Löytökoiriin kohdistuu ajoittain kritiikkiä, jonka edessä voi vain hämmentyä. Miksi jotkut suhtautuvat juuri niihin koiriin, jotka kaipaavat eniten ihmisen apua, suurimmalla varauksella?

Rasismia eläinkuvastossa

Viimeaikaisessa keskustelussa on väläytelty muun muassa sitä, että pienellä osalla löytökoirista on todettu resistenttejä bakteereita. Kertomatta jää, että samoja bakteereita löytyy kosolti myös suomalaisista ihmisistä, että todennäköisin paikka sellaisen saamiseen on terveyskeskus, sairaala, vanhustentalo tai ulkomaanreissu, ja että yleisin oire on virtsatieinfektio. Mediassa on luotu liioiteltua uhkakuvaa, joka unohtaa konkretian: näiden bakteereiden saanti koirasta on epätodennäköistä, ja suurin tartuttaja on itse ihminen.

Miksi tällaista merkillistä vääristymää tapahtuu? Miksi löytökoiria jopa demonisoidaan? Kritiikki on osa jatkumoa, jota kovaääninen vähemmistö ylläpitää, ja joka on ehdottanut katukoirien jättämistä oman (huonon) onnensa nojaan milloin mistäkin syistä. Toisinaan koirien väitetään olevan arvaamattomia, toisinaan taas jopa ehdotetaan, että ”hyvää tarkoittavat” ihmiset tekevät tyystin turhaa työtä niitä auttaessaan. Ei ole vaikea hahmottaa taustalla olevaa, laajempaa kulttuurista kuvastoa. Mielikuva on tämä: romanialaiset ja venäläiset, köyhyyttä edustavat olennot kantavat tauteja, ovat arvaamattomia tai vaarallisia, ja itse asiassa liittyvät jollakin tapaa hyvää tarkoittavien suomalaisten huiputtamiseen. Ihmisiä koskevat, rasistiset mielikuvat liitetään kuin huomaamatta koiriin, ja siten poliittisesti latautuneet ennakkoluulot leviävät myös eläinasenteisiin. Tilalle ehdotetaan suomalaisia koiria: puhtaita, kotimaisia rotuja (siitäkin huolimatta, että usein juuri ne omaavat liiallisen jalostuksen vuoksi eniten hyvinvointia alentavia sairauksia).

Rasistiset kuvastot ovat aina epärealistista, moraalisesti katteetonta yksioikoisuutta. Kun niitä sovelletaan eläimiin, ja kun koiria arvioidaan niiden lähtömaan perusteella, päädytään jo tahattoman parodian maastoihin. Koirilla ei ole kansalaisuutta tai ihmisetnistä taustaa. Koirat ovat koiria. Romanilainen koira on aivan sama otus kuin suomalainen koira – koirien DNA ei noudata valtioiden rajoja.

Myöskään eläinten hyvinvointi ei katso maan rajoja. Bukarestissa, Barcelonassa tai Moskovassa olevan koiran oikeus hyvään elämään sekä vapauteen kivusta, pelosta ja hädästä on täsmälleen yhtä oleellinen seikka kuin Suomen maaperällä olevan koiran. Eläin itsessään on moraalisesti arvokas otus, oli sen asema ihmisen kulttuurisissa jaotteluissa tai maantieteessä mikä tahansa. Sian kärsimyksellä on merkitystä riippumatta siitä, onko se jaoteltu tuotantoeläimeksi ja koiran hätää tulee lievittää riippumatta siitä, elääkö se ”Romania” vai ”Suomi” –nimisen valtion sisällä.

Eläinten arvon vakavasti ottaminen vaatii vastuun väistämisen sijaan niiden hyvinvoinnin tukemista – eläinten lähtömaasta riippumatta. Löytökoiria kohtaan ennakkoluuloja viljelevät tahot ovatkin valinneet vinon tavan lähestyä etiikkaa. He etsivät syitä olla auttamatta. Lähtökohdan tulisi olla päinvastainen. Eettisen toiminnan peruskysymys ei ole ”Mistä löytäisin perusteen olla tukematta muiden hyvää elämää?” vaan ”Miten auttaa muita parhaalla, kattavimmalla tavalla?”.

Vastuu ja välttämättömyys

Oleellinen haaste onkin, miten tukea myös löytökoirien terveyttä ja hyvinvointia. Miten suunnata resursseja siten, että koirien kotiuttaminen Suomeen sujuu sekä täällä jo olevien että tänne tulevien eläinten näkökulmasta parhaalla tavalla? Jos ongelmakohtia on, miten ne voi ratkaista siten, että kukaan ei jää heitteille, ja että kaikkein eniten apua tarvitsevien hätään vastataan?

