Lihaparadoksi: Kun eläin katosi lihasta

Länsimaissa huoli eläinten hyvinvoinnista on kasvanut voimakkaasti. Samalla lihaa kulutetaan yhä enemmän. Tutkijat puhuvatkin ”lihaparadoksista”, jonka pyörteessä sama henkilö sekä paheksuu tehotuotantoa että tukee sitä ostopäätöksillään.

Dissonanssi ja eläimen unohtaminen

Empiirisissä tutkimuksissa on havaittu, että lihaparadoksia ylläpitää kognitiivinen dissonanssi, jolloin moraalinen arvo (eläinten hyvinvointi) ja tekojen seuraukset (lihansyönti) pidetään toisistaan irrallaan. Lihan kulutus siten ikään kuin leijuu omassa kammiossaan, missä eläimiin kytkeytyviä eettisiä kysymyksiä ei muisteta.

Tutkijoiden mukaan tällaiseen jaotteluun liittyy läheisesti dissosiaatio, jolloin liha erotetaan sen alkuperästä. Eläimen hyvinvoinnista huolta kantava ei siten muista sitä elänyttä eläintä, josta liha otettiin. Eläimestä ja lihasta tulee eri käsitetodellisuuksia: yhdessä todellisuudessa on elävä eläin ja halu suojella sitä, ja toisessa puolestaan valmis tuote sekä sen syöminen. Nämä todellisuudet eivät kohtaa ja niitä pidetään aktiivisesti erillään.

Prosessi edesauttaa sitä, että lihansyönnin hetkellä empatia eläimiä kohtaan laskee. Kun henkilö siis ahmii työpäivän päätteeksi kyljystä, ei hän tuolla hetkellä mieti lihan alkuperää tai eläinyksilöiden perspektiiviä. Mitä hanakammin henkilö unohtaa lihan alkuperän, sitä mieluummin hän myös pitäytyy kyljysaterioissa. Mainonta tukee dissosiaatiota, ja siten eläintuotepakkaukset eivät yleensä sisällä jälkiä eläinyksilöistä. Kyljysmuovissa ei ole kuvaa lehmästä, eikä jauhelihassa ole jäljellä merkkejä eläneestä eläimestä.

Samalla saatetaan harjoittaa ”tarkoituksellista tietämättömyyttä”, joka aktiivisesti aliarvioi vaikkapa eläinten mielen kykyjä ja välttää eläinten hyvinvointiongelmia koskevaa tietoa. Tutkimukset kertovat, että erityisesti eläinten toimijuutta – sitä, että sikakin on ajatteleva otus – vähätellään tarkoituksellisesti. Mitä enemmän eläintä syödään, sen alhaisempana sen mielenkykyjä pidetään. Saara Kupsala, Markus Vinnari et al. ovat osoittaneet, että myös Suomessa kanojen, eli eniten käytetyn tuotantoeläinryhmän, mieli arvioidaan muita alemmaksi.

Hyvä uutinen tässä kehnossa tilanteessa on se, että lihaparadoksia voi poistaa. Yksi suora reitti löytyy dissosiaation heikentämisestä, jolloin ihmisiä muistutetaan niistä eläimistä, joista liha on peräisin. Siten jo eläimiä koskevien kuvien lisäämisen liharesepteihin on todettu vähentävän ihmisten halua syödä eläintä. Eläin-liha -yhteyden esille kirjaaminen – lihan taustalla olevan eläinyksilön korostaminen – onkin hyvin tehokas tapa välttää lihaparadoksia.

Kun eläimestä tulee ”joku”, eli yksilö, jolla on mieli, voi alkaa vaikuttaa ilmeiseltä, ettei se ole ruokaa. Tutkimusten mukaan eläimestä muistuttaminen nostattaakin empatiaa ja samalla inhoa itse teurastusta ja lihaa kohtaan. Aivan, kuten inhoaisimme ajatusta ihmisen kankusta lautasella, alkaa ajattelevan, kokevan eläimen syönti vaikuttaa vieraalta.

Valta

Kaikkia eläimen esille tuonti ei kuitenkaan vakuuta. Miehet liittävät lihansyönnin usein maskuliiniseen identiteettiin. Tästä syystä siinä, missä naiset reagoivat eläimistä muistuttamiseen lisääntyvällä empatialla ja halulla kokeilla kasviruokavaihtoehtoja, jotkut miehistä jopa lisäävät lihankulutushalujaan. Tutkijat uumoilevat tämän johtuvan siitä, että miehiä kasvatetaan useammin hierarkkiseen, kilpailua ja valtaa korostavaan ajattelutapaan. Erilainen yksilö ei olekaan empatian kohde vaan olento, joka täytyy haalia oman vallan alle. Näissä tapauksissa lihansyöjä tietää, että eläin on ”joku”, ja juuri siksi pyrkii osoittamaan valtaa eläintä kohtaan. Pihvinpureskelusta tulee tapa sanoa ”Minä olen pomo”.

Kysymys ei rajaudu sukupuoleen. Myös nainen voi omata hierarkkisen, valtaa hakevan identiteetin. Tällöin nainen saattaa lähteä metsästysreissulle siksi, että vallankäyttö suhteessa eläimiin on keino toteuttaa identiteettiä – jahtaaminen sekä tappaminen muodostuvat väyliksi osoittaa valta-asemaa tietynlaisena ihmisenä. Pahimmassa tapauksessa eläimen näkökulmasta muistuttaminen herättää uhmakkaita defenssejä, jolloin henkilö metsästää entistäkin enemmän.

Identiteetin rakentaminen hierarkioiden ja vallan varaan on kuitenkin hutera teko. Identiteetin tai minuuden tuottaminen on toki helpointa osoittamalla valtaa suhteessa muihin, mutta helppous on usein rohkeuden vastakohta. On haastavampaa ottaa muut huomioon – ja samalla juuri niin tekeminen on rakentavin vaihtoehto. Mitä jos valitsisi sekä ihmiset että muut eläimet? Entä, jos ei enää etsisi valtaa vaan taitoa edesauttaa myös muiden eläinten elämää? Mitä, jos paikantaisi ihmisen erityislaatuisuuden tähän – kykyyn valita sellainen ruokavalio ja elämäntapa, joka aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa muille?

Olen pohtinut tätä teemaa myös aiemmassa akrasia-blogissani. Akrasia on vanha filosofian termi, jolla viitataan tilaan, missä käyttäydymme arvojemme vastaisesti. Klassikkofilosofeilta voikin löytää kelpoja keinoja myös lihaparadoksin ratkaisemiseksi. Rene Descartes tarjosi akrasiaan vastaukseksi anteliaisuutta: sitä, että noudatamme hyvää tahtoa suhteessa muihin sekä pyrimme antamaan heille tekojemme kautta tukea.

Descartesin vastaus sopii hyvin valtakysymykseen. Siinä, missä valtaa hakeva kokee, että muiden tukeminen on itseltä pois, keskittyy anteliaisuus siihen, että muiden hyvän elämän tukeminen on osa myös omaa kehitystä. Hyvän tahdon toteuttaminen, itsestä antaminen, on lopulta kaikkien etu. Tämä pätee myös eläinsuhteeseen. Anteliaisuus eläinten elämää kohtaan edesauttaa kaikkia.

Jos dissonanssia voi poistaa tuomalla eläimen perspektiivi esille, voikin valtahakuisuutta poistaa muistuttamalla siitä, että vallan sijaan keskeistä elämässä on hyvä tahto, anteliaisuus muiden edessä. Identiteetin rakentaminen hierarkioiden ja vallankäytön sijaan hyvän tahdon varaan on ehkä hedelmällisin askel, mitä ihminen voi ottaa.

Kun liha ei enää tarvitse eläintä

Viime aikoina on otettu nopeita harppauksia suuntaan, jossa lihaa voidaan tuottaa myös ilman eläinalkuperää. Asiaa koskevissa kommentaareissa on esiintynyt helpottava ajatus: teknologian kehittyessä ruoantuotanto voi kohentua siten, että eläintuotanto jää turhaksi. Matka kasviproteiinista yhä maukkaammaksi pihviksi tapahtuu ilman sitä kivuliasta välivaihetta, jossa tuo proteiini kulkee eläinkehon läpi. Tämä on ilmastoystävällistä ja edullista myös terveydelle. Ennen kaikkea se on ystävällistä eläimiä kohtaan.

Tulevaisuudessa eläin ei jääkään lihasta pois siksi, että lihan alkuperä unohdetaan, vaan siksi, että liha ei ole enää eläintä. Jotta tuonne tulevaisuuteen pääsee, täytyy vapautua lihaparadoksin otteesta sekä muistaa, että eläin on mielellinen, ajatteleva yksilö – sellainen, jonka paikka ei ole lautasella.

cow-and-calf

 

Lähteitä

Bilewicz, M.; Imhoff, R. & Drogosz, M. (2011) The humanity of what we eat: conceptions of human uniqueness among vegetarians and omnivores. European Journal of Social Psychology 41 (2): 201-209.

Bratanova, Boyka; Loughnan, Steve and Bastian, Brock (2011) The effect of categorization as food on the perceived moral standing of animals. Appetite 57(1): 193–196.

Dowsett, Elisha; Semmler, Carolyn; Bray, Heather; Ankeny, Rachel & Chur-Hansen, Anna (2018) Neutralising the meat paradox: Cognitive dissonance, gender and eating animals. Appetite 123: 280-288.

Kunst J.R. & Hohle, S. (2016) Meat eaters by disassociation: How we present, prepare and talk about meat increases willingness to eat meat by reducing empathy and disgust. Appetite 105: 758-774.

Kunst, J.R. & Haugestad, C. (2018) The effects of dissociation on willingness to eat meat are moderated by exposure to unprocessed meat: A cross-cultural demonstration. Appetite 120: 356-366.

Kupsala, Saara, Vinnari, Markus, Jokinen, Pekka and Räsänen, Pekka (2016) Public perceptions of mental capacities of nonhuman animals: Finnish population survey. Society & Animals 24 (5): 445¬–466.

Kupsala, Saara (2018) Contesting the meat–animal link and the visibility of animals killed for food: a focus group study in Finland. Food, Culture & Society 21(2): 196–213.

Loughnan, Steve; Bastian, Brock and Haslam, Nick (2014) The Psychology of Eating Animals. Current Directions in Psychological Science 23(2): 104-108.

Loughnan, Steve; Haslam, Nick & Bastian, Brok. (2010) The role of meat consumption in the denial of moral status and mind to meat animals. Appetite 55: 156-159.

Onwezen, Marleen & van der Weele, Cor (2016) When indifference is ambivalence: Strategic ignorance about meat consumption. Food Quality and Preferance 52: 96-105.

