Istun tuolilla ja vilkuilen välillä lattiaa, seinää, kattoa. On vaikea katsoa eteenpäin, kohti valkokangasta. Kankaalla näkyy norjalaisen dokumenttiohjaajan Ola Waagenin uusi dokumenttielokuva Grisindustrienes Hemmeligheter (2019), joka käsittelee norjalaista sikateollisuutta. Olen saapunut paikalle siksi, että Waagenin aiempi elokuva, Pels (2014), sai aikaan ihmeen. Norjalaisen turkistuotannon pimeän puolen esitellyt teos johti osaltaan siihen, että Norja teki tänä vuonna historiallisen päätöksen ja kielsi turkistarhauksen.

Waagenin tuotanto ei ole vaivatonta katsottavaa, eikä sen tule ollakaan. Waagen tuo tarkasti ja väistelemättä esille sen, minkä hyvin moni halua unohtaa tai kiistää: ympärillämme, kaikkialla, on eläimiä, jotka läpikäyvät ihmisten tekojen vuoksi sietämätöntä tuskaa, hätää ja kauhua.

 

Realiteettien äärellä

Olen nähnyt paljon tuota sietämättömyyttä koskevaa materiaalia. Olen pohtinut aihetta myös tutkimuksessani: milloin on oikeutettua näyttää eläinten äärimmäistä kärsimystä? Onko ihmisellä oikeus tai velvollisuus katsoa sitä? Vastaukseni on ollut: sitä ei tule estetisoida saatikka viihtellistää, eikä sen äärelle tule hakeutua, jos oma psyyke ajautuu sen myötä rikkinäisyyteen. Silti se on välillä kohdattava. Niin kauan, kun ihmiset – ympärillämme olevat, aivan tavalliset ihmiset – upottavat eläimiä teollisen tuotannon kivuliaaseen kuiluun, ei meillä ole oikeutta olla tietämättä. Velvollisuus syntyy vastuusta: meidän lajimme tekee tätä. Ihminen tekee tätä.

Käännän katseeni takaisin valkokankaalle. Betonilattialla makaa emakko, jonka tärisee ja vääntelehtii. Sen silmät kääntyilevät ympäri, se huohottaa. Paiseet keholla kertovat, että sillä on ollut tulehdus, jota ei ole hoidettu, ja joka levinnyt ympäri elimistöä. Sikatilallinen ilmoittaa salaa kuvaavalle naiselle, että emakko on ollut tuossa tilassa jo pitkään, ja että se pitäisi teoriassa varmaankin lopettaa, mutta että hän ei nyt kerta kaikkiaan viitsi. Emakko yrittää nousta ylös, katseessa on epätoivoa, pelkoa, tuskaa. Keho ei kuitenkaan enää jaksa ja uusi kouristelun aalto kulkee sen yli. Edessäni on rajusti kituva, kuoleva eläin, jonka ohi tilallinen kulkee viitaten tälle kirjaimellisesti kintaallaan.

Seuraavana päivänä he kulkevat jälleen emakon ohi. Nainen kysyy, eikö tämä pitäisi päästää tuskistaan, mutta tilallinen on edelleen haluton ja jutustelee leppoisasti aiheesta kuin puhuisi päivän säätilasta. Kaiken aikaa eläin tärisee heidän edessään silkasta kärsimyksestä, jalat kankeina, silmissä yhä syvempi kauhu. Koska se ei pääse ylös, se ei ole syönyt tai juonut päiväkausiin, ja joka hetki tulehdus syö sen kehoa sisältäpäin. Tilallinen on jo riistänyt tältä eläimeltä lukuisia porsaskatraita vain tappaakseen ne, hyötynyt emakosta ja sen teurastetuista jälkeläisistä taloudellisesti, ja nyt hän päättää antaa eläimen kuolla hitaasti lattialle. Tätäkö on ihminen?

En voi välttyä ajattelemasta, että tilallinen nauttii sadistisesta vallasta kuin kajahtanut natsiupseeri – siitä, että hänellä on hallussaan useita hitaasti kuolevia, kärsiviä eläimiä, kaikki hänen armoillaan. Hiukan myöhemmin tämä nostelee sairaita, aivan pieniä porsaita karsinoistaan ulos käytävälle. Porsaat ovat hyvin heiveröisiä ja etsivät toisistaan turvaa. Kaksi pientä, vaaleanpunaista eläintä käpertyy rinnakkain kylmälle lattialle. Tarkoituksena on jättää ne kuolemaan hitaasti nälkään, kylmään ja janoon – juuri siksi tilallinen nostaa ne ruoan, lämmön ja veden ulottuvilta pois. ”Eikö ne pitäisi lopettaa?”, nainen kysyy, mutta jälleen tilallinen viittaa kintaallaan ja jatkaa iloista jutusteluaan. Hän kertoo tietävänsä, että rikkoo eläinsuojelulakia ja että eläimet kärsivät. Hän vain ei vaikuta välittävän tuon taivaallista.

Muut dokumentin sikatilalliset eivät ole sen parempia. Elokuva näyttää, kuinka porsailta vedetään kivekset irti ilman minkäänlaista puudutusta. Pienet eläimet huutavat, räpiköivät ja kiljuvat kaikella voimallaan ja jälleen tuottajat myöntävät: näin ei tosiaan saisi tehdä, heh heh, älä kerro kenellekään. Mikäli he vaivautuvat lopettamaan sairaat porsaat, he tarttuvat näitä takajaloista ja heittävät päin betoniseinää, kunnes pienet kallot murskautuvat. Kaikki tietävät aiheuttavansa eläimille kammottavaa kipua ja hätää. Kaikki tietävät rikkovansa lakia. Kaikki myös vaikuttavat ajattelevan, että eläinten kivulla ja hädällä ei oikeastaan ole kummoista merkitystä, ja että kukaan viranomainen ei tule heidän tilaansa tarkistamaan. Tärkeintä on, että tilille kilahtaa rahaa.

 

Pakeneminen

En voi katsoa pahimpia kohtia. Ajattelen usein sitä, miten käsittämätön ja vaikeasti vastaanotettava eläinten kärsimyksen määrä on. On helpompi ajatella jotakin muuta, olla kuin mitään tästä ei todella tapahtuisi. Ja silti se tapahtuu. Muistiini palaa ranskalainen kauhuelokuva, jossa ihmisiä jahdattiin vanhassa navetassa väkivaltaisen vallankäyttäjän toimesta. Nämä pakenivat hädissään, löysivät tovereitaan roikkumassa alastomina ja kuolleina, ja koettivat epätoivoisesti päästä mielipuolisesta todellisuudesta ulos. Ajattelin: tuota tapahtuu jatkuvasti, miljoonille ja taas miljoonille mielellisille eläimille, arkipäiväisesti. Tämä ei ole fiktiota. Tämä on totta.

