Pandat: Rahalla kohti massasukupuuttoa

Muistan Ähtärin eläinpuiston lapsuudesta. Lintutalon katveessa oli haukka, joka istui mahdollisimman korkealla pylvään päässä, ja jonka ylle laskeutui ahdas verkko. Yksinäinen olento vailla mahdollisuutta lentää siihen luontoon, minkä se saattoi nähdä, oli vaikea näky. Nyt 30 vuotta myöhemmin on hankalaa ymmärtää, miten pandojen tuomista Suomeen koskaan hyväksyttiin.

Eristetty eläin

Kirjailija John Berger on esseessään ”Why look at animals?” väittänyt, että eläintarhat ovat lopulta aina pettymys. Eläimet eivät ole kyllin jännittäviä: ne ovat katseelta puoliksi piilossa ja passiivisia. Ne makoilevat tai syövät laiskasti, kaikki on hidasta. Lapset kyllästyvät ja haluavat juosta jo seuraavan häkin tai aitauksen äärelle, ja myös aikuiset kokevat pettymystä siitä, että eläimet eivät olleetkaan niitä aktiivisia otuksia, joita he olivat nähneet luontodokumenteissa.

Eläintarhan eläin on pettymys yhdestä yksinkertaisesta syystä: se on turhautunut, passiiviseksi pakotettu objekti, jonka elämä on puristettu minimiin. Vapaan luonnon, jossa toimia aktiivisesti, on korvannut pieni, monotoninen tila, jossa voi vain tylsistyneenä ruokailla ja nuokkua. Eläintarhan eläimeltä on otettu pois sen kyky elää eläimellisesti, ja juuri tästä syystä siitä tulee ikään kuin tyhjä kuva: karhu näyttää karhulta, mutta ei voi käyttäytyä karhumaisesti. Ei ihme, että lapset hämmentyvät ja haluavat löytää seuraavasta tai sitä seuraavasta aitauksesta viimein sen eläimen, joka kiinnittäisi heidän huomionsa ihmetykseen. Eläintarhan eläin on nujerrettua luontoa. Siitä on pyyhitty pois se vitaliteetti, jonka näkemistä ihminen kaipaa.

Kuten Berger korostaa, eläimestä on tullut olento, joka ei enää voi toimia itsellisesti. Eläintarhaan pakotettu eläin ei voi etsiä ravintoa, juosta ja lentää vapaasti, toteuttaa uteliaisuuttaan tai edes lisääntyä omien valintojensa kautta. Sen sijaan se voi vain istua ja odottaa, että ulkopuolelta tuleva hoitaja ohjaa sen elämän tylsistyneitä rutiineja. Nämä eläimet on eristetty niiden luontaisista ympäristöistä ja luontaisesta tavasta elää suhteessa muihin eläimiin. Lopulta ne on eristetty myös itsestään: evoluution niihin iskostamat tarpeet ja kyvyt pakotetaan näkymättömiin, eikä eläin saa enää olla eläin.

Bergerin mukaan eläintarhat syntyivät, kun kaupungistuvan ihmisen kosketus eläimiin oli katoamassa, ja kun luonnonvaraiset populaatiot oli ajatettu ahtaalle tai sukupuuttoon. Eläin oli työnnetty marginaaliin, maailman reunalta pois, ja eläintarhat olivat tapa pitää sitä vielä hetken esillä. Berger kuitenkin muistuttaa tilanteen irvokkuudesta: eläintarhat pitävät esillä nimenomaan marginalisoitua eläintä. Ne ovat teatteria, joka vahvistaa ajatusta siitä, että eläin on vain passiivinen möykky vaistoja ja lihaa, jonka voi surutta eristää luonnosta ja pakottaa olosuhteisiin, joissa se voi huonosti.

Samalla eläin on katoamassa. Se on katoamassa lajina luonnosta, eli populaatioina niistä elinympäristöistä, suhteessa mihin se kehittyi. Se on katoamassa myös ihmisen mielikuvituksesta kanssakulkijana, eli olentona, jonka rinnalla oma lajimme on vaeltanut historiansa alusta saakka. Erityisesti eläin on katoamassa omana, itsellisenä olentonaan, jolla on mieli ja arvoa.

Berger väittääkin, että eläintarhojen eläin ei katso ihmistä energisesti takaisin, sillä siltä on riistetty kyky olla aktiivinen, itsellinen otus – sellainen, joka jaksaa innolla katsoa maailmaa. Eläintarhoissa katse on yksisuuntainen. Ihminen katsoo eläintä, mutta eläimen tapa vastata ihmisen katseeseen ei voi olla muuta kuin laiska ja luovuttanut. Ihminen jää katseensa kanssa yksin, ja siten lopulta myös hän eristyy: eristäessään eläimet näiden ympäristöistä ja tarpeista, eristää ihminen samalla itsensä eläimistä. Jäljelle jää yksinäinen laji keskelle hiljenevää, massasukupuuton runtelemaa maapalloa.