Ihmisillä on löytökoirien kohdalla erityisen suuri vastuu. Me lajina olemme tuottaneet nämä koirat maailmaan. Meidän lajimme on myös hylännyt ne kaduille näkemään nälkää, kohtaamaan usein jopa rajua fyysistä väkivaltaa, hoitamaan kuolevia pentujaan ojissa tai roskisten takana ja käymään jatkuvaa kamppailua hengestään läpi kroonisen nälän, pelon ja kivun. Nämä sanat eivät ole liioittelua. Kuka tahansa katukoirien arkeen tutustunut voi todentaa sen karun, kipuisan todellisuuden, jossa ne vaeltavat. Aineistoa tästä todellisuudesta on valtavasti – kuvamateriaalia hirtetyistä koirista, tappotarhojen häkeissä kauhuaan vapisevista eläimistä, kuolleen emonsa vierellä kyhjöttävistä, likaisista pennuista, lumeen paleltuneista koiravanhuksista. Harva pystyy katsomaan sitä aineistoa. Se ylittää jopa mielikuvituksen rajat. Sen piinaavat kuvat ja kertomukset polttavat merkkinsä pysyvästi mieleen.

Löytökoiria omasta helposta arjestaan käsin kritisoivien olisi hyvä tutustua tuohon aineistoon ja ennen kaikkea lähestyä aihetta moraalisen vastuun ja välttämättömyyden kautta. Vastuu tässä tarkoittaa sitä, että meillä ihmisinä on erityinen vastuu näistä olennoista, jotka kaltaisemme kaksijalkaiset tuottivat ja hylkäsivät. Välttämättömyys puolestaan tarkoittaa sitä, että hädässä olevaa ei jätetä. Tämä todella on näin yksinkertaista: Hädässä olevaa ei jätetä, vaan autetaan.

Filosofit Emmanuel Levinas ja Simone Weil korostivat, miten kärsimyksen tunnistaminen toisessa johtaa velvollisuuteen. Väliin ei tarvita muita syitä – ei teoriaa, argumentteja tai pohdintoja. Riittää, että kohtaamme toisen tämän riisutussa ahdingossa ja avaamme itsemme tälle hetkeksi. Avautuminen vaatii sitä, että asetamme sivuun ennakkoluulomme, verukkeemme, halumme väistää muiden tuskaa ja sen itsekeskeisen vellonnan, joka usein johdattaa mielemme kulkua ja sulkee muut huomiomme ulkopuolelle. Kohtaamisen ja tunnistamisen hetkellä olemme aukinaisia toisen kokemuksille, pakenematta. Tämä herättää äkillisen vastuun ja ymmärryksen siitä, että meidän on tuettava toista sekä oltava olemassa tälle. Weilin mukaan näin syntyvä moraalinen havahtuminen on välttämättömyyttä: jos todella olemme tunnistaneet toisen hädän, me emme enää voi tehdä muuta kuin auttaa.

Vain harva katukoirista selviytyy elossa, ja ne ansaitsevat kaiken apumme. Tälläkin hetkellä sadat tuhannet koirat käyvät läpi akuuttia kipua, pelkoa ja ahdinkoa. Niiden epätoivoiselle todellisuudelle tulee avautua sekä siten kohdata tämä yksinkertainen, eettinen välttämättömyys: ne tarvitsevat tukemme.

Miten auttaa?

Yksi usein kuultu väite on, että katukoiria tulisi auttaa niiden lähtömaassa. Tällaisen ehdottaminen tuntuu toki loogiselta. Samalla huomaamatta kuitenkin jää, että tätä tehdään jo. Monet suomalaiset löytökoirajärjestöt ja niiden ihailtavat, vastuussaan horjumattomat aktiivit ylläpitävät katukoirien sterilisaatioita eri maissa sekä pyrkivät valistamaan paikallisia ihmisiä koirien hyvästä kohtelusta. Erityisen kovasti töitä tekevät kyseenomaisten maiden paikalliset eläinsuojelijat, jotka usein mielenterveytensä sekä taloutensa uhraten käyvät väsymätöntä taistelua asenteiden muuttamiseksi ja koirien auttamiseksi. Olen itse seurannut romanialaista löytökoiratoimintaa vuosia ja todistanut paikallisten eläinsuojelijoiden sinnikästä sekä usein murskaavan stressaavaa taistelua koirien puolesta. Eläinten eteen työskentely vaatii heiltä valtavasti energiaa, toivottomia kiistoja paikallisviranomaisten kanssa, aikaa, kärsivällisyyttä ja rahaa. Resursseja ei ole lähimainkaan kylliksi, ja siksi valtaosa koirista ehtii kuolla ennen avunsaantia.

Kun suomalainen viranomainen ehdottaa koirien auttamista lähtömaassa, hän ei siis tiedä, mistä puhuu. Jos hän tietäisi, hän kehuisi sitä väsymätöntä työtä, jota jo tehdään usein täysin vapaaehtoisesti ja palkatta. Hän sanoisi: ”Tässä teille enemmän resursseja” ja hän puhuisi poliittisille tahoille siitä, miten katukoirakriisi on viimein ratkaistava koirien hyväksi. Hän ei kääntäisi selkäänsä ja viskoisi tiedon puutteeseen perustuvia, lopulta heitteillejättöä pyytäviä ehdotuksia.

