Tunne, identiteetti ja eläin

7.10.20177.10.2017 ~ iidalainen ~ Jätä kommentti

Rationaalinen, tunteellinen apina

Länsimaisessa ajattelussa moraali oli pitkään periaatekysymys. Tärkeintä oli nimetä yleisiä, rationaalisia sääntöjä sille, miten toimia, löytyivät ne sitten vanhan testamentin käskyistä tai brittifilosofin kynttilänvalossa laadituista arvo-algoritmeista. Taustalla oleva ihmiskuva oli rationalistinen ja ylpeili sillä, että me olemme puhtaan järjellisiä otuksia, joiden tulee hallita ja typistää tunteiden vaikutusta. Varsinkaan ”tärkeissä asioissa”, vakavuutta vaativissa suurissa kysymyksissä, yhteiskunnan, politiikan ja moraalin alueilla, ei tunteiden saanut väristä saatikka mekastaa. Ideaali-ihminen raapusti neutraalisti paperille loogisia yhtälöitä, joista kaikki saattoivat olla samaa mieltä.

Sitten tunteet työnsivät jalkansa oven väliin ja huikkasivat, että moraali rakentuu myös niiden varaan. ”Ihminen ei ole rationaalinen kone”, ne sanoivat ja osoittivat kohti tapaa, jolla viha, ylemmyys, pelko, inho, ihailu, yhteenkuuluvuus, rakkaus tai empatia voivat ohjata sitä, miten ja miksi me muita kohtelemme. Tunteet olivat oikeassa: jokin rationalistisessa ihmiskuvassa oli ontunut ja kompuroinut jo pitkään. Kun sen hahmottelema ideaali-ihminen tarjosi yhtälöitään muille, olivat muut alati eri mieltä. Järjellisyys ei johtanutkaan yksimielisyyteen, tiedosta väiteltiin, logiikka ei vakuuttanut kaikkia, eikä moraalin ja yhteiskunnan säännöistä päästykään sopuun, vaikka niistä jankattiin vuosituhansia. Tämä soraisa kirjavuus johtui siitä, että ihmisten eri tunnereaktiot saivat nämä käyttämään ja tulkitsemaan järjellisyyttä sekä tietoa eri tavoin. Logiikka näyttää erilaiselta eri tunteiden valossa.

Tunteet vaikuttavat meissä vähintäänkin ja usein ennen kaikkea piilotetusti. Järjelliseen objektiivisuuteen uskova saattaa olla tunteiden läpivärittämä ilman, että tiedostaa asiaa lainkaan, ja siten vaikkapa uusliberalistisessa talouspolitiikassa ”järjen” nimissä kahlaava voikin olla ylemmyyden, ahneuden ja ylpeyden navigoima. Me valitsemme tietoa tunteiden perusteella. Me seulomme politiikkamme, moraalimme ja tapamme orientoitua muihin tunteiden kautta.

Järjen ja tunteiden jännite näkyy myös eläinsuhteessa. Järjen ylivalta heijastui eläinetiikkaan, joka pitkään keskittyi rationaaliseen pohdintaan. Peter Singer, Tom Regan ja monet muut 1900-luvun eläinfilosofian merkkinimet korostivat, että eläinten arvottaminen ei ole tunnekysymys, ja että eläinten vakavaa huomioonottamista voi puoltaa puhtaasti järkiargumentein. He olivat sisäistäneet oletuksen, jonka mukaan vakavuus on tunteettomuutta. Oikeassa he olivat siinä, että eläinten yksilöarvoa ja oikeuksia voi puolustaa rationaalisesti, ja että itse asiassa logiikka vaatii eläinten aivan uudenlaista yhteiskunnallista kohtelua – jo järki osoittaa, että eläinteollisuus on irvokasta. Järkeä tarvitaan, kriittinen ajattelu mahdollistaa radikaalisti uusia, kestävämpiä tapoja toimia. Sen ohelle kaivataan kuitenkin myös tunteiden roolin tiedostamista.

Suuri osa eläinasenteista on tunteiden johdattamia. Esimerkiksi ylemmyys, nautinnot ja ahneus ohjaavat tapaa, jolla eläimet nähdään ensisijaisesti hyötykäytettävänä materiaalina, ei oman mielensä määrittäminä yksilöinä. Rakkaus ja kiintymys opastavat rutistamaan koiraa, kun taas kliinisyydeksi puettu ahneus lihaan tai voittoon ohjaa rakentamaan karsinoita, jotka ahtaudellaan ajavat siat mielenhäiriöihin. Me olemme yksinkertaisia otuksia, jotka harvoin huomaavat tunnepitoisuuttaan. Metsästäjä on tunteellinen, maitotilallinen on mennyt tunteisiin, MTK:n edustaja on tunteiden vallassa. Samalla kriittisempi taho voi seurata empatiaa ihmetellen syvästi sitä, miksi joku haluaisi viettää lauantaiaamunsa ampuen sorsia päiviltä tai täyttäisi vapaaehtoisesti ja vaihtoehdoista huolimatta suolistonsa sellaisen olennon kuolemalla, jolla joskus oli mieli.

Niin kauan, kun näitä asetelmia, joissa tunne vie ajattelua, ei avata, jää keskustelu kuoppiin. Me luulemme, että vastakkain ovat erilaiset tiedolliset, järjelliset argumentit, vaikka todellisuudessa vastakkain ovat tunnereaktiot. Yhdelle on itsestäänselvää, että eläimiä kasvatetaan ruoaksi, koska hän on oppinut tunteisiin, joiden puitteissa eläimet ovat hyötykäyttöä varten. Toiselle taas on itsestäänselvää, että mielen omaavia ei tapeta, sillä häntä määrittävät ne tunteet, jotka avittavat näkemään eläimissä lihan lisäksi kokemuksellisuutta. He inttävät, ihmettelevät toisiaan, turhautuvat ja huutavat: ”Tuohan on absurdia, mikä sinua riivaa, miksi et näe, helvetti sentään?”

(Laji)identiteetti

Järjen ja tunteiden ristivedossa kohoilee identiteetti, joka sekin vaikuttaa moraaliin. Se, miten ihminen kuvaa itseään, mitä ideaaleja hän ympärilleen piirtää, ohjaa myös hänen tapaansa nähdä maailma ja muut. Neutraaliutta ja kliinistä järkeä tavoitteleva voi irrottautua empatian puuskista silloin, kun nämä epämiellyttävästi vaatisivat häneltä jotakin. Kärsimystä on usein vaivatonta sivuuttaa, mikäli julistaa itselleen, ettei myötäelämistä tarvita. ”Ei pidä mennä niin tunteisiin”, hokee moni nykyihminen kieltäytyessään tunnistamasta epäkohtia ja muiden hätää, ja samalla minäkuvasta, halusta olla Rationaalinen Ihminen, tulee moraalisen apatian lähde. Tämä pätee erityisen usein suhteessa muihin eläimiin. ”Syö, älä myötäelä”, voisi olla pihviä markkinoivien tahojen slogan.

Identiteetti määrittää eläinsuhdetta myös laajemmin. Rationaalisen ihmiskuvan rakentamisessa muut eläimet asetettiin vastakohdaksi: jotta ihminen saatettiin nimetä järjelliseksi, ainutlaatuiseksi jumalan kuvaksi, täytyi peurat, sudet ja satakielet luokitella järkeä tai jopa mieltä vailla olevaksi biologiaksi. Ihmisidentiteettiä pystytettiin siis kiistämällä tai aliarvioimalla eläinten mieltä. Tämä halu erontekoihin näkyy edelleen ja ohjaa monien sinnikkäitä väitteitä siitä, että eläimet ovat jotenkin tympeitä, typeriä ja kyvyttömiä otuksia, joita ei tarvitse ottaa vakavasti huomioon. Väitteet ja eronteot ovat virheellisiä, sillä mieli elää myös eläimissä mitä kirjavimmilla tavoilla, eri muotoja saaden ja eri tavoilla esiin tullen. Silti halu uskoa puhtaan järjelliseen, uniikkiin ihmiseen leimaa yhteiskuntaa – me haluamme olla se keinoäly, jota pyrimme luomaan samalla, kun emme suostu tunnistamaan eläinälyä kaikkialla ympärillämme.

Koska me olemme paitsi järjellisiä, myös tunteellisia otuksia, olisi ihmisyyden itsemääritelmä syytä kirjoittaa uudelleen. Ihminen on järjen ja tunteiden limittymissä usein ymmällään ja lähes aina jokseenkin tiedostamatta kulkeva olento. Meitä ei voi asettaa jumalallisen älyn eteerisille keitaille, me olemme biologiaa, jonka mieli sisältää myös tunteet. Tämä poistaa aitoja meidän ja muiden eläinten väliltä, tekee meistä eläimiä, tunteissaan ja ajatuksissaan hoippuvia, myös viettien, vaistojen ja aistien eteenpäin ajamia kädellisiä. Vastakohtien aika on ohi, sillä vastakohdat ovat illuusiota.

Tunteille avoin identiteetti voisi raottaa aivan uudenlaisen perspektiivin edellä mainittuihin ”tärkeisiin asioihin”. Miltä maailman ja sen olentojen arvo näyttää silloin, kun tiedostamme tunteiden roolin? Jos olemme myös tunteellisia eläimiä, voisimmeko orientoitua sikoihin, rottiin ja hirviin toisin, paremmin sekä itseämme että niitä ymmärtäen?

Eläinetiikka vaatiikin analyysin ohella tunteiden tiedostamista, ihmiseläimen aivan uudenlaista kuvaamista. Kun mietimme, miten kohdella muita eläimiä, täytyy ensin katsoa ihmistä – miten rakentaa ihmisidentiteetti, joka tunnistaa eläimen ja tunteen itsessään?

Myötäelävä ihminen

Mikäli identiteetti syntyy ideaaleista – siitä, mitä pidämme tavoittelemisen arvoisena – tarvitaan sen muokkauksessa ideaalien editointia. Me seuraamme tunteita alati, mutta mitä tunteita olisi hyvä kehittää voimakkaammiksi, jotta voisimme tunnistaa myös muiden tavan olla?

Tunteet ovat usein egoistisia, ne huutavat itselle enemmän. Me tarvitsemme ja kaipaamme, sillä me olemme epävarmoja, vaillinaisia otuksia potentiaalisten uhkien maailmassa, jotka pelkäävät jäävänsä yksin, vaille turvaa tai asemaa. Me haluamme itsellemme lisää, me addiktoidumme huomiosta, pönkitämme asemiamme ja haalimme resursseja yli tarpeen. Me vihaamme, koska joku otti meiltä jotakin pois ja me rakastamme, koska me haluamme itsellemme jotakin. Me tunnemme, jotta me selviäisimme ja siten itsekkyys on osa niitä kerroksia, joista koostumme.

Silti me voimme tuntea myös toisin, vähemmän itsekkäästi. Meissä on egoismia, mutta me olemme myös muuta ja parhaimmillamme pystymme pyyteettömyyteen, muiden itseisarvon tunnistamiseen, havahtumiseen koskien sitä, että toinenkin yksilö tarvitsee, kokee, tuntee ja ajattelee oman perspektiivinsä kautta. Juuri tämä luo mahdollisuuden siihen, että voimme elää suhteessa muihin, tunnistaen toisen mielenliikkeitä sekä arvoa ja jakaen yksilöyttä muiden kanssa siten, että löydämmekin egon sijaan yhteisön. Sosiaalisuuden ja moraalin ensipulssi löytyy kyvystä havahtua toisen näkökulmaan ja kokea jotakin sen myötä.