Eräs dokumenttielokuvan kohta jää erityisen voimakkaasti muistiini ja on nyt, viikkoja myöhemmin, luonani edelleen. Kamera kuvaa teurastamoa. Sikoja käsitellään aggressiivisesti, vauhti on suuri. Eläimiä ripustetaan jaloistaan roikkumaan, niiden kurkut viilletään auki ja kehot jäävät vavahtelemaan suihkuavan veren keskelle. Tainnutuskarsinaan ahdettu pelokas sika väistää tainnutuksen ja näkee suoraan tappolattialle. Se pysähtyy äkisti kuin olisi havainnut jotakin kauheaa, se kääntää päänsä voidakseen katsoa tarkemmin, se on valpastunut, hämillään. On kuin se ei voisi uskoa näkemäänsä: sille tutut siat roikkuvat katosta pää ylösalaisin, kaikkialla on kiljuntaa ja meteliä, luultavasti ainoat sen tuntemat lajitoverit kuolevat sen edessä. Sian pysähdys on hyvin koskettava, ahdistava ja inhimillinen – eläin on kuin kuka tahansa meistä olisi, jos äkisti näkisi tovereidensa kuolevan.

Sitten sika tajuaa oleellisen. Se säntää liikkeelle, taistelee itsensä korkean aidan yli, juoksee karkuun kaikella voimalla, mitä sillä on. Katson kankaalta eläimen viimeistä kamppailua elämästään. Ahtaaseen ja ankeaan karsinaan syntynyt ja siinä koko elämänsä viettänyt sika on juuri todistanut, mitä sille tulisi tapahtumaan ja yrittää taistella elämänsä puolesta. Väkivallan peittämän todellisuuden keskellä elämä eläimessä koettaa selvitä. Sika katoaa kuvasta teurastamon seinän taakse, teurastajat lähtevät sen perään. Tietysti tuo pelästynyt, kauhussa oleva eläin otetaan kenties huutaen ja potkien kiinni ja pakotetaan väkivaltaisesti takaisin siihen samaan karsinaan, mistä se karkasi, odottamaan kuolemaansa.

Vereni täyttyy raivosta ja silmäni kyynelistä. Dokumentti kuvaa helvettiä. Sitä helvettiä, minkä ihminen on luonut muille eläimille, tämän maailman sioille, naudoille ja kanoille. Sitä helvettiä, minkä suurin osa ihmisistä haluaa painaa tietoisuutensa ulkopuolelle teeskennellen, että kaikki on hyvin. Kulttuuriteoreetikko Hannah Arendt puhui pahan banaalisuudesta – siitä, että pahuus syntyy aivan tavallisten ihmisten teoista. Tämä tulee usein mieleeni eläinteollisuuden kohdalla. Aivan tavalliset ihmiset ovat rakentaneet eläinhelvetin ymmärtämättä, mitä ovat tehneet, ja toiset aivan tavalliset ihmiset ovat haluttomia tiedostamaan tuon helvetin aktuaalisuutta.

Mietin ihmistä, joka teurastamossa paenneen sian lihaa söi. Päätyikö karkulaisen toinen takareisi jonkin kivan perheen jouluateriaksi? Lauloivatko he joululauluja ja antoivatko he toisilleen lahjoja? Tiesivätkö he, mikä hinta heidän ateriallaan oli? Oliko heillä aavistustakaan siitä, että heidän turvallisen kotinsa pöydällä makasi osa sellaisen eläimen ruumista, joka oli antanut kaikkensa pysyäkseen hengissä?

Alan voida pahoin, eläinten tuska ja ihmisten typerryttävä piitaamattomuus muodostavat mielipuolisen, absurdin yhdistelmän. Haluan nousta, juosta kadulle ja huutaa ihmisille: ”Tajuatteko te, mitä te teette?”

 

Ecce homo

”Mutta ei Suomessa”, saattaa sianlihasta pitävä lukija toistaa kuin oppimaansa tyhjää mantraa. Kyllä Suomessa. Norjalaisen ja suomalaisen lihantuotannon ja siihen liittyvien käytänteiden ero on hiekkaan piirretty viiva. Kun katson Waagenin elokuvaa, tiedän kurkistavani samalla suomalaisen eläinteollisuuden realiteetteihin – niihin, joita myös Suomessa on dokumentoitu salakuvaajien toimesta vastaavanlaisin tuloksin. Tätä on kaikkialla. Myös suomalainen sikatilallinen on jättänyt sikoja kuolemaan sairauksiin. Myös hän on saattanut jättää sairaita porsaita käytäville tai sairaskarsinoihin kuolemaan nälkään ja janoon. Myös hän saattaa tappaa porsaita tarttuen takajaloista kiinni ja läimäisten pienen eläimen kallon päin seinää.

Ennen kaikkea: myös hän pakottaa emakot porsitushäkkeihin, joissa nämä eivät voi edes kääntyä ja myös hän erottaa emakot porsaistaan välittämättä siitä, että jokaisessa sosiaalisessa eläimessä on terästä ja tulta väkevämpi tarve olla vapaasti emon tai tuoreiden jälkeläisten äärellä. Myös hän pakottaa eläimet elämään ahtaissa karsinoissa, jotka eivät millään tapaa vastaa niitä tarpeita ja kykyjä, joita eläimiin on miljoonien vuosien aikana luonnossa kehittynyt.

Olen vihainen. Vihainen niille tuottajille, jotka antavat eläinten kärsiä ja asettavat näitä piinaan. Vihainen niille kuluttajille, jotka ostavat ja syövät lihaa. Jokaisen tulisi jo tietää: eläimet eivät voi karsinoissa ja häkeissä hyvin, eläimet eivät voi teuraskuljetusten aggressiivisessa tukaluudessa hyvin, eläin ei voi hyvin silloin, kun se ripustetaan takajalastaan ylös ja sen kurkku viilletään auki. Jokainen tietää: elantonsa voi ansaita myös muutoin kuin kasvattamalla eläimiä syötäväksi. Lähes jokainen jo tietää: kenenkään ei tarvitse ostaa ja syödä lihaa voidakseen itse hyvin. Miksi tätä siis tapahtuu?

”Ecce homo”, katso ihmistä, ajattelen ja häpeän lajiani. Pystyykö ihminen parempaan? Pystytkö sinä parempaan?

 

 

Jean-Jacques Rousseau kirjoitti poleemisia tekstejä luonnontilasta ja kritisoi yhteiskuntaa sekä uskontoa. 1700-luvulla elänyt ranskalaisfilosofi ehdotti, että luonnontilassa ennen kulttuurin ja yhteiskunnan syntyä, eli ihminen rauhassa, itsellisesti, itseään rakastaen ja muita (myös eläimiä) kohtaan myötätuntoa kokien. Yhteiskuntajärjestykseen siirryttäessä ja sivistyksen kauhoessa normejaan tajuntaamme, heräsi ihmiseen kuitenkin kilpailu, hierarkkiat, kateus ja itsekorostus. Luonnon tyyneys oli kadonnut ja sen paikalla melskasi ihmisten välinen vertailu ja tämän mukanaan tuoma väistämätön ahdistus.