Samalla on muistettava, että kaikkia koiria ei yksinkertaisesti voi auttaa niiden lähtömaassa. Romanian kaltaisten maiden koiratarhat pursuvat eläimiä, joille ei ole paikkaa. Kymmenen koiraa saattaa asuttaa samaa, betonipohjaista, puristavan ahdasta ja likaista häkkiä, ja satojen koirien tarhoilla heikoimmat kuolevat nopeasti joko nälkään tai vammoihin. Raskaina olevat nartut synnyttävät näissä sietämättömissä olosuhteissa pentujaan, jotka hyvin usein nääntyvät ensimmäisten päivien aikana. Korruptio johtaa eettisesti groteskeihin tilanteisiin, joiden keskellä koirat pelkäävät, murtuvat ja kuolevat. Vastaani on tullut tuhansia tarinoita, joilla oli tuskainen, lohduton loppu. Globaalilla tasolla vuosittain miljoonat koirat kuolevat mitä karmaisevimmissa olosuhteissa ilman, että kukaan kirjaa ylös niiden tarinoita. Vain harva koira selviää. Murto-osa saa uuden kodin, mutta koteja ei ole helppoa löytää. Osa uusista kodeista löytyy lähtömaasta, mutta lukumäärien vuoksi monelle tarvitaan apua myös ulkomailta. Miten näitä koiria, joilla ei ole paikkaa, minne mennä, tulisi auttaa? Lähettämällä niille kukkia tai hyviä ajatuksia?

Lukuisat Euroopan maat ottavat löytökoiria ilolla vastaan, ja onneksi Suomessa monet kokevat vastaavaa eläinmyönteisyyttä tarjoamalla kodin olennolle, joka on käynyt läpi helvetin. Tämä toiminta ansaitsee tukea, ei vihamielisyyttä.

Koiran armollisuus

Löytökoirien ongelmia liioitellaan usein räikein vedoin. Silti ehdoton valtaosa näistä koirista on terveitä, mallikkaasti käyttäytyviä olentoja. Ne harvalukuiset, joilla säröjä on, kaipaavat vain hoitoa ja johdonmukaista lämpöä. Terveyspulmia voi korjata, ja kun koira käyttäytyy säröillen, on taustalla aina lopulta pelko. Armollinen, moraalisen huolen valottama tapa lähestyä näitä olentoja on korjata pelko pois ja antaa rikotulle koiralle siten uusi, turvallinen todellisuus. Tämä vaatii paneutumista, sinnikkyyttä ja ennen kaikkea myötäelävää halua elää toista tukien.

Minulla itselläni on ollut lukuisia löytökoiria ja nytkin kotiani asuttaa kolme romanialaista koirakaunokkia. Heistä yksi oli jäänyt auton alle ja koettanut selvitä kadulla kolmella jalalla, kunnes tuli tuntemattoman tahon pahoinpitelemäksi. Toinen taas oli pyydetty kadulta tappotarhalle, jolla koiria kuolee säännöllisesti nälkään ja vammoihin. Kolmas pelastui pentuna lumen alta, lähes kuoliaaksi paleltuneena. Nyt he nukkuvat sängyssäni, kiertävät metsiä vierelläni ja hohtavat ilon kyllästämää elämää.

Mikään ei ole kauniimpi kuin se hetki, jolloin pelkäävästä, hermostuneesta, itseensä sulkeutuneesta ja vain kipuun tottuneesta koirasta tulee lopulta olento, joka osaa luottaa maailmaan ja jonka läpi virtaa hehkuva riemu. Kun sellainen olento katsoo lempeydellä ihmistä, tavoittaa hetken jotain siitä, mikä olemassaolossa on merkityksellisintä: kyky elää toisen rinnalla.

Koirat osaavat antaa lajillemme niin kovin paljon anteeksi. Antakaamme niille vastalahjaksi mahdollisuus hyvään elämään. Weil viittasi filosofiassaan Graalin maljaan, joka löytyy vain silloin, kun osaa kysyä vahingoitetulta: ”Miten sinä voit?”. Koirat kysyvät meiltä tätä alati. Ne tarkkailevat meitä, koettavat lukea liikkeitämme ja arvioivat tunteitamme. Kun me voimme huonosti, ne tulevat töykkimään nenällään tai makaamaan vierelle muistuttaakseen, että ovat luonamme. Me olemme läpikäyneet koirien kanssa yhteisevoluution, ja ne ovat lajeista vanhin ystävämme. Ne ansaitsevat, että myös me ihmiset osaamme joskus kääntyä niiden puoleen, tunnistaa hädän ja auttaa.

Kolmijalkainen koirani tuli minulle säikkynä, epävarmana ja vetäytyvänä. Kului viikkoja. Eräänä yönä heräsin ja äkisti näin sen tummien silmien katsovan itseäni ensimmäistä kertaa puhtaan lämmön ja luottamuksen kautta. Pelon tilalla kipunoi hellyys, joka sanoi: ”Me kuljemme rinnakkain”.

 

(Yllä Ida ja minä hiukan nuorempina, alla Ida ja artikkelikuvan pentu aikuisena)