Istun tuolilla ja vilkuilen välillä lattiaa, seinää, kattoa. On vaikea katsoa eteenpäin, kohti valkokangasta. Kankaalla näkyy norjalaisen dokumenttiohjaajan Ola Waagenin uusi dokumenttielokuva Grisindustrienes Hemmeligheter (2019), joka käsittelee norjalaista sikateollisuutta. Olen saapunut paikalle siksi, että Waagenin aiempi elokuva, Pels (2014), sai aikaan ihmeen. Norjalaisen turkistuotannon pimeän puolen esitellyt teos johti osaltaan siihen, että Norja teki tänä vuonna historiallisen päätöksen ja kielsi turkistarhauksen.

Waagenin tuotanto ei ole vaivatonta katsottavaa, eikä sen tule ollakaan. Waagen tuo tarkasti ja väistelemättä esille sen, minkä hyvin moni halua unohtaa tai kiistää: ympärillämme, kaikkialla, on eläimiä, jotka läpikäyvät ihmisten tekojen vuoksi sietämätöntä tuskaa, hätää ja kauhua.

 

Realiteettien äärellä

Olen nähnyt paljon tuota sietämättömyyttä koskevaa materiaalia. Olen pohtinut aihetta myös tutkimuksessani: milloin on oikeutettua näyttää eläinten äärimmäistä kärsimystä? Onko ihmisellä oikeus tai velvollisuus katsoa sitä? Vastaukseni on ollut: sitä ei tule estetisoida saatikka viihtellistää, eikä sen äärelle tule hakeutua, jos oma psyyke ajautuu sen myötä rikkinäisyyteen. Silti se on välillä kohdattava. Niin kauan, kun ihmiset – ympärillämme olevat, aivan tavalliset ihmiset – upottavat eläimiä teollisen tuotannon kivuliaaseen kuiluun, ei meillä ole oikeutta olla tietämättä. Velvollisuus syntyy vastuusta: meidän lajimme tekee tätä. Ihminen tekee tätä.

Käännän katseeni takaisin valkokankaalle. Betonilattialla makaa emakko, jonka tärisee ja vääntelehtii. Sen silmät kääntyilevät ympäri, se huohottaa. Paiseet keholla kertovat, että sillä on ollut tulehdus, jota ei ole hoidettu, ja joka levinnyt ympäri elimistöä. Sikatilallinen ilmoittaa salaa kuvaavalle naiselle, että emakko on ollut tuossa tilassa jo pitkään, ja että se pitäisi teoriassa varmaankin lopettaa, mutta että hän ei nyt kerta kaikkiaan viitsi. Emakko yrittää nousta ylös, katseessa on epätoivoa, pelkoa, tuskaa. Keho ei kuitenkaan enää jaksa ja uusi kouristelun aalto kulkee sen yli. Edessäni on rajusti kituva, kuoleva eläin, jonka ohi tilallinen kulkee viitaten tälle kirjaimellisesti kintaallaan.

Seuraavana päivänä he kulkevat jälleen emakon ohi. Nainen kysyy, eikö tämä pitäisi päästää tuskistaan, mutta tilallinen on edelleen haluton ja jutustelee leppoisasti aiheesta kuin puhuisi päivän säätilasta. Kaiken aikaa eläin tärisee heidän edessään silkasta kärsimyksestä, jalat kankeina, silmissä yhä syvempi kauhu. Koska se ei pääse ylös, se ei ole syönyt tai juonut päiväkausiin, ja joka hetki tulehdus syö sen kehoa sisältäpäin. Tilallinen on jo riistänyt tältä eläimeltä lukuisia porsaskatraita vain tappaakseen ne, hyötynyt emakosta ja sen teurastetuista jälkeläisistä taloudellisesti, ja nyt hän päättää antaa eläimen kuolla hitaasti lattialle. Tätäkö on ihminen?

En voi välttyä ajattelemasta, että tilallinen nauttii sadistisesta vallasta kuin kajahtanut natsiupseeri – siitä, että hänellä on hallussaan useita hitaasti kuolevia, kärsiviä eläimiä, kaikki hänen armoillaan. Hiukan myöhemmin tämä nostelee sairaita, aivan pieniä porsaita karsinoistaan ulos käytävälle. Porsaat ovat hyvin heiveröisiä ja etsivät toisistaan turvaa. Kaksi pientä, vaaleanpunaista eläintä käpertyy rinnakkain kylmälle lattialle. Tarkoituksena on jättää ne kuolemaan hitaasti nälkään, kylmään ja janoon – juuri siksi tilallinen nostaa ne ruoan, lämmön ja veden ulottuvilta pois. ”Eikö ne pitäisi lopettaa?”, nainen kysyy, mutta jälleen tilallinen viittaa kintaallaan ja jatkaa iloista jutusteluaan. Hän kertoo tietävänsä, että rikkoo eläinsuojelulakia ja että eläimet kärsivät. Hän vain ei vaikuta välittävän tuon taivaallista.

Muut dokumentin sikatilalliset eivät ole sen parempia. Elokuva näyttää, kuinka porsailta vedetään kivekset irti ilman minkäänlaista puudutusta. Pienet eläimet huutavat, räpiköivät ja kiljuvat kaikella voimallaan ja jälleen tuottajat myöntävät: näin ei tosiaan saisi tehdä, heh heh, älä kerro kenellekään. Mikäli he vaivautuvat lopettamaan sairaat porsaat, he tarttuvat näitä takajaloista ja heittävät päin betoniseinää, kunnes pienet kallot murskautuvat. Kaikki tietävät aiheuttavansa eläimille kammottavaa kipua ja hätää. Kaikki tietävät rikkovansa lakia. Kaikki myös vaikuttavat ajattelevan, että eläinten kivulla ja hädällä ei oikeastaan ole kummoista merkitystä, ja että kukaan viranomainen ei tule heidän tilaansa tarkistamaan. Tärkeintä on, että tilille kilahtaa rahaa.

 

Pakeneminen

En voi katsoa pahimpia kohtia. Ajattelen usein sitä, miten käsittämätön ja vaikeasti vastaanotettava eläinten kärsimyksen määrä on. On helpompi ajatella jotakin muuta, olla kuin mitään tästä ei todella tapahtuisi. Ja silti se tapahtuu. Muistiini palaa ranskalainen kauhuelokuva, jossa ihmisiä jahdattiin vanhassa navetassa väkivaltaisen vallankäyttäjän toimesta. Nämä pakenivat hädissään, löysivät tovereitaan roikkumassa alastomina ja kuolleina, ja koettivat epätoivoisesti päästä mielipuolisesta todellisuudesta ulos. Ajattelin: tuota tapahtuu jatkuvasti, miljoonille ja taas miljoonille mielellisille eläimille, arkipäiväisesti. Tämä ei ole fiktiota. Tämä on totta.

Eräs dokumenttielokuvan kohta jää erityisen voimakkaasti muistiini ja on nyt, viikkoja myöhemmin, luonani edelleen. Kamera kuvaa teurastamoa. Sikoja käsitellään aggressiivisesti, vauhti on suuri. Eläimiä ripustetaan jaloistaan roikkumaan, niiden kurkut viilletään auki ja kehot jäävät vavahtelemaan suihkuavan veren keskelle. Tainnutuskarsinaan ahdettu pelokas sika väistää tainnutuksen ja näkee suoraan tappolattialle. Se pysähtyy äkisti kuin olisi havainnut jotakin kauheaa, se kääntää päänsä voidakseen katsoa tarkemmin, se on valpastunut, hämillään. On kuin se ei voisi uskoa näkemäänsä: sille tutut siat roikkuvat katosta pää ylösalaisin, kaikkialla on kiljuntaa ja meteliä, luultavasti ainoat sen tuntemat lajitoverit kuolevat sen edessä. Sian pysähdys on hyvin koskettava, ahdistava ja inhimillinen – eläin on kuin kuka tahansa meistä olisi, jos äkisti näkisi tovereidensa kuolevan.

Sitten sika tajuaa oleellisen. Se säntää liikkeelle, taistelee itsensä korkean aidan yli, juoksee karkuun kaikella voimalla, mitä sillä on. Katson kankaalta eläimen viimeistä kamppailua elämästään. Ahtaaseen ja ankeaan karsinaan syntynyt ja siinä koko elämänsä viettänyt sika on juuri todistanut, mitä sille tulisi tapahtumaan ja yrittää taistella elämänsä puolesta. Väkivallan peittämän todellisuuden keskellä elämä eläimessä koettaa selvitä. Sika katoaa kuvasta teurastamon seinän taakse, teurastajat lähtevät sen perään. Tietysti tuo pelästynyt, kauhussa oleva eläin otetaan kenties huutaen ja potkien kiinni ja pakotetaan väkivaltaisesti takaisin siihen samaan karsinaan, mistä se karkasi, odottamaan kuolemaansa.

Vereni täyttyy raivosta ja silmäni kyynelistä. Dokumentti kuvaa helvettiä. Sitä helvettiä, minkä ihminen on luonut muille eläimille, tämän maailman sioille, naudoille ja kanoille. Sitä helvettiä, minkä suurin osa ihmisistä haluaa painaa tietoisuutensa ulkopuolelle teeskennellen, että kaikki on hyvin. Kulttuuriteoreetikko Hannah Arendt puhui pahan banaalisuudesta – siitä, että pahuus syntyy aivan tavallisten ihmisten teoista. Tämä tulee usein mieleeni eläinteollisuuden kohdalla. Aivan tavalliset ihmiset ovat rakentaneet eläinhelvetin ymmärtämättä, mitä ovat tehneet, ja toiset aivan tavalliset ihmiset ovat haluttomia tiedostamaan tuon helvetin aktuaalisuutta.

Mietin ihmistä, joka teurastamossa paenneen sian lihaa söi. Päätyikö karkulaisen toinen takareisi jonkin kivan perheen jouluateriaksi? Lauloivatko he joululauluja ja antoivatko he toisilleen lahjoja? Tiesivätkö he, mikä hinta heidän ateriallaan oli? Oliko heillä aavistustakaan siitä, että heidän turvallisen kotinsa pöydällä makasi osa sellaisen eläimen ruumista, joka oli antanut kaikkensa pysyäkseen hengissä?