Rousseaun oma elämä on kirjattu hänen teostensa rivien taakse. Hänen äitinsä oli kuollut synnytyksen jälkeen, isä oli hylännyt hänet, ja huoltajan roolin omaksunut pastori oli uskonut rajuun kuritukseen. Rousseausta muodostui hänen omien sanojensa mukaan epävakaa hahmo, joka sekä rakasti ja kaipasi että raivosi ja epäili – hän oli sanojensa mukaan ihminen, jota ”puuskainen tuuli liikuttaa mutta joka asettuu heti kun tuuli on tyyntynyt”. Suhde ihmismaailmaan, yhteiskuntaan, olikin säröinen.

Nämä säröt vahvistuivat, kun hänen teoksensa Emile (1762) ja Yhteiskuntasopimus (1762) joutuivat kriitikin alle. Rousseaun väitettiin pilkkaavan uskontoa tai vähintäänkin kyseenalaistavan valtiovallan auktoreettia. Syntyi aito ja kuviteltu salaliitto. Aito siksi, että Rousseau joutui maanpakoon, hänen taloaan kivitettiin, ihmiset ilkkuivat. Kuviteltu siksi, että Rousseaun oma mieli havaitsi huonoja aikeita lähes kaikissa ihmismaailman äänissä – niissäkin, jotka todellisuudessa olivat lempeitä.

Rousseau vetäytyi ihmisten parista. Jouduttuaan maanpakoon, hän eli saarella vailla yhteyksiä yhteiskuntaan, ja kun hänet ajettiin sieltäkin pois, etsi hän yksinäisyyttä joko omasta mielestään tai matkustamalla mahdollisimman kauas ihmisäänten aiheuttamasta sekasorrosta. Viimeisistä vuosista tuli yhä eristäytyneempiä, langat muihin katkeilivat. Vain elämänkumppani ja aniharvat ystävät saivat astua lähemmäs. Silti Rousseaun teksteissä pilkottaa kysymyksiä: hän halusi ymmärtää, mikä oli mennyt pieleen. Kuritettu orpopoika, joka oli katkaissut yhteyden ihmiseen jo kenties hyvin varhain, koetti vielä vanhuudessaan hahmottaa, kuka ”ihminen” oli.

 

Pako ihmisistä

Viimeiseksi jääneessä teoksessaan Yksinäisen kulkijan mietteitä (1782) Rousseau koetti piirtää paperille yksinäisyyden ja ihmismaailman rajoja. Hänen ei enää sallittu kirjoittaa poliittisista aiheista ja niin hän kääntyi katsomaan ihmistä itsessään ja muissa. Kirjassa on kymmenen ”kävelyä”, joiden aikana Rousseau kulkee kaduilla ja maaseudulle pohtien suhdettaan lajitovereihinsa. Hän oli eristäytynyt, linnottautunut, valinnut yksinäisyyden kuin palatakseen luonnontilaan – ja silti hän edelleen halusi ymmärtää, mistä ihmismaailmassa oli kysymys.

Alkuasetelma on paljaudessaan lohduton. ”Nyt siis olen yksin maailmassa, vailla muuta veljeä, lähimmäistä, ystävää tai seuraa kuin itseni”, kuuluvat kirjan ensimmäiset sanat. Ihmisten julmuus ja viha ovat ajaneet Rousseaun ahdistavaan synkkyyteen, yhteys ihmisiin on leikattu, signaalit eivät enää kulje. Hän vannoo pysyvänsä lopunelämäänsä yksin ja kuvaa ihmismaailman vieraaksi planetaaksi, jossa häntä ei havaita. Rousseau kuvailee, kuinka ihmiset ovat aiheuttaneet hänelle valtavaa kipua ja samalla nähneet hänet väärin, olleet tunnistamatta häntä sellaisena, kuin hän on. Vieraalla planeetalla kulkemisesta on tullut kärsimystä ja vieraantunutta tuskaa.

Kivuliaimmat ja samalla paljastavimmat sanat löytyvät kohdista, joissa Rousseau pohtii rakkautta. Lapsena rakkautta vaille jäänyt vanhus toteaa kuin eksynyt: ”Luulin heidän rakastavan minua”. Toteamusta seuraa toinen: rakkaus ja ihmisten aikeet olivat Rousseaun mukaan valhetta, harhakuvaa, johon ei tule luottaa. Yksinäisyyden valinnassa kumpuileekin epäuskoisuus ja suru: luonnontilasta kirjoittanut filosofi olisi valinnut olla ihmisten seurassa, jos olisi tullut rakastetuksi. Hän kuvaa: 

”Lankesin jokaiseen polulleni kaivettuun ansaan, suuttumus, raivo ja kiihko saivat minut valtaansa, hämmennyin täysin, pääni meni pyörälle, minut suistettiin kauhistuttavaan pimeyteen, jossa en erottanut enää johdattavaa valoa, en jalansijaa enkä kiinnekohtaa, josta olisin voinut ponnistaa vastustamaan epätoivoa, joka oli nielaisemassa minut.”

 

On paettava ihmistä. Irrottautuneena ja yksinäisyydessä, Rousseau kertoo haluavansa olla oma itsensä ja itseään varten; hän koettaa asettua ihonsa alle ja löytää rauhan. ”Viidennen kävelyn” kohdalla Rousseau kuvaa yhtä elämänsä käännettä. Häntä ajettiin maanpakoon, virkavalto raivosi ja kollegat sekä kadunkulkijat pilkkasivat, ja Rousseau pakeni saarelle. Näin katkesi yhteys mantereelle, ihmisten ja hänen välilleen tuli veden luoma etäisyys. Rousseaun filosofia muuttuu eläväksi. Paetessaan ihmistodellisuutta, on Rousseau astumassa kohti sitä myyttistä luonnon järjestystä, mistä hän kirjoitti.

Luonnonvarainen ihminen, villi olento, on palaamassa. ”Tästä hetkestä alkoi täydellinen maailmasta luopumiseni sekä voimakas mieltymykseni yksinäisyyteen”, kertoo Rousseau ja täyttää lupauksensa.

 

Paluu luontoon

Lähtiessään ihmisten luota Rousseau kääntyy luonnon pariin. Ihmisten väkivaltaiset sanat ja teot ovat jääneet etäälle, mutta universumi on edelleen läsnä. Itse asiassa, kun ihmismaailma katoaa, nousee kaikkeus voimakkaammin esille ja kumartuu pakenijan ylle. Yksinäinen vanhus havahtuu olemassaoloon. Rousseau kuvaa yhtä varsin konkreettista havahtumisen hetkeä. Valtava tanskandoggi juoksee häntä kohti puistossa ja hän kaatuu sekä menettää tajuntansa. Kun hänen aistinsa palaavat, on jo lähes yö ja asiat vaikuttavat toiselta, uudelta.

