole täydellinen. Ei yksikään. Me kaikki haparoimme jonkinlaisten paineiden alla. Aivan kaikki. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että ainut vaihtoehto on turruttaa oma mieli, oma tapa elää, kulttuurin koneistojen jyrinään. Täydellisen vapauden ja täydellisen vieraantumisen, luovuttamisen, välillä on lähes lukematon määrä asteita. Ja jotta näillä asteilla voi liikkua, täytyy aluksi katsoa, edes kerran, ovatko identiteettimme todella ”luonnollisia” tai tuotettuja. Onko tosiaankin ”luonnollista”, että ”kunnon mies”, maskuliininen peniksenkantaja, kohtaa eläimet vain lihana?

De Beauvoir korostikin sitä, että mies voi valita maskuliinisuuden, ja nainen feminiinisyyden – kunhan hän on tullut tietoiseksi niiden kulttuurisesta taustasta ja aluksi esittänyt itselleen kysymyksen, ”haluanko minä olla tätä?”. Ja kunhan hän on kyvykäs kantamaan vastuun teoistaan. Tähän voisi lisätä: vaginan omaava voi valita maskuliinisuuden, peniksen omaava feminiinisyyden, tai mitä tahansa variaatioita näiden väliltä ja näiden tuolta puolen, jahka hän pystyy kyseenalaistamiseen ja vastuuseen. De Beauvoir ei puhunut lihansyönnistä, mutta vastuu ulottuu myös ihmislajin ulkopuolelle.

Ole siis maskuliininen, jos haluat. Vie maskuliinisuus stereotyyppiseen huippuunsa, kulje lihakset mylvien ja harrikan pärinästä öljyrasvaisin käsin unelmoiden. Siinä on puolensa. Mutta vain, jos osaat myös kyseenalaistaa, ja jos pystyt ymmärtämään, että mikään identiteetti ei oikeuta systemaattista väkivaltaa muita kohtaan.

sikatilasastamala2014_04

Akrasia, eli miksi ihmiset syövät lihaa?

Hän tietää kaikki argumentit. Hän on kuullut eläinten hyvinvoinnista ja oikeuksista, nähnyt videoita siitä, mitä eläimille tapahtuu, kun ”kuluttaja” ei ole katsomassa. Hän on kuullut ympäristökysymyksistä ja siitä kuinka lihansyönti nopeuttaa ilmastonmuutosta. Hän on kuullut kolmansien maiden nälänhädästä ja vilkaissut raportteja tavasta, jolla eläintuotteiden kulutus nakertaa leipää pois maailman köyhimmiltä. Ja silti: hänen ostoskassiinsa ja pian ruoansulatusjärjestelmäänsä ilmestyy juuri niitä asioita, joiden kulutusta hän ei kykene rationaalisesti puoltamaan. Steriilillä kielellä ilmaistuna makkaraa, maitoa ja munia. Biologisella kielellä kerrottuna lihaksia, eritteitä ja munasoluja.

Suuri osa ihmisistä syö lihaa siksi, että uskoo sen olevan oikeutettua. Monet heistä eivät osaa tuota oikeutusta selkeästi tarjota tai nimetä, ja kenties siksi he ärähtävät turhautuneena itsepäisen kriitikon, usein ”ituhipiksi” parjatun vegaanin, sitä heiltä kysyessä. ”Se nyt vain on niin!”, ilmoittaa turhautunut taho varmana siitä, että vaikka hän itse saattaa upota ärtyneen pökerryksen suohon kyseenalaistavien kysymysten edessä, on universumin moraalikirjassa tarkempi argumentti selkeäsanaisesti kirjattuna. Kaikkihan sen tietävät. Joku kyllä osaisi kertoa. ”Älä hulluja kysy.” ”Tietysti se on niin.”

