Vainotut sudet

Maaseudun tulevaisuus uutisoi 10.10.2019, että metsästyskoiraharrastajien joukkio oli käynyt eduskunnassa puhumassa ”susiongelmasta”. Tukensa se oli löytänyt Keski-Suomen Kennelpiirin arviosta, jonka mukaan susikanta on virallisia arvioita huomattavasti suurempi. Metsästäjät menivät niin pitkälle, että väittivät Luonnonvarakeskuksen vääristävän kanta-arvioita. He myös valittivat, etteivät uskalla laskea koiriaan metsiin, koska hukat vievät nämä omiin suihinsa.

Huomionarvoista uutisoinnissa on termin ”susiongelma” käyttäminen. Se jo sinällään ohjaa lukijaa uskomaan, että susissa on jotain vialla. On kuitenkin kysyttävä, mikä ihmeen ”susiongelma”? Sudet ovat erittäin uhanalaiseksi luokiteltu laji, joka on Suomessa ajettu varsin ahtaalle, ja jota osa metsästäjistä on vainonnut kiväärein, myrkkysyötein, saartoketjuin ja moottorikelkoin jo pitkään. Eikö siis voisi puhua pikemminkin ”susivihaongelmasta”, eli siitä, että tietyissä metsästäjäpiireissä systemaattisesti agitoidaan susivihaa joka vuosi ennen metsästyskauden alkua, jotta tappokiintiöitä voitaisiin nostaa?

Luonnosta vieraantumiseen kuuluu oletus siitä, että ihminen on luonnosta irrallinen olento, joka saa itsevaltiaan tavoin kaukaa hallita muita lajeja joutumatta koskaan itse luonnon lakien alaiseksi. Ihminen saa ottaa itselleen, muut lajit eivät. Metsän on oltava ihmisen harrastuskenttä, jossa ei ole ainuttakaan riskiä tai uhkaa. Jos joku laji aiheuttaa ihmiselle pienintäkään harmia, se tapetaan. Metsästyskoiraharrastajien ulostulossa silmiinpistävää on juuri tällainen vieraantuminen. Voisi olettaa, että luonnon ehdoilla elävä ja itseään luonnon osana pitävä ihminen ymmärtäisi, että jos hän itse ottaa saalista luonnosta, voi tuo luonto myös ottaa osansa häneltä. Jos siis menet koiran kanssa metsään tappamaan muita eläimiä, miksi oletat, ettei toinen eläinlaji saa tulla metsästämään sinun koiraasi?

Vielä tärkeämpi kysymys on, missä määrin metsästäjien raportteihin koiravahingoista ja susihavainnoista voi luottaa. On merkillistä, että juuri metsästäjät näkevät susia kaikkialla ja että juuri heidän koiransa joutuvat susien suuhun. Realistisen ihmisen mieleen saattaa jopa herätä kysymys siitä, voisiko tilanteeseen liittyä tarkoitushakuinen liioittelu tai jymäyttäminen.

Liioittelusta viitteitä antaa se, että samaan aikaan monet muut metsissä kulkevat tarjoavat tilanteesta hyvin erilaisia raportteja. Yhdestä esimerkistä käy susista kirjaa kirjoittava tuttavani, joka on viime aikoina viettänyt useita kuukausia telttailemassa koiransa kanssa susialueilla. Mitään ikävää ei ole tapahtunut ja koira on pysynyt turvassa. Tuttavaa ei ole lainkaan pelottanut nukkua teltassa vaikka hän tietää olevansa susilaumojen mailla – päinvastoin, hän on toivonut voivansa nähdä susia, jotka kuitenkin ovat pysyneet lähes täysin piilossa.

Toisesta esimerkistä käy mies, jonka tapasin susia koskevassa seminaarissa pari vuotta sitten. Mies kertoi hiihtävänsä talvisin läpi ne oman lähitienoonsa alueet, joilla on tehty susihavaintoja. Usein jälkiä ei löydy, vaikka niistä on juuri ilmoitettu. Moni susihavainto perustuukin hänen näkemyksensä mukaan kuvitelmiin tai suoranaisiin valheisiin.

Mietitäänpä siis hetki. Metsästäjät – se ryhmä, joka aivan liian usein mieltää suden kilpailijakseen ja haluaa siksi ottaa sudet hengiltä – tekee runsain määrin susihavaintoja ja pitää viranomaisten sekä tutkijoiden kanta-arvioita liian pieninä. Luonnossa muuten liikkuvat näkevät susia erittäin harvoin ja koiratkin pysyvät turvassa. Hmm.