”Näin taivaan, muutamia tähtiä ja vähän vihreitä lehtiä… Synnyin juuri sillä hetkellä elämään, ja minusta näytti, että täytin keveällä olemassaolollani kaikki havaitsemani esineet. Olin täysin sulautunut nykyhetkeen, enkä muistanut mitään; minulla ei ollut selvää käsitystä itsestäni, ei vähäisintäkään ajatusta siitä, mitä minulle oli sattunut; en tiennyt kuka olin tai missä olin; en tuntenut kipua, en pelkoa enkä levottomuutta… Tunsin koko olemuksessani lumoavaa rauhaa”.

Rousseaun lauseissa on transsendentaali, tuolle puolen kurottava säie. Minuus oli hetkeksi hiljentynyt, oli vain tietoisuus ja sen taito yhtyä ympäröivään todellisuuteen. Kun minuus – se itsepintainen ja silti usein virheellinen tarinointi, jota ”itsestämme” tuotamme – lakkaa, jää tilaa tuoreille tavoille aistia, havaita ja olla. Tietoisuus laajenee tähtiin ja lehtiin, tummuvaan yötaivaaseen, ja ahdistuksen korvaa tyyneys, ehkä ilo, kaikkeus.

”Minuutta” tuotetaan usein juuri suhteessa ihmismaailmaan. Se rakentuu muiden katseista, arvioista, lempeydestä, rakkauksista, syytöksistä, ja kehuista, joiden kautta siivilöimme itseemme käsitystä siitä, keitä olemme. Kun ihmisten jäljet jäävät kauemmas, voi minuus muuttua suhteelliseksi, jopa hellittää otettaan. Tapahtuu vapautumisia, helpotuksia, jolloin yksilö laajenee osaksi ympäröivää todellisuutta: hänestä tulee ruohonkorsi, kivi pihan perällä, linnun siipien liike, puun sileä kaarna.

Rousseau alkaa hioa yhteyttä luontoon hakeutuen metsiin ja vuorille. Hän kuvailee myöhempien transsendentalistien tavoin voimakkaita luontokokemuksia, jolloin hän kadottaa itsensä osaksi ympäröivää todellisuutta. Luonnossa Rousseau unohtaa jälleen itsensä, minuuden: ”En koskaan mietiskele tai uneksu suloisemmin kuin unohtaessani itseni. Koen haltioitumista, sanoin kuvaamatonta hurmaa, jossa niin sanoakseni sulaudun kaikkeen elolliseen ja samastun koko luontoon”. Toisinaan Rousseau vain asettuu veneen pohjalle ja antaa sen kuljettaa itseään, kunnes ajatukset katoavat ja tilalle astuu aistiva, uneksiva, aaltojen liu’uksi muuttuva tietoisuus.

Kääntyessään luonnon puoleen Rousseau löytää rauhan. Yhteiskuntasopimuksen kirjoittaja palaa itselliseen luonnontilaan. Yksi valistusajan nerokkaimmista ajattelijoista jättää teoretisoinnin ja käyttää viimeiset vuotensa kasvien innokkaaseen tutkimiseen. Luontoa hän kuvaa onnellisuuden, tasapainon ja ymmärryksen lähteeksi – kenties juuri siksi, että se ylittää ihmismaailman ja ”minuuden”. Roolien, epätoivon, rakkauden kaipuun, julmuuden ja kivun tilalla on vuoristojärvi tai niityn vihreä muutos.

Rousseaun sanoissa on alati läsnä etäisyyden otto ihmisiin. ”Kun olen saapunut seuduille, joissa en näe ihmisistä jälkeäkään, hengitän vapaammin, ikään kuin turvapaikassa johon heidän vihansa ei ulotu”, kertoo Rousseau eri lausein yhä uudestaan. Ihminen on uhka, vaara, rakkaudettomuus.

 

Itserakkaus vs. rakkaus itseä kohtaan

Yksinäisen kulkijan mietteissä rakkaus on sanojen takainen teema. Se ei koske ainoastaan sitä, rakastivatko muut Rousseauta. Yksinäisyyden valinnut Rousseau vaikuttaa kieppuvan erityisesti yhden, nimeämättömän kysymyksen äärellä: mitä on rakastaa itseä, ja sitä kautta muita? ”En enää kiinnitä itseäni mihinkään ja tukeudun vain itseeni”, vastaa Rousseau.

Jo aiemmassa filosofiassaan Rousseau oli kartoittanut ”itserakkauden” ja ”itseen kohdistuvan rakkauden” erontekoa. Yhteiskunnan kiivastuva tahti, joka vaatii menestystä, vertailua ja kilpailua, takoo meihin itserakkautta. Itserakkauteen sisältyy paradoksi: me rakastamme itseämme muiden katseiden kautta. Se ajaakin etsimään hyväksyntää, mutta ei koskaan kohdistu suoraan itsestä itseen. Itserakas ihminen haluaa olla jotakin parempaa, upeampaa, suurempaa – hän maalaa itsestään kuvaa, jonka värit ovat ylimitoitettuja. Vastakohtaisesti hän saattaa myös vaipua alemmuuteen ja lopulta itsevihaan uskoessaan, ettei ole muiden rakkauden arvoinen. Rousseau varoittaakin, että itserakkaus vie ainoastaan onnettomuuteen, sillä se tekee meidät riippuvaisiksi muiden ohimenevistä tavoista suhtautua meihin. Siinä, missä itserakkaus vahvistaa ”minän” illuusioita, asettaa rakkaus itse kohtaan ”minän” suhteelliseksi.

Itseään rakastava ihminen taas löytyy luonnontilasta, jolloin olemme hetken vain itsessämme. Ihmisten väliset kipukohdat jäävät taakse, tarvetta itserakkaille tai itsevihaisille tarinoille ei enää ole. Itseen kohdistuvan rakkauden tilassa olemme itsessämme, itsellemme lempeitä ja avaudumme tätä kautta myös myötätuntoon muita kohtaan. Yksinäisyydessä ihminen astuu ”minän” äärelle ja tarkastelee sitä, tutustuu sen eri kulmiin, varjoihin ja valoihin, havaitsee sen suhteellisuuden. Herää itsen armollista kohtaamista, joka paradoksaalisesti hellittää ”minän” otetta. Rousseau kuvaa: ”Vain yksin ollessani kuulun itselleni”.