 

Mainokset

Tunne, identiteetti ja eläin

Rationaalinen, tunteellinen apina

Länsimaisessa ajattelussa moraali oli pitkään periaatekysymys. Tärkeintä oli nimetä yleisiä, rationaalisia sääntöjä sille, miten toimia, löytyivät ne sitten vanhan testamentin käskyistä tai brittifilosofin kynttilänvalossa laadituista arvo-algoritmeista. Taustalla oleva ihmiskuva oli rationalistinen ja ylpeili sillä, että me olemme puhtaan järjellisiä otuksia, joiden tulee hallita ja typistää tunteiden vaikutusta. Varsinkaan ”tärkeissä asioissa”, vakavuutta vaativissa suurissa kysymyksissä, yhteiskunnan, politiikan ja moraalin alueilla, ei tunteiden saanut väristä saatikka mekastaa. Ideaali-ihminen raapusti neutraalisti paperille loogisia yhtälöitä, joista kaikki saattoivat olla samaa mieltä.

Sitten tunteet työnsivät jalkansa oven väliin ja huikkasivat, että moraali rakentuu myös niiden varaan. ”Ihminen ei ole rationaalinen kone”, ne sanoivat ja osoittivat kohti tapaa, jolla viha, ylemmyys, pelko, inho, ihailu, yhteenkuuluvuus, rakkaus tai empatia voivat ohjata sitä, miten ja miksi me muita kohtelemme. Tunteet olivat oikeassa: jokin rationalistisessa ihmiskuvassa oli ontunut ja kompuroinut jo pitkään. Kun sen hahmottelema ideaali-ihminen tarjosi yhtälöitään muille, olivat muut alati eri mieltä. Järjellisyys ei johtanutkaan yksimielisyyteen, tiedosta väiteltiin, logiikka ei vakuuttanut kaikkia, eikä moraalin ja yhteiskunnan säännöistä päästykään sopuun, vaikka niistä jankattiin vuosituhansia. Tämä soraisa kirjavuus johtui siitä, että ihmisten eri tunnereaktiot saivat nämä käyttämään ja tulkitsemaan järjellisyyttä sekä tietoa eri tavoin. Logiikka näyttää erilaiselta eri tunteiden valossa.

Tunteet vaikuttavat meissä vähintäänkin ja usein ennen kaikkea piilotetusti. Järjelliseen objektiivisuuteen uskova saattaa olla tunteiden läpivärittämä ilman, että tiedostaa asiaa lainkaan, ja siten vaikkapa uusliberalistisessa talouspolitiikassa ”järjen” nimissä kahlaava voikin olla ylemmyyden, ahneuden ja ylpeyden navigoima. Me valitsemme tietoa tunteiden perusteella. Me seulomme politiikkamme, moraalimme ja tapamme orientoitua muihin tunteiden kautta.

Järjen ja tunteiden jännite näkyy myös eläinsuhteessa. Järjen ylivalta heijastui eläinetiikkaan, joka pitkään keskittyi rationaaliseen pohdintaan. Peter Singer, Tom Regan ja monet muut 1900-luvun eläinfilosofian merkkinimet korostivat, että eläinten arvottaminen ei ole tunnekysymys, ja että eläinten vakavaa huomioonottamista voi puoltaa puhtaasti järkiargumentein. He olivat sisäistäneet oletuksen, jonka mukaan vakavuus on tunteettomuutta. Oikeassa he olivat siinä, että eläinten yksilöarvoa ja oikeuksia voi puolustaa rationaalisesti, ja että itse asiassa logiikka vaatii eläinten aivan uudenlaista yhteiskunnallista kohtelua – jo järki osoittaa, että eläinteollisuus on irvokasta. Järkeä tarvitaan, kriittinen ajattelu mahdollistaa radikaalisti uusia, kestävämpiä tapoja toimia. Sen ohelle kaivataan kuitenkin myös tunteiden roolin tiedostamista.

Suuri osa eläinasenteista on tunteiden johdattamia. Esimerkiksi ylemmyys, nautinnot ja ahneus ohjaavat tapaa, jolla eläimet nähdään ensisijaisesti hyötykäytettävänä materiaalina, ei oman mielensä määrittäminä yksilöinä. Rakkaus ja kiintymys opastavat rutistamaan koiraa, kun taas kliinisyydeksi puettu ahneus lihaan tai voittoon ohjaa rakentamaan karsinoita, jotka ahtaudellaan ajavat siat mielenhäiriöihin. Me olemme yksinkertaisia otuksia, jotka harvoin huomaavat tunnepitoisuuttaan. Metsästäjä on tunteellinen, maitotilallinen on mennyt tunteisiin, MTK:n edustaja on tunteiden vallassa. Samalla kriittisempi taho voi seurata empatiaa ihmetellen syvästi sitä, miksi joku haluaisi viettää lauantaiaamunsa ampuen sorsia päiviltä tai täyttäisi vapaaehtoisesti ja vaihtoehdoista huolimatta suolistonsa sellaisen olennon kuolemalla, jolla joskus oli mieli.

Niin kauan, kun näitä asetelmia, joissa tunne vie ajattelua, ei avata, jää keskustelu kuoppiin. Me luulemme, että vastakkain ovat erilaiset tiedolliset, järjelliset argumentit, vaikka todellisuudessa vastakkain ovat tunnereaktiot. Yhdelle on itsestäänselvää, että eläimiä kasvatetaan ruoaksi, koska hän on oppinut tunteisiin, joiden puitteissa eläimet ovat hyötykäyttöä varten. Toiselle taas on itsestäänselvää, että mielen omaavia ei tapeta, sillä häntä määrittävät ne tunteet, jotka avittavat näkemään eläimissä lihan lisäksi kokemuksellisuutta. He inttävät, ihmettelevät toisiaan, turhautuvat ja huutavat: ”Tuohan on absurdia, mikä sinua riivaa, miksi et näe, helvetti sentään?”

 

(Laji)identiteetti

Järjen ja tunteiden ristivedossa kohoilee identiteetti, joka sekin vaikuttaa moraaliin. Se, miten ihminen kuvaa itseään, mitä ideaaleja hän ympärilleen piirtää, ohjaa myös hänen tapaansa nähdä maailma ja muut. Neutraaliutta ja kliinistä järkeä tavoitteleva voi irrottautua empatian puuskista silloin, kun nämä epämiellyttävästi vaatisivat häneltä jotakin. Kärsimystä on usein vaivatonta sivuuttaa, mikäli julistaa itselleen, ettei myötäelämistä tarvita. ”Ei pidä mennä niin tunteisiin”, hokee moni nykyihminen kieltäytyessään tunnistamasta epäkohtia ja muiden hätää, ja samalla minäkuvasta, halusta olla Rationaalinen Ihminen, tulee moraalisen apatian lähde. Tämä pätee erityisen usein suhteessa muihin eläimiin. ”Syö, älä myötäelä”, voisi olla pihviä markkinoivien tahojen slogan.

Identiteetti määrittää eläinsuhdetta myös laajemmin. Rationaalisen ihmiskuvan rakentamisessa muut eläimet asetettiin vastakohdaksi: jotta ihminen saatettiin nimetä järjelliseksi, ainutlaatuiseksi jumalan kuvaksi, täytyi peurat, sudet ja satakielet luokitella järkeä tai jopa mieltä vailla olevaksi biologiaksi. Ihmisidentiteettiä pystytettiin siis kiistämällä tai aliarvioimalla eläinten mieltä. Tämä halu erontekoihin näkyy edelleen ja ohjaa monien sinnikkäitä väitteitä siitä, että eläimet ovat jotenkin tympeitä, typeriä ja kyvyttömiä otuksia, joita ei tarvitse ottaa vakavasti huomioon. Väitteet ja eronteot ovat virheellisiä, sillä mieli elää myös eläimissä mitä kirjavimmilla tavoilla, eri muotoja saaden ja eri tavoilla esiin tullen. Silti halu uskoa puhtaan järjelliseen, uniikkiin ihmiseen leimaa yhteiskuntaa – me haluamme olla se keinoäly, jota pyrimme luomaan samalla, kun emme suostu tunnistamaan eläinälyä kaikkialla ympärillämme.

Koska me olemme paitsi järjellisiä, myös tunteellisia otuksia, olisi ihmisyyden itsemääritelmä syytä kirjoittaa uudelleen. Ihminen on järjen ja tunteiden limittymissä usein ymmällään ja lähes aina jokseenkin tiedostamatta kulkeva olento. Meitä ei voi asettaa jumalallisen älyn eteerisille keitaille, me olemme biologiaa, jonka mieli sisältää myös tunteet. Tämä poistaa aitoja meidän ja muiden eläinten väliltä, tekee meistä eläimiä, tunteissaan ja ajatuksissaan hoippuvia, myös viettien, vaistojen ja aistien eteenpäin ajamia kädellisiä. Vastakohtien aika on ohi, sillä vastakohdat ovat illuusiota.

Tunteille avoin identiteetti voisi raottaa aivan uudenlaisen perspektiivin edellä mainittuihin ”tärkeisiin asioihin”. Miltä maailman ja sen olentojen arvo näyttää silloin, kun tiedostamme tunteiden roolin? Jos olemme myös tunteellisia eläimiä, voisimmeko orientoitua sikoihin, rottiin ja hirviin toisin, paremmin sekä itseämme että niitä ymmärtäen?

Eläinetiikka vaatiikin analyysin ohella tunteiden tiedostamista, ihmiseläimen aivan uudenlaista kuvaamista. Kun mietimme, miten kohdella muita eläimiä, täytyy ensin katsoa ihmistä – miten rakentaa ihmisidentiteetti, joka tunnistaa eläimen ja tunteen itsessään?

 

Myötäelävä ihminen

Mikäli identiteetti syntyy ideaaleista – siitä, mitä pidämme tavoittelemisen arvoisena – tarvitaan sen muokkauksessa ideaalien editointia. Me seuraamme tunteita alati, mutta mitä tunteita olisi hyvä kehittää voimakkaammiksi, jotta voisimme tunnistaa myös muiden tavan olla?

Tunteet ovat usein egoistisia, ne huutavat itselle enemmän. Me tarvitsemme ja kaipaamme, sillä me olemme epävarmoja, vaillinaisia otuksia potentiaalisten uhkien maailmassa, jotka pelkäävät jäävänsä yksin, vaille turvaa tai asemaa. Me haluamme itsellemme lisää, me addiktoidumme huomiosta, pönkitämme asemiamme ja haalimme resursseja yli tarpeen. Me vihaamme, koska joku otti meiltä jotakin pois ja me rakastamme, koska me haluamme itsellemme jotakin. Me tunnemme, jotta me selviäisimme ja siten itsekkyys on osa niitä kerroksia, joista koostumme.