Alan voida pahoin, eläinten tuska ja ihmisten typerryttävä piitaamattomuus muodostavat mielipuolisen, absurdin yhdistelmän. Haluan nousta, juosta kadulle ja huutaa ihmisille: ”Tajuatteko te, mitä te teette?”

 

Ecce homo

”Mutta ei Suomessa”, saattaa sianlihasta pitävä lukija toistaa kuin oppimaansa tyhjää mantraa. Kyllä Suomessa. Norjalaisen ja suomalaisen lihantuotannon ja siihen liittyvien käytänteiden ero on hiekkaan piirretty viiva. Kun katson Waagenin elokuvaa, tiedän kurkistavani samalla suomalaisen eläinteollisuuden realiteetteihin – niihin, joita myös Suomessa on dokumentoitu salakuvaajien toimesta vastaavanlaisin tuloksin. Tätä on kaikkialla. Myös suomalainen sikatilallinen on jättänyt sikoja kuolemaan sairauksiin. Myös hän on saattanut jättää sairaita porsaita käytäville tai sairaskarsinoihin kuolemaan nälkään ja janoon. Myös hän saattaa tappaa porsaita tarttuen takajaloista kiinni ja läimäisten pienen eläimen kallon päin seinää.

Ennen kaikkea: myös hän pakottaa emakot porsitushäkkeihin, joissa nämä eivät voi edes kääntyä ja myös hän erottaa emakot porsaistaan välittämättä siitä, että jokaisessa sosiaalisessa eläimessä on terästä ja tulta väkevämpi tarve olla vapaasti emon tai tuoreiden jälkeläisten äärellä. Myös hän pakottaa eläimet elämään ahtaissa karsinoissa, jotka eivät millään tapaa vastaa niitä tarpeita ja kykyjä, joita eläimiin on miljoonien vuosien aikana luonnossa kehittynyt.

Olen vihainen. Vihainen niille tuottajille, jotka antavat eläinten kärsiä ja asettavat näitä piinaan. Vihainen niille kuluttajille, jotka ostavat ja syövät lihaa. Jokaisen tulisi jo tietää: eläimet eivät voi karsinoissa ja häkeissä hyvin, eläimet eivät voi teuraskuljetusten aggressiivisessa tukaluudessa hyvin, eläin ei voi hyvin silloin, kun se ripustetaan takajalastaan ylös ja sen kurkku viilletään auki. Jokainen tietää: elantonsa voi ansaita myös muutoin kuin kasvattamalla eläimiä syötäväksi. Lähes jokainen jo tietää: kenenkään ei tarvitse ostaa ja syödä lihaa voidakseen itse hyvin. Miksi tätä siis tapahtuu?

”Ecce homo”, katso ihmistä, ajattelen ja häpeän lajiani. Pystyykö ihminen parempaan? Pystytkö sinä parempaan?

 

 

Jean-Jacques Rousseau kirjoitti poleemisia tekstejä luonnontilasta ja kritisoi yhteiskuntaa sekä uskontoa. 1700-luvulla elänyt ranskalaisfilosofi ehdotti, että luonnontilassa ennen kulttuurin ja yhteiskunnan syntyä, eli ihminen rauhassa, itsellisesti, itseään rakastaen ja muita (myös eläimiä) kohtaan myötätuntoa kokien. Yhteiskuntajärjestykseen siirryttäessä ja sivistyksen kauhoessa normejaan tajuntaamme, heräsi ihmiseen kuitenkin kilpailu, hierarkkiat, kateus ja itsekorostus. Luonnon tyyneys oli kadonnut ja sen paikalla melskasi ihmisten välinen vertailu ja tämän mukanaan tuoma väistämätön ahdistus.

Rousseaun oma elämä on kirjattu hänen teostensa rivien taakse. Hänen äitinsä oli kuollut synnytyksen jälkeen, isä oli hylännyt hänet, ja huoltajan roolin omaksunut pastori oli uskonut rajuun kuritukseen. Rousseausta muodostui hänen omien sanojensa mukaan epävakaa hahmo, joka sekä rakasti ja kaipasi että raivosi ja epäili – hän oli sanojensa mukaan ihminen, jota ”puuskainen tuuli liikuttaa mutta joka asettuu heti kun tuuli on tyyntynyt”. Suhde ihmismaailmaan, yhteiskuntaan, olikin säröinen.

Nämä säröt vahvistuivat, kun hänen teoksensa Emile (1762) ja Yhteiskuntasopimus (1762) joutuivat kriitikin alle. Rousseaun väitettiin pilkkaavan uskontoa tai vähintäänkin kyseenalaistavan valtiovallan auktoreettia. Syntyi aito ja kuviteltu salaliitto. Aito siksi, että Rousseau joutui maanpakoon, hänen taloaan kivitettiin, ihmiset ilkkuivat. Kuviteltu siksi, että Rousseaun oma mieli havaitsi huonoja aikeita lähes kaikissa ihmismaailman äänissä – niissäkin, jotka todellisuudessa olivat lempeitä.

Rousseau vetäytyi ihmisten parista. Jouduttuaan maanpakoon, hän eli saarella vailla yhteyksiä yhteiskuntaan, ja kun hänet ajettiin sieltäkin pois, etsi hän yksinäisyyttä joko omasta mielestään tai matkustamalla mahdollisimman kauas ihmisäänten aiheuttamasta sekasorrosta. Viimeisistä vuosista tuli yhä eristäytyneempiä, langat muihin katkeilivat. Vain elämänkumppani ja aniharvat ystävät saivat astua lähemmäs. Silti Rousseaun teksteissä pilkottaa kysymyksiä: hän halusi ymmärtää, mikä oli mennyt pieleen. Kuritettu orpopoika, joka oli katkaissut yhteyden ihmiseen jo kenties hyvin varhain, koetti vielä vanhuudessaan hahmottaa, kuka ”ihminen” oli.

 

Pako ihmisistä

Viimeiseksi jääneessä teoksessaan Yksinäisen kulkijan mietteitä (1782) Rousseau koetti piirtää paperille yksinäisyyden ja ihmismaailman rajoja. Hänen ei enää sallittu kirjoittaa poliittisista aiheista ja niin hän kääntyi katsomaan ihmistä itsessään ja muissa. Kirjassa on kymmenen ”kävelyä”, joiden aikana Rousseau kulkee kaduilla ja maaseudulle pohtien suhdettaan lajitovereihinsa. Hän oli eristäytynyt, linnottautunut, valinnut yksinäisyyden kuin palatakseen luonnontilaan – ja silti hän edelleen halusi ymmärtää, mistä ihmismaailmassa oli kysymys.

Alkuasetelma on paljaudessaan lohduton. ”Nyt siis olen yksin maailmassa, vailla muuta veljeä, lähimmäistä, ystävää tai seuraa kuin itseni”, kuuluvat kirjan ensimmäiset sanat. Ihmisten julmuus ja viha ovat ajaneet Rousseaun ahdistavaan synkkyyteen, yhteys ihmisiin on leikattu, signaalit eivät enää kulje. Hän vannoo pysyvänsä lopunelämäänsä yksin ja kuvaa ihmismaailman vieraaksi planetaaksi, jossa häntä ei havaita. Rousseau kuvailee, kuinka ihmiset ovat aiheuttaneet hänelle valtavaa kipua ja samalla nähneet hänet väärin, olleet tunnistamatta häntä sellaisena, kuin hän on. Vieraalla planeetalla kulkemisesta on tullut kärsimystä ja vieraantunutta tuskaa.

Kivuliaimmat ja samalla paljastavimmat sanat löytyvät kohdista, joissa Rousseau pohtii rakkautta. Lapsena rakkautta vaille jäänyt vanhus toteaa kuin eksynyt: ”Luulin heidän rakastavan minua”. Toteamusta seuraa toinen: rakkaus ja ihmisten aikeet olivat Rousseaun mukaan valhetta, harhakuvaa, johon ei tule luottaa. Yksinäisyyden valinnassa kumpuileekin epäuskoisuus ja suru: luonnontilasta kirjoittanut filosofi olisi valinnut olla ihmisten seurassa, jos olisi tullut rakastetuksi. Hän kuvaa: 

”Lankesin jokaiseen polulleni kaivettuun ansaan, suuttumus, raivo ja kiihko saivat minut valtaansa, hämmennyin täysin, pääni meni pyörälle, minut suistettiin kauhistuttavaan pimeyteen, jossa en erottanut enää johdattavaa valoa, en jalansijaa enkä kiinnekohtaa, josta olisin voinut ponnistaa vastustamaan epätoivoa, joka oli nielaisemassa minut.”

 

On paettava ihmistä. Irrottautuneena ja yksinäisyydessä, Rousseau kertoo haluavansa olla oma itsensä ja itseään varten; hän koettaa asettua ihonsa alle ja löytää rauhan. ”Viidennen kävelyn” kohdalla Rousseau kuvaa yhtä elämänsä käännettä. Häntä ajettiin maanpakoon, virkavalto raivosi ja kollegat sekä kadunkulkijat pilkkasivat, ja Rousseau pakeni saarelle. Näin katkesi yhteys mantereelle, ihmisten ja hänen välilleen tuli veden luoma etäisyys. Rousseaun filosofia muuttuu eläväksi. Paetessaan ihmistodellisuutta, on Rousseau astumassa kohti sitä myyttistä luonnon järjestystä, mistä hän kirjoitti.

Luonnonvarainen ihminen, villi olento, on palaamassa. ”Tästä hetkestä alkoi täydellinen maailmasta luopumiseni sekä voimakas mieltymykseni yksinäisyyteen”, kertoo Rousseau ja täyttää lupauksensa.

 

Paluu luontoon

Lähtiessään ihmisten luota Rousseau kääntyy luonnon pariin. Ihmisten väkivaltaiset sanat ja teot ovat jääneet etäälle, mutta universumi on edelleen läsnä. Itse asiassa, kun ihmismaailma katoaa, nousee kaikkeus voimakkaammin esille ja kumartuu pakenijan ylle. Yksinäinen vanhus havahtuu olemassaoloon. Rousseau kuvaa yhtä varsin konkreettista havahtumisen hetkeä. Valtava tanskandoggi juoksee häntä kohti puistossa ja hän kaatuu sekä menettää tajuntansa. Kun hänen aistinsa palaavat, on jo lähes yö ja asiat vaikuttavat toiselta, uudelta.