Mistä tässä erikoisessa tilanteessa on kyse? Vastaus voi löytyä ihmisen peruspaheesta: itsekkyydestä. Susien lahtaaminen on metsästäjien intresseissä, viehän susi osan saaliseläimistä suuhunsa. Tuo osa on häviävän pieni verrattuna siihen hervottoman räiskynnän määrään, mitä Suomen metsissä joka syksy kuuluu (metsästäjät tappavat vuodesta riippuen yli satatuhatta hirvieläintä, minkä rinnalla susien hirvikaadot jäävät kuin pienen pieneksi hiekanjyväksi valtavan kallion pinnalla). Asialla vaikuttaa kuitenkin olevan symbolista merkitystä – luonnosta irtaantuneen itsekkyyden nimissä kaikki kuuluu ihmiselle. Muruakaan ei saa jäädä muille keinotekoisen itsevaltiaan löntystäessä ahneutensa polulla eteenpäin.

Siksi susikantaa ajetaan tietyissä piireissä minimiin: metsästäjä haluaa hirven reisilihaksen omalle lautaselleen. Avainsana on egoismi, halu ottaa luonnosta kaikki itselle ja ihmiselle, muista lajeista piittaamatta. Tämä kuvio jököttää virtahepona olohuoneessa. Siitä vaietaan, vaikka luultavasti varsin moni susikeskusteluun osaaottavat tietää sen vähintäänkin jollain tasolla. Erään susikeskustelun jälkeen itse metsästystä harrastava mutta susiin myönteisesti suhtautuva mies puuskahtikin, ”Kaikkihan tämän tietävät, mutta kukaan ei uskalla sanoa”.

 

Punahilkan paluu

Samaan aikaan, kun virtahepo jää mainitsematta, medialla on susivihaongelman ylläpitämisessä tuttu roolinsa. Polarisoivat ja uhkakuvia etsivät uutisjutut edesauttavat susivihan ja kohtuuttomien pelkojen kasvua. Iltasanomat uutisoi 10.10.2019, tätä juttua kirjoittaessani, susihavainnosta seuraavalla otsikolla: ”Aviopari havahtui hyytävään näkyyn Kemiönsaarella – pihaan tunkeutui kahdeksan sutta”. Jo sananvalinta on omiaan luomaan kauhua, onhan susi toimittajan mukaan ”hyytävä” olento (miksi ihmeessä?).

Tunteiden tutkimuksessa puhutaan ”kehystämisestä” (engl. framing), millä voidaan esimerkiksi sanavalintojen kautta kehystää tietty tilanne tai asia tavalla, joka on omiaan kutsumaan juuri tietynlaisia tunteita. Suomessa toimittajat tekevät susiin liittyvää kehystämistä valitettavan usein ja sysäävät ihmiset siten turhiin kauhuskenaarioihin tai suoranaiseen vihaan. Seurauksena on hysteerisiä vanhempia, jotka haluavat sudet pois metsistä ja merkillisen arkoja ihmisiä, jotka ilmoittavat, etteivät uskalla mennä pihalle, jos lähistöllä on edes vilaukselta nähty susia.

Jostain kummallisesta syystä monet soittavat iltapäivälehteen heti suden nähdessään – Suomen luontoon ennen ihmistä kuulunut laji on siis nykypäivänä jonkinlainen sensaatio jo silkalla olemassaolollaan. Susista on tullut aivan tavallisen, omaa elämäänsä eteenpäin tallustavan eläimen sijaan ”tapaus” ja ”uutinen”, joka verhotaan negatiivisiin mielikuviin ja jota tämän jälkeen kauhistellaan, pelätään ja vaaditaan tapettavaksi ilman, että järki saa pienintäkään äänensijaa.

Ne metsästäjät, jotka suhtautuvat susiin pelkkä ampuminen mielessään, voivat samalla hykerrellä taustalla. Media ei kuitenkaan välttämättä tietoisesti pyri edistämään susien lahtaamista – vaikka paikallismedioissa ehkä tätäkin saattaa tapahtua. Nykyisellä click-bait –aikakaudella ihmisten huomioita kerätään enenevissä määrin raflaavilla otsikoilla. Pelko ja viha myyvät. Samalla jo muutoinkin nurkkaan ajettu eläin – susi – joutuu kärsimään yhä useampia luoteja nahoissaan.