Silti me voimme tuntea myös toisin, vähemmän itsekkäästi. Meissä on egoismia, mutta me olemme myös muuta ja parhaimmillamme pystymme pyyteettömyyteen, muiden itseisarvon tunnistamiseen, havahtumiseen koskien sitä, että toinenkin yksilö tarvitsee, kokee, tuntee ja ajattelee oman perspektiivinsä kautta. Juuri tämä luo mahdollisuuden siihen, että voimme elää suhteessa muihin, tunnistaen toisen mielenliikkeitä sekä arvoa ja jakaen yksilöyttä muiden kanssa siten, että löydämmekin egon sijaan yhteisön. Sosiaalisuuden ja moraalin ensipulssi löytyy kyvystä havahtua toisen näkökulmaan ja kokea jotakin sen myötä.

”Me” olemme ajattelevia ja tunteellisia eläimiä, ja me voimme olla myös sellaisia eläimiä, jotka koettavat muuttua sekä järjellisyydessään että tunteissaan empaattisemmiksi. Parhaimmillaan empatia on reflektiivistä, omia uskomuksia, asenteita, järjen kaavioita ja tunnereaktioita arvioivaa sekä tarpeen tullen muuttavaa resonaatiota toisten yksilöiden kokemusten kanssa. Kun siis myötäelän toisen onnea tai kipua, voin samalla kriittisesti hahmottaa, mikä minussa saa huomaamaan yhden yksilön tavan olla sekä sivuuttamaan toiset – mitkä järjen ja tunteen liikahdukset saavat meidät tunnistamaan kivun yksilössä A ja viheltämään välinpitämättömyyttä silloin, kun kyseessä on yksilö B? Tämä avittaa muokkaamaan oletuksia, ajattelua ja tunneskaaloja siten, että ne paremmin mukailevat muiden tapaa olla tällä jaetulla planeetalla.

Tällainen empatia tapahtuu metatasolla, hieman taaempana kuin välitön tunne. Se astuu askeleen kauemmas ja kurkottaa esille ihmisyyttä kaikkine eri piirteineen, egoistista ja groteskia sivuuttamatta. Se voi tunnistaa moraalisen kyvyttömyyden meissä itsessämme ja muuttaa sen syntyperiä, kunnes meidän on helpompi tavoittaa, mitä on olla toinen olento ja kunnioittaa muiden yksilöiden olemassaolon reittejä ja muotoja – myös silloin, kun nämä ”muut” ovat karvaisia, untuvaisia tai suomuisia eläimiä.

Reflektiivinen empatia nivoutuu osaksi reflektiivistä identiteettiä, joka ei pysähdy totuttuun, vaan haluaa ymmärtää tarkemmin sekä itseä että muita. Sen kautta myös eläineettinen jankkaaminen voi korvautua avoimemmalla keskustelulla siitä, mikä meissä ja muissa on tärkeää, ja miten olla siten, että samalla tukee muiden olemista. Miten olla egoistisesti nielemättä muita eläimiä kollektiivisen ihmiseläimen kurkusta alas tai tukehduttamatta luontoa pelkäksi tuotteeksi?

On vaikea kuvitella erinomaisempaa identiteettiä ihmisyydelle kuin yritys muokata järjen ja tunteiden sokeita kohtia niin, että todella olemme yhteisö muun elämän kanssa, ja että vierellämme voi kukoistaa, lajista riippumatta.

 

original

 

Huonontuva maailma ja oikeutettu kiukku

90-luvulla oli tunne, että maailma oli vääjäämättä etenemässä kohti moraalista muutosta. Rasismi ja sukupuolten väliset syrjinnät loppuisivat, ympäristö otettaisiin vakavasti huomioon, ja eläinten oikeudet olisivat viimein osa yhteiskuntaa. Oli tapahtumassa murtuma pois vanhoista, tukahtuneista ja väkivaltaa ylläpitäneistä kaavioista, ja tulevaisuus oli avointa, sallivampaa ja näkevämpää kenttää. Vuonna 2016 tuo ajatus moraalikehityksestä on kuin raameihin laitettu kuva, joka käännettiin nurinpäin ja unohdettiin pöytälaatikkoon.

Rasismi ja seksismi tekevät uutta tuloa, klaanimiehet ja naisten puristelijat pitävät yhä groteskimpaa ja tiedottomampaa meteliä. Samaan aikaan, kun ilmastotutkijat syytävät varoituksia siitä, että ympäristön tilaa uhkaa katastrofi jollei juuri nyt, aivan heti, tehdä jotakin radikaalia, valitsevat amerikkalaiset presidentikseen fossiilivoimaa ihannoivan ilmastoskeptikon. Eläimiä käytetään globaalilla tasolla yhä enemmän sekä kasvatetaan olosuhteissa, joita voi kuvata ainoastaan helvetillisiksi. Mitä ihmettä tapahtui?

Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt kollegoineen on jakanut moraalin erilaisiin psykologisiin luokkiin. Nämä luokat muodostuvat sen kautta, mistä näkökulmasta moraalia tarkastellaan, ja mitä tunteita tuo näkökulma kutsuu esille. Hyvinvoinnin ympärille punoutuva luokka painottaa empatiaa, oikeudenmukaisuus puolestaan linkittyy suuttumukseen ja syyllisyyteen, yhteisön varaan rakentunut luokka korostaa lojaliteettia, auktoriteettiin nojaava luokka tuo esille tottelevaisuutta ja puhtauden varaan luotu luokka linkittyy inhon sekä pelon tunteiseen.

06046024661139ea1f4a92a9fb40732fIhminen siis lähestyy moraalia erilaisista lähtökohdista: yhdelle moraali kumpuaa
hyvinvoinnista, jolloin hän hahmottaa muita empatian kautta, ja toiselle puolestaan puhtaus on oleellista, jolloin hänen moraalinsa jäsentyy pyrkimyksestä suojella erilaisia ”puhtaaksi” mieltämiään luokkia. Jälkimmäisessä tapauksessa ihminen saattaa haluta pitää vaikkapa ihonvärit, sukupuolet tai valtiot ”puhtaina” – kaikki, mikä sotkee näitä luokkia (homoseksuaalisuus, feminismi tai maahanmuutto) herättävät inhoreaktioita, pelkoa ja jopa vihaa. Hän saattaa myös julistaa, että ”ihmisen” ja ”eläimen” välillä on selkeä, rikkomaton raja, että nämäkin luokat on pidettävä puhtaina ja lojaliteetti ulotettava vain omaan lajiin, ja että oikeuksien vaatiminen sioille on siten perin sietämätöntä.

Haidtin tutkimuksissa on paljastunut, että liberaalien ja konservatiivien välillä on näiden luokkien suhteen selkeä eronteko. Politiikaltaan ja moraaliltaan liberaalit kanssaeläjät korostavat yleensä kahta ensimmäistä. Heille tärkeintä moraalin saralla on siis hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. He pitävät empatiaa ratkaisevana hyveenä ja haluavat, että hyvinvointi jakautuisi oikeudenmukaisesti läpi yhteiskunnan.

Konservatiivien joukossa taas korostuvat myös kolme viimeistä luokkaa. Heille moraali avautuu yhteisö-lojaliteetin, auktoriteetin, sekä puhtauden kautta. He vaativat lojaliteettia vaikkapa omaa valtiota, ihonväriä tai sukupuolta kohtaan, ihannoivat vahvoja johtajia sekä sääntöjä ja haluavat säilyttää selkeän erittelyn erilaisten luokkien välillä suojellen siten perinteisiä, ”puhtaita” arvoja. Heille maailma on hierarkioiden ja erontekojen vyöhykettä, jossa muut ihmiset, ympäristö ja eläimet saatetaan kohdata inhon, pelon ja vihan kautta. Lojaliteetit sekä auktoriteettiusko tekevät tilanteesta erityisen koukeroisen, sillä pahimmillaan konservatiivit voivat vaipua vaaralliseen, realismin kadottavaan joukkohurmokseen ja hyväksyä ”totuutena” umpiomielisten populistijohtajien hölmöt sekä helpot lausahdukset tai valeuutissivustojen otsikot, kunnes kontrolli tilanteesta katoaa ja systemaattisen väkivallan mahdollisuus aktualisoituu.

Ihmiset ovat monitahoisia otuksia, eivätkä kaikki asetu selkeästi jompaankumpaan kategoriaan. Konservatiivikin voi korostaa empatiaa, ja liberaali pelätä. Silti nämä kategoriat antavat perustellun muistutuksen siitä, että me olemme psykologisia olentoja, jotka teemme myös arvovalintoja mieltemme mekanismien kautta. Neurotutkimus on tarjonnut väitteille lisää tukea ja osoittanut kuinka erityisesti pelko motivoi vanhoillista ajattelua. Pelko vierautta tai vanhaa järjestystä rikkovaa ”uhkaa” kohtaan saa ihmiset tarttumaan kivääreihin susia ajatellessaan, rähisemään vihaa pakolaiskysymyksen edessä ja kiukuttelemaan feministeille – se saa aivan liian monen myös kiistämään ympäristöongelmien olemassaolon, sillä niiden tunnistaminen olisi pelokkaalle mielelle liian valtava lohkare kannettavaksi.

Moraalipsykologian muistaminen on tärkeää, sillä väittely liberaalien sekä konservatiivien välillä on usein vain näennäisesti rationaalista tai asiakysymyksiin perustuvaa ja siksi helposti lamaannuttavan ärryttävää. Ristiriidat kumpuavat eri lähtökohdista: liberaalit sekä konservatiivit hakkaavat sarviaan yhteen ilman varsinaista dialogia, sillä heidän näkökulmansa siihen, mistä moraali koostuu, on tyystin erilainen. He puhuvat siis eri kieliä, yksi näkee kuun, toinen maan, eikä keskustelu johda kuin turhautuneeseen sihinään. Mitä siis tehdä? Miten empatiaa, hyvinvointia ja oikeudenmukaisuutta ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä kohtaan voi edistää todellisuudessa, jossa yhä useampi sukeltaa pelon, vihan ja lopulta pahimmillaan piittaamattoman väkivallan tunneleihin?

Filosofi Jesse Prinz on Haidtin tavoin korostanut liberaalien ja konservatiivien eroja. Prinzin mukaan konservatiivien sijaan kuitenkin liberaalien on tartuttava peiliin. Tämä johtuu siitä, että he ovat saattaneet painottaa empatiaa niin sinnikkäästi, että heistä on tullut passiivisia, oikeutetun kiukun ja siitä seuraavan poliittisen aktivismin unohtavia, liian sateenkaarisen todellisuuskuvan omaavia kanssasieluja. Liberaalit ovat siis vaarassa unohtaa sen kiukun, jotta tarvitaan oikeudenmukaisuuden tehokkaaseen turvaamiseen. Prinzin väitteenä on, että tehokas politiikka sekä moraali vaativat myös negatiivisia tunteita kuten kiukkua ja jopa vihaa. Hyvinvoinnin suojelu tarvitsee tuekseen muutakin kuin empatiaa – se vaatii kiukkua, joka ajaa kyynelten ja voivotuksen sijaan toimintaan. Hän ei suodata sanojaan, vaan jopa väittää empatian johtavan ”groteskeihin tekemättä jättämisen rikoksiin”, jolloin me välitämme vääntelehtimiseen saakka kuolevista ihmisistä ja muista eläimistä, mutta emme tee asialle mitään, vaan nenän niistämisen jälkeen jatkamme elämäämme kuten ennenkin.