”Me” olemme ajattelevia ja tunteellisia eläimiä, ja me voimme olla myös sellaisia eläimiä, jotka koettavat muuttua sekä järjellisyydessään että tunteissaan empaattisemmiksi. Parhaimmillaan empatia on reflektiivistä, omia uskomuksia, asenteita, järjen kaavioita ja tunnereaktioita arvioivaa sekä tarpeen tullen muuttavaa resonaatiota toisten yksilöiden kokemusten kanssa. Kun siis myötäelän toisen onnea tai kipua, voin samalla kriittisesti hahmottaa, mikä minussa saa huomaamaan yhden yksilön tavan olla sekä sivuuttamaan toiset – mitkä järjen ja tunteen liikahdukset saavat meidät tunnistamaan kivun yksilössä A ja viheltämään välinpitämättömyyttä silloin, kun kyseessä on yksilö B? Tämä avittaa muokkaamaan oletuksia, ajattelua ja tunneskaaloja siten, että ne paremmin mukailevat muiden tapaa olla tällä jaetulla planeetalla.

Tällainen empatia tapahtuu metatasolla, hieman taaempana kuin välitön tunne. Se astuu askeleen kauemmas ja kurkottaa esille ihmisyyttä kaikkine eri piirteineen, egoistista ja groteskia sivuuttamatta. Se voi tunnistaa moraalisen kyvyttömyyden meissä itsessämme ja muuttaa sen syntyperiä, kunnes meidän on helpompi tavoittaa, mitä on olla toinen olento ja kunnioittaa muiden yksilöiden olemassaolon reittejä ja muotoja – myös silloin, kun nämä ”muut” ovat karvaisia, untuvaisia tai suomuisia eläimiä.

Reflektiivinen empatia nivoutuu osaksi reflektiivistä identiteettiä, joka ei pysähdy totuttuun, vaan haluaa ymmärtää tarkemmin sekä itseä että muita. Sen kautta myös eläineettinen jankkaaminen voi korvautua avoimemmalla keskustelulla siitä, mikä meissä ja muissa on tärkeää, ja miten olla siten, että samalla tukee muiden olemista. Miten olla egoistisesti nielemättä muita eläimiä kollektiivisen ihmiseläimen kurkusta alas tai tukehduttamatta luontoa pelkäksi tuotteeksi?

On vaikea kuvitella erinomaisempaa identiteettiä ihmisyydelle kuin yritys muokata järjen ja tunteiden sokeita kohtia niin, että todella olemme yhteisö muun elämän kanssa, ja että vierellämme voi kukoistaa, lajista riippumatta.

Mainokset

Hyvän ja pahan ristivedossa: Primo Levi ja ihmisen moninaisuus

11.9.201711.9.2017 ~ iidalainen ~ Jätä kommentti

Kulttuuriteoreetikko Susan Sontag kirjoittaa teoksessaan On Photography hetkestä, jolloin ensimmäisen kerran näki kuvia keskitysleireiltä. Kokemus jakoi hänen elämänsä kahteen osaan: viattomuuden aikaan sekä aikaan, jota määritti haavoittuminen. Raja oli ylitetty, ”jotakin kuoli, ja jotakin vielä itkee”. Kuvat piirtyivät vasten kulttuurista tarinaa, joka uskoi edistykseen, teknologiaan ja tieteeseen. Siksi ne pystyivät hajottamaan: ne runnoivat rikki kirkkaat kuvastot ja osoittivat, että ihmisessä piili jotakin äärimmäisen raadollista.

”Hyvä” määritetään usein puhtauden ja viattomuuden kautta, moninaisuus kieltäen. Hyvä ja paha asettuvat vastakohdiksi, ja me kuulumme vain jommankumman piiriin. Me etsimme hyvyyden ikoneita ja kauhistumme, kun he osoittautuvat vaillinaisiksi ihmisiksi. Silti yksikään ihminen ei ole puhdas. Egoismin ja vallan motivoima aggressio muita kohtaan väreilee potentiaalina jokaisessa. Viimeisin esimerkki tästä on burmalainen poliitikko Aung San Suu Kyi, Nobelin rauhanpalkinnon voittaja ja pitkäaikainen ihmisoikeustaistelija, joka valtaan päästyään on ottanut osaa häikäilemättömään kansanmurhaan. Kyi on ollut hellittämättömän hyvyyden ikoninen, globaalisti juhlittu hahmo, joka paljastuikin yhtä alttiiksi väkivaltaan kuin suuri osa meistä.

Keskitysleirit kertovatkin ihmisestä – eivät ainoastaan menneisyyden uhreista ja vallankäyttäjistä, vaan meistä kaikista. Niissä konkretisoituu ihmisyyden epäpuhtaus, ja osittain juuri siksi tarinat niistä voivat edelleen vammauttaa. Viattomuuden ja puhtauden kulisseista on vaikea luopua, sillä se tarkoittaa myös oman vaillinaisuuden paikantamista. Natsia katsoessamme katsomme ihmistä, itseämme.

Kesällä palasin keskitysleirien aikaan, puhtauden teeman ajamana. Luin selviytyjistä, katsoin dokumentteja ja luin niistä, jotka vajosivat sadismin mekanismien alle. Olin pitkään ajatellut, kuten tapana on, että keskitysleireihin keskityttäessä sidotaan paha menneisyyteen, ”tuonne”, kauas ”täältä”, pois itsestämme ja että samalla tämänhetkiset inhimilliset kriisit jäävät varjoon. Yhä vihaisemmaksi ja poissulkevammaksi muuttuneessa Suomessa kuitenkin tuntui kuin historia olisi lähestymässä tulevaisuutta, ja äkisti vaikutti, että tuohon historiaan on siksi palattava. Kenties emme osaa kysyä ”Entä nyt?” ennen kuin olemme kysyneet riittävän usein ”Mitä silloin tapahtui?” ja tulleet historian haavoittamiksi. Ja kenties kohta, johon tulisi keskittyä, on se, mitä ihminen voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla.

Primo Levi oli Italian juutalainen, joka toisen maailmansodan aikana hakeutui vastarintaliikkeeseen. Hänet pidätettiin ja lähetettiin Auschwitziin, missä hän selviytyi lähes vuoden, aina liittoutuneiden saapumiseen saakka. Lopunelämäänsä Levi halusi tietää, mitä ihminen on ja miksi Auschwitz tapahtui. Hänen If This is a Man ja The Drowned and The Saved ovat muistiota keskitysleiriltä, selvityksiä siitä, mitä hänen ympärillään ja hänelle tapahtui. Ne ovat myös tarinoita hyvän ja pahan ristivedosta, jonka merkit löytyvät jokaisesta.

Levi aloittaa If This is a Man -teoksen muistutuksella: se, mitä tapahtui, on varoitus. Keskitysleirit ovat hälytyssummereita, jotka kertovat siitä tuhoisuudesta, mitä ihminen itsessään kantaa. ”Älä tule tänne”, ne sanovat menneisyydestä, ja juuri tuota varoitusta Levi haluaa kirjata nykyisyyteen. Hän myös käskee: tänne on katsottava.

Tuhottu ihmisyys

Levin teosten ytimessä on ihmisen muuttuminen objektiksi muiden silmissä. Siirtymä on tuskallinen. Auschwitzissa Levi lakkaa olemasta ihminen, jolla on tarpeita ja kokemuksia, ja hänestä tulee epähaluttua, ivattua biomassaa. Hänen päänsä ajellaan, hänet pakotetaan raskaaseen työhön, joka on suunniteltu tappamaan hänet, häntä pidetään nälässä ja nöyryytetään sadistisesti. Samalla hän huomaa, kuinka rasvamahaiset vartijat odottavat luiksi muuttuvien, rikkoutuvien ihmisten kuolemaa. Ihmiset hänen ympärillään katoavat kahdella tavalla – ensin heidän katseensa sammuvat ja päät painuvat kohti maata, sitten he nääntyvät lyönteihin, nälkään ja pakkotyöhön.

Levi varoittaa: tätä minuuden psyykkistä ja materiaalista tuhoa ei kieli pysty kuvaamaan. Mikään määrä sanoja ei voisi kattaa sitä, mitä tapahtuu, kun ihmiseltä otetaan kaikki, mihin tämä on uskonut ja mitä tämä on rakastanut. Objektiksi pakotetun ihmisen todellisuus muuttuu negaatioksi. Merkitys on poissa, ja samalla kokemus hyvyydestä, rakkaudesta ja ilosta katkeaa. Tilalla on ainoastaan jotakin groteskia: kuolevia iloisesti piiskaava natsiupseeri, jonka omanarvontuntoa valta kohottaa. ”Sinä et ole mitään”, kuiskii natsien organisaatio kuolemaa kohti valuville uhreilleen.

Mielivaltaisuus ja kiusaava, demoninen absurditeetti astuvat merkityksen tilalle. Kun päiväkausia vailla vettä ollut Levi koettaa juoda jäätikusta, estää vartija häntä, ja Levin kysyessä miksi, vastaa tämä: ”Täällä ei ole sanaa ’miksi’”. Keskitysleirissä ei ole enää sellaista logiikkaa, joka mukailisi ihmisyyden vaateita – sen logiikka koostuu ainoastaan siitä, että mahdollisimman moni kuolisi mahdollisimman vähällä vaivalla. Vankeja kiusataan irvokkailla soittokunnilla, joissa nälkiintyneet, piestyt vangit joutuvat soittamaan ja marssimaan iloisten saksalaissävelmien tahtiin. Nämä sävelmät kaikuvat päivittäin läpi niiden parakkien, joissa miljoonat tulevat kuolemaan. Avoin sadismi riekkuu uhriensa yllä. ”Näin ihminen tuhotaan ennen kuin hänet tapetaan”, toteaa Levi.

Levi ei kuitenkaan kuvaa ainoastaan natsien pahuutta, vaan ihmistä ylipäätään. Hänen mukaansa Auschwitz oli suurin koskaan toteutettu ihmiskoe, jonka puitteissa miljoonia eri ikää, kulttuuria ja taustaa edustavia ihmisiä pakotettiin piikkilangan taakse vailla elämän edellytyksiä. Mitä ihmiselle tapahtuu, kun häntä kohdellaan objektina ja häneltä riistetään kaikki? Levin vastaus on huolestuttava. Ne, joiden kohdalla ”yön aseet ovat tylppiä” – ne, jotka rakastavat rauhaa ja vahvoina pysyvät oikeuden puolella – ovat selviytyjien joukossa harvinaisuus. He piiloutuvat itseensä ja kuolevat muilta peitetyssä, ihmettelevässä yksinäisyydessä. Heidän ylitseen kulkevat pelastetut, joissa kamppailu elämästä hiljentää moraalin.

Monet keskitysleireiltä selviytyneet kertoivat tarinoita siitä, miten heidät pelasti usko, moraali, tai rakkaus. Levi kertoo jotakin päinvastaista: ennen kaikkea ne, jotka pystyivät taistelemaan rajusti, olemaan ovelia, varastamaan ja hyödyntämään muita, jaksoivat sinnitellä runtelevassa, raatelevassa kalmantehtaassa. Auschwitz osoitti, miten käy ihmiselle, joka on työnnetty rakkaudesta vihan ja pelon ympäristöön. Samasta syystä se näyttää meille myös ihmisen, jota emme halua nähdä. Viattomuus on uhanalaista, ja suuri osa ihmisistä muuttuu väärissä olosuhteissa egoistisiksi sekä armottomiksi.

Levi muistuttaa teoksensa läpi tästä: meidän minuutemme on särkyvä ja altis. ”Se on suuremmassa vaarassa kuin elämämme”, Levi huomauttaa ja jatkaa: ”Vanhojen viisaiden, jotka pyysivät meitä muistamaan, että tulemme joskus kuolemaan, olisi pikemminkin tullut varoittaa tästä vaarasta sisällämme”. Me voimme menettää itsemme. Me saatamme muuttua olennoiksi, jotka tuhoutuvat ennen kuin kuolevat – ja me saatamme myös muuttua hirviöiksi, jotka tuhoavat muita.

Juuri tämä huomio tekee Levin kirjasta sekä äärimmäisen tärkeän että vaikean. Hän peilaa meille ihmisyyttä, jossa hyvyys on haurasta ja helposti tuhoutuvaa. Puhtautta ei ole, hyvän ja pahan oikukas ristiveto on meissä kaikissa.