Näiden turhautuneiden tahojen rinnalla kulkee kuitenkin nopeasti kasvava joukko niitä, jotka ovat huomanneet, että puoltavaa argumenttia ei löydy. Universumin moraalikirja on typötyhjä. He ovat väitelleet asian halki ja puhki, poikki ja rikki, vain huomatakseen, etteivät pysty tarjoamaan järjellistä, kestävää syytä eläintuotteiden kuluttamiselle. Ja silti, monet heistä edelleen työntävät suuhunsa haarukallisia maksalaatikkoa. He toimivat siis järkensä vastaisesti, usein surutta, toisinaan taas epämukavan, sanoja kaihtavan syyllisyyden saattelemina. He myös usein vaativat, että heitä ei ”syyllistettäisi”, jotta epämukavuus ei rikkoisi siedettävyyden rajoja. ”Älä paasaa”.

Länsimainen ihmiskuva perustuu rationaalisuuden varaan. Ihminen on järjellinen, rationaalinen olento, joka lähestyy maailmaa tunteiden tai intuitioiden sijaan analyyttisesti, loogisesti, tieteellisesti. Juuri tätä ihmiskuvaa on käytetty perusteena ihmisen erottamiselle muista eläimistä: siinä, missä ihminen hahmottaa todellisuutta aivojen rationaalinen koneisto ajatuksia uhmakkaasti hehkuen, hahmottavat muut eläimet maailmaa toisin (tunteiden, viettien, aistien kautta). Kyseistä erottelua voisi helposti rusikoida alas, mutta jääköön se tuonnemas.

Tärkeää tässä kohden on kysyä: eikö ole paradoksaalista, mikäli juuri se tekijä, jolla on pyritty oikeuttamaan eläinten hyväksikäyttöä (ihmisen rationaalisuus), on seikka, jonka ihminen tuossa hyväksikäytössä sivuuttaa? Toisin sanoen, jos me olemme huikean rationaalisia, aivomassan ja neuronien määrittämiä otuksia, miten me voimme sivuuttaa tuon rationaalisuuden silloin, kun pohdimme eläinten kohtelua?

Epärationaalisuus puhutti jo antiikin filosofeja. Sokrates pohti epärationaalisten, jopa irrationaalisten valintojen tekemistä ja pyhässä uskossaan ihmisen haluun keskittyä totuudelliseen elämään väitti niiden olevan lopulta mahdottomia. Jos joku toimii epärationaalisesti, hän ei vielä ole oppinut tuntemaan totuutta. Eläinoikeusliike ja eläinetiikka vaikuttavat uskovan samaan teesiin. Mikäli ihminen syö lihaa, hän ei ole vielä kuullut vaadittuja, rationaalisia syitä valita toisin. Maailma muuttuu vegaaniseksi, jos sille vain tarjotaan kylliksi järjellisiä argumentteja tai loogista todistusaineistoa.

Ehkä myös eläinoikeusliike ja eläinetiikka syyllistyvät tässä paradoksiin: vaikka ne pyrkivät kyseenalaistamaan rationaaliseen erinomaisuuteen perustuvaa ihmiskuvaa ja asemoimaan ihmisen yhdeksi lajiksi muiden eläinten joukossa, nojaavat ne samalla vahvasti juuri tuohon samaiseen kuvaan pyrkiessään ajamaan muutosta. Ihminen ryhtyy vegaaniksi, sillä ihminen on rationaalinen.

Kun ihminen toimii vastoin parhainta ymmärrystään, syyllistyy hän ”akrasiaan”. Akrasia on yksi filosofian perusongelma: miten on mahdollista, että rationaalinen ihminen toimii vastoin järkeään? Ja silti, toisin kuin Sokrates halusi uskoa, tuo mahdollisuus tulee toteen kaikkialla ympärillämme. Ongelma on tosi. Me toikkaroimme halki elämän toimien tavoilla, joiden tiedämme olevan typeriä. Me elämme epäterveellisesti, käyttäydymme lyhytnäköisesti, poltamme siipiämme – ja jotkut meistä ostavat sitä makkaraa vastoin parasta ymmärrystään.