T.J. Kasperbauer on tuonut tämän näkökulman eläinkysymykseen ja väittää empatian tekevän eläinasialle hallaa osittain juuri sen passivoivan elementin vuoksi. Hänen stop-animal-cruelty-dont-be-sorry-do-somethingmukaansa kiukku on huomattavasti suotuisampi moraalitunne ja edellytys sille, että haluamme aktiivisesti muuttaa yhteiskuntaa. Eläinten sietämättömän, teollisen kohtelun edessä ei siten tulisi painottaa niinkään empatiaa, vaan meidän tulisi raivostua siitä, että sikoja, kanoja ja lehmiä kohdellaan kuin mieltä vailla olevia lihapankkeja. Kiukustuminen johtaa haluun ajaa oikeudenmukaisuutta tehokkaasti, ja saisi ihmiset siten tarttumaan asioihin sekä mahdollistamaan, että tulevaisuuden siivekkäät, pyrstökkäät tai nelijalkaiset ovat jotakin muuta kuin biomassaa. Ei riitä, että parahdamme teurasvideoiden edessä, vaan meidän on myös suututtava sen absurdiuden vuoksi, että nyky-yhteiskunta edelleen lähestyy sikaa kinkkuna.

Kenties 90-luvun utopia olikin empatian passivoimaa. Asioita tehtiin, mutta ei kylliksi, ja lopulta ihmisten, eläinten ja ympäristön puolesta huolestuneet jättäytyivät liian hiljaiseksi luottaen hyvyyden voittokulkuun ja unohtaen samalla kiukun sekä tarpeen toimia. Liberaaleista tuli liian kilttejä, liian vaisuja. Jo keski-ajalla filosofi Tuomas Akvinolainen korosti kiukun yhteyttä oikeudenmukaisuuteen väittäen, että ilman sitä me emme tee maailmastamme hyvää. Kiukku on varsin motivoiva tunne, se ajaa tekoihin ja toimintaan, se on eteenpäin työntävä sysäys, ja ilman sitä me olemme vaarassa pysähtyä, unohtaa, kääntää poskia muidenkin puolesta, kunnes ne taantumukselliset, jotka vihaa osaavat käyttää, ottavat vallan.

Pitäisikö eläinoikeuksien, ihmisoikeuksien ja ympäristötietoisuuden ajajien raivostua? Pitäisi. Mutta edessä on kuitenkin yksi tärkeä hyppyri, jota ilman raivo johtaa eteenpäin menon sijaan valovuosia taaksepäin. Prinz ja Kasperbauer sivuuttavat vanhan, Platoninkin esille tuoman ongelman: raivo saattaa olla kirjaimellisesti mieletöntä. Se saa meidät nujakoimaan impulsiivisesti, ajattelematta seurauksia, ja usein se on moraalin sijaan egoismin motivoimaa, sillä me raivostumme eniten silloin, kun olemme itse jotenkin uhattuina. Raivo on usein hölmöä, latteaa, muut sivuuttavaa, pienten pisteiden vaarallista logiikkaa, jolloin mustasukkaiset hakkaavat puolisonsa, rasistit piirtelevät hakaristejä tiiliseiniin tai lihansyöjät huutelevat vegaaneita ituhipeiksi. Tällöin raivo karkaa oikeudenmukaisuuden luota ja asettuu sen antiteesiksi.

Mikä sitten erottaa oikeutetun, oikeudenmukaisen kiukun typerästä, infantiilista raivosta? Vastaus löytyy – paradoksaalista kyllä – empatiasta. Psykologisessa tutkimuksessa on empathy-in-the-workplacepuhuttu ”empaattisesta kiukusta”, joka rakentuu egoismin sijaan empatian kautta. Empaattisen kiukun tilassa me suutumme siksi, että näemme itsemme sijaan muiden voivan huonosti. Empatia muita kohtaan sysää siis kiukun eläväksi. Vain tällainen kiukku on moraalisesti rakentavaa, sillä sen juuristo todella on halussa veistää maailmasta oikeudenmukaisempi paikka. Hallitsematon, egoistinen kiukku johtaa helposti repeilevään ”vihaan” ja institutionalisoituessaan pahimmillaan keskitysleireihin, kun taas empaattinen kiukku on tiedostavaa ja suuntansa hallitsevaa ”suuttumusta”, joka nimenomaan pyrkii poistamaan keskitysleirien mahdollisuuden. Se on harkitsevaa, ottaa lukuun myös väärintekijöiden näkökulman ja pyrkii sellaisiin tekoihin, jotka suostuttelevat meitä kaikkia kohti muutosta sen sijaan, että ajaisi kohti yhä suurempia konflikteja.

Vuonna 2016 ja tästä eteenpäin me emme siis tarvitse vähemmän vaan enemmän empatiaa. Kenties virheenä ei koskaan ole ollut empatian tunteminen vaan se, että sen ei anneta leiskua ja liikehtiä mielessämme kylliksi, aina siihen pisteeseen saakka, jolloin toisen ihmisen, eläimen tai ympäristön katteeton kohtelu herättää suuttumuksen ja halun toimia siten, että tulevaisuuden todellisuudessa ei ole sikatiloja, teurastamoita, sulavia jäätiköitä tai pakolaisten päälle sylkeviä pelkääjiä.

Eläinkeskustelussakin on sijaa kiukulle, jahka se ei ole rosoista ja impulsiivista vaan suostuttelevaa, muistuttavaa, herättelevää ja radikaalisti uudenlaista eläinsuhdetta mahdollistavaa. Lihansyöjälle on hölmöä huudella raivo kielellä ”Murha!”, mutta yhtä lailla on hölmöä varoa mielten pahoittamista siinä määrin, että peittää omat näkemyksensä. Vastaus löytyy näiden välistä, empaattisen harkinnan sysäämästä suuttumuksesta, joka ei raivoa vaan toimii. Eläinkysymys on määrällisesti ja institutionaalisesti valtava, ja siten sen edessä on helppo passivoitua. Juuri valtavuutensa vuoksi se kuitenkin tarvitsee aktiivisuutta ja sitä, että paitsi koemme empatiaa porsitushäkkien emakoita kohtaan, myös suutumme rakentavaan äänekkyyteen sen puolesta, että jonakin päivänä asiat viimein todella olisivat toisin.

 

spirit-science-quotes

Mitä Särkänniemi ei oppinut delfiineiltä?

Vuonna 1984 Veera ja Delfi uivat vapaina Meksikonlahdella. Samana vuonna Särkänniemi halusi itselleen uuden viihdenumeron, jolla lisätä kävijämäärää. Vapaudessa jopa 150 kilometriä päivässä uivat Veera ja Delfi kumppaneineen pyydystettäisiin ja kuljetettaisiin Tampereelle, jossa ne joutuisivat elämään ahtaissa, neljä metriä syvissä altaissa ja suorittamaan sirkushuveja hattaroita syöville ihmisille. Yksi delfiineistä kuoli pian kiinnioton jälkeen, kaksi muuta vankeudessa. Vain Delfi ja Veera, sekä kaksi myöhemmistä poikasista, jäivät.

Kuoleman kierre tulisi määrittämään delfinaariota: Särkänniemessä syntyneistä poikasista 16 kuoli ja vain kaksi jäi eloon. Kuten maailman johtava delfiiniasiantuntija Rick O’Barry on todennut, delfiinien odotettu elinikä vankeudessa on hälyttävän lyhyt, eikä syyttä. Delfiini ei kuulu vankeuteen, ja sinne joutuessaan se voi pahoin. Sirkushuvien hinta on henkisesti nujerrettu, masentunut, ahdistunut, jopa kokonaisvaltaisesti häiriintynyt eläin.

13804032_1Mitä Särkänniemi teki delfiineille? Luonnossa delfiinit elävät osana suuria parvia, ja laajalle leviävä sosiaalisuus on niiden hyvinvoinnin kulmakivi. Tilannetta, jossa ne pakotetaan pieniin perheyksiköihin – kuten Tampereella kävi – on tutkijoiden keskuudessa verrattu äärimmäiseen klaustrofobiaan. Klaustrofobia ei lopu tähän. Kaikuluotain on delfiinin näköaisti. Kun delfiini sullotaan ahtaaseen altaaseen, se ei enää voi nähdä. Sen todellisuus puristetaan pieneksi pisteeksi, jossa ei voi liikkua tai aistia, ja jossa voi vain nuokkua tai hypähdellä maksavan yleisön edessä. Kun ihminen luulee katsovansa iloisesti polskivaa eläintä, hän katsookin eläintä, jolta on riistetty mahdollisuus meille kaikille olennaisimpaan seikkaan – hyvään elämään.

Minkälaisilta olioilta Särkänniemi poisti mahdollisuuden hyvään elämään? Delfiineitä pidetään inhimillisellä mittapuulla yhtenä eläinkunnan älykkäimmistä lajeista. Niillä uskotaan olevan erittäin hienostunut kommunikaatiojärjestelmä, jota tiede pyrkii edelleen kartoittamaan. Kullakin delfiinillä on oma ”nimi”, uniikki vihellys, jolla ne identifioivat toisensa, ja jonka varaan muu, monitahoisia algoritmeja sisältävä kommunikaatio perustuu. Delfiinit myös ymmärtävät ihmisen niille opettamaa kieltä, ja tällä hetkellä tutkijat kehittävät järjestelmää, jolla ihmiset voisivat suoraan kommunikoida delfiinien kanssa näiden omilla merkkiäänillä. Delfiinit ovat taitavia ratkaisemaan ongelmia, omaavat mittavan muistikapasiteetin, siirtävät tietoa jälkikasvulle ja pystyvät tuottamaan suunnitelmia tulevaa varten. Delfiinit myös läpäisevat itsetietoisuutta koskevat testit: delfiini tietää olevansa ”minä”.