Rousseau opetteleekin rakastamaan itseään. Ehkä koko elämänsä vieraantuneisuuden tyhjyyttä kantanut, ihmismaailmassa epävakaana vellonut, toisinaan hankala, riitaisa ja kulmikas, toisinaan taas lempeä ja uhrautuva Rousseau oli löytänyt reitin tasapainoon. Muiden rakkautta vaille jäänyt ja sitä tuskaisasti kaivannut filosofi yritti olla lempeä itselleen ja avautua luonnolle, jolloin satutetun ”minän” juuret rönsyilevät koiranputkiin, hirviin, jokiin, kaikkeuteen. Seurauksena on olemisen iloa:

”Mutta jos on olemassa olotila, joka tarjoaa sielulle lujan perustan, jolla se voi levätä rauhassa ja koota täysin itsensä tarvitsematta muistella menneisyyttä tai kurottaa tulevaisuuteen, tila jossa aika ei merkitse sielulle mitään ja jossa nykyhetki vallitsee jatkuvasti… nykyhetki johon ei liity mitään tunnetta puutteesta tai nautinnosta, ilosta tai tuskasta, halusta tai pelosta, vaan ainoastaan tunne omasta olemassaolostamme, tunne joka yksin riittää täyttämään koko sielumme – se joka on saavuttanut tämän olotilan pysyvästi voi katsoa olevansa onnellinen.”

Rakkaus itseä kohtaan sisältää potentiaalia: kun rakastamme olentoa itsessämme, alamme rakastaa eri tavoin myös muuta maailmaa. Rakkaus etenee, kasvaa.

 

Siirtymävaiheita

Rousseaun teos jäi kesken. Myös sen sivuilla oleva kehitysprosessi oli keskeneräinen. Rousseau oivalsi jotakin äärimmäisen tärkeää – sellaista, mikä nykyihmiseltä usein jäi huomaamatta. Hiljaisuuden, yksinäisyyden ja lopulta kaikkeuteen kohdistuvan rakkauden luonne koostui kirkkaaksi muistutukseksi siitä, minkä moni moni on kadottanut. Silti Rousseaussa oli edelleen myös niitä muistoja ja kipuja, joista hän koetti irrottautua. Kivut vääristivät käsitystä siitä ihmismaailmasta, jota hän yritti etäältä kuvata. Rakentaessaan muureja ihmisten ja itsensä välille, hän ei oppinut ulottamaan rakkautta ihmiseen.

Seurauksena oli kyyninen, pelokas ja pettynyt ihmiskuva. ”Kun etsittyäni turhaan kymmenen vuotta ihmistä jouduin vihdoin sammuttamaan lyhtyni ja huudahtamaan: Heitä ei ole enää! – silloin aloin nähdä olevani yksin maan päällä”, kertoo Rousseau. Hän oli etsinyt turhaan ihmistä, joka olisi hyvä. Jokainen oli pettymys, kukin vuorollaan satutti. Rousseau valitsee astua yhä syvemmälle yksinäisyyteen, suojautua kaikin keinoin, leikata poikki jokaisen muistutuksen, rakentaa puolustusvalleja, joita kukaan ei voi ylittää. Hän odottaa, että löytäisi edes yhden hyvän ihmisen, pettyy joka kerta ja viimein luovuttaa. Samalla hän paljastaa itsestään jotain: rakkaus ei ole vielä ulottunut aivan kaikkeen, sillä se väistää ihmismaailman. Rousseu ei näe ihmistä lempeästi. Hän opettelee itsensä rakastamista, mutta ei vielä ole ehtinyt oppimaan luottamusta muihin ihmisiin.

Rousseaun kysymykset kaikuvat monien elämässä. Joitakin vuosia sitten tapahtui henkilökohtaisessa elämässäni äkillinen ja väkivaltainen traumaattinen käänne, joka työnsi minutkin yksinäisyyteen. Vaikka päällisin puolin olin kosketuksissa ihmismaailmaan, olin sisältä hyvin kaukana, tuhansien kilometrien päässä. Minulla oli paljon ystäviä, joista välitin ja välitän, mutta en päästänyt ketään enää lähelle. Aloin haaveilla siitä, että muuttaisin jäämeren rannalle, jonnekin hyvin kauas viimeisistäkin ihmisäänistä. Vietin yhä enemmän aikaa yksin. Kuljin metsissä, pitelin käsiäni kiviä ja puiden runkoja vasten, annoin aistien avautua vain luonnolle. Toisinaan kaikkeus liikahti niin, että olin aivan hetken vain sitä, kaukana itsestänikin. ”Minun” tilalla oli variksen rääkäisy, pellonrajaa kulkeva kettu, sammaleen pehmeä syvyys. Kun luen Rousseauta, tunnistan jotakin.

Tunnistan senkin, mitä on rakentaa muureja. Käänteen jälkeen puolustin itseäni aidolta läheisyydeltä tavoilla, joita en edes tiedostanut. Taistelin kaikin keinoin. Saatoin olla läheisille vaikea, lempeä, ristiriitainen. Aloin nähdä unia, joissa seilasin laivalla pääsemättä mantereelle. Henkilökohtaisessa elämässä vastaani tuli äkisti vahingollisia ihmisiä kuin haistaen haavani. Uuvuin, kadotin toivon, ja aloin kadottaa itseäni. Viimein yritin vielä kerran. Hyppäsin läheisyyteen, halusin epätoivoisesti uskoa hyvään ja koin kuin edessäni olisi ollut viimeinen ihminen, viimeinen mahdollisuus. Toivoin paljon, ehkä liikaa. Seurauksena oli pahimpien pelkojen toteutuminen: Rousseaun tavoin en löytänyt etsimääni ”hyvää ihmistä” vaan lisää kauhuja.

En kuitenkaan tahdo seurata Rousseauta siihen yksinäisyyteen, mikä pelkää ihmistä. Kun luen Rousseaun kirjoituksia, seison niiden osoittamassa risteyksessä. Voin linnottautua yhä syvemmälle yksinäisyyteen, eristäytyä pelkoihin, toivottomana. Tehdä työni, nähdä ihmisiä tarpeen vaatiessa, ja silti istua muurien sisässä. Tai voin olla yksinäisyydessä toisin, oppien rakkautta itseä kohtaan ja sitä kautta uudenlaista luottamusta myös ihmismaailmaan. Jotkut aiheuttavat tuhoa, mutta eivät kaikki – monet auttavat, välittävät, rakastavat, korjaavat. On vain annettava mahdollisuus ja oltava hyvien ihmisten äärellä, huomattava rakkaus heissä. Ne ovat sinällään pieniä askeleita, mutta minulle valtavia harppauksia lähemmäs manteretta.

Rousseau opastaa, ettei ihminen rakasta, ja neuvoo meitä astumaan yksinäisyyteen ja luontoon. Mutta on vielä yksi käänne: hakeutua ihmisissä sen lähelle, mikä on hyvää, siitä kiitollisena ja sitä rakastaen. ”Eikö riitä, että voi sanoa: olen ihminen ja ihmiset ovat ottaneet minut luokseen, ja puhdas ihmisyys on antanut minulle yösijan?”, kysyy Rousseau. Kiitos ystävilleni siitä, että olette olemassa ja auttaneet vaikeimpina aikoina, sillä teidän takianne osaan vastata tuohon kysymykseen. Se on rakkauden ja ihmisluonnontilan alku.