Kaksi tapaa kohdata

Levi väittää, että usko jumalaan on rienausta Auschwitzin jälkeen. Voiko olla ulkoista, tuonpuoleista, absoluuttista hyvää, joka sallii miljoonien kuolla kammioissa? Levin väite on katkera, ja sen katkeruus kohdistuu kenties myös yleistä, universaalia, objektiivista moraalia kohtaan. Missä oli ”hyvä”, kun paha soitti kiduttavia fanfaareitaan kuolevien yllä?

Silti katkeruuden läpi löytyy myös usko – usko ihmisen armollisuuteen. Levi kuvaa tapaa, jolla natsit katsoivat häntä tunnistamatta jaettua ihmisyyttä, pelkkänä instrumenttina tai ruumiina. Oli kuitenkin niitä, jotka katsoivat häntä toisin palauttaen häivähdyksiä siitä, mikä leirillä tuhottiin. Leirillä työskenteli myös siviilejä ja näistä yksi, Lorenzo, otti tehtäväkseen auttaa Leviä selviytymään. Lorenzo jaksoi nähdä Levin yksilönä, subjektina. Levi kirjoittaa: ”Hän oli negaation maailman ulkopuolella. Lorenzon vuoksi en unohtanut, että olin ihminen”. Tämä muistutti Leviä siitä, että maailmassa oli edelleen oikeudenmukaisuutta ja lempeyttä, että se ei ollut absoluuttisen autio tai ruhjova.

Lempeys liikehti siis esille myös sadismin yliajamissa olosuhteissa. Hyvyys on haurasta, mutta silti jo välähdys siitä voi pelastaa. Se on myös leviävää ja siten sitkeää. Lorenzo tunnisti, että Levi oli itseisarvoinen olento, ja Levi edelleen tunnisti yksilöyttä muissa. Hänen muistiinsa piirtyy Kraus, joka oli lyöty, pian kuoleva, kärsimykseen ja epätoivoon uppoava mies. Heidän kulkiessaan työleirin jonossa, Levi katsoi hänen hiljaisiin, luovuttaneisiin silmiinsä ja näki äkisti niiden takana subjektin, ”jonkun” ja tämän pysäyttämänä koetti lohduttaa Krausia tehdäkseen vääjäämättömästä lopusta tälle helpomman. Levi auttoi kuolemaan tuomittua, tuntematonta ihmistä siksi, että oli muistanut tämän yksilöyden, nähnyt ihmisen nimeltä Kraus paikassa, missä vangit muutoin olivat kasvoton, hahmoton joukkio.

Jos Levin teos on tärkeä muistutus pahuudesta meissä, se on siten myös tarina hyvyydestä. Mikäli hyvän ja pahan ristiriitainen limittymä todella värittää meitä, voi myös hyvä kukoistaa, ja se alkaa sillä hetkellä, kun katsomme toista olentoa sekä tunnistamme, että tämä on ”joku”. Armo elää mitä pienimmissä teoissa, eleissä ja sanoissa, sekä ennen kaikkea kyvyssämme orientoitua muihin yksilöinä. Se oli Lorenzon tavassa katsoa Leviä, Levin kyvyssä nähdä Kraus, heidän molempien halussa auttaa toista jopa keskellä kaikkein hirvittävintä, toivottominta tilaa.

Hyvyys ei ole puhdasta, mutta se on olemassaolevaa. Se ei ole ulkopuolista, vaan se on meissä ja meistä. ”Jumaluus” löytyy siitä, miten itse pystymme muihin asennoitumaan.

Moninaisuus meissä

Levin teoksen voikin lopulta lukea syytöksen sijaan puolustuspuheena, haluna vielä kerran ymmärtää ihmistä. Me kykenemme ”banaaliin pahuuteen”, mutta myös armoon, ja jälkimmäinen mahdollistuu täydessä voimassaan vasta, kun tunnistamme oman moninaisuutemme. Viattomuudella voi olla katastrofaalisia seurauksia, sillä yksilö, joka ei hahmota raadollista itsessään sortuu siihen huomaamattaan, näkemättä, mitä on tapahtunut. Kenties Aung San Suu Kyi oletti liikaa puhtaudestaan. Kenties kuka tahansa, joka ei suostu näkemään pakolaista tai muuta syrjittyä yksilöä yksilönä, elää siinä vaarallisessa tilassa, missä itseen kohdistuva katse ei pysty kritiikkiin.

Myöhemmässä teoksessaan The Periodic Table Levi kuvaa kirjeenvaihtoa natsin kanssa, joka oli johtanut häntä työleirillä. Natsi etsii synninpäästöä ja anteeksiantoa sekä muistelee kirjeissään, kuinka kohteli Leviä hyvin ja pyrki auttamaan tätä – Levi puolestaan tietää, etteivät muistot ole totta. Natsi on uudelleenkeksinyt menneisyytensä voidakseen pysyä puhtaana: hän ei pysty tunnistamaan osallisuuttaan hirveimmässä. Lopulta hän jopa väittää, että työleirit olivat olemassa, jotta juutalaiset voisivat elää (mikä väitteenä on makaaberi, sillä työleireillä kuoltiin nälkiintymiseen sekä uupumukseen keskimäärin kolmessa kuukaudessa). Natsi ei siten pysty tunnustamaan edes poliittisen taustansa, natsihallinnon, hyvin konkreettista raadollisuutta, vaan kiillottaa myös sen muistoa. Levi havaitsee tekstissä ihmisen, joka haluaa uskoa hyvyyteensä, eikä pysty kohtaamaan pahinta.

Kenties juuri tämä kyvyttömyys tuotti koko natsi-ideologian. Kenties kirjeiden natsin tarve koostaa ”minän” menneisyys hyvyyden ilmentymäksi on se syy, miksi hän alun perin otti osaa instituutioon, jota ei koskaan olisi saanut olla olemassa. Hän ei myöntänyt, että saattoi sortua, ja että paha liikahtaa teoiksi kovin helposti. Puhtauden myytti on siten naiivin lisäksi äärettömän vaarallinen.

”Hän ei ollut täydellinen saksalainen, mutta onko täydellisiä saksalaisia olemassa? Onko olemassa täydellisiä juutalaisia? Nämä ovat abstraktioita…”, pohtii Levi ja painottaa: ”Kanssaihminen omaa syvyyksiä, tapoja, omituisuuksia ja ristiriitaisuuksia”. Muut ja me itse olemme kompleksisia, emme viattomia. Levi kehottaakin meitä katsomaan itseämme pelotta, egoismin ulottuvuudet tunnistaen. Mitä ei näe, ei voi rajoittaa tai kontrolloida. ”Todellisuus on aina monitahoisempaa kuin kuvitelma: vähemmän huoliteltua, karkeampaa, rosoisempaa”, toteaa Levi ja hänen lauseensa viittaa meistä jokaiseen. Vain tämän havaitsemalla voi oppia armoa sekä sitä kautta hyvyyttä – sekä itseä että muita kohtaan.

Empatia ja minä toisen perspektiivissä

Levin voi asettaa vuoropuheluun filosofi Emmanuel Levinasin kanssa, joka myös koki toisen maailmansodan kauhuja ja korosti etiikan alkavan hetkestä, jolloin tunnistamme toisen ”kasvot” tai yksilöyden haavoittuvaisina ja huomiomme ansaitsevina. Levin tuotanto tukee myös nykyistä moraalipsykologiaa, jossa yhä yleisempi väite on, että kyky nähdä toinen subjektina riippuu kyvystämme empatiaan. Hänen teoksissaan tämä väite kiteytyy tuskallisesti ja eletysti: Auschwitz on lopulta koe, joka kertoo orientaation tärkeydestä eli siitä, pystymmekö asennoitumaan muihin subjekteina. Vaikka Levi ei itse puhu empatiasta, on se myös koe siitä, mitä tapahtuu, kun empatia romahtaa.

Empatia linkittyy osaksi itsetuntemusta, kykyä tunnistaa oma epätäydellisyys. Auschwitzissa vuonna 1942 kuollut filosofi Edith Stein väitti, että empatia edesauttaa oman itseyden kartoittamista. Vain sitä kehittämällä voimme nähdä, miten muut näkevät meidät – kun siis omaksumme muiden näkökulman, pystymme myös hahmottamaan itsemme sellaisena kuin olemme toisten silmissä. Steinille tämä oli korkein empatian muoto, sillä se avittaa moraalista kasvua. Kenties tämä johtuu siitä, että voimme nähdä pahan itsessämme vasta silloin, kun näemme tekomme niiden perspektiivistä, joita ne koskettavat. Moraalinen muutos, pyrkimys hyvään, alkaa hetkenä, jolloin huomaamme muiden katseissa omien tekojemme aiheuttaman kivun.

Keskitysleirejä ei tarvita tulevaisuuteen. Siksi nykyisyydessä tulisikin paitsi tunnistaa oma raadollisuus, myös katsoa itseä muiden kautta, empatiaa hyödyntäen. Sekä puhtaus että sokeus muiden tavalle kokea on kyseenalaistettava – ja ennen kaikkea on huomattava, että nämä kaksi todella liittyvät toisiinsa. Miltä näytämme pakolaisten silmissä? Mitä olemme tuotantoeläinten näkökulmasta? Mitä olemme niiden ihmisten perspektiivistä, joiden kohtaloon vaikutamme? Osaammeko lähestyä muita tunnistaen näiden yksilöyden – sen, että heillä on omat, spesifit kokemuksensa, ajatuksensa ja tarpeensa? Olemmeko niin ”hyviä”, niin viattomia, kuin haluamme uskoa? Voisimmeko suunnata itseämme toisin, valoisammin?

Levi kuvaa teoksen The Periodic Table lopussa hiiliatomia ja kuvaa sen ihmeeksi. Hiili on elämän mahdollistaja, elämänketju, joka on lähes kaikkialla ympärillämme, jopa ilmassa. Tämä kuusikulmainen alkuaine mahdollistaa sen, että auringon energia voi tulla käyttöömme. Levi muistuttaa lukijaa, että se mahdollistaa myös Levin kynän liikkeen ja on siten elämä hänessä. Kuvauksessa on toivo. Auschwitzissa rikki lyöty muistaa, että valo ja elämä ovat myös hänessä ja tekstinsä kautta yrittää muistuttaa lukijaa siitä, että tämäkin on valon voimapiirissä – mikäli vain osaa nähdä myös pimeään ja oppia ihmisyyttä.

Empatia – sokeripintaa vai välttämättömyys?

21.8.2017 ~ iidalainen ~ 1 kommentti

Empatiasta puhutaan paljon. Sen oletusarvo on voimakkaasti positiivisen puolella: empatia on hyödyllistä, rakentavaa ja hyvää, sitä tulisi vaalia ja kehittää. Samalla empatiaa usein pidetään automaattisena lääkkeenä erilaisiin moraalisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. ”Ole empaattinen”, meille sanotaan. Vihatekojen ja –puheen aikakaudella tästä pyynnöstä on tullut jo vaatimus, ja yhä useampi kirjaa empatian välttämättömyyden politiikkaa koskeviin puheisiinsa.

Empatia on kuitenkin ristiriitainen termi, sillä se on myös negatiivisesti värittynyt. Monien mielikuvissa se on sokerinsekaista höttöä, jonkinlaista ihmiskunnan naiivia halailua, joka ei perustu realismin varaan. Empatiaa korostava yhteiskunnallinen kommentaattori voi vaikuttaa liioitellun viattomalta taholta, joka ei tunne ihmisyyden karumpia puolia ja raadollisempia kaarteita, eikä siten lopulta tiedä, mistä puhuu. Pommit räjähtelevät, ilmasto kaatuu, epätasa-arvo tappaa, ja meidän tulisi vain hymyillä empaattisesti? Kyynisimmille empatiapuhe on tosiasioiden ääreltä vieraannuttavaa ja siten ärryttävää ymmärtämättömyyttä.