Kun Särkänniemi kaappasi delfiinit mereltä, se siten pakotti itsetietoisia, hämmentävän älykkäitä, oppivaisia, liikkuvaisia, uteliaita, sosiaalisia, kielellisesti kyvykkäitä olentoja klaustrofobiseen altaiden ja palloleikkien kurimukseen, jossa näiden olentojen hyvinvointi korvattiin kuolemaa ja pahoinvointia tuottavilla puitteilla.

money-dolphinMiten Särkänniemi palkitsi delfiinit? Sen sijaan, että se olisi odottanut lähivuosina merialueelle tulevan, delfiinien luontaisia tarpeita palvelevan turvapaikan valmistumista, Särkänniemi päätti antaa eläimet itseäänkin kurjempaan paikkaan. Särkänniemen delfiinit joutuivat kreikkalaiseen Attican eläinpuistoon, jossa viimeisen kuuden vuoden aikana on kuollut viisi delfiiniä, ja joka jo pitkään on ollut eläinten hyvinvointia puoltavien tahojen kritiikin kohteena. Samalla, kun Särkänniemi suunnittelee yli 20 miljoonan euron suuruisia uudistuksia, se ei ollut halukas kuluttamaan rahaa niiden eläinten hyvinvoinnin turvaamiseksi, jotka se oli väkisin sekä äärimmäisellä hinnalla ajanut tuottamaan itselleen ansioita 32 vuoden ajan.

Mitä Särkänniemi ei oppinut delfiineiltä? Delfiinien tunne-elämä on laajaa sekä hienovaraista, ja sosiaaliset, vastuuta mahdollistavat siteet ovat niille erityisen tärkeitä – ne muistavat ystävänsä jopa vuosikymmenien takaa ja ovat valmiita käymään läpi merkittäviä uhrauksia voidakseen tukea lajitovereitaan. Delfiinit pitävät omistaan huolta. Niiden on myös dokumentoitu auttavan merillä hätään joutuneita ihmisiä, mitä on pidetty osoituksena lajien välisestä altruismista. Särkänniemen johto sen sijaan tuntui unohtavan asukkinsa heti, kun ne eivät enää olleet mainoslogoihin sopiva rahalähde. Särkänniemi ei ollut halukas pitämään omistaan huolta tai ulottamaan vastuuta vangitsemiinsa, saatikka tukemaan hätään joutuneita toisen lajin edustajia.

Kun tulevina kesinä ihmiset syövät hattaraa huvipuiston penkeillä, lojuvat Delfi, Veera, Leevi ja Eevertti uudessa ihmiskutoisessa helvetissä. Kenties edes sitä voi toivoa, että mahdolliset asiakkaat omaavat delfiinien muistikyvyn sekä kyvyn kantaa vastuuta, eivätkä osta lippuja taholta, jonka toiminta perustuu talouteen, ei inhimillisyyteen.

Vuonna 1984 Delfi ja Veera uivat vapaina Meksikonlahdella.

dolphin-captive-wild-calf

 

(Kuvassa takaisin mereen vapautettuja delfiinejä)

Niin, että miksi niillä eläimillä olisi arvoa?

Ihmisillä on erikoinen tapa otaksua olevansa järjellisen ajattelun ruumiillistumia samalla, kun he itse asiassa seuraavat kulttuurista opittuja dogmeja, eli kyseenalaistamattomia uskomuksia, joita he eivät ole kenties kertaakaan rationaalisesti koettaneet perustella. Tunnetun sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin tutkimusten mukaan ihminen uskoo seuraavansa järkeä silloinkin, kun hän mukailee omaksuttuja, usein järjen jättömailla liikkuvia käsityksiä, joita hän itse ei ole millään tapaa järjellisesti jäsentänyt. Tutkimukset myös paljastavat, että ihminen on haluton muuttamaan noita käsityksiä vaikka hänelle rationaalisesti perusteltaisiin niiden virheellisyys. Itseään rationaaliseksi eläimeksi tituleeraava otus on usein siis täysin järjen vastainen ja sinnikkään halukas pysymään sellaisena vaikka hänen näkemystensä tolkuttomuus osoitettaisiin hänelle kirkkain kirjaimmin.

2db0e59eb60067a8cda84c23107ce364Tämä ristiriita saa vaarallisimmat puitteensa silloin, kun se ulottuu moraaliin. Haidtin selvitykset osoittavat, että ihmisillä on taipumuksena pitää juurikin moraalikantojaan hartaan rationaalisen paneutumisen loistokkaina päätelauselmina, vaikka todellisuudessa ne ovat usein ympäristöstä sisäistettyjä, täysin kriittisen huomion ulkopuolelle jääneitä ”se nyt vain on niin” -otaksumia. Kun tällaiset otaksumat määrittävät tapaa, jolla arvotamme ja kohtelemme muita, voivat seuraukset olla hälyttävän verisiä. Rasismi, seksismi, homofobia ja monet muut pahimmillaan väkivaltaan johtavat syrjinnän variaatiot perustuvat juurikin dogmien varaan ja ovat siten fundamentalismin – haluttomuuden jäsentää ja kyseenalaistaa omaa ajattelua rationaalisesti – muotoja. Samaan kategoriaan lukeutuvat valitettavan usein myös ihmisten eläinasenteet.

Monesta sellaisesta, joka seisoo kädet vahvassa vastustuspuuskassa eläinoikeuksien edessä, koko termi näyttää absurdilta, koska ”se nyt vain on niin”, ettei sioilla tai hirvillä ole arvoa yksilöinä. Niille ei kenties saisi tuottaa ”turhaa kärsimystä”, ja siten sikaa tai hirveä ei saa potkia, piestä ja retuuttaa, mutta muutoin ne ovat kirjaimellisesti vapaata riistaa mille tahansa kohtelulle, oli kyseessä sitten niiden elämän sulkeminen minimaalisen pieneen häkkiin tai saman elämän päättäminen kiväärin luotiin. Perusteita tälle näkemykselle on usein vaikea löytää, ja vastaan nousevatkin nopeasti punaposkiset tunnekuohahdukset, jotka paljastavat perusteiden puutteen. Kyseessä on dogmi, kulttuurista omaan mieleen kääritty kyseenalaistamaton oletus eläinten vähäisestä tai olemattomasta arvosta yksilöinä.

Mitä rationaalinen analyysi sitten kertoo eläinten arvosta – onko sialla ja hirvellä moraalista merkitystä? Mitä perusteita ”se nyt vain on niin” -olettamuksille on tarjottu?

 

Laji ja jumalan kuvat

Ilmeisin tapa hakea järjen tukea ihmiskeskeisyydelle on vedota lajiin. Tällöin laji itsessään on moraalisen arvon perusta – ihmislajiin kuuluminen tuo kaikki ihmiset moraalin kultakehän sisäpiiriin, kun taas muut eläimet jäävät auttamatta ulkopuolelle. Tämä tapa on kuitenkin kehno ja kestämätön. Biologia itsessään ei määritä arvoamme, ja juuri tästä syystä rasisti ei voi väittää, että ihonväri on moraalisen aseman peruste tai seksisti osoittaa kohti sukupuolielimiä oikeutuksena sivuuttaa naisten arvo. Samalla tapaa myöskään laji biologisena tekijänä ei sinällään ole moraalinen lähtökohta. Jotta biologialla olisi merkitystä, sen täytyy perustellusti liittyä johonkin muuhun moraalisesti oleellisen seikkaan.

Onko tuollaista seikkaa löydettävissä lajibiologian takaa; toisin sanoen, miksi ihmislaji 0f760aff074bc50221cd13450b602d68olisi moraalisen arvon kriteeri? Kuten monet filosofit ja kulttuuriteoreetikot, sekä hiljattain myös evoluutiobiologian saralla populaarimainetta niittänyt Richard Dawkins, ovat osoittaneet, ihmislajin sitominen moraaliseen arvoon perustuu länsimaissa juutalais-kristilliseen traditioon. Se tekijä, jonka toivotaan tekevän biologisesta määreestä moraalisesti oleellisen, on siis uskonto. Uskonto määritti pitkään länsimaista kulttuuria, ja sen vaikutus näkyy yhä myös eläinkäsityksissä sekä oletuksessa ihmislajin erityisyydestä. Kun eläinten arvoa kritisoiva vetoaa lajiin, hän itse asiassa – vaikka olisi ateismin kylmä ruumiillistuma – vetoaa oletukseen siitä, että ihminen on jumalan kuva. Tämä ei ole rationaalinen, moraalinen peruste.

 

Kyvykkäät mielet

Seuraava kandidaatti järjelliselle selitykselle koskien sitä, miksi ketut voi sulloa häkkiin ja ahvenet tukehduttaa hengiltä, ovat mentaaliset kyvyt. Kenties ihminen lajina on arvoltaan erinomainen – ei siksi, että olisi kollektiivisen narsismin kourissa päättänyt olevansa jumalan kuva – vaan siksi, että hänellä on kognitiivisia taitoja, joita muilla eläimillä ei ole. Tämäkin selvitys päätyy kuitenkin ongelmiin.

Ensinnäkin, se jättäisi ulkopuolelleen myös monia ihmisryhmiä, kuten pienet lapset, 2c75773c56598c84c8d09c93e0f6d87bdementoituneet vanhukset ja mieleltään vammautuneet. Itse asiassa, mikäli kognitiivinen lahjakkuus olisi moraalisen arvon mitta, meillä tulisi olla voimakkaan elitistinen yhteiskunta, jossa matemaatikot ja mensalaiset voisivat surutta grillata lampaankyljyksen ohella lahjattoman naapurinsa reisilihaksen. Älyllisen kyvykkyyden pitäminen ihmisten kohdalla arvon kriteerinä vaikuttaa juuri tästä syystä intuitiivisesti röyhkeältä sekä vastenmieliseltä, ja johdonmukaisuuden nimissä sitä ei siten voida pitää kriteerinä myöskään muiden eläinten kohdalla. Erilaiset lahjakkuudet voivat itsessään olla arvokkaita, mutta ne eivät ole yksilön arvon mittari – kyky astrofysiikkaan on kerrassaan loistokas, mutta se ei ole syy sille, miksi astrofyysikkoa ei saa tappaa, pakastaa ja syödä.

Toisekseen, muut eläimet eivät ole kyvyttömiä. Eläinten mekanisointi, eli niiden asettaminen kognitiivisesti kyvyttömiksi biokoneiksi, jotka kirmaavat metsissä tai nököttävät karsinoissa tuntematta tai tietämättä mitään, on sekin kulttuurinen ja räikeän virheellinen dogmi. Etologinen tutkimus osoittaa hyvin yksiselitteisesti, että siat, hirvet ja ahvenet ovat huomattavasti älyllisempiä otuksia kuin mitä olemme tottuneet olettamaan, ja siten edes kykyjen asettaminen arvon mitaksi ei soisi huojentavaa vastausta lihapakettiin tarttuvalle. Samalla ihmisen kyvykkyyttä helposti liioitellaan. Kuten 1600-elänyt filosofi David Hume huomautti, suurin osa ihmisistä ei pysty niihin järjen saavutuksiin, joita ”ihmisyyden” ilmentymänä pidetään, ja taidokkaimmatkin yksilöt viettävät suurimman osan arkielämästään henkisen laiskuuden tilassa. Itsensä perin lahjakkaaksi tituleeraava laji koostuu siis pääsääntöisesti yksilöistä, jotka ovat suurimman osan elämästään enemmän tai vähemmän yksinkertaisia.