 

 

Pentujen viimeinen kutsu

Metsätien laidassa oltiin nähty supikoiran aivan pieniä pentuja. Kuljin seuraavana päivänä samaa tietä ja kuulin hentoja vihellyksiä, supikoiran vingahduksia. Katselin heinikkoa ja viimein näin nyrkinkokoisen pennun, joka kutsui emoaan. Ehkä askeleideni ääni oli saanut sen toivomaan, että emo oli viimein tulossa. Tien toiselta puolen kuului toinen, hento kutsu.

Poikaset olivat nyrkinkokoisia ja surkean näköisiä, uupuneita. Kuljin nopeasti lähimaaston läpi etsien niiden mahdollisia sisaruksia ja miettien kuumeisesti, mitä tehdä. Löysin vain kuolleita pentuja ja tajusin, että jos yksikään pelastuisi, oli toimittava heti. Juoksin takaisin kutsuja huutaneen pennun luo. Tulin paikalle liian myöhään. Se makasi nyt kyljellään, minua juuri tuijottaneet pienet silmät olivat lasiset. Sekin oli nääntynyt, lähtenyt tästä todellisuudesta. Ehkä kutsuhuudot olivat kuluttaneet sen pienen kehon viimeiset voimat.

Taustalla näkyi heiveröinen pesä, jonka pennut olivat itse kyhänneet heinikkoon ojan reunalle. Katsoin sisälle ja sielläkin nukkui kuoleman unta yksi kerälle kääriytynyt poikanen. Metrin päässä oli kaksi poikasta – yksi kuollut ja toinen niin läkähtynyt, että se hengitti enää pinnallisesti joitakin kertoja ennen kuin katosi jo lähteneiden sisarustensa mukaan. Metsässä oli hiljaista.

 

Syitä ja seurauksia

Suomeen kyhättiin keväällä kaiken järjen ja etiikan vastainen asetus, joka sallii supikoirien ja joidenkin muiden lajien tappamisen pesintäaikaan. Olin ollut yksi tuon lain vastustajista, sillä vaikka miten asiaa kääntäisi, ei yhdestä yksinkertaisesta totuudesta pääse mihinkään: eläimiä ei tapeta pesintäaikaan. Niitä ei tapeta silloin siksi, että jäljelle jäävät pentueet nääntyvät nälkään ja janoon päiväkausien ajan, kunnes viimein kuolevat. Pesintäaikaan tappaminen tarkoittaa sitä, että metsät ovat täynnä hitaasti ja kituliaasti kuolevia poikasia. Kun tätä ei huomioda, ollaan kadotettu jotakin äärimmäisen tärkeää omasta ihmisyydestä, moraalin perussäikeistä.

Olin hiljaa toivonut, että metsästäjät eivät olisi niin typeriä, että todella ryhtyisivät loukuttamiseen pentueaikana. Nyt omassa lähimetsässäni katsoin kuolleita poikasia ja tajusin: tätä on väistämättä kaikkialla. On erittäin mahdollista, että uuden asetuksen vuoksi jopa sadat tuhannet poikaset nääntyvät hitaasti, päivien ajan. Tajusin, että silläkin hetkellä on ympäri Suomea kitumiskuolemaa läpikäyviä koiraeläinten pentuja.

Kuvittelin edessäni olevien poikasten tarinan. Supikoirat ovat huolehtivaisia vanhempia ja molemmat hoitavat pentueita. Kun yksi käy etsimässä ruokaa, jää toinen pesälle. Oli varsin mahdollista, että ensimmäinen vanhemmista oli ravinnonhakumatkalla jäänyt loukkuun. Kun sitä ei kuulunut takaisin, oli toinen viimein jättänyt pesän ja lähtenyt etsimään ruokaa sekä kumppaniaan, kunnes se oli ehkä joutunut tuohon samaiseen tappovälineeseen. Pennut olivat jääneet yksin. Kutsuneet, vingahdelleet nälkäänsä, ihmetelleet, kaivanneet, ja viimein lähteneet pesästä ulos etsimään vanhempiaan. En löytänyt pesää lähimaastosta, joten ne olivat kulkeneet melko pitkään, yhtenä pienenä joukkona. Vikisseet kutsuhuutoja, etsineet emoa.

Laskin päivien määrää. Pennut olivat olleet yksin vähintään pari, ehkä jopa kolme tai neljä päivää, kunnes ne viimein olivat uupuneet ojan reunalle ja painautuneet heinikon pesään odottamaan sitä ihmettä, joka ei koskaan tulisi. Öiden kylmyys, sitten päivien kuumuus ilman turvaa, hoivaa tai sitä maitoa, jota ne tarvitsivat. Mietin myös vanhempien kohtaloa. Miltä tuntuu jäädä loukkuun, kun veri vetää takaisin pesälle? Miltä tuntuu olla jumissa metallihäkissä ehkä vuorokauden tai kaksi, kun kauempaa kuulee poikastensa kutsun voimatta mennä niiden luo?

”Kuka tekee tällaista?”, kaikui mielessäni ja kaikuu edelleen.

 

Koiraeläinten realiteetit

Supikoirat ovat hyvin sosiaalisia ja oppivaisia eläimiä; ne pysyvät pariuskollisina, hoivaavat pentujaan huolella ja kulkevat yhdessä pentujensa kanssa jopa vuoden. Eläinten mielten tutkimus on kertonut jo pitkään, että eläimet ovat tuntevia, tunteita muodostavia, mielellisiä olentoja, jotka kokevat kiintymystä, kaipausta ja hätää siinä, missä ihminenkin. Supikoirakin toivoo, kiintyy, hoivaa, kaipaa, kärsii.

Supikoirat ovat myös koirien sukulaisia, koiraeläimiä. Jos joku jättäisi koiranpentuja nääntymään nälkään, kirjoitettaisiin asiasta iltapäivälehtien kansissa. Paikalle hälytteisiin poliisi, tekijät tuomittaisiin julkisesti. Uusi asetus, joka mahdollistaa jopa satojen tuhansien toisen koiralajin pentujen hitaan nälkäkuoleman, on tästä näkökulmasta groteski, moraalinen kauhistus, irvokasta.

”Vieraslaji”, toteavat monet. Se, että ihminen on tuonut supikoiran tänne, ei kuitenkaan ole itse eläimen syy. Jotkut vihaavat näitä olentoja ja ympärille kehitetään fiktionaalista tarinaa siitä, että supikoirat olisivat tehokkaita saalistajia. Tuo tarina ei pidä paikkaansa. Joka ei halua tätä uskoa, voi vain vilkasta Wikipediaan: supikoira on hyvin kömpelö metsästäjä, joka ei saa juuri mitään kiinni. Se syö pääasiassa hiiriä, myyriä, matoja, etanoita, viljaa, marjoja, ja muita kasvikunnan antimia. Se on siten jopa hyödyllinen eläin niille, jotka eivät tahdo hiiriä, rottia tai etanoita tontilleen.