”Näin taivaan, muutamia tähtiä ja vähän vihreitä lehtiä… Synnyin juuri sillä hetkellä elämään, ja minusta näytti, että täytin keveällä olemassaolollani kaikki havaitsemani esineet. Olin täysin sulautunut nykyhetkeen, enkä muistanut mitään; minulla ei ollut selvää käsitystä itsestäni, ei vähäisintäkään ajatusta siitä, mitä minulle oli sattunut; en tiennyt kuka olin tai missä olin; en tuntenut kipua, en pelkoa enkä levottomuutta… Tunsin koko olemuksessani lumoavaa rauhaa”.

Rousseaun lauseissa on transsendentaali, tuolle puolen kurottava säie. Minuus oli hetkeksi hiljentynyt, oli vain tietoisuus ja sen taito yhtyä ympäröivään todellisuuteen. Kun minuus – se itsepintainen ja silti usein virheellinen tarinointi, jota ”itsestämme” tuotamme – lakkaa, jää tilaa tuoreille tavoille aistia, havaita ja olla. Tietoisuus laajenee tähtiin ja lehtiin, tummuvaan yötaivaaseen, ja ahdistuksen korvaa tyyneys, ehkä ilo, kaikkeus.

”Minuutta” tuotetaan usein juuri suhteessa ihmismaailmaan. Se rakentuu muiden katseista, arvioista, lempeydestä, rakkauksista, syytöksistä, ja kehuista, joiden kautta siivilöimme itseemme käsitystä siitä, keitä olemme. Kun ihmisten jäljet jäävät kauemmas, voi minuus muuttua suhteelliseksi, jopa hellittää otettaan. Tapahtuu vapautumisia, helpotuksia, jolloin yksilö laajenee osaksi ympäröivää todellisuutta: hänestä tulee ruohonkorsi, kivi pihan perällä, linnun siipien liike, puun sileä kaarna.

Rousseau alkaa hioa yhteyttä luontoon hakeutuen metsiin ja vuorille. Hän kuvailee myöhempien transsendentalistien tavoin voimakkaita luontokokemuksia, jolloin hän kadottaa itsensä osaksi ympäröivää todellisuutta. Luonnossa Rousseau unohtaa jälleen itsensä, minuuden: ”En koskaan mietiskele tai uneksu suloisemmin kuin unohtaessani itseni. Koen haltioitumista, sanoin kuvaamatonta hurmaa, jossa niin sanoakseni sulaudun kaikkeen elolliseen ja samastun koko luontoon”. Toisinaan Rousseau vain asettuu veneen pohjalle ja antaa sen kuljettaa itseään, kunnes ajatukset katoavat ja tilalle astuu aistiva, uneksiva, aaltojen liu’uksi muuttuva tietoisuus.

Kääntyessään luonnon puoleen Rousseau löytää rauhan. Yhteiskuntasopimuksen kirjoittaja palaa itselliseen luonnontilaan. Yksi valistusajan nerokkaimmista ajattelijoista jättää teoretisoinnin ja käyttää viimeiset vuotensa kasvien innokkaaseen tutkimiseen. Luontoa hän kuvaa onnellisuuden, tasapainon ja ymmärryksen lähteeksi – kenties juuri siksi, että se ylittää ihmismaailman ja ”minuuden”. Roolien, epätoivon, rakkauden kaipuun, julmuuden ja kivun tilalla on vuoristojärvi tai niityn vihreä muutos.

Rousseaun sanoissa on alati läsnä etäisyyden otto ihmisiin. ”Kun olen saapunut seuduille, joissa en näe ihmisistä jälkeäkään, hengitän vapaammin, ikään kuin turvapaikassa johon heidän vihansa ei ulotu”, kertoo Rousseau eri lausein yhä uudestaan. Ihminen on uhka, vaara, rakkaudettomuus.

 

Itserakkaus vs. rakkaus itseä kohtaan

Yksinäisen kulkijan mietteissä rakkaus on sanojen takainen teema. Se ei koske ainoastaan sitä, rakastivatko muut Rousseauta. Yksinäisyyden valinnut Rousseau vaikuttaa kieppuvan erityisesti yhden, nimeämättömän kysymyksen äärellä: mitä on rakastaa itseä, ja sitä kautta muita? ”En enää kiinnitä itseäni mihinkään ja tukeudun vain itseeni”, vastaa Rousseau.

Jo aiemmassa filosofiassaan Rousseau oli kartoittanut ”itserakkauden” ja ”itseen kohdistuvan rakkauden” erontekoa. Yhteiskunnan kiivastuva tahti, joka vaatii menestystä, vertailua ja kilpailua, takoo meihin itserakkautta. Itserakkauteen sisältyy paradoksi: me rakastamme itseämme muiden katseiden kautta. Se ajaakin etsimään hyväksyntää, mutta ei koskaan kohdistu suoraan itsestä itseen. Itserakas ihminen haluaa olla jotakin parempaa, upeampaa, suurempaa – hän maalaa itsestään kuvaa, jonka värit ovat ylimitoitettuja. Vastakohtaisesti hän saattaa myös vaipua alemmuuteen ja lopulta itsevihaan uskoessaan, ettei ole muiden rakkauden arvoinen. Rousseau varoittaakin, että itserakkaus vie ainoastaan onnettomuuteen, sillä se tekee meidät riippuvaisiksi muiden ohimenevistä tavoista suhtautua meihin. Siinä, missä itserakkaus vahvistaa ”minän” illuusioita, asettaa rakkaus itse kohtaan ”minän” suhteelliseksi.

Itseään rakastava ihminen taas löytyy luonnontilasta, jolloin olemme hetken vain itsessämme. Ihmisten väliset kipukohdat jäävät taakse, tarvetta itserakkaille tai itsevihaisille tarinoille ei enää ole. Itseen kohdistuvan rakkauden tilassa olemme itsessämme, itsellemme lempeitä ja avaudumme tätä kautta myös myötätuntoon muita kohtaan. Yksinäisyydessä ihminen astuu ”minän” äärelle ja tarkastelee sitä, tutustuu sen eri kulmiin, varjoihin ja valoihin, havaitsee sen suhteellisuuden. Herää itsen armollista kohtaamista, joka paradoksaalisesti hellittää ”minän” otetta. Rousseau kuvaa: ”Vain yksin ollessani kuulun itselleni”.

Rousseau opetteleekin rakastamaan itseään. Ehkä koko elämänsä vieraantuneisuuden tyhjyyttä kantanut, ihmismaailmassa epävakaana vellonut, toisinaan hankala, riitaisa ja kulmikas, toisinaan taas lempeä ja uhrautuva Rousseau oli löytänyt reitin tasapainoon. Muiden rakkautta vaille jäänyt ja sitä tuskaisasti kaivannut filosofi yritti olla lempeä itselleen ja avautua luonnolle, jolloin satutetun ”minän” juuret rönsyilevät koiranputkiin, hirviin, jokiin, kaikkeuteen. Seurauksena on olemisen iloa:

”Mutta jos on olemassa olotila, joka tarjoaa sielulle lujan perustan, jolla se voi levätä rauhassa ja koota täysin itsensä tarvitsematta muistella menneisyyttä tai kurottaa tulevaisuuteen, tila jossa aika ei merkitse sielulle mitään ja jossa nykyhetki vallitsee jatkuvasti… nykyhetki johon ei liity mitään tunnetta puutteesta tai nautinnosta, ilosta tai tuskasta, halusta tai pelosta, vaan ainoastaan tunne omasta olemassaolostamme, tunne joka yksin riittää täyttämään koko sielumme – se joka on saavuttanut tämän olotilan pysyvästi voi katsoa olevansa onnellinen.”

Rakkaus itseä kohtaan sisältää potentiaalia: kun rakastamme olentoa itsessämme, alamme rakastaa eri tavoin myös muuta maailmaa. Rakkaus etenee, kasvaa.

 

Siirtymävaiheita

Rousseaun teos jäi kesken. Myös sen sivuilla oleva kehitysprosessi oli keskeneräinen. Rousseau oivalsi jotakin äärimmäisen tärkeää – sellaista, mikä nykyihmiseltä usein jäi huomaamatta. Hiljaisuuden, yksinäisyyden ja lopulta kaikkeuteen kohdistuvan rakkauden luonne koostui kirkkaaksi muistutukseksi siitä, minkä moni moni on kadottanut. Silti Rousseaussa oli edelleen myös niitä muistoja ja kipuja, joista hän koetti irrottautua. Kivut vääristivät käsitystä siitä ihmismaailmasta, jota hän yritti etäältä kuvata. Rakentaessaan muureja ihmisten ja itsensä välille, hän ei oppinut ulottamaan rakkautta ihmiseen.

Seurauksena oli kyyninen, pelokas ja pettynyt ihmiskuva. ”Kun etsittyäni turhaan kymmenen vuotta ihmistä jouduin vihdoin sammuttamaan lyhtyni ja huudahtamaan: Heitä ei ole enää! – silloin aloin nähdä olevani yksin maan päällä”, kertoo Rousseau. Hän oli etsinyt turhaan ihmistä, joka olisi hyvä. Jokainen oli pettymys, kukin vuorollaan satutti. Rousseau valitsee astua yhä syvemmälle yksinäisyyteen, suojautua kaikin keinoin, leikata poikki jokaisen muistutuksen, rakentaa puolustusvalleja, joita kukaan ei voi ylittää. Hän odottaa, että löytäisi edes yhden hyvän ihmisen, pettyy joka kerta ja viimein luovuttaa. Samalla hän paljastaa itsestään jotain: rakkaus ei ole vielä ulottunut aivan kaikkeen, sillä se väistää ihmismaailman. Rousseu ei näe ihmistä lempeästi. Hän opettelee itsensä rakastamista, mutta ei vielä ole ehtinyt oppimaan luottamusta muihin ihmisiin.