Kolmanneksi, älyn mittaaminen on tuskallisen hankalaa. Kyvyt kehittyvät kullekin lajille suhteessa niiden fysiologiseen aistimaailmaan sekä elinympäristön vaateisiin, ja ne saavat hyvin erilaisia muotoja sekä ilmenemistapoja (vaikkapa lehmä voi osoittaa järjellisyyttään kovin eri tavoin kuin ihminen). Tästä syystä niitä ei voida niputtaa samalle asteikolle vertailua varten. Eläinmaailmasta myös löytyy häikäisevä lista hienovaraisia kykyjä, jotka ihmisiltä puuttuvat, ja jokainen laji on oma, spesifi kollaasinsa erilaisia taidokkuuksia. Se, että jotkut ihmisistä osaavat säveltää sinfonioita tai pohtia fysiikan yhtälöitä saattaa vaikuttaa ihmisen näkökulmasta kerrassaan suurenmoiselta suoritukselta, mutta universumin perspektiivistä nuo taidot voivat olla peräti merkityksettömiä verrattuna lintujen visuaaliseen muistikapasiteettiin tai valaiden kaikuluotainsuunnistukseen. (Kuten ympäristöfilosofi Paul Taylor on todennut, universumin silmin tarkasteltuna ne kyvyt, jotka mahdollistavat lajin sekä ekologian kukoistuksen, ovat taidokkaimpia, ja ihmisen tapa sekä tuhota oman lajinsa että koko biosfäärin elinmahdollisuuksia osoittanee, että meidän kykyjemme arvo on pakan alimmaisena.)

 

Samankaltaisten suosiminen

Mutta eikö ihmiselle ole luontaista suosia oman lajinsa edustajia? Tämä on kolmas yleinen tapa koettaa rationaalisesti oikeuttaa pekonin olemassaoloa ja kuten kaksi edellistä, myös se karahtaa ongelmiin. Ihmisillä on taipumus suosia itsensä kaltaisia ja itselleen läheisiä, mutta mikäli tätä pidettäisiin yksilön arvon perustana, olisi edessä jälleen toivoton suo ihmisten keskinäisiä ongelmia, rasismista ja nationalismista sukupuolisyrjintään. Peräseinäjokelainen voisi siten ylpein äänialoin julistaa, että ainoastaan peräseinäjokelaisilla on yksilöarvo sekä oikeudet, ja että muut on syytä asettaa orjiksi tai nylkeä tulevan syksyn ruoka-antimiksi.

Tärkeää tässä kohtaa on kysyä, miksi taipumus suosimiseen olisi moraalinen peruste – dmillä perusteella juuri tätä taipumusta tulisi kannattaa ja kehittää moraalin saralla? Kuten edellä mainittu Hume väitti, moraali vaatii, että me erotamme sen, miten ihminen tapaa toimia siitä, miten hänen tulisi toimia. Ihminen saattaa olla taipuvainen kaltaistensa suosimiseen, mutta millä perusteella hänen tulisi tuota suosimista myös moraalisesti edistää? Meillä on kirjava lista taipumuksia, aina väkivallasta typeryyteen, mitä me emme pidä seikkoina, joita tulisi pitää moraalin ohjenuorana. Miksi suosiminen olisi tästä poikkeus? Hume itse olikin ponnekas suosimisen vastustaja ja muistutti, että moraali vaatii meitä puolueellisuuden sijaan mahdollisimman tasapuolisen sekä oikeudenmukaisen näkökulman omaksumiseen. Tämä on elintärkeä muistutus, jonka sekä rasisti että ihmiskeskeinen yksilö ovat katteetta sivuuttaneet.

Moraalipsykologinen tutkimus on myös osoittanut, että suosiminen perustuu vähintäänkin osittain kulttuuriin. Pienet lapset leikkivät kaikenväristen kanssa ja näkevät helposti myös sian yksilönä: heille värillinen tai lajillinen samankaltaisuus ei ole moraalisesti relevantti tekijä, ja tuohon tekijään perustuva eriarvoistaminen opitaan vasta myöhemmin, kulttuurin kautta. Tutkimus samoin kertoo, että suosimisjärjestykset itseensä imeneet aikuiset oppivat nopeasti noista järjestyksistä pois, jos heille vain tarjotaan empatiaa mahdollistavia tarinoita erilaisten ja kaukaisten ihmisten elämistä. Samankaltaisten ja läheisten ympärille piirretty viiva voi siis aueta ja ulottua kaikkien huomioonottamiseen, jos me vain jätämme syrjintää ja eroja korostavat kulttuuriset teesit sivuun ja kuulemme meistä erottuvien sekä meille kaukaisten yksilöiden näkökulmasta.

Sen sijaan, että toitotamme kuinka sialla ei voi olla arvoa, sillä sika ei näytä ihmiseltä tai käyttäydy kuten ihminen, onkin huomattavasti hedelmällisempää etsiä sellaista kulttuurista muutosta, joka tuo esille usein kaukaisiksi jäävien eläinten tarinoita. Me tarvitsemme katsauksia siihen, mitä kykyjä muilta eläimiltä löytyy, miten ne elävät, miten ihmisten kohtelu vaikuttaa niihin, mitä on olla erilajinen eläin ihmisen dominoimalla maapallolla. Tällaiset katsaukset toisivat esille niitä samankaltaisuuksia, jotka mahdollistavat läheisyyden myös ihmisen ja sian välillä, ja ne olisivat reitti siihen oikeudenmukaiseen ja puolueettomaan huomioonottamiseen, mitä moraali vaatii.

Nykypäivä tarvitsee empatiaa, mutta se tarvitsee myös älyllistä valmiutta tarkastella omia oletuksia kriittisesti. Kuten Dawkins implikoi, muiden eläinten asettaminen arvottomien kategoriaan on epärationaalista fundamentalismia. Siitä on syytä liikkua eteenpäin, kohti etiikkaa, joka on valmis kohtelemaan kaikkia mielen omaavia olentoja kunnioittaen – lajista riippumatta.

 

2360883544_837c53d336_z

Empatiaväsymys eli ”onko millään mitään väliä?”

Maailmaa riivaa empatiaväsymys. Ihmispolitiikassa trumpit lähellä ja kaukana karjuvat kovaeleisesti, ettei ”niiden” hyvinvoinnista tai kärsimyksestä tule välittää, ja suhteessa eläimiin monet toteuttavat trumpmaista ideologiaa osoitellen tyytyväisenä lihanpalaa haarukkansa päässä ja ilmoittaen, että ne ovat ”vain eläimiä”.

Jotkut empatiaväsyneet ovat empatiahaluttomia ja istuvat nihilismin kaikuvissa arvotyhjiöissä väittäen, että moraali on mielipidekysymys, eikä millään oikeastaan ole mitään väliä. Toiset taas litistävät oman empatiansa alas suhteessa tiettyihin ihmisryhmiin ja tiettyihin eläimiin. He vaativat empatiaa ja oikeuksia suomalaisille lapsille tai ilmoittavat suureelliset aikeensa lynkata ja nylkeä kaikki koiranhakkaajat, mutta samalla he kiekuvat syyrialaisten lasten saavan jäädä pakolaisleireille ja mässäillen mölisevät, että sika on hyvää. Oma ryhmänsä ovat vielä ne, jotka kokevat empatiaa suurin mitoin mutta ovat väsyneet sen seurausten alle – he ajattelevat kaikkia, näkevät maailman kärsimyksen, ovat piinattuja sen edessä ja vavahtavat epätoivoon sen poistamisen mahdottomuuden alla, kunnes lopulta itsensä pelastaakseen kieltäytyvät enää välittämästä.

Empatiaväsymystä on selitetty eri tavoin. Politiikan tutkija Lilie Chouliaraki on väittänyt sen olevan seurausta kärsimyksen luonnollistamisesta. Tiettyjen ryhmien kärsimystä pidetään luonnollisena, väistämättömänä osana elämää, ja siten sen moraalinen ulottuvuus poistuu. Samalla poistuu myös kärsimyksen taustalla olevien poliittisten syiden näkeminen: kärsimyksen poliittinen konteksti, se, että kärsimyksen takana on yhteiskunnallisia päätöksiä, talousrakenteita, instituutioita, kriisejä ja epäkohtia, jää huomioimatta. Media auttaa syiden häivyttämisessä, sillä se kuvaa kärsimystä usein kontekstivapaasti jättäen poliittisen kritiikin pois, jolloin yleisölle muodostuu kuva kärsimyksen luonnollisuudesta – siitä, että ”se nyt vain on niin, että kärsimystä tapahtuu”. Luonnollistettu kärsimys vaikuttaa väistämättömältä, joten siitä ei tule välittää. Se ei herätä tai kutsu empatiaa, ja se myös tarjoaa verukkeen niille, jotka pitävät empatiaa liian vaivalloisena tapana jäsentää muiden hyvinvointia ja arvoa.

Chouliarakin mukaan luonnollistettu, epäpolitisoitu kärsimys myös rakentaa kuiluja ”meidän” ja ”niiden” välille, jolloin ”meidän” kärsimyksemme on aina suuri moraalinen epäkohta, kun taas ”niiden” kärsimys tyystin hyväksyttävissä oleva luonnonilmiö. Samalla ”niiden” subjektiviteetti, eli henkilökohtainen näkökulma todellisuuteen, katoaa. ”Niistä” tulee kasvotonta kollektiivia, joiden yksilöllisyys, mieli ja kokemukset unohdetaan, ja joiden tarinoita ei koskaan kerrota tai huomioida. Nämä tekijät edelleen johtavat empatian rakoiluun, sillä kasvottomien ”niiden” joukkiot eivät herätä myötäelämistä.