Rationalistit, kuten Spinoza ja Descartes, tarjosivat akrasialle selkeän selityksen: tunteet saavat ihmisen tolkuttomuuden tilaan, jossa he eivät enää osaa seurata järkeään. Tunteisiin liittyy halu ja hedonismi, jolloin me näemme järjellisesti pahat tai huonot asiat äkisti hyvässä valossa ja kuljemme niitä kohti kourat kurollaan, välittämättä muusta. Ovatko lihansyöjät siis hedonismin sokaisemia? Ne vegaanit, jotka saavat tyrmistyneiltä lihansyöjiltä kuulla vuolaita selvityksiä siitä kuinka ”pekoni on vaan niin hyvää”, voinevat nyökätä.

Halut ja niihin liittyvät tunteet tarpovat jatkuvasti järjen edelle ja saavat meidät perin holtittomiksi, itsekkäiksi, hölmöiksi. Halut liittyvät erityisen voimakkaasti kulutusyhteiskuntaan, joka perustuu halun tuottamisen varaan. Meille kerrotaan median ja mainonnan kautta alati, mikä meille tekisi hyvää, mikä olisi tavoiteltavaa, ja samalla sielumme perukoille iskostuu sinnikkäitä haluja ostaa tämä tai tuo seikka, toimia noin tai näin. Haluista ja niihin liittyvistä tunteista tulee lopulta identiteetin muoto: me olemme, mitä me haluamme, ja me tunnemme vahvasti, että juuri näin meidän tuleekin haluta.

Yksi selitys onkin, että akraattiset lihansyöjät ovat kulinarismin sokaisemia, ja aivan liian valmiita seuraamaan halujaan lihatiskin äärelle. Halu, maku, jopa mässäily menee järjen ja lopulta moraalin edelle. He eivät halua ajatella rationaalisia perusteita sen enempää, he siirtävät ne syrjään, keskittyvät haluun, seuraavat markkinoinnin viestejä siitä kuinka ”kunnon ihminen” syö palvia. Jotkut heistä lipuvat haluun liittyvien tunteiden mukana vieläkin pidemmälle. He kiukustuvat kritiikistä vereslihalle ja tiuskivat niille, jotka pyrkivät muistuttamaan heitä syrjään siirretystä. Mitä siinä iniset! ”Pihvi on hyvää!”

Hedonismi, halujen perässä haparointi, on seikka, jota ei kuitenkaan voi täysin sysätä yksilön vastuulle. Jo Aristoteles painotti, että akrasia on yhteiskunnallisesti, poliittisesti tuotettu seikka. Yhteiskunnan tulisi tuottaa rakenteita, aina koulutuksesta talousjärjestelmään, jotka tukevat yksilön moraalista kasvua ja samalla poistavat akrasian mahdollisuutta. Nykyinen yhteiskunta kuitenkin perustuu akrasian varaan – huima kulutuksen tahti mahdollistuu vain sitä kautta, että yksilöt tekevät jatkuvasti hedonistisia, järjen ja moraalin vastaisia valintoja.

Samainen yhteiskunta myös mahdollistaa sen, että me emme joudu kohtaamaan tätä ristiriitaista tilaa, sillä se jatkuvalla mainonnan ja median virralla kertoo meille, että me toimimme oikein. Että kaikkihan näin toimivat. Kai sinä haluat olla aivan kuten kaikki muutkin? Älä siis ajattele liikoja!

Lopulta akrasia liittyykin politiikkaan ja identitettiin. Eläintuotantoon vahvasti nojaava yhteiskunta tuottaa meille narratiiveja siitä, kuinka eläintuotteet ovat ”hyvää” ja kuinka niiden haluaminen on ”luonnollista”. Samalla se tuottaa identiteettiä, sillä suunnatessaan haluja, se myös kertoo, minkälaisia meidän tulee olla. Hyvä ihminen on ihminen, joka toimii markkinoinnin tarjoaman kuvaston mukaisesti: joka kuluttaa paljon, ostaa uusimman älypuhelimen, käy crossfitissä, hankkii kaksi ja puoli lasta, lentää rantalomille… sekä syö lihaa, juo maitoa, mutustaa kananmunia, pukeutuu nahkaan, haluaa turkiskauluksen huppuunsa.