Rousseaun kysymykset kaikuvat monien elämässä. Joitakin vuosia sitten tapahtui henkilökohtaisessa elämässäni äkillinen ja väkivaltainen traumaattinen käänne, joka työnsi minutkin yksinäisyyteen. Vaikka päällisin puolin olin kosketuksissa ihmismaailmaan, olin sisältä hyvin kaukana, tuhansien kilometrien päässä. Minulla oli paljon ystäviä, joista välitin ja välitän, mutta en päästänyt ketään enää lähelle. Aloin haaveilla siitä, että muuttaisin jäämeren rannalle, jonnekin hyvin kauas viimeisistäkin ihmisäänistä. Vietin yhä enemmän aikaa yksin. Kuljin metsissä, pitelin käsiäni kiviä ja puiden runkoja vasten, annoin aistien avautua vain luonnolle. Toisinaan kaikkeus liikahti niin, että olin aivan hetken vain sitä, kaukana itsestänikin. ”Minun” tilalla oli variksen rääkäisy, pellonrajaa kulkeva kettu, sammaleen pehmeä syvyys. Kun luen Rousseauta, tunnistan jotakin.

Tunnistan senkin, mitä on rakentaa muureja. Käänteen jälkeen puolustin itseäni aidolta läheisyydeltä tavoilla, joita en edes tiedostanut. Taistelin kaikin keinoin. Saatoin olla läheisille vaikea, lempeä, ristiriitainen. Aloin nähdä unia, joissa seilasin laivalla pääsemättä mantereelle. Henkilökohtaisessa elämässä vastaani tuli äkisti vahingollisia ihmisiä kuin haistaen haavani. Uuvuin, kadotin toivon, ja aloin kadottaa itseäni. Viimein yritin vielä kerran. Hyppäsin läheisyyteen, halusin epätoivoisesti uskoa hyvään ja koin kuin edessäni olisi ollut viimeinen ihminen, viimeinen mahdollisuus. Toivoin paljon, ehkä liikaa. Seurauksena oli pahimpien pelkojen toteutuminen: Rousseaun tavoin en löytänyt etsimääni ”hyvää ihmistä” vaan lisää kauhuja.

En kuitenkaan tahdo seurata Rousseauta siihen yksinäisyyteen, mikä pelkää ihmistä. Kun luen Rousseaun kirjoituksia, seison niiden osoittamassa risteyksessä. Voin linnottautua yhä syvemmälle yksinäisyyteen, eristäytyä pelkoihin, toivottomana. Tehdä työni, nähdä ihmisiä tarpeen vaatiessa, ja silti istua muurien sisässä. Tai voin olla yksinäisyydessä toisin, oppien rakkautta itseä kohtaan ja sitä kautta uudenlaista luottamusta myös ihmismaailmaan. Jotkut aiheuttavat tuhoa, mutta eivät kaikki – monet auttavat, välittävät, rakastavat, korjaavat. On vain annettava mahdollisuus ja oltava hyvien ihmisten äärellä, huomattava rakkaus heissä. Ne ovat sinällään pieniä askeleita, mutta minulle valtavia harppauksia lähemmäs manteretta.

Rousseau opastaa, ettei ihminen rakasta, ja neuvoo meitä astumaan yksinäisyyteen ja luontoon. Mutta on vielä yksi käänne: hakeutua ihmisissä sen lähelle, mikä on hyvää, siitä kiitollisena ja sitä rakastaen. ”Eikö riitä, että voi sanoa: olen ihminen ja ihmiset ovat ottaneet minut luokseen, ja puhdas ihmisyys on antanut minulle yösijan?”, kysyy Rousseau. Kiitos ystävilleni siitä, että olette olemassa ja auttaneet vaikeimpina aikoina, sillä teidän takianne osaan vastata tuohon kysymykseen. Se on rakkauden ja ihmisluonnontilan alku.

 

 

Pentujen viimeinen kutsu

Metsätien laidassa ja alueella, jolla liikkui aktiivinen loukuttaja, oltiin nähty supikoiran pentuja. Joku lähetti poikasista kuvan paikalliseen someryhmään ja katselin kuvaa huolestuneena, sillä poikaset olivat kovin pieniä. Seuraavana päivänä lähdin etsimään niitä ja viimein kuulin hentoja vihellyksiä, supikoiran kimeitä vingahduksia. Katselin heinikkoa ja näin nyrkinkokoisen pennun, joka kutsui emoaan. Tien toiselta puolen kuului myös hento kutsu, kauempaa kolmas. Pentuja löytyi lopulta monia.

Poikaset olivat surkean näköisiä, uupuneita. Kuljin nopeasti lähimaaston läpi etsien niiden mahdollisia sisaruksia ja miettien kuumeisesti, mitä tehdä. Jos yksikään pelastuisi, oli toimittava heti. Lähdin hakemaan puhelintani ja juoksin takaisin pentujen luo. Tulin paikalle liian myöhään. Ne makasivat nyt kyljellään, minua juuri tuijottaneet pienet silmät olivat kuolemasta sameat. Ehkä askeleitteni herättämät kutsuhuudot olivat kuluttaneet niiden heiveröisten kehojen viimeiset voimat.

Taustalla näkyi suojapaikka, jonka pennut olivat itse kyhänneet heinikkoon ojan reunalle. Katsoin sisälle ja sielläkin nukkui kuoleman unta kerälle kääriytynyt poikanen. Metrin päässä oli kaksi poikasta – yksi kuollut ja toinen niin läkähtynyt, että se hengitti enää pinnallisesti joitakin kertoja ennen kuin katosi jo lähteneiden sisarustensa mukaan. Metsässä oli hiljaista.

Syitä ja seurauksia

Suomeen kyhättiin keväällä 2019 järjen ja etiikan vastainen asetus, joka sallii supikoirien ja joidenkin muiden lajien tappamisen pesintäaikaan. Olin ollut yksi tuon lain vastustajista, sillä vaikka miten asiaa kääntäisi, ei yhdestä yksinkertaisesta velvollisuudesta pääse mihinkään: eläimiä ei tapeta pesintäaikaan. Niitä ei tapeta silloin siksi, että jäljelle jäävät pentueet nääntyvät nälkään ja janoon päiväkausien ajan, kunnes viimein kuolevat. Luonnossa on runsaasti kärsimystä, mutta ihmisellä on taito moraaliseen harkintaan ja siihen, että hän omissa toimissaan pyrkii välttämään kärsimyksen aiheuttamista. Kun tätä ei muisteta, ollaan kadotettu jotakin äärimmäisen tärkeää omasta ihmisyydestä, moraalin perussäikeistä.

Olin hiljaa toivonut, että metsästäjät eivät olisi niin välinpitämättömiä, että todella ryhtyisivät loukuttamiseen pentueaikana. Nyt omassa lähimetsässäni katsoin kuolleita poikasia ja tajusin: tätä on väistämättä muuallakin.

Kuvittelin edessäni olevien poikasten tarinan. Supikoirat ovat huolehtivaisia vanhempia ja molemmat hoitavat pentueita. Kun yksi käy etsimässä ruokaa, jää toinen pesälle. Oli varsin mahdollista, että ensimmäinen vanhemmista oli ravinnonhakumatkalla jäänyt loukkuun. Kun sitä ei kuulunut takaisin, oli toinen viimein jättänyt pesän ja lähtenyt etsimään ruokaa sekä kumppaniaan, kunnes se oli ehkä joutunut tuohon samaiseen tappovälineeseen. Pennut olivat jääneet yksin. Kutsuneet, vingahdelleet nälkäänsä, kaivanneet hoivaa ja biologian johdattamina viimein lähteneet pesästä ulos etsimään vanhempiaan.

Laskin päivien määrää. Pennut olivat olleet yksin vähintään pari, ehkä jopa kolme tai neljä päivää, kunnes ne viimein olivat uupuneet ojan reunalle. Öiden kylmyys, sitten päivien kuumuus ilman turvaa, hoivaa tai sitä maitoa, jota ne tarvitsivat. Mietin myös vanhempien kohtaloa. Miltä tuntuu jäädä loukkuun, kun biologia vetää takaisin pesälle? Miltä tuntuu olla jumissa metallihäkissä ehkä vuorokauden tai kaksi, kun kauempaa kuulee poikastensa kutsun voimatta reagoida siihen?

”Kuka tekee tällaista?”, kaikui mielessäni ja kaikuu edelleen.

Koiraeläinten realiteetit

Supikoirat ovat hyvin sosiaalisia ja oppivaisia eläimiä; ne pysyvät pariuskollisina, hoivaavat pentujaan huolella ja kulkevat yhdessä pentujensa kanssa jopa vuoden. Eläinten mielten tutkimus on kertonut jo pitkään, että eläimet ovat tuntevia, tunteita muodostavia, mielellisiä olentoja, jotka kokevat kiintymystä, kaipausta ja hätää siinä, missä ihminenkin. Supikoirakin hyvin todennäköisesti toivoo, kiintyy, hoivaa, kaipaa, kärsii.

Supikoirat ovat myös koirien sukulaisia, koiraeläimiä. Jos joku jättäisi koiranpentuja nääntymään nälkään, kirjoitettaisiin asiasta iltapäivälehtien kansissa. Paikalle hälytettäisiin poliisi, tekijät tuomittaisiin julkisesti. Uusi asetus, joka mahdollistaa toisen koiralajin pentujen hitaan nälkäkuoleman, on tästä näkökulmasta absurdi.

”Vieraslaji”, toteavat monet. Se, että ihminen on tuonut supikoiran tänne, ei kuitenkaan ole itse eläimen syy. Jotkut vihaavat näitä olentoja ja ympärille kehitetään fiktionaalista tarinaa siitä, että supikoirat olisivat tehokkaita saalistajia. Tuo tarina ei pidä paikkaansa. Joka ei halua tätä uskoa, voi vain vilkaista virallista supikoiratietoa: supikoira on hyvin kömpelö metsästäjä, joka syö pääasiassa hiiriä, myyriä, matoja, etanoita, viljaa, marjoja, ja muita kasvikunnan antimia. Se on siten jopa hyödyllinen eläin niille, jotka eivät tahdo hiiriä, rottia tai etanoita tontilleen.

Moraalin alkeita

Oli supikoiran asemasta ja metsästyksestä muutoin mitä mieltä hyvänsä, yhden asian pitäisi olla selvä. Pesintäaikaan ei tapeta eläimiä, sillä se johtaa poikasten kivuliaaseen, päiväkausia kestävään nääntymiseen. Pesintäaikaan tappaminen on lyhyesti ja yksinkertaisesti ilmaistuna eläinrääkkäystä, eikä yksikään eläin ansaitse tulla rääkätyksi.