Yhtäältä empatiaa sommitellaan vastaukseksi kaikkiin ongelmiin, ja toisaalta sitä pidetään vaaleanpunaisena hattarana, joka ei ratkaise mitään. Tämä empatiaa koskevan kielenkäytön kulmikas ristiriita näkyy myös tutkimuskentällä.

Globaalien uhkien ratkaisija vs. konfliktien tuottaja

Jotkut tutkijat ovat alleviivanneet empatian hyödyllisyyttä, ja esimerkiksi talous- ja yhteiskuntatieteilijä Jeremy Rifkin on tullut tunnetuksi väitteestä, jonka mukaan empatia on tapa ratkaista ihmiskunnan suurimmat haasteet, aina keskinäisistä konflikteista ympäristöongelmiin. Empatian käänteentekevä etu on siinä, että se mahdollistaa sosiaalista harmoniaa sekä sitä kautta edesauttaa kykyä yhteistyöhön. Empatian tilassa ihmiset eivät enää säntäile kukin omaan suuntaansa jättäen siten yhteisen päätöksenteon ikuiseen eripuraisuuden limboon, vaan sen kautta he pystyvät hahmottamaan toistensa näkökulmat sekä muuttumaan yhteistä tulevaisuutta rakentaviksi ”meiksi”. Rifkinin The Empathic Civilisation väittää erityisesti globaalien ongelmien aikakaudella olevan välttämätöntä, että ihmiskunta löytää kyvyn yhteistyöhön – ja tässä empatia on keskeisin, ehdottoman tarpeellinen avain.

Muita esimerkkejä empatiaa kannattavista, tunnetuista tieteentekijöistä on kädellistutkija Frans de Waal, jonka mukaan empatian evolutiivinen funktio on sosiaalisen sovun ja yhteistyön mahdollistaminen. Empatian alkusykäykset auttavat myös muita sosiaalisia lajeja aina rotista simpansseihin toimimaan yhdessä, olemaan yhteisöllisiä, sekä siten turvaamaan selviytymistään. Jälleen perusvire on positiivinen: empatia mahdollistaa yhteisiä tavoitteita sekä samalla on reitti lajiemme elossa säilymiseen.

Toisaalta tieteestä löytyy myös kyynisiä vastalauseita. Esimerkiksi psykologi Paul Bloom on popularisoinut ajatusta, jonka mukaan empatiasta tarjotaan usein aivan liian myötämielinen kuva. Hänen mukaansa se ei ole vastaus merkittäviin yhteiskunnallisiin ongelmiin, ja pikemminkin se johtaa meitä harhaan sekä tuottaa noita ongelmia. Empatia ei siten korjaa vaan hajottaa, ja naiivi suhtautuminen siihen estää näkemästä tätä. Empatian hajottavuus on seurausta erityisesti sen puolueellisuudesta: empatia työntää meitä välittämään eniten niistä, jotka ovat ilmeisimmin kaltaisiamme. Samastumispintoja etsivä empatia kohdistaa huomionsa samankaltaisuuksiin, ja siten jaetulla kansallisuudella, ihonvärillä, sukupuolella tai sosiaalisella luokalla on äkisti väliä. Rikkaat auttavatkin mieluiten rikkaita, köyhät tunnistavat parhaiten köyhien ongelmat, valkoiset suosivat valkoisia, miehet miehiä, ja heimoutuminen alkaa, tuoden mukanaan kilpailun, vallan, riidan ja hierarkiat.

Sen sijaan, että empatia ratkaisisi vaikkapa rasismia, elitismiä tai sukupuolisyrjintää, se siten saattaa aiheuttaa niitä. Rifkinin korostaessa, että empatia mahdollistaa yhteenkuuluvuuden kautta yhteistyötä, on siis Bloomin kriittisempi kanta se, että yhteenkuuluvuus voi olla valikoivaa, ja että juuri se saattaa johtaa epätasavertaisuuksiin, konflikteihin ja tuhoisiin seurauksiin.

Empatian eri puolet

Miten empatian ristiriitaisuutta voi ratkoa? Tulisiko vain riemulla hokea, että ”kaikki empaattisiksi”, vai tulisiko empatia hylätä, asettaa kirstuun ja naulata kansi lujin iskuin kiinni?

Kumpikaan ei ole kannattava vaihtoehto. Empatiaa ei tule tarjota ihmelääkkeeksi, eikä ykskantaan ja vailla kriittisistä silmää pyytää, että meistä kaikista tulisi empatian avosylisiä lähettiläitä. Sitä ei kuitenkaan voi leimata myöskään salakavalaksi paheeksi, joka lopulta on vastauksen sijaan alkuperäinen vika. Tämä johtuu siitä, että ei ole yhtä, geneeristä ”empatiaa”, joka on pelkästään hyödyksi tai uhaksi.

Kun meille sanotaan ”ole empaattinen”, tulisi samalla tarkentaa, millä tavalla. Mitä empatiaan kannustava tarkoittaa sanalla ”empatia”? Empatiasta puhutaan aivan liian usein ilman määrittelyjä – se oletetaan tietynlaiseksi kertomatta, mitä se varsinaisesti on. Mielikuvat jätetään kuulijan haltuun. Yhdelle ”empatia” sanana on lempeiden hippien halauksia, toiselle taas poliittinen solidaarisuuden metodi, kolmannelle merkki tunkeutumisesta toisen yksityiselämään, ja neljännelle henkilökohtainen tunne, jolla ei ole paikkaa vakavassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Koko käsite jää tulkinnaksi, jota ei avata, ja joka siten poukkoilee mielissämme eri suuntiin, herättäen erilaisia reaktiota.

Tutkimuskirjallisuudesta löytyy empatialle jopa kymmeniä erilaisia määritelmiä. Silti empatian moninaisuutta ei tiedosteta. Siitä puhutaan liian yleistävin sanoin, liian helpolla tavalla, kunnes siitä on vaarassa tulla inflaation kärsinyt klisee. Empatia vaatiikin pelastamista, sen moninaisuuden esilletuomista. Juuri tästä löytyy keino myös selvittää, milloin empatia on uhka, milloin taas jotakin, minkä kultivointi mahdollistaa elämää.

Empatian variaatiot ovat keskenään varsin erilaisia. Yksi voi olla naiivia, toinen eriarvoistavaa, ja kolmas puolestaan välttämätöntä ihmisen ja tämän ympäristön selviytymiselle. Sekä Rifkin, de Waal että Bloom ovat oikeassa: tietynlainen empatia tuhoaa, tuottaa jaotteluita ja konflikteja, kun taas toisenlainen empatia sitoo yhteen, poistaa konflikteja ja mahdollistaa suuntautumista kohti sellaista todellisuutta, jossa elämää määrittää jaettu hyvinvointi, ei vihaava kilpailu.

Yhdessä Samin Kedon kanssa kirjoittamani, pian ilmestyvä Empatia – myötäelämisen tiede (Into 2017) pureutuu empatian historiaan, eri muotoihin, vaaroihin ja hyötyihin. Tausta-aineistona toimii niin evoluutiotiede, kädellistutkimus, psykologia kuin filosofiakin. Kirja pyrkii tavoittamaan, mitä empatia on, mitä sen pimeät kohdat voivat olla, sekä minkälainen empatia auttaa meitä selviytymään siitä uudenlaisten uhkien aikakaudesta, mitä elämme.

Kirja tarjoaa keinoja välttää kaltaistensa suosimista, empatiauupumusta ja -vajeita, empatian käyttöä manipulaationa, muiden tulkitsemisen vaikeutta ja muita empatian säröjä. Perusteesi on selkeä: empatiaa tarvitaan, se on välttämätöntä, sitä tulee kehittää sekä yhteiskunnan että yksilön tasolla. Ilman sitä kadotamme kompassin ja eksymme itsekeskeisyyteen. Reitin kohti empaattisempaa ihmiseläintä tulee kuitenkin kulkea myös kriittisen, empatian eri ulottuvuuksia, riskejä ja ristiriitaisuuksia ymmärtävän katseen kautta. Tarkoitus on sukeltaa sekä sokeristen että kyynisten kuvien alle – sinne, missä empatian eri variaatiot houkuttelevat meitä eri suuntiin, työntäen esille sekä pahinta että parhainta ihmisessä.

Kalastuksen etiikka?

23.6.201723.6.2017 ~ iidalainen ~ 1 kommentti

Taitava kala

Tiesitkö, että kalat ovat varsin taitavia oppimaan ja muistamaan asioita? Ne osaavat esimerkiksi tarkkailla toisten kalojen käyttäytymistä ja omaksua näiltä tehokkaita saalistusmenetelmiä. Oppimiaan asioita ne siirtävät seuraaville sukupolville, mikä ihmiskielellä tarkoittaa jo kulttuurista kyvykkyyttä. Kalat myös muistavat lajitoverinsa ja viettävät mieluusti aikaa tiettyjen yksilöiden kanssa, osoittaen siten sosiaalisia kiintymyssuhteita. Samoin kalat kokevat positiivisia tunteita sekä nautintoa, ja niiden keskuudessa on jopa havaittu leikkisyyttä.

Nämä ovat vasta pintaraapaisua kalojen kyvyissä. Kalat nimittäin ovat taidokkaita myös loogisessa päättelyssä. Ne osaavat arvioida, että jos kala 1 on kalaa 2 voimakkaampi, ja kala 2 taas kyvykäs päihittämään kalan 3, tulee kala 1 luultavasti voittamaan myös kalan 3. Ne pystyvät siten päättelemään, kenen kanssa voi lähteä nujakoimaan, ja ketä puolestaan kannattaa väistää. Samalla tapaa ne osaavat soveltaa loogista hahmotusta ravinnonhankintaan. Logiikan ohella kalat taituroivat myös numeraalisessa hahmotuskyvyssä, eli ne pystyvät arvioimaan lukumääriä. Tällaiset kyvyt kertovat kehittyneen mielen olemassaolosta.

Tarina ei lopu vielä tähänkään. Pitkään oletuksena oli, että ainoastaan ihminen käyttää työkaluja. Sittemmin työkalun käyttötaitoa on löytynyt monista muista lajeista, ja myös kalojen joukossa on työkalutaitureita. Jotkut kalat esimerkiksi käyttävät teräviä reunoja tai kiviä simpukoiden avaamiseen tai kuorten rikkomiseen. Kaloihin kuuluu myös esteettisiä taitelijoita. Pallokalat ovat tunnettuja huimista, symmetrisistä hiekkakuvioistaan, joilla ne pyrkivät houkuttelemaan naaraita paikalle, ja joita ne ylläpitävät jopa viikkojen ajan, hioen tunnollisesti reunoja esille.

Veden kasvi vai yksilö?

Hyvin pitkään oletuksena oli, että kala on suomujen peittämä vaistokoneisto, jolla ei ole mieltä. Kalojen mielestä puhuminen saattaa edelleen kuulostaa joistakin absurdilta, sillä ”sehän on vain kala”. Tällainen oletus ei kuitenkaan perustu tietoon. Kalatutkimus on osoittanut, että kaloilla on mieli sekä kasapäin yllättävän kehittyneitä kykyjä, joissa ne eivät suinkaan aina häviä kädellisille. Kalakäsitykset onkin aika päivittää, ja seurata luulon sijaan tietoa.

Kaloihin perehtynyt biologi Jonathan Balcombe väittää, että kalat ovat piiloon jäänyt eläinryhmä, joilla on hämmästyttävän rikas mieli. Hänen teoksensa What a Fish Knows onkin pysäyttävä: veden alle on unohdettu valtava määrä eläimiä, joiden kyky kokea ja ajatella ei ole välttämättä lainkaan sen suppeampi kuin kotoa löytyvän koiran. Kansainväliseen keskusteluun on ottanut osaa monia Balcomben tavoin ajattelevia tutkijoita, joiden väitteissä tiivistyy tämä: yleinen käsitys kaloista vetten kasveina on väärä. (Suomeksi aiheesta on kirjoittanut Helena Telkänranta.)