Chouliarakin näkemys osuu hyvin pakolaisten kärsimysten jäsentämiseen. Media jättää themepark_tob539_52082523.jpgusein poliittisen kontekstin moninaisuuden kertomatta ja sen sijaan puhuu kärsimyksestä kaukaisissa maissa ikään kuin luonnollisena tapahtumana, joka ”nyt vain on”. Pakolaisista tulee persoonattomia, tarinattomia ”niitä”, joiden kärsimys on väistämätön osa heidän kurjaa syntyperäänsä, ja josta he saavat parhaimmillaankin syyttää vain itseään. Sama kaavio toistuu myös asenteissa eläimiin. Erityisesti tuotantoeläimet ovat yksilöimättömiä, omaa näkökulmaa vailla olevia ”niitä”, joiden kärsimys nimetään osaksi luonnon suurempaa kiertokulkua sekä siten asemoidaan väistämättömäksi. Sitä, voidaanko nykyistä groteskin markkina-ahneuden ajamaa, eläinten tarpeet irvokkaasti sivuuttavaa eläintuotantoa pitää missään mielessä luonnollisena tai sitä, onko eläintuotteiden käyttö ylipäätään ”väistämätöntä”, ei kyseenalaisteta, ja niin sikojen helveteistä tulee rutiininomaisesti hyväksytty luonnonilmiö ja sikojen kärsimyksestä jotain, missä ei näy politiikka ja mitä ei tule arvioida moraalisesti. Empatiakato on valmis, sillä luonnonilmiöitä on vaikea surra, eivätkä kasvottomat, toistensa kopioiksi mielletyt, etäisiksi ”niiksi” jäävät eläimet luo kosketuspintoja myötäelämiselle tai poliittiselle, moraaliselle muutospaineelle.

Chouliaraki on tarjonnut empatiaväsymyksen poistamiseksi poliittisen ja moraalisen ulottuvuuden palauttamista: ihmisen aiheuttama kärsimys ei ole vääjäämätön luonnonilmiö, vaan asia, johon me voimme ja meidän tulee vaikuttaa. Samalla kärsijöiden subjektiviteetti – se, että he ovat yksilöitä, eivät kasvotonta, kaukaista massaa – on tuotava esille. Nämä seikat ovat oleellisia myös eläinkysymyksessä. Eläinten pahoinvoinnin taustalla oleva politiikka, ne kulttuuriset uskomukset ja dogmit, taloudelliset pyrkimykset ja markkinoinnin esille kutsumat hedonistiset piittaamattomuudet, jotka ylläpitävät eläinten hyvinvoinnin arkistunutta ja kirjaimellisen raadollista sivuuttamista, on nostettava esille. Samalla eläinten subjektiviteetti, niiden kyky omata sisäinen todellisuus, mieli, sekä sen mukanaan tuoma kyky ajatteluun, haluamiseen ja tunteisiin, on viimein työnnettävä oman mielemme eteen ja otettava vakavasti.

Empatiaväsymyksen syyt voivat kuitenkin olla laajemmat. Sosiologi Stanley Cohen on esittänyt, että länsimaista kulttuuria piinaa halu irtisanoutua empatiasta ja että koko ajatus ”empatiaväsymyksestä” on keinotekoinen oikeutus tälle irtisanoutumishalulle. Ääriliberalistinen, talouden ajama yhteiskuntamalli hylkii empatiaa, sillä egoistinen, voittoa ja omaa kultakoristeista hyvinvointiaan ajatteleva loistoyksilö ei voi käyttää aikaansa muiden tilan pohtimiseen tai avittamiseen, ja siten kulttuuriset mekanismit vetoavat empatiaväsymykseen tapana sivuuttaa empatia. Meille kerrotaan, että empatia on kuluttavaa, että sille on rajansa, ja että lopulta me emme kerta kaikkiaan voi säntäillä muista murehtimassa. Sanoma on, että psyykemme vaatii empatian sysäämistä sivuojaan, ja että tämäkin – empatiasta luopuminen – on siten ”luonnollista”. Empatian unohtamista tukee ”mediaväsymys”, jonka raameissa media ei keskustele kärsimyksestä syväluotaavasti tai politiikkaa esille tuoden, ja jota motivoi se, ettei kärsimys myy – ainakaan silloin, kun siitä puhuminen vaatisi yleisöltä jotakin. Näin egoistisen kulttuurin kasvatti jää vaille niitä tarinoita, jotka työntäisivät kohti empatiaa.

Empatiattomuutta esille tökkivä politiikka kehottaa meitä kovuuteen. Empatian pelastaminen vaatiikin laajempaa kulttuurista ja poliittista muutosta, joka lähtee liikkeelle egoismin ja sen ympärille kietoutuvan ahneen, todellisuutta ja muita yksilöitä resurssiksi litistävän ideologian kritiikistä. Meidän on nähtävä, miten yhteiskunnalliset ilmiöt ja instituutiot suhteuttavat meitä muihin olentoihin sekä minkälaisia malleja me niistä omaksumme omaan psyykeemme. Kovuus ei ole kaunistavaa, se rajoittaa näköalat suppeiksi pisteiksi, joissa ihminen voi lopulta nähdä vain itsensä – se johtaa maailman ja muiden kadottamiseen. Empatia sen sijaan on reitti tuohon maailmaan sekä muihin olentoihin ja samalla jotakin, mitä yhteiskunnan tulisi korostaa, ei sivuuttaa. Itsemme ja muiden pelastamiseksi meidän tulisikin keskittää kriittinen huomio egoismia esille hämmentäviin kulttuurisiin, yhteiskunnallisiin tekijöihin ja vaatia niiden tilalle huomioonottamisen politiikkaa.

Tämä pätee myös eläinkontekstissa, jossa kovuuden ylistys omaa vanhan historian. Käsitykset ihmisen ylivertaisesta asemasta suhteessa muihin eläimiin ovat toistaneet oletusta, jonka mukaan meidän tulisi olla karskeja, välttää turhia tunteita, olla hempeilemättä ja hippeilemättä, syödä makkaraa ilman voivotuksia koskien siihen latauskäytettyjen eläinten tuskaa ja tappaa into silmissä. Empatia maalataan seikaksi, jota tulisi välttää, ja jonka tilalle tulisi asettaa omaa erinomaisuuttaan fanfaarein korostava ja kovia arvoja vuolaasti toteuttava ihmisego. Tätä tukee median haluttomuus puhua eläinten kärsimyksestä: Suomessa yli 60 miljoonaa vuosittain kuolevaa tuotantoeläintä saa edelleen absurdin mitättömästi palstatilaa, ja erityisesti lain sallima sekä mahdollistama, arkipäiväistynyt kärsimys suomalaisilla tuotantotiloilla on seikka, jota ei juurikaan mainita. Empatiaa ei arvosteta, ja empatiaa tosiasioin esille kutsuvaa keskustelua ei käydä.

Eläinkysymyksen empaattinen käsittely vaatiikin sitä, että myös kulttuurisia, yhteiskunnallisia oletuksia koskien ihmisen suhdetta muuhun todellisuuteen avataan. Niin kauan kuin kulttuuri töräyttää esille egokutoisen kovuuden ihannointia, se näkyy myös tavassamme kohdella muita eläimiä. Samalla eläinsuhde vaikuttaa tuohon ihannointiin: ihmiskeskeisyys omaa länsimaisessa historiassa kyllästyttävän pitkät juuret, ja sen tapa sivuuttaa kaikki muut eläimet ”mitättöminä” on saattanut johtaa egoismin kasvuun. Kenties meistä on tullut niin taipuvaisia itsekeskeisyyteen juuri sillä hetkellä, kun olemme alkaneet elää ikään kuin maapallon muilla lajeilla ei olisi arvoa.

Empatiaväsymystä tulisi siis torjua tuomalla esille paitsi kärsimykseen liittyvää politiikkaa, moraalia ja muiden olentojen subjektiviteettiä, myös kaivamalla esille niitä yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka johtavat egoismin ja kovuuden naiiviin, kritiikittömään ihannointiin. ”Väsymys” voi todellisuudessa olla haluttomuutta, ja haluttomuus puolestaan kyvyttömyyttä nähdä oman itsen ulkopuolelle. Onneksi empatiaväsymyksen torjunta vaikuttaa tyystin mahdolliselta, sillä kovuuden kulttuurissa on myös voimakkaita vastavirtauksia empatian puolesta – niitä, jotka vaativat oikeuksia myös kaukaisille olennoille ja jotka ovat nostaneet Suomessakin vegaanituotteet ennennäkemättömään nousuun. Elämme erikoista, ristiriitaista ja nopeasti muuttuvaa aikakautta, jona kovuus ja empatia mittaavat toisiaan, ja jona jälkimmäiselle tarvitaan äänekästä, rohkeaa tukea, halua osoittaa, että ilman empatiaa ihminen taantuu omaksi karikatyyrikseen.

Mutta entä ne, jotka todella ovat väsyneitä – ne ihmiset, jotka ovat kantaneet empatiaa uupumukseen saakka, kunnes eivät enää jaksa valvoa öitään maailman kärsimys rintakehässään? Heidän tulisi olla ylpeitä, sillä empatia on taito, joka heissä on erityisen kehittynyt. Heidän tulisi kuitenkin myös muistaa, että vaikka myötäeläminen muiden kanssa on kenties oleellisin kyvyistämme, se ei tarkoita oman itsen kadottamista toiseen. Meidän tulee huomioida muiden kipu, mutta samalla asettaa raja sen ja itsemme välille siten, että se ei nielaise meitä. Juuri tätä on subjektiviteetin tunnistaminen: sen hahmottamista, että toisen yksilön ja itsemme välillä on eronteko, eikä empatia tai välittäminen vaadi sitä, että toisen yksilön tai miljoonien muiden kärsimys astuisi pysyvästi itseemme ja tekisi elämästämme sietämätöntä. Me voimme olla läsnä ja auttaa parhaiten silloin, kun me emme tule nielaistuksi toisen hätään, ja kun me sen sijaan voimme olla vahvoja, yömme nukkuneita toimijoita valmiina taistelemaan muiden hyvinvoinnin puolesta.

 

StartARevolution

Apatia, zombieland ja tarkkaavaisuus

Sosiologi Stanley Cohen on väittänyt, että länsimaista nykyihmistä vaivaa yhä useammin moraalinen apatia ja flegmaattisuus. Tuo viihteen, kulutuksen ja työn välissä eteenpäin pusertava otus suhtautuu moraalisiin kysymyksiin yhä useammin penseästi, eri toten jos ne kysymykset vaativat häneltä itseltään muutosta. Myös psykiatrinen tutkimus on
Middle_fingerosoittanut apatian yhdeksi merkittävimmäksi syyksi sille, miksi me usein toimimme moraalia vastaan – siis tavoilla, jotka tiedämme vääriksi. Cohen tarjoaa apaattiseksi muuttuneen otuksen suuhun kyynisen lauseen: ”I don’t give a F”. Tuo lause kajahtaa tyynesti ilmaan aivan liian usein, kun kyse on muiden ihmisten tai eläinten hyvinvoinnista. Miksi välittää hitustakaan maahanmuuttajista? Miksi vaivata mieltään sillä, mitä sioille ja kanoille tapahtuu ennen kuin ne muuttuvat kinkuksi ja viilokiksi?