Vääristynyt valta

Berger ei ole ainut eläintarhojen kritisoija. Viimeisen 30 vuoden ajan eläintarhoihin on kohdistunut huikea määrä arvostelua. Esimerkiksi antropologi Garry Marvin on tutkimuksissaan havainnut, että eläintarhat vääristävät eläinasenteita. Ne eivät opeta meitä kunnioittamaan eläimiä, vaan tilanne on juurikin päinvastoin. Ne opettavat meitä ajatukseen, että eläimellä ja sen lajilla ei ole arvoa. Aitauksiin ja häkkeihin kirjattu viesti on tämä: eläinlajin voi erottaa sen ympäristöstä ja silti väittää, että kyseessä on ”lajisuojelua”, ja eläinyksilö on oikeutettua pakottaa olosuhteisiin, jotka eivät vastaa sen tarpeita. Eläintarhat kertovat, että kaltoinkohtelu on suojelua, ja että eläimiä voi kohdella pelkkinä töllisteltävinä objekteina, joiden hyvinvoinnilla ei lopulta ole suurempaa merkitystä.

Lajeja ei suojella tarhoissa, vaan niiden omissa ympäristöissä (samoissa, joita eläintarhoja perustava ihmislaji on alati tuhoamassa). Lajien suojelu ja eläinten kunnioittaminen vaatiikin yhteiskuntaa, joka ottaa viimein vakavasti sen, että myös muulla kuin ihmisen lyhytnäköisillä mielihaluilla ja taloudellisella voitolla on merkitystä. Sellaisen yhteiskunnan tuottaminen vaatii yhden seikan – vallanhalun – kyseenalaistamista.

Kuten Berger ja Marvin korostavat, eläintarhojen historia alkoi vallan osoittamisesta. Kolonialistiset kuningaskunnat halusivat näyttää kansalaisille mahtiaan tuomalla alusmaistaan mitä eksoottisimpia eläimiä näytille. Yhä edelleen eläintarhojen ytimessä on valta.

Valta kohdistuu luontoon ja eläimiin: eläintarhat ovat keino tuottaa ajatusta siitä, että luonto on ”hallinnassa”, että eläimiä voi kontrolloida, ja että jopa lajien katastrofaalinen katoaminen on estettävissä, jahka vain ihmiset maksavat pääsylipun kassalla. Valta näkyy eläintarhoissa myös toisella tapaa. Ne ovat kulutusyhteiskunnan yksi tuhoisa ilmentymä. Raha tulee ennen muita arvoja, ja kaikki (jopa uhanalaiset lajit) asetetaan kulutuksen kohteiksi. Myydessään lippuja ”lajisuojelun” perusteella, eläintarhat viherpesevät itseään ja samalla käyttävät epärehellistä valtaa suhteessa niihin ihmisiin, jotka niissä vierailevat. Valta tulee esille myös globaalimmin. Kuten uutiset ovat kertoneet, Kiina vuokraa pandojaan kovalla hinnalla niihin maihin, jotka eivät kritisoi sen katastrofaalisia ihmisoikeus- ja ympäristörikkomuksia. Groteskilla tavalla valtio, joka tuhoaa huimalla vauhdilla eläinlajien elinympäristöjä, käyttää pandaa kiiltokuvana, jonka alle piilottaa ongelmat. Panda on symboli, jonka taakse paeta ja jota myydä niille, jotka ovat valmiita ottamaan tuhoon osaa.

Pandojen tuonti Suomeen onkin ikävä merkki kyvyttömyydestä arvostaa ympäristöä, eri lajeja ja eläinten hyvinvointia. Samalla se tukee haitallista valtapolitiikkaa, joka tekee uhanalaisista lajeista rahan tekemisen välineen, ja joka piilottaa yhä yltyvää ympäristön tuhoamista tyystin nimellisen ja pinnallisen ”lajisuojelun” alle. Pandasta on tullut huiputtamisen keino.

Reitti rakentavaan ympäristö- ja eläinsuhteeseen – sellaiseen, mitä lajisukupuuton aikakausi akuutisti kaipaa – alkaa eläintarhojen kaltaisten jäänteiden purkamisesta, ja aivan uudenlaisen eläin- ja luontosuhteen kehittämisestä. Se reitti avautuu vasta, kun Suomen kaltaiset valtiot eivät enää sivuuta lajiensuojelua ja eläinten arvoa taloudellisen voiton nimissä. Kuolleella planeetalla ei rahalla tee enää mitään.

Bergsonin sanoihin palatakseni: ”Eläintarha voi olla vain pettymys”. Se on oire siitä logiikasta, joka tämän planeetan elämää on tuhoamassa.

 

blog_panda_mural_marg_spadina.jpg

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Pandat: Rahalla kohti massasukupuuttoa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s