Miksi kalojen mieltä on sitten epäilty? Kalat ovat fysiologisesti kovin erilaisia, ja ne elävät meille vieraissa ympäristöissä, joihin meillä ei ole kuin hetkellinen pääsy. Ihmisillä on valitettava taipumus olettaa, että erilaiselta näyttävät ja vieraissa paikoissa elävät eivät omaa heidän kanssaan mitään yhteistä. Kalat myös käyttäytyvät tavoilla, jotka eivät välttämättä ole ihmisille tuttuja. Kala ei kilju kivusta tai heiluta häntää; sillä ei ole söpöjä silmiä tai hellyttäviä piirteitä. Se ei vaikuta kylliksi samankaltaiselta, ja koska harva pääsee pinnan alle viettämään aikaa kalojen kanssa, kalojen mieli jää tunnistamatta. Siksi kaloihin ei suhtauduta yksilöinä, vaan lukumäärinä ja kiloina, pelkkänä biomassana.

Silti tuo mieli on olemassa. Eläimen ei tarvitse näyttää ihmiseltä tai söpöltä karvaturrilta omatakseen kyvyn kokea, suunnitella, oppia ja ajatella. Hyvin erilaiset fysiologiat ja ympäristöt voivat johtaa aivan samoihin lopputulemiin – mieleen.

Kalastus ja kipu

Eettisesti tärkein seikka, mitä kalatutkimus on tuonut esille, on kalojen kyky tuntea kipua. Monet tunnetut tutkijat, kuten Culum Brown ja Lynne Sneddon, ovat osoittaneet, että kala paitsi aistii kipua, myös omaa erilaisia tunteita. Kiputilassa oleva kala osoittaa käyttäytymisellään merkkejä stressistä, ahdistuksesta ja apatiasta. Kala voi siten myös kokea kärsimystä.

Joutuessaan vedestä ilmaan, kala ei saa happea ja alkaa tukehtua. Tukehtuminen voi kestää useita minuutteja, joiden aikana epätoivoisesti rimpuilevan kalan lihakset repeilevät, elimet alkavat tuhoutua ja sekä kipu että kärsimys voivat olla merkittäviä. Tutkimuksissa on ilmennyt, että jopa irtileikatussa kalanpäässä voi vielä olla aivotoimintaa. Kuoleman prosessi on siis hidas ja tuskallinen.

Leppoisalta vaikuttava onginta omaa siis varsin synkän puolen. On ymmärrettävää, että kalastusta on harrastettu, ja että teollisesti pyydettyä kalaa on lisätty soppaan, koska meillä ei ole ollut tietoa kalojen mielestä. Uusi tieto kuitenkin vaatii uudenlaista suhtautumista.

Pitäisitkö sopivana kesäpäivän harrastuksena sitä, että repisit koukulla koiran kidan auki ja tukehduttaisit sen kuoliaaksi? Jos tätä ei voi tehdä koirille, miksi tehdä niin olennoille, jotka koiran tavoin pystyvät tuntemaan, kokemaan ja ajattelemaan? Miksi vastustamme sitä, että sikoja piiskataan teurastamoissa, mutta sallimme yhtä lailla tuntokykyisten kalojen tukehduttamisen veneen pohjalle tai muoviämpäriin? Rinnastukset voivat tuntua karkeilta, mutta valitettavasti ne ovat myös perusteltuja. Jokainen tulee mainiosti toimeen myös ilman kalanlihaa, joten miksi aiheuttaa turhaa piinaa?

Onneksi ratkaisu on helppo. Kalat voi jättää veteen, ja ihminen voi nauttia järvistä sekä meristä myös ilman virveliä. Valoisaa, siimatonta juhannusta!

Visioita eläimistä

22.6.201722.6.2017 ~ iidalainen ~ Jätä kommentti

Kesäkuun alussa kävi ilmi, että valmisteilla olevasta uudesta eläinsuojelulaista ei tulekaan eläinsuojelullinen. Monien muiden valtioiden kehittäessä eläinsuojeluaan, Suomi on päättänyt jättäytyä edistyksestä pois ja siten antaa ymmärtää, ettei eläinten hyvinvoinnilla ole väliä. Emakot joutuvat edelleen elämään kääntymisen estävissä porsitushäkeissä, vailla mitään mahdollisuutta hoitaa porsaitaan, ja lehmät pysyvät tulevaisuudessakin päästään parteen sidottuina. Räikeiden epäkohtien lista on pitkä.

Lähtökohtana on raha. Nykyinen hallitus linjasi, ettei eläinsuojelu saa lisätä kustannuksia. Koska eläinten hyvinvointia ei voida parantaa ilman investointeja, ei hyvinvointia siten oteta lukuun. Eläinteollisuuden voitot ohittavat painoarvossaan eläinten näkökulman.

Eläinsuojelulailla onkin varsin vähän tekemistä eläinten hyvinvoinnin suojelun kanssa. Se ei perustu eettiseen huomiointiin, vaan liiketoiminnan mahdollistamiseen. Oleellisen tiivistää se, ettei nykyisessä laissa edelleenkään haluta puhua eläinten itseisarvosta. Lain valmistelijat eivät siten usko, että eläin olisi itsessään arvokas olento, jonka kohtelun tulee perustua myös moraalin varaan.

Ideologia eläinsuojelun esteenä

Filosofi Christopher Hamilton kirjoittaa teoksessaan Philosophy of Tragedy tavasta, jolla ajattelu palautuu visioihin, maailmankuviin. Me aloitamme visiosta koskien sitä, mitä maailma, sen olennot ja arvot ovat – mitä on ihminen, miten tulisi elää, mikä on merkityksellistä, mikä on oikein. Vasta tämän jälkeen tulee ajatustyö, eli halu tietää miksi ja millä perusteella. Meillä on siten ensin maailmankuva, ja vasta sitten pohdinta.

Ongelma on, että vision ensisijaisuus tarkoittaa, ettei pohdinta yleensä ulotu siihen. Se muodostaa lähtökohtamme, emmekä osaa suhtautua siihen kriittisesti. Hamilton väittääkin, että ihmisillä on taipumus hyväksyä vain ne argumentit ja tosiasiat, jotka tukevat hänen visiotaan. Koska me aloitamme nurinkurisesti johtopäätöksestä, on seurauksena, että se, mikä ei tue tuota johtopäätöstä, sivuutetaan. Ideologiat ja ennakkoluulot tulevat ennen kriittistä arviointia.

Tämä on Hamilton mukaan yksi ihmiselämän tragedia. Me olemme kyvyttömiä olemaan niitä rationaalisia olentoja, joita haluaisimme olla, ja joina itseämme usein pidämme. Tämä osoittaa ihmisen banaalin rajallisuuden: me luulemme olevamme älyn kyvyissämme häikäiseviä, mutta todellisuudessa vain tallaamme ennakkokäsitystemme polkuja huomaamatta, että teemme niin.

Myös eläinkuvassa näkyy vastaava tragedia. Se on usein voimakkaan ideologinen, lähtien liikkeelle siitä oletuksesta, että eläin on lihaa. Tälle visiolle löytyy pitkä historiallinen ja kulttuurinen juuristo, onhan eläimiä hyödynnetty lajihistoriassamme vuosituhannesta toiseen. Yksiulotteiseksi tuo visio kuitenkin muuttui vasta modernilla aikakaudella, jolloin eläimet imaistiin osaksi teollistuvaa yhteiskuntaa. Sian ja lehmän nielaisi taloudellista tehokkuutta ensisijaistava eläintuotanto, joka 1900-luvulla päästäessä alkoi tyystin sivuuttaa niiden olentojen mielen, tarpeet ja arvot, joiden lihaa ja maitoa se sylki ulos.

Samalla muodostui moderni ihmiskeskeisyyden ideologia. Tässä ideologiassa eläin on ainoastaan resurssi, joka on tarkoitettu ihmisen käyttöä varten. Ihmiskeskeisen ”vision” keskiössä on ihminen, ja kaiken muun asemana on olla hänelle hyödyksi. Me siis näemme todellisuuden heijastaen sen ylle omia tarpeitamme: me havaitsemme lehmässä vain sen, miten lehmästä voi olla meille itsellemme etua. Samalla tuo todellisuus sinällään alkaa hälventyä pois tietoisuudestamme. Lehmän mieli ja hyvinvointi muuttuvat asioiksi, joita ei enää huomioida, ja joihin saatetaan suhtautua jopa humoristisella halveksunnalla tai karkealla vähättelyllä.

Jos metsästäjä-keräilijä oli osannut vielä nähdä yksilöllisyyttä ja arvoa niissä eläimissä, joita hyödynsi, kadotti eläinteollisuuden aikakausi näkymän siihen, että myös eläimellä itsellään on väliä. Tuosta näkymästä tuli korkeintaan mainoskieltä, ”hyvinvointipesua”, joka koettaa väittää maitolitran ostajalle, että suurimman osan elämästään paikoilleen pakotettu lehmä eli oikein mainion ja vapaan elämän. Taloudellinen voitto heitti eläimet kanvaasiin.

Tämä ideologia pursuilee esille kaikkialta. Se näkyy markkinoinnissa, kauppojen valikoimissa, ja poliitikkojen päätöksissä. Samoin se näkyy siinä, mitä kaupoista ostetaan, ja mitä juhannusgrilliin laitetaan. Sitä tuetaan sivuuttamalla uuvuttavan pitkä lista tosiasioita, aina eläinten kognitiivisista kyvyistä siihen, miten teollisuuden rutiininomaiset ja lainsuojaamat käytänteet pirstaloivat pois eläinten mahdollisuuden hyvään elämään.

Eläinsuhteen tragediat

Tähän liittyy useita tragedioita. Ensimmäinen tragedia on se, mitä tapahtuu niille 60 miljoonalle tuotantoeläimelle, jotka vuosittain Suomessa tapetaan. Ne eivät voi elää eläimellisesti: sika ei saa olla sika. Toinen tragedian aihe on, Hamiltonia mukaillen, ihmisen ideologiasokeus ja se, että eläinkuvaa määrittää aivan jokin muu kuin laaja-alaiseen tietoon perustuva ja moraalin huomioiva pohdinta.

Kolmas tragedia syntyy siitä, että toista vaihtoehtoa ei havaita – sellaista, joka mahdollistaisi sekä ihmisten että muiden eläinten hyvinvoinnin. Ihmiskeskeinen visio ei huomioi, että meidän ei ole pakko valita ihmisen ja eläimen välillä, asettaen edellinen kuninkaaksi ja jälkimmäinen resurssiksi. On mahdollista elää siten, että valitsee molemmat. Tällaisen vaihtoehdon todellisuudessa lajien selviytyminen ja kunkin hyvä elämä lepää rinnakkaiselon, ei armottoman, seuraukset unohtavan hyödyntämisen varassa. Kuudennen lajien massasukupuuton keskellä on viimeinen mahdollisuus pysähtyä katsomaan, mihin hyödyntämisen ideologia on johtanut ja oppia uudenlaisia tapoja suhtautua ympäröivään maailmaan.

Tuossa uudessa suhtautumisessa avainsana on ”huolehtiminen”, ei ”hyöty”. Ihminen on kapasiteeteiltaan eläin, joka pystyy aiheuttamaan sekä ennennäkemätöntä tuhoa että toimimaan muita ja ympäristöään tukien. Erityisen traagista on, että hän on valinnut aivan liian usein ensimmäisen vaihtoehdon. Jälkimmäinen, huolehtimisen etiikka, on kuitenkin täysin mahdollinen.

Hamiltonin mukaan kukaan ei ole täysin turvassa visioiden voimalta. Me kaikki sivuutamme tosiasioita halussamme pitää kiinni ennakko-oletuksista. Silti on mahdollista laajentaa oman ymmärryksen kenttiä huomioimalla, miten, miksi ja millä seurauksilla uskoo. Tällöin tragedia hellittää otteensa. Tähän voisi lisätä, että elämä muuttuu vähemmän traagiseksi, kun havaitsemme, että emme ole täällä yksin, ja että myös muissa on sitä arvoa, minkä tunnistamme itsessämme. Tämä yksinkertainen toteamus mahdollistaa huolen ja huolehtimisen – sen, että pyrimme tukemaan, emme tukahduttamaan muiden hyvinvointia.