 

Moraalin alkeita

Oli supikoiran asemasta ja metsästyksestä muutoin mitä mieltä hyvänsä, yhden asian pitäisi olla selvä. Eläimiä ei rääkätä. Pesintäaikaan ei tapeta eläimiä, sillä se johtaa poikasten kituliaaseen, päiväkausia kestävään nääntymiseen. Pesintäaikaan tappaminen on lyhyesti ja yksinkertaisesti eläinrääkkäystä.

Aiemmassa metsästysasetuksessa todettiin, että pesintäajan rauhoitus ”estää eläinten, erityisesti emästään riippuvaisten poikasten tarpeettoman kärsimyksen pesintäaikana”. Ilmeisesti vieraslajiasioista päättävä elin oli sitä mieltä, että tällainen inhimillisyys ei enää ole välttämätöntä. Uusi asetus onkin moraalisesti ruma. Eläin unohtui. On vaikea kuvitella, miten asetuksen säätäneet ihmiset nukkuvat kesäyönsä tietäen, että tuolla kaikkialla on asetuksen mahdollistamaa hiljaista kitumista, tuhansien ja taas tuhansien poikueiden nälkäkuolemaa. On vaikea ymmärtää, miten supikoirien loukuttajat nukkuvat yönsä.

Uuden asetuksen perusteissa todetaan, että pyyntitilanteessa havaitut poikaset olisi syytä tappaa. Supien loukuttaminen tarkoittaa kuitenkin, ettei poikasia havaita – ja niin eläimet jäävät kitumaan. Toisaalta maa- ja metsätalousministeriön perusteissa myös huomioidaan, että tavoitteena on pyynnin keskittäminen kevääseen, ennen poikasaikaa. Miksi siis pyytää pesintäaikaan? Eivätkö loukuttajat ja muuten supikoiria metsästävät voisi lopettaa tappamisen edes pentueajaksi? Laittaa loukut ja aseet pois siksi aikaa, kun pesässä on pieniä, jotka tarvitsevat vanhempiaan?

Jos loukutat, lopeta edes täksi ajaksi. Jos tunnet jonkun, joka metsästää pesintäaikaan, pyydä häntä lopettamaan.

 

Viimeinen katse

Anteeksi pennut, että tulin paikalle liian myöhään. Te olitte syntyneet maailmaan, joka on yhtä lailla teidän kuin ihmisenkin. Ette te tienneet mitään ”vieraslajeista”. Ihminen oli joskus tuonut teidän esivanhempanne uudelle alueelle, ja niin teidän omat vanhempanne koettivat selvitä ja hoitaa teitä, kuten jokaisen lajin oikeutena on. Te ette ansainneet kitumiskuolemaa. Te ette ansainneet jäädä orvoiksi, jotka nälkä sisuksia satuttaen kaipaavat ja etsivät turhaan emoaan.

Te huusitte vielä kerran, kutsuitte emoanne vielä yhdesti. Yksi teistä katsoi minua silmiin kuin kysyen, enkä tule sitä koskaan unohtamaan. Siihen kutsuun te kuolitte, viimeiseen hoivan pyyntöön, kuin rukoukseen.

Anteeksi ihmisen typeryyden puolesta, pienet. Tulkoon vielä parempi maailma, joka on hyvä myös teille.

 

Maaliskuun lopulla kettu karkasi kokkolalaiselta turkistarhalta. Pienessä häkissä elämänsä viettänyt eläin oli äkisti maailmassa, jota eivät reunustaneetkaan metalliverkot. Kettu ei luultavasti tiennyt lainkaan, mitä tehdä. Se oli onnistunut pakenemaan, mutta vankeuteen aiemmin pakotettuna se ei osannut piiloutua kyllin nopeasti. Kettu päätyi jäälle, jolle se jäi nuolemaan tassujaan ja katsomaan sitä ihmetteleviä ihmisiä.

Paikalle saapui auttajia. Ketulle järjestettiin sijoituspaikka: se saisi kodin villieläinhoitolasta, jossa sille järjestettäisiin aitaus, maata jalkojen alle, tilaa viimein liikkua ja nuuhkia, mahdollisuus elää kettumaisemmin. Eläimen tulevaisuus näyttikin hyvältä. Se oli pelastunut pienestä häkistä ja varmalta kuolemalta, ja se saisi elää vielä vuosia tietäen viimein, miltä tuntuu voida kävellä ja kulkea, kaivaa maata, piehtaroida ja makoilla auringossa.

Auttajat koettivat pyydystää kettua ja olivat jo pääsemässä lähelle. Äkisti paikalle saapui tuntematon pariskunta. Mies asteli nopeasti ketun luo, otti sen kiinni ja katosi ketun kanssa autoon. Auttajat koettivat kysyä, keitä nämä merkilliset ihmiset olivat ja mitä he halusivat. Pariskunta oli kuuleman mukaan vastannut, etteivät halua karkureille julkisuutta, sillä se olisi tarhaukselle huonoksi. Tästä ketusta ei tehtäisi lehtijuttuja. Auton rekisteriotteesta selvisi, että kyseessä oli turkistarhaaja.

Auttajat olivat ymmällään. Karanneita eläimiä ei lain mukaan saa viedä takaisin tarhalle. Sitten vastenmielinen realiteetti alkoi puskea läpi. Pariskunta oli todennäköisesti hakenut ketun vain tappaakseen sen. He halusivat suojella turkistarhausta julkisuudelta ja kettu sai maksaa hinnan – kuten ketut tarhauksessa aina joutuvat. Turkistarhaajapariskunta oli siis tietäen estänyt tämän yhden ketun elämän jatkumisen villieläinhoitolassa. He olivat päättäneet miettiä omaa taloudellista etuaan sen sijaan, että edes hetken – tämän yhden pienen hetken – olisivat nähneet eläimen elämällä jotain arvoa.

Kettu ei siis koskaan tulisi elämään vapaampaa, hyvää elämää. Tarhaajat estivät tämän ja luultavasti tappoivat ketun pian paikalta poistuttuaan. Samalla tapaa he ovat tappaneet tuhansia, kenties kymmeniä tuhansia kettuja. Heidän elintasonsa on osittain ostettu kettujen pahoinvoinnilla ja hengellä. Heidän takiansa tuhoutuivat myös yllä olevan ketun elämän mahdollisuudet.