Aiemmassa metsästysasetuksessa todettiin, että pesintäajan rauhoitus ”estää eläinten, erityisesti emästään riippuvaisten poikasten tarpeettoman kärsimyksen pesintäaikana”. Olisi tärkeää, että tämä lause muistettaisiin edelleen.

Toisaalta maa- ja metsätalousministeriön perusteissa myös huomioidaan, että tavoitteena on pyynnin keskittäminen kevääseen, ennen poikasaikaa. Miksi siis ylipäätään pyytää pesintäaikaan? Eivätkö loukuttajat ja muuten supikoiria metsästävät voisi lopettaa tappamisen edes pentueajaksi?

Jos loukutat, lopetathan edes täksi ajaksi. Jos tiedät jonkun, joka metsästää pesintäaikaan, pyydäthän häntä lopettamaan. Jokainen tunteva olento on myötätunnon arvoinen.

Maaliskuun lopulla kettu karkasi kokkolalaiselta turkistarhalta. Pienessä häkissä elämänsä viettänyt eläin oli äkisti maailmassa, jota eivät reunustaneetkaan metalliverkot. Kettu ei luultavasti tiennyt lainkaan, mitä tehdä. Se oli onnistunut pakenemaan, mutta vankeuteen aiemmin pakotettuna se ei osannut piiloutua kyllin nopeasti. Kettu päätyi jäälle, jolle se jäi nuolemaan tassujaan ja katsomaan sitä ihmetteleviä ihmisiä.

Paikalle saapui auttajia. Ketulle järjestettiin sijoituspaikka: se saisi kodin villieläinhoitolasta, jossa sille järjestettäisiin aitaus, maata jalkojen alle, tilaa viimein liikkua ja nuuhkia, mahdollisuus elää kettumaisemmin. Eläimen tulevaisuus näyttikin hyvältä. Se oli pelastunut pienestä häkistä ja varmalta kuolemalta, ja se saisi elää vielä vuosia tietäen viimein, miltä tuntuu voida kävellä ja kulkea, kaivaa maata, piehtaroida ja makoilla auringossa.

Auttajat koettivat pyydystää kettua ja olivat jo pääsemässä lähelle. Äkisti paikalle saapui tuntematon pariskunta. Mies asteli nopeasti ketun luo, otti sen kiinni ja katosi ketun kanssa autoon. Auttajat koettivat kysyä, keitä nämä merkilliset ihmiset olivat ja mitä he halusivat. Pariskunta oli kuuleman mukaan vastannut, etteivät halua karkureille julkisuutta, sillä se olisi tarhaukselle huonoksi. Tästä ketusta ei tehtäisi lehtijuttuja. Auton rekisteriotteesta selvisi, että kyseessä oli turkistarhaaja.

Auttajat olivat ymmällään. Karanneita eläimiä ei lain mukaan saa viedä takaisin tarhalle. Sitten vastenmielinen realiteetti alkoi puskea läpi. Pariskunta oli todennäköisesti hakenut ketun vain tappaakseen sen. He halusivat suojella turkistarhausta julkisuudelta ja kettu sai maksaa hinnan – kuten ketut tarhauksessa aina joutuvat. Turkistarhaajapariskunta oli siis tietäen estänyt tämän yhden ketun elämän jatkumisen villieläinhoitolassa. He olivat päättäneet miettiä omaa taloudellista etuaan sen sijaan, että edes hetken – tämän yhden pienen hetken – olisivat nähneet eläimen elämällä jotain arvoa.

Kettu ei siis koskaan tulisi elämään vapaampaa, hyvää elämää. Tarhaajat estivät tämän ja luultavasti tappoivat ketun pian paikalta poistuttuaan. Samalla tapaa he ovat tappaneet tuhansia, kenties kymmeniä tuhansia kettuja. Heidän elintasonsa on osittain ostettu kettujen pahoinvoinnilla ja hengellä. Heidän takiansa tuhoutuivat myös yllä olevan ketun elämän mahdollisuudet.

En ole koskaan kyennyt ymmärtämään turkistarhaajan psykologiaa. Hän näkee eläimiä – ja usein koiraeläimiä – tungettuina erittäin ahtaisiin häkkeihin, missä niillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta toteuttaa geeniensä taipumuksia ja voida hyvin. Eläimet voivat vain nököttää paikoillaan, kiertää kehää tai pureskella kehoaan. Nykyään ketut ovat niin groteskiin muotoon jalostettuja, että niiden on myös fyysisesti tukala olla. Käpälät taipuvat liian painavan kehon alla, liikkuminen voi olla vaikeaa, nahka valuu luonnottomana massana hauraan kehon yllä. Hoitamattomat tulehdukset ja haavat rehottavat. Ei ihme, että myös tämä karannut kettu oli pysähtynyt nuolemaan tassujaan.

Tarhaaja hyvin luultavasti, ainakin jollakin tasolla, tunnistaa kaiken tämän, mutta silti jatkaa tuhoisaa ammattiaan. Hän on valinnut elinkeinon, joka perustuu kärsimyksen jokapäiväiselle, arkiselle tuottamiselle. Tilanteen romahduttava moraalittomuus ei tavoita häntä. Hän voisi valita toisen. Hän ei silti tee niin. Vain tällainen ihminen voi kaahata karkulaisen luo ja estää sen elämän jatkumisen.

Yhtä lausetta on vaikea välttää: tarhaajat, hävetkää. Te teette eläimille konkreettista, akuuttia pahaa oman etunne nimissä. Kukaan ei tarvitse turkissomistetta takkiinsa, eikä nykypäivän Suomessa kukaan ole pakotettu hankkimaan leipäänsä eläinten kurjuuttamisella. Turkistarhaus on hävettävää. Häpeätahra. Häpeä.

Muistetaanpa tosiasiat. Lain mukaan täysikasvuista kettua voi pitää 0,8 neliömetrin häkissä. Täysikasvuinen sinikettu voi painaa 15-20 kiloa. Se on siis tavallisen koiran kokoinen – ja koiraeläinhän kettu onkin. Kuinka moni katsoisi oikeutettuna pitää jykevää spanielia alle neliömetrin kokoisessa häkissä koko sen elämän? Jos naapurisi pistäisi koiransa tuollaiseen häkkiin ja jättäisi sen sinne kuukaudesta toiseen kiertämään kehää, mitä tekisit? Jos hän sanoisi, että aikoo syksyllä syytää koiran peräaukkoon ja suuhun sähköä sekä tehdä tästä pipon koristeita, mitä ajatuksia tapaus nostattaisi? Heräisi oikeutettua tyrmistystä ja kiukkua, eläinsuojeluvalvoja ja poliisit tulisivat nopeasti paikalle, asialle tehtäisiin jotain.

Miksi ihmeessä ketun kohdalla olisi toisin? Miksi Suomessa elää tälläkin hetkellä miljoonia eläimiä tarhojen piinaavissa olosuhteissa? Luonnossa ketun reviiri on useiden neliökilometrien mittainen. Tarhalla kettu sullotaan pieneen metallihäkkiin, muiden häkkien toivottomiin riveihin, monotoniseen todellisuuteen, missä mikään ei vastaa ketun luontaisia tarpeita. En aio säästellä sanojani. Miten kukaan – kukaan – voi pyrkiä tukemaan näin absurdit mittakaavat saavaa eläinhelvettiä?

Ei tarvitse olla vegaani tai kasvissyöjä havaitakseen, että turkistarhaus on moraalinen katastrofi. Rivoa. Typerää. Ahneutta. Kyvyttömyyttä edes alkeellisella tasolla tunnistaa eläinten mieltä ja tarpeita. Eläimiä koskevan tiedon ja arvojen rappiota. Turkistarhauksen vääränä pitämiseen riittää minimaalinen huoli eläinten hyvinvoinnista. Siihen pystyy lähes jokainen, ja yhä useampi onkin turkistarhausta vastaan. Tässä ei ole mitään vaikeaa: mikään määrä taloudellista etua ei oikeuta systemaattista julmuutta eläimiä kohtaan.

Muut maat ovat tässä asiassa Suomea edellä. Viimeisimpänä Norja on tässä kuussa ottanut hallituksen käsittelyyn suunnitelman turkistarhauksen kieltämisestä. Kiellon toteutumista pidetään varmana. Jonakin päivänä myös Suomesta tulee turkistarhauksesta vapaa maa, mutta jotta tuohon tulevaisuuteen päästään, on oltava aktiivinen ja muistutettava eläinten perspektiivistä niille, jotka haluavat sen sivuuttaa.

Edessä on vaalit. On puolueita, jotka ovat olleet alati turkisteollisuuden puolella. Eläinpoliittisessa vaalikyselyssä Keskusta, Kristillisdemokraatit, RKP ja Perussuomalaiset ilmoittivat puolustavansa turkistarhausta myös tulevaisuudessa. Kokoomuksen riveissä taas on ehdolla tarhaaja, jonka omissa häkeissä kasvaa sairaalloiseksi jalostettuja jättikettuja. Tilanne on synkkä. Turkistarhausta tukevat puolueet pyrkivät oikeuttamaan miljoonien ja taas miljoonien eläinten pakottamisen kurjan ja lyhyen elämän piinaan.

En halua tässä blogissa sanoa, ketä olisi hyvä äänestää. Eläinten hyvinvoinnin kannalta katsottuna on kuitenkin kirkkaan selkeää, ketä ei ole hyvä äänestää. Eläinten arvon tunnistava ei äänestä puolueita, kuten Keskustaa tai Perussuomalaisia, jotka kannattavat turkisteollisuutta. Ääni heille on ääni tarhaukselle. Lukijat: miettikää, ketä tuette. Onko äänenne eläinten puolella vai eläimiä vastaan?

Ensi eduskuntakaudella tulee uuteen käsittelyyn myös uusi eläinsuojelulaki. Nyt on todellinen mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuka laista tulee päättämään. Jokainen eläinmyönteinen ääni on tarpeen. Äänestämällä oikein voi vaikuttaa siihen, että tulevaisuuden sadat miljoonat eläimet – kanat, siat, lehmät, lampaat, koirat, kissat, hevoset – voisivat edes hitusen paremmin.