Huolehtimisen etiikka

Juuri tähän perustuu myös se voimistuva kritiikki, mikä on viime vuosikymmeninä osoittanut kyseenalaistavia lamppujaan kohti ihmiskeskeistä tapaa määritellä maailma. Visio onkin muuttumassa ja laajenemassa. Se sallii sisälleen enemmän tosiasioita koskien eläinten mieltä, kykyjä, tarpeita ja arvoa. Tuossa visiossa ihminen ei enää ole keskellä vaatimassa itselleen kohtuuttomia, ja yhä useampi hahmottaa, että myös muulla ja muilla on merkitystä.

Yksi uusista perusväitteistä on helppo hyväksyä: Taloudellinen voitto ei ole tärkeämpää kuin hyvä elämä. Tämä pätee ihmisiin, ja se pätee myös muihin eläimiin.

Meiltä ei vaadita paljoa, vain kykyä elää muiden rinnalla, myös noiden muiden hyvinvointia tukien. Tähän pieneen periaatteeseen sisältyy mahdollisuus muuttaa radikaalisti suuntaa. Se on pelastusreitti, jonka moni on jo omaksunut, ja joka on avoin kaikille. Se sallii lempeämmän, näkevämmän tulevaisuuden.

Kun käsissäsi on laki, joka tulee pysymään voimassa kenties 15 vuotta ja siten määrittämään noin miljardin eläimen elämän ehdot, onko tärkeämpää huolehtiminen vai taloudellinen voitto? Valitsetko hyvän elämän kaikille, vai tragedian?

Aika, kirja ja kokemus

8.6.20178.6.2017 ~ iidalainen ~ 1 kommentti

Luin juuri peräkkäin kaksi kirjaa, joissa keskeiseksi nousi aika. Ensin käsissäni oli Katarina Baerin teos He olivat natseja, jossa Baer taidokkaasti kuvaa isovanhempiensa innokasta, sileäliikkeistä mukautumista osaksi Natsi-Saksaa. Sitä seurasi Patty Smithin M Train, jossa punkrock-runouden suorakatseinen kuningatar etsii mennyttä aikaa itsestään.

Niiden eriävä käsitys yksilön ja ajan suhteesta palautti minut aikaan ympärilläni ja itsessäni, ja lopulta filosofi Henri Bergsonin omaleimaisiin ajatuksiin, joita aikoinaan kritisoivat suurnimet kuten Bernard Russell, ja jotka joutuivat riitasointuihin jopa Einsteinin kanssa. Bergsonin kuollessa jokseenkin unohdettuna vuonna 1941, jäi jotain hänen aikakäsityksistään huoahtamaan nuottejaan siihen, mikä on ”nyt”. Ne avaavat tavan lukea myös Baeria ja Smithiä.

Yksilö ajassa

Baerin isoisä oli kuollut natsiuniformu yllään, toisen maailmansodan viimeisinä hetkinä. Isoäiti puolestaan oli kulkenut lastenrattaiden kera läpi Berliinin ja Puolan, joissa juutalaisia pakotettiin kadulle ja sieltä jymiseviin, häpäiseviin kuolemanjuniin. Mitä nuo isovanhemmat olivat tehneet kristalliyönä? Oliko natsiuniformuinen Gerhard tuuppinut juutalaisia, ampunut heitä, ottanut heidän omaisuutensa, tehnyt tätä kaikkea kenties hymyillen ja omaan oikeutukseensa uskoen? Oliko pommisuojiin paennut Ortrud ollut tyytyväinen todistaessaan juutalaisten katoa, väärinä pidettyjen ihmisten häviämistä niistä kortteleista, joita asutti, entä oliko hänkin hymyillyt ottaessaan omakseen teloitettujen elintiloja ja posliiniastioita, oliko hänkin uskonut siihen, että vallan ideologia oli hyvyyttä?

Näitä kysymyksiä Baer kartoittaa yksityiskohtien kautta, korostamatta liiaksi niitä moraalisia opetuksia, jotka meidän kaikkien tulisi tietää. Hän selaa arkistoja, vierailee paikoissa, joissa hänen isovanhempansa olivat kulkeneet, lähettää viestejä vanhoille, jotka voisivat tietää. Häntä vaikuttaa ajavan syyllisyyden toteaminen, sekä sen taustalla halu löytää lupa ehkä sittenkin rakastaa heitä, jotka on asetettu ihmisyyden tuolle puolen, demonien kipuisaan, kiusaavaan valtakuntaan. Saako natsia rakastaa? Kaivata?

Etsiessään syyllisyyttä, Baer löytää kaksi ihmistä, jotka aika muovasi. Gerhard ja Ortrud vaelsivat läpi aikakauden, jonka maisemat horjuivat ensimmäisen maailmansodan turhasta massatuhosta, menetystä taloudellisesta asemasta, häpeällisestä häviöstä, riepaleiseksi rikotusta kansallisidentiteetistä, pankkiromahduksesta, kurjuudesta, oman paikan kadottamisesta, sekä kaikkea tuota hyödyntävästä, valtaa hapuilevasta ja silti tyystin keskinkertaisesta mielipuolisuudesta, joka osasi valehdella niin hyvin, että uskoi itsekin sanoihinsa.

Baer löytää samoja syitä sille, mitä Hannah Arendt kutsuu pahan banaalisuudeksi, kuin monet historioitsijat. Kysymys ”Miten tavallisesta yksilöstä tulee naapurinsa tappaja?” raottuu ja saa vastauksen aikakauden kulun kautta, sen tapahtumia ylös merkitsemällä ja vetämällä viivoja tapahtumien välille. Silti hänen kirjassaan on jotakin oleellisesti enemmän, sillä se löytää ihmisen tuon kaiken keskeltä – ihmisen, joka oli joku. Ajan muutosten pirstoen ronkkivissa kourissa eivät kuljekaan kasvottomat massat, ”ne natsit”, vaan juuri nämä kaksi natsia, jotka katsoivat ja hengittivät sitä kaikkea, mikä on jo poissa, ja joka silti muovasi myös meidän aikamme. Hänen isovanhempansa ovat keskellä historiaa ja aikaa, ihmisiä epookkien liikkeessä, ja heidän spesifien tarinoidensa kautta voi nähdä toisaalle.

Juuri toisaalle kirja liikautti. Siirtelin sitä sylistäni lukeakseni enemmän tietyistä tapahtumista, paikoista sekä ihmisistä, ja ihmettelin aikaa. Aikakaudet, jolloin edessä on ollut radikaalisti toisenlaisia uskomuksia, haluja, haasteita ja tunteita. Kaoottisempi maailma, ja sen keskellä erityisen voimakkaita tarpeita löytää järjestystä ja järjestyksen kautta jotakin lujuutta sekä merkitystä. Aika, joka muuttuu ja unohtuu, mutta silti vaikuttaa myös nyt. Aika, jota ei saa kiinni, jota koskevista tarinoista jokainen on väritetty, ja joka siksi on näennäisen helppoa sivuuttaa äänensä menettäneenä tulkintana. Ojensin itseäni kohti keisareiden Eurooppaa, miljoonien kuolleiden maatuvia röykkiöitä, uudelleen piirrettyjä rajoja, sähköstä innostuneita saksalaisia, Berliinin jugend-huviloita, kasvavan keskiluokan iloisia kahviloita ja ihmisiä, jotka herätettiin unestaan siihen, etteivät enää koskaan näkisi perheitään. Kuljin historiaan, kauemmas itsestäni.

Ensimmäinen maailmansota, toinen maailmansota, sypressien peittämät kujat ja juuri tietyn ihmisen askeleet jonakin tiettynä iltana, kun pommit laskeutuivat tai pörssi romahti. Miltä aurinko näytti?

Aika ihmisessä

Siinä, missä Baer asemoi ihmisen maailman ajan vellontaan, keskelle historiaa, suhteessa mihin yksi ihminen on lopulta epätarkka, helposti unohdettava pilkahdus, asemoi Smith ajan ihmiseen. Baerin etsiessä isovanhempiaan aikakausien karheasta jylinästä, etsii Smith ajanjaksoja itsestään. Historia ei ole Yleistä Historiaa, vaan yksittäisen olennon muistikuvia, jotka on irrotettu yhteiskunnan liikahduksista. Täällä ei ole Vietnamin sotaa. Täällä yleinen historia on pieneksi pysähtyvää, vaille mainintaa jäävää taustaa, jonka edessä merkityksellisempää on ihmisen kokemus. Baerin teoksessa aika selittää ihmistä, Smithin kirjassa aika puolestaan avautuu ainoastaan ihmisen kautta. Edellisessä ihminen liikkuu ajassa, jälkimmäisessä aika liikkuu ihmisessä.

Aika saa myös toisen muodon. Baerin aika on lineaarista, se kulkee eteenpäin ja päätyy seikasta x seikkaan y. Juuri näin historiaa kirjoitetaan, alusta loppuun, menneestä nykyiseen. Syyt tuottavat seurauksia, tapahtumien kausaaliketjut piirtävät sitä suoraa viivaa, minkä me miellämme ajaksi. Natseilla oli syynsä, ja ne syyt löytyvät seuraamalla viivaa ajassa taaksepäin. Smithin aika puolestaan on koukeroa, jossa mennyt on nyt, ja jossa ”nyt” ei etene suoraan minnekään. Suurta kertomusta ei löydy. On vain hetkiä, muistikuvia, palautumia, jotka sekoittuvat tämänhetkiseen, ja joissa myös tulevaisuus palaa preesensiin. Viivan korvaa piste, joka suurennuslasin alla koostuu yhteen limittyvistä kiemuroista. Samalla selityksiä ei ole, on vain kokemus, jota Smith omien sanojensa mukaan koettaa tehdä lukijalle eläväksi.

Smith kertoo etsivänsä portaalia, jotakin kohtaa, josta päästä eri paikkaan. Hän ottaa mustavalkoisia kuvia kivisistä, pyöreäreunaisista pöydänkansista, jotka kuvittelee reiteiksi toisiin todellisuuksiin ja lukee japanilaisia kirjoja, joissa kaivot ovat matkoja muualle. Lopulta portaali on muistikuvassa, jossa hän pienen tytön sormin sitoo veljensä luistimia, ja josta tulee se portaali, minkä läpi hän luistelee vanhan naisen jaloin. Smithin kirjassa muisti onkin se reitti, mitä hän etsii – muisti ja kokemus, jotka voivat halkoa aikaa ja tilaa.

Juuri portaaleissa aika kadottaa lineaarisen logiikkansa. M Train koostuu kokemuksista, jotka hyppivät ja kyseenalaistavat aikaa. Vuosia aiemmin kuollut rakkaus on läsnä Smithin juodessa kahvia jonakin nimeämättömänä päivänä New Yorkin räntäsateessa – he ovat jälleen häämatkalla, Smith katsoo tämän haaleita silmiä, koskettaa tämän flanellipaitaa. Pieni, kysymyksiä heittelevä tyttö juoksee tekstin halki, ja sen rinnalla koettavat pysyä perässä Frida Kahlosta unelmoiva, runoileva nuori Smith, lesken suruun runnottu keski-ikäinen Smith, sekä hotellihuoneisiin nukahtava vanha Smith, kaikki yhdessä, kaikki nyt, kaikki hieman poukkoillen, paikkaa vaihdellen ja ennen kaikkea etsien. Samalla myös nyt-hetki on määrittämätön. Se sekoittuu, juuttuu paikoilleen ja on välillä unta menneisyyden korvatessa nykyisyyttä ja unen sijaistaessa realismia.