En ole koskaan kyennyt ymmärtämään turkistarhaajan psykologiaa. Hän näkee eläimiä – ja usein koiraeläimiä – tungettuina erittäin ahtaisiin häkkeihin, missä niillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta toteuttaa geeniensä taipumuksia ja voida hyvin. Eläimet voivat vain nököttää paikoillaan, kiertää kehää tai pureskella kehoaan. Nykyään ketut ovat niin groteskiin muotoon jalostettuja, että niiden on myös fyysisesti tukala olla. Käpälät taipuvat liian painavan kehon alla, liikkuminen voi olla vaikeaa, nahka valuu luonnottomana massana hauraan kehon yllä. Hoitamattomat tulehdukset ja haavat rehottavat. Ei ihme, että myös tämä karannut kettu oli pysähtynyt nuolemaan tassujaan.

Tarhaaja hyvin luultavasti, ainakin jollakin tasolla, tunnistaa kaiken tämän, mutta silti jatkaa tuhoisaa ammattiaan. Hän on valinnut elinkeinon, joka perustuu kärsimyksen jokapäiväiselle, arkiselle tuottamiselle. Tilanteen romahduttava moraalittomuus ei tavoita häntä. Hän voisi valita toisen. Hän ei silti tee niin. Vain tällainen ihminen voi kaahata karkulaisen luo ja estää sen elämän jatkumisen.

Yhtä lausetta on vaikea välttää: tarhaajat, hävetkää. Te teette eläimille konkreettista, akuuttia pahaa oman etunne nimissä. Kukaan ei tarvitse turkissomistetta takkiinsa, eikä nykypäivän Suomessa kukaan ole pakotettu hankkimaan leipäänsä eläinten kurjuuttamisella. Turkistarhaus on hävettävää. Häpeätahra. Häpeä.

Muistetaanpa tosiasiat. Lain mukaan täysikasvuista kettua voi pitää 0,8 neliömetrin häkissä. Täysikasvuinen sinikettu voi painaa 15-20 kiloa. Se on siis tavallisen koiran kokoinen – ja koiraeläinhän kettu onkin. Kuinka moni katsoisi oikeutettuna pitää jykevää spanielia alle neliömetrin kokoisessa häkissä koko sen elämän? Jos naapurisi pistäisi koiransa tuollaiseen häkkiin ja jättäisi sen sinne kuukaudesta toiseen kiertämään kehää, mitä tekisit? Jos hän sanoisi, että aikoo syksyllä syytää koiran peräaukkoon ja suuhun sähköä sekä tehdä tästä pipon koristeita, mitä ajatuksia tapaus nostattaisi? Heräisi oikeutettua tyrmistystä ja kiukkua, eläinsuojeluvalvoja ja poliisit tulisivat nopeasti paikalle, asialle tehtäisiin jotain.

Miksi ihmeessä ketun kohdalla olisi toisin? Miksi Suomessa elää tälläkin hetkellä miljoonia eläimiä tarhojen piinaavissa olosuhteissa? Luonnossa ketun reviiri on useiden neliökilometrien mittainen. Tarhalla kettu sullotaan pieneen metallihäkkiin, muiden häkkien toivottomiin riveihin, monotoniseen todellisuuteen, missä mikään ei vastaa ketun luontaisia tarpeita. En aio säästellä sanojani. Miten kukaan – kukaan – voi pyrkiä tukemaan näin absurdit mittakaavat saavaa eläinhelvettiä?

Ei tarvitse olla vegaani tai kasvissyöjä havaitakseen, että turkistarhaus on moraalinen katastrofi. Rivoa. Typerää. Ahneutta. Kyvyttömyyttä edes alkeellisella tasolla tunnistaa eläinten mieltä ja tarpeita. Eläimiä koskevan tiedon ja arvojen rappiota. Turkistarhauksen vääränä pitämiseen riittää minimaalinen huoli eläinten hyvinvoinnista. Siihen pystyy lähes jokainen, ja yhä useampi onkin turkistarhausta vastaan. Tässä ei ole mitään vaikeaa: mikään määrä taloudellista etua ei oikeuta systemaattista julmuutta eläimiä kohtaan.

Muut maat ovat tässä asiassa Suomea edellä. Viimeisimpänä Norja on tässä kuussa ottanut hallituksen käsittelyyn suunnitelman turkistarhauksen kieltämisestä. Kiellon toteutumista pidetään varmana. Jonakin päivänä myös Suomesta tulee turkistarhauksesta vapaa maa, mutta jotta tuohon tulevaisuuteen päästään, on oltava aktiivinen ja muistutettava eläinten perspektiivistä niille, jotka haluavat sen sivuuttaa.

Edessä on vaalit. On puolueita, jotka ovat olleet alati turkisteollisuuden puolella. Eläinpoliittisessa vaalikyselyssä Keskusta, Kristillisdemokraatit, RKP ja Perussuomalaiset ilmoittivat puolustavansa turkistarhausta myös tulevaisuudessa. Kokoomuksen riveissä taas on ehdolla tarhaaja, jonka omissa häkeissä kasvaa sairaalloiseksi jalostettuja jättikettuja. Tilanne on synkkä. Turkistarhausta tukevat puolueet pyrkivät oikeuttamaan miljoonien ja taas miljoonien eläinten pakottamisen kurjan ja lyhyen elämän piinaan.

En halua tässä blogissa sanoa, ketä olisi hyvä äänestää. Eläinten hyvinvoinnin kannalta katsottuna on kuitenkin kirkkaan selkeää, ketä ei ole hyvä äänestää. Eläinten arvon tunnistava ei äänestä puolueita, kuten Keskustaa tai Perussuomalaisia, jotka kannattavat turkisteollisuutta. Ääni heille on ääni tarhaukselle. Lukijat: miettikää, ketä tuette. Onko äänenne eläinten puolella vai eläimiä vastaan?

Ensi eduskuntakaudella tulee uuteen käsittelyyn myös uusi eläinsuojelulaki. Nyt on todellinen mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuka laista tulee päättämään. Jokainen eläinmyönteinen ääni on tarpeen. Äänestämällä oikein voi vaikuttaa siihen, että tulevaisuuden sadat miljoonat eläimet – kanat, siat, lehmät, lampaat, koirat, kissat, hevoset – voisivat edes hitusen paremmin.

Yksi kettu karkasi. Sukupolvesta toiseen sen vanhemmat olivat eläneet ja kuolleet piinassa. Sillä oli hetken mahdollisuus elää toisin ja pitkään. Se jäi nuolemaan tassujaan jäälle ja katsoi kaukana olevia ihmisiä hämillään. Maailma oli hetken uusi, vapaa. Ensimmäistä kertaa kettu oli saanut kävellä, ehkä juosta, nuuhkia, tutkia ympäröivää, tuoreena väreilevää todellisuutta. Uudet tuoksut, äänet, liikkeet, valo, ja kehossa heräävä valmius elää viimein kuin kettu.

Hyvä elämä oli muutaman minuutin päässä. Sitten paikalle saapui tarhaaja.