Yksi kettu karkasi. Sukupolvesta toiseen sen vanhemmat olivat eläneet ja kuolleet piinassa. Sillä oli hetken mahdollisuus elää toisin ja pitkään. Se jäi nuolemaan tassujaan jäälle ja katsoi kaukana olevia ihmisiä hämillään. Maailma oli hetken uusi, vapaa. Ensimmäistä kertaa kettu oli saanut kävellä, ehkä juosta, nuuhkia, tutkia ympäröivää, tuoreena väreilevää todellisuutta. Uudet tuoksut, äänet, liikkeet, valo, ja kehossa heräävä valmius elää viimein kuin kettu.

Hyvä elämä oli muutaman minuutin päässä. Sitten paikalle saapui tarhaaja.

 

Olen viime aikoina lukenut hurjia tekstinpätkiä koskien lisääntymistä. Nämä tekstinpätkät eivät ole syntyneet lisääntymisen rajoittamisesta puhuneiden kynästä, vaan niiden tuttavieni näppäimiltä, joita lisääntymispohdinta on tuohduttanut. Tuon pohdinnan ydin on tämä: ihmispopulaatio on varsin suuri ja kasvaa hurjaa vauhtia. Elämme ilmastonmuutoksen ja kuudennen lajien massasukupuuton aikaa. Olisi hyvä, jos myös länsimaissa, joissa kulutustaso on korkea, pyrittäisiin hillitsemään lisääntymistahtia. Näin voitaisiin tuottaa hiukan vähemmän haittaa luonnolle ja muille lajeille.

Väite on vanha. Syväekologisen ympäristöfilosofian yksi keskeinen periaate on ihmispopulaation pienentäminen. Rajoittamalla lajinsa edustajien määrää, voi paitsi muu luonto, myös ihminen itse paremmin. Syväekologien tunnetuin edustaja lienee norjalais-filosofi Arne Naess, joka painotti hyvän elämän merkitystä. Tuo hyvä elämä on mahdollisempaa, jos huomioimme, ettei suuri lukumäärä aina korreloi elämänlaadun kanssa. Ihmiset saattaisivat kukoistaa aivan toisella tapaa, jos heitä olisi vähemmän, ja (mikä tärkeintä) samalla muille eliöille jäisi enemmän tilaa omanlaiseensa kukoistukseen.

Väite on siis lopulta lempeä. Lisääntyminen sinällään ei ole ”väärin”, mutta nopeasti kasvavaa lisääntymistä olisi hyvä rajoittaa sekä itsemme että muiden olentojen nimissä. (Toisinaan tätä ajatusta kritisoidaan ehdottamalla, että jos ihminen vain tuottaisi ravintonsa energiatehokkaammin ja eläisi muutoinkin ympäristöystävällisemmin, voisi meitä olla maapallolla jopa reippaasti enemmän. Kritiikki ei kuitenkaan kaikilta osin vakuuta, sillä reaalitasolla tällaisia ideaalisia muutoksia ei tunnu tapahtuvan. Samalla sitä yksinkertaista logiikkaa, että rajallinen pallo ei voi tukea rajatonta kasvua, on mahdotonta kiistää.)

Jo nyt olemme ahtaneet luonnonvaraisten eläinten elinmahdollisuudet minimiin, aiheuttaneet ilmaston nopeaa lämpenemistä ja tuhonneet huimia määriä lajeja. Asiaan täytyisi puuttua nopeasti ja monella rintamalla – myös henkilökohtaisissa valinnoissa. Tässä kuviossa myös ihmisten määrällä on merkitystä. On surkeaa, että jälkimmäinen teesi hyväksytään suhteessa niihin köyhiin maihin, joissa lisääntymisvauhti on kova ja että samalla sen soveltaminen myös länsimaihin herättää voimakkaita vastareaktioita.

 

Ihmisvihaiset kapitalistit?

Mikä väitteessä sitten kohottaa kiukkua? Monessa ulostulossa on korostettu ihmisvihaa: lisääntymisestä ympäristösyiden vuoksi kieltäytyvä kerta kaikkiaan vihaa ihmisiä ja ehkäpä erityisesti lapsia. Näissä ulostuloissa muutoin harkitsevat, älykkäät ja empaattiset ihmiset tuntuvat menettävän arvio- ja harkintakyvyn täysin. Rakennetut olkinuket ovat isoja.

Ihmismäärän rajoittaminen syntyvyyden kautta ei ole synonyymi ihmis- tai lapsivihalle. Määrä ja laatu ovat eri asioita. Voin rakastaa koiriani toivomatta, että maailmassa olisi mahdollisimman paljon koiria. Voin rakastaa kumppaniani toivomatta, että hänestä olisi 10 kopiota. Voin rakastaa sekä koiriani että kumppaniani samalla, kun pidän hyvänä sitä, että maailmassa olisi itse asiassa vähemmän koiria ja ihmisiä. Kriitiikki ei siten vakuuta.

Toinen kritiikin kohde on ollut se, että termi ”lasten hankkiminen” on jo lähtökohtaisesti väärä, koska se perustuu kuluttajuuteen ja kapitalistiseen ajattelutapaan. Kun siis mietin, hankinko lapsen, lähestyn asiaa aivan kuten auton tai television hankkimista, mikä redusoi lapset kulutushyödykkeiksi. Autoja hankitaan. Lapsia ei hankita, lapset vain tulevat.

Tämäkään ei kuitenkaan vakuuta. Sanan ”hankinta” voi helposti korvata, eivätkä kaikki lisääntymisen ongelmakohtia koluavat käytä sitä lainkaan. Kriitikki tuntuu myös jossain määrin termisaivartelulta. Jos puhuisimme ”lasten teosta”, saattaisi tämäkin johtaa kiukkuun, joka ilmoittaisi, että: ”Ei lapsia ’tehdä’ kuin tavaroita; se, joka puhuu lasten ’tekemisestä’ on sisäistänyt teollistuneen aikakauden tehdaskuvaston”, ja niin edelleen.

Toisaalta yhtä lailla myös lapsia tehneet voivat kieltäytyä uusien lasten ”hankkimisesta” ko. termiä käyttäen. Itse asiassa kaikki hedelmälliset, nelikymppiset ja heteroseksuaalisesti aktiiviset naiset omaisivat 15 lasta, jos eivät olisi päättäneet jossakin vaiheessa olla ”hankkimatta” lisää. Ovatko hekin surkeita kapitalisteja, jotka lähestyvät lapsia hankittavina tuotteina tai tavaroina? Onko väärin päättää olla tekemättä toista lasta? Jos ei, miksi se, että joku kieltäytyy ensimmäisenkin lapsen hankkimisesta ympäristösyin, johtaa kiukkuun?

Kolmas toistuva kriittikki on lukumäärien korostaminen. Ihmisistä ja elämästä ei saisi puhua määrällisesti, ainoastaan laadullisesti. Tämä olisikin suotavaa, jos meillä ei olisi edessämme varsin määrällisiä ja akuutteja ongelmia. Lajien massasukupuutto on paitsi laadullista, myös määrällistä. Ilmastonmuutos on määrällistä. Populaatioiden tapa vaikuttaa elämän mahdollisuuksiin on laadullisen lisäksi määrällistä. Tätä ei voi kiertää ja niin kauan, kun asiaa ei kohdata, ovat ongelmat tuossa, sysäämässä yhä uusia lajeja sukupuuttoon ja yhä uusia ihmisiä ja muita eläimiä tulevaisuuden ilmastokurjuuteen. Ympäristöongelmien kohdalla määrällisyyttä ei voi sivuuttaa. Siksi on vaikea niellä väitettä siitä, että määrällisyys olisi juuri ihmispopulaation kohdalla lähtökohtaisesti tuomittava termi.

 
Luonnollinen lisääntyminen?

Tuohtumuksen alla näyttää toisinaan pilkottavan ajatus siitä, että ihmiselämä on jollakin tapaa pyhää ja lisääntyminen siinä määrin ”luonnollista”, että se vain ”tapahtuu”. Lapset vain ”tulevat”. Monissa ulostuloissa esille tullut kritiikki onkin, ettei lisääntymistä ylipäätään tulisi pohtia rationaalisesti, sillä se on meihin sisäänkirjattu osa elämää. Ihminen lisääntyy, uusien ihmisalkujen maailmaantulo on valtaisan kaunista, tämä kaikki on osa elämän upeaa prosessia. Se, joka kajoaa siihen järjellisillä päätöksillä, on vieraantunut elämästä ja luonnollisuudesta.

Tässä ajatuksessa tavoitetaan jotakin oleellista. Elämä ei ole pelkkää rationaalista valintaa. Vanhemmuuteen saattaa liittyä voimakkaita kokemuksia, jopa pyhyyden tuntemuksia. Rakkaus lapsiin on vahvaa ja moraalisesti elintärkeää. Mutta voiko väittää, ettei rationaalisilla valinnoilla saisi olla mitään sijaa? Tai että valinta olla ympäristösyistä lapseton olisi vain järkeen, eikä vaikkapa myös empatiaan, huoleen tai luontokokemuksiin perustuvaa? Onko huoli muita lajeja kohtaan ”epäluonnollisia”? Tulisiko meidän vain liukua eteenpäin osana elämän prosesseja, koskaan miettimättä, mikä olisi kaikkien kannalta kestävin tapa toimia?

Jälleen eteen nousee myös tämä: valintoja tehdään koko ajan. Yleensä lapset eivät vain ”tule”. Myös yhden tai kaksi lasta tehneet tekevät valintoja koskien sitä, haluavatko tulevaisuudessa lisää lapsia. Olisi karmeaa ajatella, että näiden valintojen ei saisi olla millään tapaa järjellisiä, ja että ylipäätään ihminen ei saisi ”valita” asiaa. Tällainen luonnollisuusajattelu johtaisi jonkinlaiseen aabrahamiseen imperatiiviin ”lisääntykää ja täyttäkää maa”, ja samalla tuhoaisi moraaliseen toimijuuteen liittyviä oikeuksia, vastuita ja velvollisuuksia. Valinnat ovat tärkeitä, ja meidän tulee valita hyvin. Rationaalisesti, empaattisesti, rakkaudella, tietoon perustuen. Vaikuttaa pelottavalta ja merkilliseltä, että lisääntymistä ei saisi valita, ja että erityisesti ympäristösyyt valintakriteerinä olisivat merkki jonkinlaisesta epäluonnollisuudesta tai elämävastaisuudesta. Eivätkö ne juuri ole elämämyönteisyyttä?