Teksti kyseenalaistaakin tapaa, jolla historiaa, aikaa ja todellisuutta usein kerrotaan. Kirjallisuuden saralla, tai ylipäätään taiteessa, tässä ei ole mitään uutta. Marcel Proust lienee tunnetuin taho, joka leikkasi aikaa lonkeroiksi ja teoksessaan Mennyttä aikaa etsimässä toi menneen nykyisyyteen. Virginia Woolfin tuotanto on toinen merkkipaalu aikaa ja kokemusta moniulotteistavasta kirjallisuudesta. Siinä mennyt on tulvavettä, joka alati syöksyy nyt-hetkeen, ja nyt-hetki moniulotteisia haarakkeita, jotka harhailevat ajassa ja kokemuksissa ilman suurta, eheää tarinaa tai lineaarisuutta. Silti minulle juuri nyt, omassa ajassani, juuri Smithin kirja oli muistutus, menneen paluu kahdella tasolla.

Jos Baerin teos veti minut kadotettujen epookkien repaleisiin vieremiin sekä siten kuljetti kohti suuria kuvioita, joiden siimeksessä ihminen on pieni, kiskoi M Train kohti henkilökohtaista aikaa, jonka rinnalla suuret kuviot menettävät merkitystään. Mennyt oli minussa nyt ja kokemus purkautui ulos suhteessa jo elettyyn.

Olin Lancasterissa sijaitsevassa kivitalossa keskellä entistä olohuonettani, allani humalluttavakuvioinen kokolattiamatto ja vierelläni keittiö täynnä kirkasta valoa sekä hylättyjä paperipinoja. Koirat huohottivat ikkunoihin, kuuma ilma liekkui kiviaidalla, pian astuisin ulos ja kulkisin teinien sylkemää katua kohti bussipysäkkiä. Toimisin kuten olin jo toiminut, ”nyt” oli menneessä, valmis ja silti läsnä kuin kuoriutuisi itsestään ulos vasta aivan kohta. Oli aamu vuonna 2005, kaikki oli mahdollista, ja matkalla yliopistolle korvissani soi Patty Smithin levy, josta en pitänyt. Yöllä nukahdin Smithin kirjan äärelle ja olin jälleen opiskelija Lancasterissa, liikuin kevyesti, etsin kampukselta kioskia, ihmettelin kuppeja, joihin ei mahtunut lainkaan kahvia, heräsin auditoriumista vilttiin kääriytyneenä, keskeltä tenttiä, pahoittelin asiaa ja nukahdin uudelleen, sitten heräsin toisen kerran, tällä kertaa 41-vuotiaan kehossa.

Mennyt ja nyt, uni ja todellisuus, näiden mutkaisista muodostelmista löytyy M-Trainin kokeva ”minä” ja sen alati muuttuvat kerrokset sekä kertomukset.

Kantista Bergsoniin

Filosofi Immanuel Kant väitti, että vapaa tahto on näennäistä kausaalisessa, tilan ja ajan todellisuudessa. Determinisminä tunnetun näkemyksen mukaan kaikella on syynsä, ja siten menneisyys paitsi selittää meidät ja tekomme, myös määrittää niitä. Juuri tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa elävä, juuri tiettyjä asioita kokenut ja tietynlaisen neuroneiden liikkeen omaava yksilö ei voi tehdä mitään muuta kuin juuri sen teon, minkä hän tekee. Me olemme ilmaan heitettyjä lumipalloja, jotka lentävät ennalta määritetysti. Historia ohjaa meitä, mennyt sysää liikkeelle nykyisyyden.

Tämä ajatusmalli toistuu usein historiankirjoituksessa ja poliittisessa analyysissä. Me olemme aikakautemme tuotteita, natsi ei olisi voinut valita toisin. Katso yhteiskunnallisia ilmiöitä tai neuronien toimintaa ja osaat selittää, jopa ennustaa yksilön toiminnan. Determinismi rajaa meidät lopulta menneisyyden tuottamiksi koneistoiksi vailla luovuutta ja vapautta. Samalla se poistaa vastuun mahdollisuuden. Kuka voisi syyttää lumipalloa siitä, että se lentää? Me olemme kaikki syyntakeettomia, kädet ilmaan nostavia olentoja, joiden elämänkulku oli määritetty jo universumin syntyessä.

Juuri determinoitu aika on lineaarista: se on viiva, joka etenee menneestä tulevaisuuteen. Ajan voi siten piirtää paperille, ”tuosta tuohon”, se on asetettavissa tilan muotoon. Bergson kritisoi tätä näkemystä väittämällä, että aika ei ole tilallista. Sitä ei voi piirtää viivaksi, vaan se on liikettä, jota ei voi edes sanallistaa, ja joka tempoilee meissä alati, pysähtymättä. Aika on viivan sijaan ”kestoa”, joka aukeaa esille kokemuksissa. Meistä jokainen kokee herkeämättä muuttuvia tiloja, yksikään kokemus ei ole sama kuin aiempi, jokainen tunne on erilainen, eikä mitään tästä kaikesta voi suoraan kuvata tai kertoa niin, että sen todella tavoittaisi. Kokemus kimpoilee eri suuntiin, limittyy muihin kokemuksiin ja on Bergsonin mukaan lopulta kuin sävelmää, jossa sävelet muodostavat loputtomasti vaihtelevia kokonaisuuksia. Yksilö on musiikkia, joka muuttuu.

Tilan sijaan oleellista on liike. Aika ei ole tilallinen viiva, vaan liikettä, muutosta. Se koostuu kokemuksista – palautuvista, rönsyilevistä, toisiinsa kietoutuvista ”laaduista”, joita ei voi tavoittaa tai vangita, saatikka mekaanisesti selittää, ja jotka eivät seuraa tiukan kausaalisia malleja. Tämä tarjoaa mahdollisuuden myös vapaudelle sekä ennen kaikkea luovuudelle, mitä Bergson piti elämän ytimenä. Meissä on vitaalista iloa, elan vitalia, juuri siksi, että me voimme astua ennalta määritetyn ulkopuolelle ja tanssia viivojen sekä laatikoiden tuolle puolen, olla muuttuvaa liikettä, luovuuden pyrähtelyä. Tästä koostuu evoluutio, kaikki luonnon eteneminen.

Bergsonin ymmärtäminen vaatii mielikuvitusta. Hän kuvailee asioita, joita ei voi kuvailla, ja hänen filosofiansa rikkoo mekaanista tiedettä, joka keskittyy kausaalisuuksiin. Se johtaa vapaaseen joksikin tulemiseen, uudistumiseen ja lentoon, mitä myöhempi filosofi Gilles Deleuze piti yhtenä ”bergsonismiksi” kutsumansa koulukunnan piirteenä. Mielikuvitus ei kuitenkaan ole haaste, vaan jotakin Bergsonin filosofialle hyvin keskeistä: eletty aika, kokemus, avautuu mielikuvituksen kautta. Lopulta reitti ymmärrykseen löytyy intuitiosta.

Oleellista on kokemuksiin avautuminen. Bergson uskoi, että sieltä löytyy reitti uudenlaiseen todellisuuden ymmärrykseen. Hänen mukaansa ajan suhteellistaminen kokemukseen oli jopa tie uudenlaiseen fysiikkaan, ja hänessä on nähty kvanttifysiikan alkuvaloja. Putoa kokemuksiisi, sanoisi Bergson. Liiku niiden mukana ja mene syvemmälle ilman halua selittää.

Kirja ja kausaliteetti

Historiankirjoitus on kausaalista kerrontaa, ajan linearisointia. Sille on paikkansa. On ravitsevaa nähdä aikakausia toisia ennen ja tunnistaa syitä. Baerin natsi-isovanhempien kulku epookkien keskellä ansaitsee huomiota, ja Baer kuvaa sitä reflektiivisellä tarkkuudella, johon tärkeällä tavalla sisältyy yksilöperspektiivi. Silti kausaalisuus ei ole kaikki. Aika on myös elettyä, ja elettynä saa muotonsa vain kokemuksissa, joiden kulku repeilee ja palaa yhteen. Sellaista aikaa kirjoittaa Smith, runoilija, jolle aika on kokemusta, ja kokemus mielikuvituksellista, hyppivää, moniulotteista sekä yhdistävää. Vitaliteetti etenee liikkeenä, sääntöjä ei ole.

Smithin kerronnassa voi aistia Bergsonin filosofiaa. M Train on monisyistä liikettä – se todella on juna, joka huokailee kokemusta myös lukijaan. Samalla aika on suhteellista kokemukseen nähden, eikä suuria selityksiä ole. Kaikkea vierittää eteenpäin jokin ilo, jota Smith tapailee itseensä halki kirjan. Poukkoillessaan ilman kausaalista aikaa, Smith kirjaa näkymiä siihen luovuuteen, runoilijan elinehtoon, mitä Bergson piti ajan varsinaisena muotona. M Train onkin vapautta kausaalisessa maailmassa, jatkuvaa joksikin tulemista determinismin vierellä.

Toisinaan Smith kritisoi perinteistä aikakäsitystä suoraan, kuin aavistaen Bergsonin perinnön. Rakkaus kuvastuu kirjassa kellona vailla viisareita. Etsiessään portaalia vielä kirjan viimeisillä sivuilla, sekoittaen unta ja todellisuutta, Smith kuvaa, että: ”Sirpale sirpaleelta me vapaudumme niin kutsutun ajan tyranniasta”. Jos portaali on kokemuksessa, on se myös lineaarisesta ajasta vapautumisessa.

Bergson oli naimisissa Proustin serkun kanssa, ja hänen filosofiansa vaikutti Proustin tuotantoon. Sama pätee moneen muuhun aikaa suhteellistavaan kirjailijaan, myös Smithiin. M Train sisältää monia lyhyitä hypähdyksiä historian hahmoihin, kirjailijoihin, ajattelijoihin, jotka kaikki ovat olleet osa Smithin kokemusvirtaa. Niihin olisi voinut sisällyttää myös Bergsonin, vaikka Smith ei kenties ole tästä koskaan kuullutkaan. Tässä kausaliteetti palaa ”kestoon” ja luovuuteen: Bergsonin ajattelun jälkiaallot ovat vahvistaneet aikaa suhteellistavaa kirjallisuutta. Hän, joka kritisoi kausaliteettia, vaikutti kausaalisesti ja näkyy myös M Trainissa.

Aikaa kantava vastuu

Vaikka yksilö kulkee ajassa, on aika myös yksilössä, ja jälkimmäinen taso mahdollistaa vapaata liikettä. Täältä löytyy luovuuden lisäksi jotakin muutakin oleellista: vastuu. Ajassa kausaalisesti kulkevat, viivoja seuraavat yksilöt eivät ole teoistaan vastuussa. Viivoitettu natsi on aikakautensa muotoilema. On kuitenkin myös muita mahdollisuuksia.

Jos kausaliteetin rinnalla tai takana kulkee kokemus, joka sisältää mahdollisuuden vapaasta liikkeestä, löytyy tästä perusta myös vastuulle. Oleelliseksi nousee kysymys siitä, herkistimmekö itsemme kokemukselle, koetimmeko tavoittaa sen itsessämme, vai annoimmeko sen valua ohi, olimmeko hieman turtuneita, paljon apaattisia, emmekö enää huomanneet, jätimmekö pois mahdollisuuden kuoriutua kokemukseen. Koimmeko asioita tunnistamatta? Näitäkin valintoja voi ohjata kausaalisuus, mennyt meissä, mutta kun astuu kyllin syvälle kokemukseen, voi ympärillä valahtaa esille myös jotakin muuta.

Kokemuksiaan tunnustelevat kirjailijat ovat silloin ensiluokkainen moraalireititin. Ehkä tulisi avautua pidemmälle kokemukseen, jotta voi myös päättää, mitä on hyvä kokea. Valtaa? Rakkautta? Iloa? Jospa vastuu aukeaa siten silloin, kun aika on yksilössä. ”Silmänräpäyksessä koko elämä, me kuljemme äänettömän alkusoiton äärettömien liikkeiden läpi”, sanoo Smith.

Me kuljemme ajassa, mutta me myös vaikutamme aikaan sitä selkeämmin, mitä syvemmin tunnistamme sen kokemuksena itsessämme.