Tässä identiteetin tuottamisessa keskeistä on vaade mukautua, sekä sanktiot, jotka seuraavat ryppyilyä, kritiikkiä, sopeutumattomuutta. Jos toimit kulutusyhteiskunnan rakentamien ja suuntaamien halujen vastaisesti, olet epäilyttävä, ja saat olallesi kasan nimitteleviä stereotypioita, aina ”kettutytöistä” ”viherpiiperöihin”. Nämä stereotypiat toimivat varoituksena muille, kehotuksena mukautua. Ja ne todella toimivat: varmasti moni kaihtaa lihansyönnin lopettamista juuri siksi, että ei halua tulla pilkatuksi, leimatuksi, vähätellyksi, ”erilaiseksi”.

Akrasia siis kehittyy halujen ja identiteetin varaan. Se on yksilöllinen kysymys, sillä meistä jokainen on vastuullinen suuntaamaan omia tekojamme tavalla, joka mahdollistaa arvokkaan elämän ja hyvinvoinnin myös muille. Mutta se on myös yhteiskunnallinen kysymys, sillä lopulta yhteiskunta puskee meitä tietynlaisiin ratkaisuihin, tietynlaisiin tapoihin muodostaa käsityksiä omasta minästä ja kohdella muita.

Eläinkysymystä, vegaanisuutta ja eläintuotteiden kulutuksen kritiikkiä ei voidakaan erottaa yhteiskunnasta. Pelkkä eläineettinen argumentointi ei riitä. Tarvitaan myös kulutusyhteiskunnan kiiltäviä pintoja raapivaa kritiikkiä, sekä ehdotuksia siitä, minkälainen yhteiskunta tarjoaisi meille kylliksi eheyttä ja tasapainoista harkintaa, jotta akrasia muuttuisi yhä harvinaisemmaksi.

Minkälainen koulutusjärjestelmä takaisi sen, että ihminen haluaisi elää muut huomioonottavalla tavalla? Minkälainen sosiaalijärjestelmä tukisi ihmistä kasvamaan kohti moraalisesti harkitsevaa suuntaa? Minkälainen talousjärjestelmä vakiinnuttaisi meihin sokaistuneiden halujen seuraamisen ja muut välineellistävän asenteen sijaan kyvyn etsiä tasavertaisuutta? Mitä rajoja tulisi asettaa mainonnalle ja markkinoinnille, jotta ne osoittaisivat edes jonkinlaista moraalista selkärankaa suhteessa maapalloon ja sen asukkaisiin?

Jokainen voi purkaa omaa akrasiaansa henkilökohtaisella tasolla, miettien tapoja, joilla haluja ja identiteettiä tuotetaan. Olemalla kyllin rohkea, jotta voi sanoa ”ei” valmiiksi annetulle. Samalla lihansyöntiin liittyvät paineet ja akrasia paljastavat, että eläinoikeuskysymys ei ole vastakkainen suhteessa muihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Samat rakenteet, jotka tekevät eläimistä tuotteita, tekevät ympäristöstä silkkaa resurssia ja ihmisistä konemaisia, autenttisuuden kadottavia, itsekeskeisiä kuluttajia – tai tuon kulutuksen hinnan maksavia marginalisoituja köyhiä.

Eläinkysymys onkin yhteiskunnallinen kysymys, ja palauttaa meidät filosofian alkujuurille: mitä on hyvä, muut huomioonottava elämä, ja miten sitä poliittisesti tuetaan sekä rakennetaan suhteessa muihin ihmisiin, eläimiin ja ympäristöön? Akrasia voi kukoistaa vain yhteiskunnassa, joka ei näe arvoa itsekeskeisen hyödyn ja nautinnon ulkopuolella.

Kärsitkö siis akrasiasta? Avaa lihansyöntiin liittyvää identiteettiä ja tapoja, joilla yhteiskunnan eri tahot tuottavat käsitystä eläimistä ruumiinosina, tuotantokoneina, joiden haluaminen ja syöminen on hyvää, luonnollista. Etsi vaihtoehtoisia tapoja tuottaa käsitystä omasta minästä, sekä erilaisia näkökantoja siihen, mitä on olla sika tai kana. Älä pahastu meistä ”moralisoijista”, sillä meilläkin on vielä paljon opittavaa.