Erityisen merkilliseksi tämä kritiikki muodostuu, kun katsotaan lajimme menneisyyttä. Yuval Harari on ihmislajin historiaa popularisoineessa teoksessaan Sapiens kuvannut tapaa, jolla jo metsästäjä-keräilijät hyvin luultavasti rajoittivat lisääntymistä eri keinoin. Syy oli funktionaalinen: metsästäjä-keräilijät olivat liikkuvaista väkeä, ja suuren ihmismäärän jatkuva mukana kuljettaminen ei ollut mielekästä. Heiltä puuttui myös syy tehdä suuria lapsimääriä – miksi tuoda lisää suita ruokittavaksi, jos elämä oli laadukasta pienessä ryhmässä? Lisääntymistahti ponnahti äkilliseen kasvuun vasta maatalouskulttuurin myötä, sillä pelloille tarvittiin uurastajia. Ehkä tuolloin syntyi myös ajatus siitä, että ”mitä enemmän, sen parempi” on ”luonnollista”.

Lapsimäärän rajoittaminen ei siis ole moderni keksintö, vaan osa niitä elämän prosesseja, jotka vaikuttivat jo varhaisimmissa esivanhemmissamme. Sen nimeäminen ”epäluonnolliseksi” ei toimi. Päinvastoin, lisääntymisen harkitseva säännöstely voi tukea yhteisöjen ja näiden elinympäristöjen hyvinvointia, ja siten olla evolutiivisesti varsin ”luonnollinen” ratkaisu – turvaahan se pitkällä aikatähtäimellä myös ihmisen omaa selviytymistä.

Tällä hetkellä elämän moninaisuuden mahdollisuudet ovat uhattuina. Eri eläinlajien tulevaisuus on synkkä. Jopa ihmisen tulevaisuutta värittää katastrofien mahdollisuus. On tehtävä hyviä valintoja. Valintoja.

 
Ihmisyys ja identiteetti

Ihminen on voimakkaan kulttuurinen olento. Se, mitä pidämme ”luonnollisena”, perustuu itse asiassa usein kulttuurisiin oletuksiin ja tarinoihin. Erityisen innokkaasti ihminen tuottaa käsityksiä ihmisyydestä, hyväksytystä identiteetistä. Muodostuu ”itsestäänselvyyksiä”, joiden pohja on lopulta fiktiossa. Juuri tällöin saatetaan kommentoida, että ”on luonnollista, että lapset vain tapahtuvat, koska ainahan niin on ollut”, vaikka todellisuudessa lajimme on koettanut rajoittaa asiaa jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten, ja vaikka myös monet eläimet vähentävät lisääntymistä huonoina aikoina.

Länsimaissa hyvin yleinen tarina vaikuttaa olevan, että ”luonnolliseen”, normatiivisesti hyväksyttyyn ihmiselämään ja -identiteettiin kuuluu kaksi lasta. Harva pysähtyy miettimään, miksi tämä olisi jokaisen kohdalla ”luonnollista”, tai miksi juuri kaksi lasta – miksi ei nolla tai kymmenen lasta? Miksi ylipäätään kysymys vanhemmuudesta määrittää niin monen ajatuksia oman identiteetin sosiaalisesta hyväksyttävyydestä? Miksi ei lisääntyä vähemmän silloin, kun ajat ovat surkeat? Miksi ei huomioida luonnon ja eläinkunnan hyvää omissa lisääntymisratkaisuissa? Miksi sivuuttaa samalla myös tulevaisuuden ihmisten hyvä?

Lisääntymispolitiikka, kulttuuriset oletukset ”luonnollisuudesta” ja ihmiskuva kietoutuvatkin usein tiukasti yhteen. Ehkä juuri tämä nostattaa kiukkua. Jotkut saattavat pitää ympäristösyihin perustuvaa lapsettomuutta hyökkäyksenä heidän omaa identiteettiään kohtaan. Tällöin tosiasiat unohtuvat yhä vahvempien luonnollisuus-kertomusten alle. Itse kaipaisin näiden kertomusten rehellistä avaamista ja muuttamista suuntaan, joka tunnistaa tosiasioita ja edessämme olevat konkreettiset, akuutit haasteet.

 

Henkilökohtainen epilogi

Oma lapsettomuuteni ei perustu ensisijaisesti ympäristösyihin. Vaikka haluaisin sanoa muuta, en siten ole niin pyyteetön kuin moni ympäristöperustein lapsista kieltäytynyt. Silti nuo syyt ovat aina olleet läsnä – eivät pääroolissa, mutta tärkeällä sijalla. Jotakin muuttui, kun tulin kaksi vuotta sitten vahingossa raskaaksi ja kävin läpi keskenmenon. Tuon raskauden aikana ehdin kokea hyvin vahvaa rakkautta lastani kohtaan ja piirtää eteemme tulevaisuutta. Hetken ymmärsin, mitä lisääntymiseen (raskauteen, lapseen, vanhemmuuteen) liittyvä ”pyhyyden” kokemus voi tarkoittaa. Tuskaisaa menetystä seurasi kaikennielevä halu uuteen lapseen, vaikka en raskautta heti yrittänytkään.

Olen itse siten jossakin välimaastossa. Vaikka pidän ympäristösyitä hyvin painokkaina, olen lyhyen ajan elämästäni halunnut lasta. Mietin tätä kysymystä usein. Kummankaan näiden lähtökohtien tärkeyttä ei voi kiistää. Olisi äärimmäisen julmaa ilmoittaa lasta syvästi haluavalle, että: ”Sinä et saa hankkia ainuttakaan”. Samoin on kuitenkin varsin julmaa ja kylmän kohtuutonta haukkua ja sättiä ympäristösyistä lapsettomuuden valitsevia.

Yksi ratkaisu löytyy tästä: ihmispopulaation pienentäminen on hyvä asia, mutta samoin on ihmislajin säilyminen. Onkin totta kai suotuisaa, että ne, jotka todella haluavat lapsen, voivat lisääntyä (tämä on niin itsestäänselvää, että sen kirjoittaminen tuntuu hiukan koomiselta). Kun ihmisen solut kuhisevat lapsenkaipuuta, on kaipuun seuraaminen toisinaan kuin hengittämistä – välttämätöntä. Lisääntyminen ei aina onnistu, mutta yrittämättä jättäminen olisi vieläkin kivuliaampaa. Kukaan ei ole poistamassa oikeutta lisääntymiseen.

Samalla on kuitenkin suotuisaa, että valinnanmahdollisuutta kasvatetaan vaihtoehtoja ja tietoa lisäämällä, jolloin yhä useampi kokee myös lapsettoman elämän mielekkääksi ja yhteistä hyvää tukevaksi. Jos asiasta keskusteltaisiin avoimesti ja ilman kiukkua, avautuisi eteen uudenlaisia tarinoita ihmisyydestä. Vapaaehtoisesta, ympäristösyihin nojaavasta lapsettomuudesta voisi tulla hyväksytympää ja yleisempää. Luonnon ja muiden eläinten tukemisesta tulisi vahvempi osa ihmiskuvaamme.

He, jotka valitsevat lapsettomuuden ympäristösyistä, pystyvät sellaiseen tapaan olla, mitä tulevaisuudessa tarvitaan yhä enemmän – siihen, että kaikessa ei olekaan kyse ”minusta”, ”ihmisestä” tai ”minun lapsestani”, vaan yleisemmin elämän sekä myös muiden lajien kunnioittamisesta. He ansaitsevat vihan sijaan tukea. He saattavat tehdä myös sinun lapsesi tulevaisuudesta paremman.

 

Kuulin taannoin miehen tilaavan puhelimen välityksellä ateriaa perheelleen. Kaksi lasta seisoi vieressä lippalakit päässä, nainen hymyili, aurinko paistoi, maassa kaikki hyvin. ”Ja sitten kolmekymmentä siipeä”, mies ilmoitti. Avasin autoni oven ja laskin. Viisitoista kanaa yhteen ateriaan. Viisitoista sellaista olentoa, jotka osaavat muodostaa käsitteitä, ajatella, tuntea, ja kokea sitä aivan samaa auringon valoa kehollaan kuin mikä nyt paistoi yllemme. Viisitoista. Kauanko ateria kestäisi? Kenties kahdenkymmenen minuutin ohimenevä ruokatuokio. Ja mitä kanoille oli sitä ennen tapahtunut, jotta niistä tulisi tuo nopeasti vietetty ja vielä nopeammin unohdettu ateria?

He olivat varmasti mukava perhe, monin tasoin hyviä, rakastavia ihmisiä. He olivat itse asiassa kaikesta päätellen sellainen perhe, joka olisi järkyttynyt sekä soittanut poliisin, jos olisin istunut parkkipaikalla mukanani 23 ontuvaa broileria sullottuna neliömetrin sisälle (tila, johon broilerit eläintuotannossa ahdetaan). Eritoten he olisivat puuttuneen toimiini, jos olisin repinyt linnut roikkumaan jaloistaan pää ylösalaisin niin, että niiden nivelet olisivat niksahtaneet sijoiltaan, pakottanut niiden päät sähköä sisältävään altaaseen ja leikannut niiden kurkut auki. Sellaiset näyt ja kivut eivät kuulu mukavien ihmisten arkeen. Silti juuri noita näkyjä ja kipuja tapahtuu, jotta aivan miellyttävä perheenisä voisi syödä kolmekymmentä siipeä.

Kun teot ovat rutinoituneita – kun ne liittyvät kokonaiseen elinkeinoon ja ruokavalioon – niistä tulee kyseenalaistamatonta normaliteettia. Niihin liittyvät kärsimyksen roiskeet sekä moraalisesti epämiellyttävät kysymykset piilotetaan mainosidylliin sekä unohdetaan barbique-kastikkeiden alle. Näin ihmiset toimivat: me olemme yksinkertaisia olentoja, jotka harvoin haluamme tunnistaa virheitä teoissamme. Me voimme kuitenkin valita myös toisin, sillä siipien alla on tarina.