 

Ei ole lainkaan erikoista, että kulutusyhteiskunnan sulatusuuneissa kasvaa apaattisia yksilöitä. Tuo yhteiskunta nojaa siihen, että sen asukit ovat passiivisia ja siten vastaanottavaisia joka puolelta puskevalle mainonnalle. Moraalinen reflektio on piinallinen antiteesi tavalle elää, joka rakentuu markkinoinnin ja kyseenalaistamattoman kulutuksen varaan, sillä reflektoiva ihminen saattaisi jopa sanoa ”Ei” kaikelle sille, jota hänen tulee ostaa ollakseen Onnellinen ja Onnistunut Ihminen. Kulutusyhteiskunta myös kutsuu esille hedonismia, halua tehdä kuten on helpointa ja mukavinta – ostaa sitä kuoleman kyllästämää ruokaa, mihin on tottunut tai niitä vaatteita, jotka ovat halvimpia, pohtimatta kenestä tuo ruoka on tehty tai kuka vaatteet on valmistanut. Maailman ja sen erilaisten olentojen tilasta välittäminen näyttäytyy hedonistisen, oman kehonsa ja mielensä mässäilevään ruokkimiseen tottuneen näkökulmasta lamaannuttavan tylsältä, epämukavalta. On helpompaa, autuaan huojentavaa, uskoa mainonnan kertomuksiin siitä, mitä Onnellinen ja Onnistunut Ihminen ostaa, oli kyse sitten alennuslihasta tai pakkotyövoiman tuottamista trendimekoista.

 

Ennen kaikkea kulutusyhteiskunta vaatii egoismia, oman itsen jatkuvaa
työntämistä maailman keskiöön. Liberalistinen perinne ja sen tapa korostaa yksilön oikeutta tehdä lähes mitä vain, loivat pohjarakenteet oman itsen alleviivaamiselle, joka kulutuksen maailmassa on kasvanut hqdefaultgroteskeihin mittoihin. Egoismi kertoo meille, että meidän tulee saada paljon, lähes kaikki, riippumatta sen kaiken hinnasta muille. Se kertoo, että me olemme hienoja ja rakastettavia juuri niin itsekeskeisinä kuin olemme, välittämättä tekojemme luonteesta ja seurauksista. Egoismi on pienen lapsen ”Minä!” –kiljaisu, joka aikuisen kehossa muuttuu karikatyyriksi siitä, mitä ihminen voisi olla. Juuri tuo ”Minä!” sysää ilmakehään onttoja lauseita siitä, kuinka pakolaiset ovat vain kriminaaleja, luonto vain tylsää puukokoelmaa ja siat vain eläimiä – se haluaa pukea ympäröivän maailman sellaisiin vähätteleviin stereotypioihin, jotka mahdollistavat tuon maailman täydellisen sivuuttamisen.

 

Moraalisesti apaattiset keskittyvät omaan ja läheistensä elämään. He ovat mukavia, rehtejä ihmisiä, jotka tienaavat rahaa voidakseen ostaa sillä kivoja asioita ja jotka katsovat mieluummin laulelmaohjelmaa kuin Mobstr_apathypohtivat sitä, mitä heidän ympärillään muille ihmisille ja eläimille tapahtuu. Samalla, kun he haaveilevat omasta onnestaan, antavat he kerran vuodessa muutaman euron keräykseen ja katsovat jo tämän osoittavan heidän olevan lopulta hyviä, jollei peräti ansiokkaita ihmissieluja. Meistä jokainen on välillä tuo apaattinen otus. Jokaista elämän minuuttia ei voi käyttää muiden hädän pohtimiseen, ja toisinaan me kaikki teemme kuten helpointa ja mukavinta on: me toljotamme näyttöjä ja keskitymme omiin rakkauksiimme, ystäviimme, tai kevytmargariinin hintaan. Ongelma kuitenkin syntyy, kun ”välillä” onkin ”aina” – kun oma minä ja omat rakkaat, omat onnet ja omat shoppailut, ovat todellisuuden keskiö, jonka ulkopuolista ei enää nähdä.

 

Filosofi Iris Murdochin mukaan apatia syntyy mielettömyydestä – kirjaimellisesta mielen kadottamisesta. Kun yhteiskunta asettaa yksilön jatkuvaan television, markettien, näyttöpäätteiden, harrastusten ja alennusmyyntien väliseen paineeseen, seuraa mielen harhautuminen asioihin, jotka ovat lopulta merkityksettömiä. Me näemme kaikkialla välkkyviä viihde- ja mainosvaloja ja haluamme olla jokaisen hetken jollakin tapaa täytettyinä, viihdytettyinä, kunnes kyky reflektioon on yhä kaukaisempi. Kulutus, mediatulva, älypuhelimet tunkeutuvat mieleen sekä ottavat sen haltuun, ja lopulta kyky vain istua ja olla tekemättä mitään on pelkkä ahdistuksen lähde. Ilman pysähtymistä ei ole reflektiota, eikä moraalista havahtumista – me emme voi autenttisesti kohdata ja pohtia muiden olentojen tilaa, jos katseemme on suunnattu kaikkialla mukana kulkevien näyttöjen jatkuvaan, laimeaan uutisvirtaan tai Facebookiin kirjattuihin päivityksiin, jotka piilotetusti kertovat oman itsen erinomaisuudesta.

 

banksy_doorMurdochin mukaan mieletön todellisuus tuottaa mielettömiä ihmisiä, eräänlaista zombielandin harhautettua joukkiota, joka on lopulta vieraantunutta paitsi muista olennoista myös itsestään. Me kadotamme muut, kun keskitymme vain itseemme, ja me kadotamme itsemme, kun näemme sen pysähtymisen sijaan vain keinovalojen, markkinointimetelin, ja yhteiskunnan tarjottimella ojentamien muottien kautta. Juuri tällaisessa tilassa on helppoa tilata tehotuotettua pihviä tai olla rasisti, sillä toiset olennot ovat sumeiden lasien takana, haparoivan, huumatun mielen tavoittamattomissa, ja kyky tavoittaa itsessä oleva moraalinen huoli, harkinta sekä empatia on pyyhkiytynyt pois.

 

Murdoch väittää, että nykyihmisestä on tullut haluton tarkkaavaisuuteen – tilaan, jossa me emme halua itsellemme mitään, vaan jossa me pyrimme näkemään muut sellaisina kuin he ovat, pyyteettömästi, todella havaiten. Ainoastaan tarkkaavaisuus mahdollistaa pysyvää moraalista huolta; sellaista, joka ei leimahda vain hetkellisesti ikävän kuvan tai reportaasin näkemisen jälkeen, vaan joka pysyy ja ohjaa omaa tapaa elää suhteessa muihin. Paluu hektisestä some- ja markettitodellisuudesta kohti tarkkaavaisuutta on mahdollista vain, jos hetkeksi sivuutamme ympäröivän yhteiskunnan metelin ja astumme etäämmälle, yksinäisyyteen. Se vaatii myös sitä, että tuo yksinäisyys ei koostu egosta, vaan työntää sen mahdollisimman kauas. Tarkkaavaisuuden tilassa ostoskasseja juuri käsissään raahannut, television deittiohjelman eteen takissaan hikoillen hakeutumassa ollut, kellon eteenpäin kulkevaa jumputusta miettinyt Kuluttaja voikin äkisti pysähtyä ja nähdä edessään olevan puun, kiven, lintuparven sekä muistaa jotakin meihin kaikkiin sisäänrakennettua. Tarkkaavaisuus ei ole esoteerinen hippitila, vaan jotakin hyvin yksinkertaista: sen kautta voidaan havaita muut olennot ilman, että havainto olisi omien halujen tai kulttuuristen stereotypioiden rankasti siivilöimää. Siasta tulee ”kinkun” sijaan tietty, mielen omaava otus, ja toisesta ihmisestä ”mamun” sijaan spesifi, oman validin näkökulmansa omaava yksilö.

 

Tämä ei tarkoita, että ihmisten tulisi linnoittautua viikoiksi Kainuun metsiin erakoimaan voidakseen olla moraalisia. Se ei myöskään tarkoita, että heidän tulisi täysin sivuuttaa oma hyvinvointi ja muuttua maailman edessä suureleisesti uhrautuviksi marttyyreiksi. Se ei vaadi, että ihminen ei enää lainkaan koske älypuhelimeen, selaa television kanavia tai astu jalallaan kauppaan. Se ei siis vaadi asketismia. Sen sijaan tarkkaavaisuus tarkoittaa kykyä sammuttaa hetkeksi ympäröivä kakofonia ja olla hiljaisuudessa, omia tottumuksia rehellisesti ja pelkäämättä jäsentäen, sekä kykyä muistaa, että omat halut eivät ole universumin päätepiste vaan jotakin, joiden tulee nivoutua yhteen sen tosiasian kanssa, että me emme ole tässä todellisuudessa yksin.

 

Jos siis nykyihmisen paidan etumuksessa lukee suurin kirjaimmin ”Minä” ja jos hän mitä mieluiten sihahtaa, ettei välitä vattuakaan muun väristen ihmisten tai muun lajisten eläinten kohtalosta matkallaan kohti omaa, mindlessnessuljasta elämää – jos hän on moraalisen apatian prototyyppi – on hän mielettömyyden tilassa. Filosofi Simone de Beauvoir totesi, että vieraantunut ihminen elää ”lapsenomaisessa maailmassa”, seuraten kuuliaisesti yhteiskunnan paineita ja kantamatta koskaan vastuuta omista toimistaan. Juuri tässä lapsenomaisuudessa apatia kasvaa, kunnes ihmisistä tulee infantiileja, muita syrjään potkivia, tökeröitä heittiöitä, ja juuri se tukee mielettömyyttä, eläväksi kuolleeksi muuttumista. Tällaiseen kurjuuteen tulee hakata halkeamia hakeutumalla tarkkaavaisuuteen; tilaan, jossa ei zombien tavoin seuraa laumaa ja sen myhähdyksiä siitä, miten kunnon ihminen toimii ja ajattelee, sekä tilaan, jossa koettaa nähdä sekä itseen että muihin, ilman itsekeskeisyyden raskaita silmälappuja, oma vastuu kohdaten.

 

Jos apatia siis sysää kouraan tehotuotetun makkaran , ohjaa tarkkaavaisuus lopulta hämmentävän helppoon huomioon: myös muilla ihmisillä, muilla eläimillä, on oma mielensä joka ansaitsee huomiota ja oma arvonsa, joka vaatii hedonististen tuhahdusten sijaan akuuttia huolta. Tarkkaavaisuus pakottaa samalla kohti tiedoista epämukavinta – ymmärrystä siitä, että maapallolla on valtava määrä ihmisiä ja eläimiä, joiden todellisuus on kaikessa väkivallassaan, karuudessaan, pelossaan, ja kärsimyksessään oman hedonismimme vastakohta, ja että meidän omat tekomme voivat joko pelastaa noita yksilöitä tai ylläpitää heidän helvettiään.

 

009951c26aeb644046c65e96fc0122a3