Luonto, kieli ja kokemus

22.4.201722.4.2017 ~ iidalainen ~ 2 kommenttia

Luonto voi havahduttaa, tempaista toiselle tasolle, jolta asiat vaikuttavat tuoreilta, erilaisilta ja helpottavilta. Se vetää arvioimaan omaa itseä – maailmaa liian suljetuin katsein ja haluavin käsin hamuavaa ihmiseläintä – luovin tavoin. Se pyöräyttää meidät ympäri ja pysäyttää sitten uuteen asentoon. Erityisesti se houkuttelee arvioimaan ihmiseläimen sijaintia luonnon kartastossa, jossa insinöörimielten suunnittelemien katulinjojen sijaan kohoilee juurina mutkitteleva ja alati jatkuva muutos. Hengästyneenä voi vain pysähtyä ja ymmärtää jotakin toisin.

Luontokokemuksia on tutkittu myös psykologiassa. Tutkijat ovat vieneet luontoon tottumattomia viikkojen vaelluksille ja seuranneet vaikutuksia. Kaupunkien hallittuun ja säännönmukaiseen toistoon taipuneet ovat joutuneet riisumaan itsensä totutuista kaavioista, viihteen viestitulvista, jopa puheesta, sekä vain kulkemaan joen vartta voimatta kääntyä pois itsestään ja ympäristöstään. Seuraukset voivat olla radikaaleja ja uudistaa ympäristömoraalia.

Kokeellisia kokemuksia

Matthew McDonald, J. Hinds ja Peter Ashley ovat tutkimusryhmiensä kanssa dokumentoineet kuinka luontoon meneminen voi veistää esille selkeyden ja kirkkauden kokemuksia, ydinkerrostemme unohdettua huminaa. Siihen liittyy tunne siitä, että valuu osaksi jotakin suurempaa ja suuruudessaan sekä aivan tuttua että kokonaisvaltaisesti käsittämätöntä. Samalla sitä värittävät erikoiset tunteet, joita ei saa mahdutettua totuttuihin kansioihin ja jotka siten jäävät vaille nimilappuja – tunteet, jotka ovat sanallisen sijaan visuaalisia, toden tunnistavia välähdyksiä.

Eräs kokeeseen osallistunut kertoo kokeneensa kuin olisi nostanut päänsä vedestä ja viimein katsonut maailmaa. Joki, vuori, tai tuulen riipimä sade valaisevat reittejä näkemiselle ja hetken maailma hohtaa, piilotetusta ja sivuutetusta tulee havaittua. Samalla luonnossa on kokemus elossa olemisesta, autenttisuudesta.

Nämä kokemukset ovat totutun ylittäviä, filosofian sanastossa transsendentaaleja, omien tuttujen ajatusmallien ulottumattomissa kulkevia, kulttuurin peruskielen ohittavia. Joen varrella yön leviämistä ja heräävien lepakkojen tummia kahahduksia seuraava voi tuntea yön ja kahahdukset lihassaan, sekä niiden kautta nousta näkemään toisella tapaa. Raadollisuus – se, että kuoleminen on kaikkialla – yhdistyy käsitteitä uhmaavaan kauneuteen, elämän kykyyn sulkea meidät itseensä. Kuten Ashley toteaa, materiaaliseen biologiaan putoaminen avartaa eteemme ymmärryksen ei-materiaalisesta.

Yksi selitys luontokokemuksille on ”uskonnollinen kokemus”, filosofi William Jamesin nimeämä tapahtuma. James kuvaa kuinka uskonnollisissa kokemuksissa kieli hälvenee ja sen korvaa intensiivinen oivallus ikään kuin äkisti viimein tietäisimme maailmaan. James itse hakeutui aktiivisesti luontoon, ja kenties juuri luonnossa oleminen avasi hänelle suuntia myös uskonnollisuuteen. Ympäristöfilosofi Piers Stephens on kuitenkin halunnut tulkita Jamesin filosofiaa myös ei-uskonnollisella tavalla, jolloin voidaan puhua vain ”hiljaisista kokemuksista”. Tunturin laella havahtuu hiljaisuuteen, sanojen loppuun, ja juuri tämä tuottaa kirkkautta. Jamesia seuraten nämä kokemukset ovat todellisempia kuin ”todelliseksi” väitetty.

Luontokokemukset voivat kuulostaa esoteeriselta hippi-mystiikalta, sillä länsimainen ihmiseläin kaipaa konkretiaa, mutta Jamesille ja Stephensille ne ovat mystiikan sijaan keino tietää. Keskeistä on niiden tapa paeta ja väistää kieltä. Luonto tuottaa kielen ulkopuolista ymmärrystä ja juuri siksi on havahduttavaa.

Nukkuva hyöty

Pintakulttuurin tylsistyttäviin merkkijonoihin kääriytynyt voi nukahtaa, kulkea horteessa, juoda aamukahvinsa, tehdä työnsä ja kuolla huomaamatta mitään. Muovisessa maailmassa meistä tulee muovisia: me hymyilemme, vihaamme, rakastamme ja suremme tavoilla, jotka olemme oppineet viihteen ja mainosten tarinoista koskien sitä, mitä on olla ”ihminen”. Totutut ajatusmallit toistavat itseään, kunnes me yökimme ulos tunkkaista ja turtaa samuutta. Liian usein sanat toistavat itseään ja tekevät todellisuudesta näköisensä. Silti ne ovat myös turvallisia. Totutusta tulee totuus, eikä ulos enää pääse.

Yksi totuttu tapa hahmottaa todellisuus on hyötyarvo: mistä saada rahaa, rakkautta, suosiota, statusta, onnea? Kun kuvaamme ympäristöä kielen kautta, keskitymme usein hyötyyn. Miten hyötyä maailmasta sekä itsessäni että ulkopuolellani? Hyödystä tulee kaava, ja kaavasta nukuttava paino, joka peittää mielen. Tätä ei tulisi kaihtaa, tämä tulisi hyväksyä, asiasta valittaminen on lapsellista, sillä tätä me olemme – vai olemmeko?

Kun istuu virtaavan joen vierellä, kulkee joki lopulta oman itsen läpi ja läsnä on ”tämä”, joka paiskaa kehon hereille. Luontokokemukset uhmaavat kieltä – tammen tai kiven voi hahmottaa vain ilman biologiankirjojen selitysmalleja tai sanallisten kuvausten litanioita. Samalla luontokokemukset haastavat hyötyä. Kuten Stephens toteaa, ne ovat tapa purkaa totuttua ja havaita todellisuus itsessään, ilman välineellisyyttä. Metsä ei ole enää instrumentti.

Ihmetys ja itseisarvo

Joen vartta kulkeminen saattaakin avata eteen jotakin hyvin ilmeistä: luonnon olennoilla ja asioilla on arvoa itsessään, tunturin moraalinen merkitys on muuta kuin hiihtohissejä ja porolaitumia. Luontokokemuksiin liittyy siten moraalinen kunnioitus, joka ei kuitenkaan synny ympäristöetiikan pitkistä, akateemisista, sähkövalon alla kirjatuista argumenteista, vaan jostakin, jonka nykyhetken ihmiseläimet halussaan etsiä helppoutta ovat usein unohtaneet: ihmetyksestä. Kuntosalien ja kokkiohjelmien todellisuus tarjoaa asioita valmiina, ”tässä, ota”. Se kertoo, väittää ja tyrkyttää. Jäkälä ei tyrkytä vaan imee ihmetykseen, luonto ei tarjoa vaan kutsuu. Ympäristön olentojen ja asioiden itseisarvo todellistuu ihmetyksen kautta.

Ihmetys limittyy yhteen kirkkauden kanssa. Joessa kahlaava sekä tietää selvästi että ihmettelee vahvemmin kuin koskaan. Asiat ovat ilmeisiä, esillä, auki, ja juuri siksi hämmentäviä. Samalla esille työntyy nöyryys. Minä en omista tätä. Minä en ole tämän yläpuolella, ulkopuolella tai keskiössä. Minä olen yksi kuolevista, en jumalan kuva. Minun rinnallani kulkevat vedet, kuoriaiset, ilmaa nielevä naava ja huohottavien hirvien laumat, minussa on tuulien virtaus ja solujen syntymä. Minä olen luonnossa ja se minussa, eikä luonto siten ole välineeni tai minä sen auktoriteetti.

Käsitys itseisarvosta lehahtaa siis aktuaaliseksi kohtaamalla luonto hyötykeskeisyyden ulkopuolella. Luontokokemuksia ei synnykään helposti silloin, kun luontoa lähestytään ensisijaisesti hyödyn kautta. Kun metsässä kulkeva kantaa kivääriä, on päämääränä palkkio ja huomio on vain metsäautoteiden montuissa ja tapetun lihan halussa. Yhtä usein kuin olen nähnyt metsässä metsästäjiä olen ihmetellyt tapaa, millä he siellä ovat: autoilla on ajettu aivan hirvitornin juurelle ja metsä kohdataan tuijottamalla ruudulta gps:ää. Yhtä lailla marjoilla sankonsa täyttävä tai kalaa joesta hakeva saattaa keskittyä vain palkintoon. Luonto jää sivurooliin, hyödyn hakemisen näyttämöksi, joka saattaa hetkellisesti rauhoittaa, mutta jota silti ei varsinaisesti huomata. Ihminen peittää luonnon haluillaan, eikä metsä tällöin voi täyttää aistiverkostoja. Hyöty vaimentaa kyvyn havaita.

Luontokokemukset vaativatkin välineellisyyden unohtamista, metsään astumista ilman ensimmäistäkään ajatusta sen praktisesta hyödyntämisestä. Ne vaativat myös aikaa sekä yrittämättömyyttä. Kokemus ei saavu sitä odottavalle. Itselleni vahvimmat hetket ovat tapahtuneet pitkillä vaelluksilla, päivien ja öiden vuorotellessa ilman digitaalinäyttöjä ja ajan hävitessä kiertokulkuihin. Luontokokemus voi silti tapahtua milloin tahansa, jopa puiston laidalla katseen keskittyessä kädessä olevan ruudun sijaan tammen runkoa tarkistaviin muurahaisiin tai valon kulkuun kaarnalla. Ainut ehto on: älä pyydä luonnolta mitään, älä vaadi palkkioita.

Hyödyn korvaa itseisarvo, jonka luo ihmetys ohjaa. Koivu on arvokas muunakin kuin halkoina, suon arvo ei ole turpeessa, jäniksen arvo ei ole lihassa. Moraalia opitaan luonnosta, sillä luontoa kokemalla meihin asettuu oivallus itseisarvosta – siitä, että ulkopuolellamme on jotakin suunnatonta, kaikkeudessaan kaunista, sinällään merkityksellistä.

Avoin

Lopulta luonto itsessään on radikaali kritiikki, joka kohdistuu kaikkialla vyöryävään, välineellistävään maailmankuvaan ja sitä kautta unessaoloon. ”Tässä”, liekehtii pilvien valumissa ja peuran kylkien varjoissa. Avoin korvaa suljetun. Ennen kaikkea se on kritiikki sitä öljyä syövää ja kaasuja oksentavaa koneistoa vastaan, joka on tuhoamassa ympäristön olioiden ja ilmiöiden mahdollisuudet jatkaa olemassaolonsa merkillisiä maastoja.

Syväekologi Arne Naess totesi, että moraaliseen muutokseen ei tarvita teoriaa, vaan pelkästään käsityskyvyn kehittämistä. Käsityskyky syntyy luonnossa, luonnon kautta, olemalla luontoa. Narsistinen ihmiskeskeisyys näyttäytyy absurdina häpeän pisteenä, ja sen yli leviää oivallus arvosta, jolle omamme on alisteinen.

Luonto on tässä, meissä, kaikkialla ja aukeaa hyödyn ja valmiiksi annetun hylkäämällä. Se on toisin käännetyissä asioissa, kielettömän kokemuksen kouraisuissa. Se on itseisarvo, elämän ensimmäisen nykäyksen arvokkain alkuperä, joka tarvitsee huomiomme akuutimmin kuin koskaan.