 

Älykäs kana

Etologi Lesley Rogers on käyttänyt pitkän uransa kanojen mielenkykyjen tutkimiseen. Hänen mukaansa kaikista linnuista juuri kanojen kyvyt kiinnostavat ihmisiä vähiten, vaikka juuri ne ansaitsisivat eniten huomiota. Ansaitsevuus johtuu siitä, että niiden käytön mittaluokka on käsittämättömän suuri – suurempi kuin lähes minkään eläinryhmän. Globaalisti kymmenet miljardit kanat kasvavatkin halleissa ja kuolevat pika-aterioiksi ilman, että kukaan tunnistaa niiden kykyjä. Hyvin moni tietää, mitä kanansiipiateria mausteineen sisältää. Hyvin harva tietää, minkälainen olento itse kana on.

Eläimiin erikoistunut neurotutkija Lori Marino on tuonut esille saman huomion. Kanoja ei lähestytä mielellisinä olentoina tai edes elävinä, ”aitoina” lintuina, vaan teollisen tuotannon raaka-aineena, ruokana. Kana kuvataan linnun sijaan siipikoriksi tai rintapalaksi. Tutkimuksissa onkin havaittu, että ihmisillä on taipumus rajusti aliarvioida kanoja. Eläin, jota maailmassa syödään eniten, on myös eläin, jonka mieli halutaan unohtaa. Tämä ei liene sattumaa: onhan helpompaa olla havaitsematta ajattelua tai tunteita siinä olennossa, jonka toivoo lautaselleen.

Kanojen mielestä on kuitenkin kertynyt mittavasti vaikuttavaa todistusaineistoa. Kanat kykenevät varautumaan tuleviin tapahtumiin eli tiedostavat ajallisuutta, ja muistitesteissä ne pärjäävät yhtä hyvin kuin kädelliset kyeten yksilöimään parvensa jäsenet sekä muistamaan nämä tarkasti ulkonäöltä jopa valokuvista. Kanat hallitsevat myös itsekontrollin taidon, eli ne pystyvät hillitsemään käytöstään saavuttaakseen pitkän aikatähtäimen etuja (kuten suuremman ruokapalkkion). Kanat osoittavat jopa itsetietoisuutta – kyky, joka on varsin pitkälle kehittynyt.

Entä tiesitkö, että jo viiden päivän ikäiset tiput osaavat suorittaa yksinkertaisia laskutoimituksia? Vieläkin hätkähdyttävämpää on, että kanoilla on valmius loogiseen, abstraktiin päättelyyn: ne voivat esimerkiksi päätellä, että mikäli A on B:tä voimakkaampi ja B C:tä väkevämpi, päihittää A C:n tappelussa. Samoin kanat ovat taitureita oppimaan muilta, eli ne pystyvät päättelemään sekä sisäistämään asioita seuraamalla muiden käyttäytymistä; näin ne oppivat, miten päästä ruoan äärelle, miten tehdä pesiä ja kenen seurassa kannattaa majailla. Ne kykenevät myös tunnistamaan muiden kanojen mielensisältöjä, eli huomioimaan toisen näkökulman. Tätä kautta kanat hallitsevat jopa huiputtamisen taidon (esimerkiksi kukot saattavat huijata naaraita paikalle päästämällä tekaistun ”ruokakutsun”).

Lisäksi kanat ovat eteviä kommunikoinnissa: niillä on 24 selvää merkkiääntä ja ne myös käyttävät monimutkaisia visuaalisia signaaleja. Nämä äänet ja signaalit eivät ole pelkkiä tunteiden (kuten aggression) ilmaisuja, vaan sisältävät tilanteeseen sidottua tietoa eli viestittävät jotakin tiettyä informaatiosisältöä toisille kanoille. Täten kanoilla on esimerkiksi erilainen varoitusääni ylhäältä tulevalle vaaralle verrattuna alhaalta tulevaan, ja varoitusäänien pituus riippuu siitä, ovatko paikallaolijat ystäviä vai kilpailijoita. Kanojen kommunikaatiotaitoja pidetäänkin erinomaisina.

Kielellisen taituruuden lisäksi kanoilla on laaja tunneskaala, ja esimerkiksi pelko sekä mielihyvä kuuluvat niiden repertuaariin. Mikä hätkähdyttävää, niiden on todettu osoittavan merkkejä jopa empatiasta eli myötäelämisestä, mikä tulee esille tavassa, jolla ne vaikuttavat huolestuvan läheistensä hyvinvoinnista. Myös kiintymys on osa kanaelämää: kanaemot, jotka havaitsevat tipujensa olevan uhattuina, osoittavat selkeitä hädän ja ahdistuksen merkkejä.

Kuten Marino huomauttaa, monet pitävät eläimiä kasvottomina lajinsa edustajina. Juuri tällöin on helppoa sivuuttaa myös kanan mieli ja kokemukset, sekä kutistaa elävä lintu lihaksi. Jos kuitenkin olemme älyllisesti rehellisiä – jos uskallamme tunnistaa tosiasiat – on myös kanojen mieli viimein piirrettävä kartallemme. Mieli puolestaan tekee kanoista yksilöitä – Marinon sanoin jokainen kana onkin oma persoonansa. Siipipalan takana on ollut muistava, oppiva, kommunikoiva, tunteva ja itsetietoinen ”joku”.

 

Runnottu kana

Kesällä 2018 MOT paljasti suomalaisen, kanoihin erikoistuneen teurastamon törkeitä laiminlyöntejä. Pelokkaita broilereita, jotka koettivat elämänsä viime metreillä pelastaa henkensä, oli lyöty. Harjoittelijoita oli laitettu murskaamaan lintujen niskoja ilman, että näillä oli asiaan vaadittua kokemusta. Jopa viidesosa linnuista oli jäänyt tainnuttamatta ja osa oli päätynyt kuumaan kalttaussammioon elävänä. Raatojen joukosta oli löytynyt vielä elossa olevia lintuja. Eräässä tapauksessa teuraslinjalta karannut lintu oli löydetty vasta kahden vuorokauden kuluttua piilottelemassa nälkiintyneenä ja janoisena teurastamon sisällä.

Jo ennen teurastusta asiat ovat hälyttävän huonolla tolalla. Tuoreen väitöstutkimuksen mukaan suomalaisista broileriemoista 64% omaa teurasikään mennessä vakavia terveysvaurioita. Broilereiden yleisiä ongelmia ovat liian nopean kasvun mukanaan tuomat luusto- ja nivelongelmat, sekä sydän- ja hengitystiesairaudet. Nämä linnut on jalostettu kasvamaan niin tehokkaalla tahdilla ja niin epäsuhtaisiksi, että lopulta niiden on vaikea kävellä tai edes pysyä pystyssä. Hallien ammoniakkipitoisuudet tärvelevät keuhkoja, eikä sydän jaksa pumpata sairaaksi jalostettuun, ylisuureen kehoon verta. Broilerit tapetaankin, kun ne ovat vasta aivan nuoria – siivet lautasilla tulevat muutaman viikon ikäisistä poikasista.

Ylisuurissa, tuhansien lintujen halleissa vallitsee broilereiden lajihistoriaan nähden absurdit olosuhteet. Pienissä parvissa viihtyvä, vanhemmilta kanoilta oppiva nuori lintu pakotetaan kasvamaan luonnottoman valtavissa joukkioissa, jotka koostuvat vain samanikäisistä, yhtä hukassa olevista ja stressatuista linnuista. Kaikki se, mihin evoluutio on ne valmentanut – ympäristön moninaisuus, liikkumavapaus, puut, joiden oksille hypähtää, vapaus kuopsutella, rakentaa pesiä ja nauttia luonnon elementeistä sekä mahdollisuus muodostaa luontaisia parvia – ovat poissa ja tilalla on teollinen halli, monotonia, meteli, hätä ja kivulias keho. Tämä kaikki tapahtuu Suomessa vuosittain lähes 60 miljoonalle linnulle.

 

Onnellinen loppu?

Sen, että mielen omaaville eläimille tapahtuu rutiininomaisesti, hävettävän valtaisalla asteikolla, jotakin näin piinallista, tulisi pysäyttää aivan jokaisen. Mitä ihmettä ihminen on oikein mennyt tekemään? Ja ennen kaikkea: miten tilanteen voi muuttaa?

Ratkaisu muutokseen on yksinkertainen ja jokaisen saatavilla. Kenenkään ei täydy tilata siipiä. Kanaa ei tarvitse jalostaa teollisten yksiköiden painajaismaailmaan tai asettaa teurastamojen hihnoille roikkumaan. Me voimme syödä muutakin ravintoa kuin ajattelevia, tuntevia, toivovia eläimiä ja niin tekemällä tuotamme maailmaa, jossa ympäristön sekä aivan jokaisen mielen omaavan olennon on huomattavasti keveämpi ja parempi olla. Myös kohtaamani perheenisä on siten lopulta onnellisempi, kun hän astuu uuteen aikakauteen, jättää siivet pois aterioistaan ja tukee tätä kautta muiden eläinten sekä lopulta koko elävän planeetan hyvinvointia.

Syödäkö siis eläin, joka toivoi, suunnitteli, päätteli, oppi, muisti, tunsi ja kiintyi tovereihinsa, ja jonka tie lihaksi koostui kivuista, stressistä ja pelosta, vai kuluttaako aivan toisenlaista ravintoa? Helppo valinta.

 

Tuotantokuvat: Oikeutta eläimille

 

Lähteet:

Evans C., & Evans L. 1999. “Chicken food calls are functionally referential”. Animal Behaviour 58, 307–319.

Hazel SJ, O’Dwyer L, Ryan T. 2015. “’Chickens are a lot smarter than I originally thought’: changes in student attitudes to chickens following a chicken training class”. Animals 5, 821–837.

Eija Kaukonen. 2017. Housing conditions and broiler and broiler breeder welfare : the effect of litter condition on contact dermatitis in broilers and breeders, and the effect of elevated structures on broiler leg health. Helsingin yliopisto.

Lori Marino. 2017. “Thinking chickens: a review of cognition, emotion, and behavior in the domestic chicken”. Animal Cognition 20 (2), 127–147.

Kati Pehkonen. 2018. “Tajuissaan teuraalle”. Yle 11.7.

Lesley Rogers. 1998. Minds of Their Own: Thinking and Awareness in Animals. Westview Press.

Christine Nicol, 2015. The behavioural biology of chickens. CABI Publishing.