 
Susi, joka ei saanut syödä hirveä

Samaan aikaan, kun metsästäjät vaativat susia tapettavaksi, on vuosittainen hirvenmetsästyskausi alkamassa. Hirvenmetsästystä oikeutetaan usein sillä, että ilman hirvien tappamista olisi enemmän hirvikolareita ja hirvet juoksisivat ikkunoista sekä savupiipuista sisälle, täyttäen lopulta koko maan. Logiikassa on kuitenkin kolme ammottavaa aukkoa.

Ensinnäkin, luonto on selvinnyt mainiosti miljardien vuosien ajan ennen hirvenmetsästäjän pamahtamista oransseissa liiveissään paikalle. Hirvet, peurat tahi jänikset eivät täyttäneet maata ennen ihmisen saapumista. Luonto ei tarvitse ihmisen harjoittamaa hallintaa – sitä tarvitsee vain ihminen halutessaan ajaa omaa etuaan muun luonnon kustannuksella.

Toiseksi, hirvikolareita sattuu eniten juuri metsästysaikaan, kauhistuneiden hirvien juostessa henkensä puolesta minne sattuu.

Kolmanneksi. Niin. Kolmanneksi samat metsästäjät, jotka tappavat hirviä sen verukkeen nimissä, että jonkun niitä on tapettava, tappavat susia siksi, että sudet syövät heidän hirvensä. Ihminen siis tappaa hirviä, jotta niitä ei olisi ”liikaa” ja susia, koska ne verottavat hirvikantaa. Huomaako kukaan tässä mitään omituista? Tuleeko kenellekään mieleen parahtaa, että pyhä isä sentään tätä touhua?

 
Kohti uutta eläinsuhdetta

Tiesitkö, että susia vuosikymmenien ajan tutkineen, maailmalla mainetta niittäneen Marc Bekoffin mukaan sudet leikkivät, osoittavat iloa, kiintyvät vahvasti toisiinsa ja surevat menetettyjä lajikumppaneitaan? Sudet ovat älykkäitä, tuntevia olentoja, joissa virtaa aivan samoja perustarpeita ja -tunteita kuin ihmisessä. Ne pelkäävät ja kärsivät, kun niitä jahdataan ja niiden tovereita tapetaan, ja ne ansaitsevat huomattavasti parempaa kuin se sukupuutto, mihin ihminen on niitä ajamassa. Näillä koirien esivanhemmilla on mieli, tunteita ja perspektiivi, ja niitä on opittava kohtelemaan tämä tiedostaen.

Metsästäjien joukossa on heitä, jotka ymmärtävät asian. Moni metsästäjä myös käsittää, että susiviha on epärationaalista vouhkaamista ja osa heistä haluaa pohtia myös metsästyksen eettisiä kysymyksiä, asennoituen aiheeseen vakavuudella (ja toivottavasti korvaamalla jonakin päivänä kiväärin kameralla). Myös yhä useampi toimittaja osaa kirjoittaa susista positiiviseen sävyyn. Aamulehti uutisoi 6.10.2019 otsikolla: ”’Suden näkemisestä tulee onnellinen fiilis’ – Susialueella elävä perhe tapaa petoeläimiä kotinsa lähellä jopa viikoittain”. Juttu kertoo pariskunnasta, joka asuu susialueella susia pelkäämättä ja niiden seurasta päinvastoin nauttien. Juttua voi pitää sävyltään edistyksellisenä – kerrankin sudet kuvataan myönteisin sanoin.

Muutos onkin tapahtumassa. Vanhentunut eläinkäsitys jää karjumaan itselleen enemmän tappolupia, mutta monet valitsevat mieluummin realistisemman, rationaalisemman ja myötätuntoisemman eläinsuhteen. Tuon eläinsuhteen taustalla on yksinkertainen kysymys: miksi aiheuttaa pahaa, kun voi aiheuttaa hyvää?

Suomessa on 5,5 miljoonaa ihmistä ja parisataa sutta. Tuota epäsuhtaa on hyvä miettiä ja alleviivata yhä uudestaan. Parinsadan jo täällä ennen meitä eläneen eläimen vuoksi pidetään merkillistä meteliä. Pariasataa Suomen luontoon kunniakkaasti kuuluvaa, upeaa eläintä, joista meidän tulisi olla varsin ylpeitä, röykytetään kohtuuttomasti ja väkivaltaisesti vuodesta toiseen. Lopulta erittäin puolustuskyvytöntä eläintä vainotaan tuhansien ja taas tuhansien aseistautuneiden, verta vaativien ja uhoavien metsästäjien toimesta. Susi on joutunut häikäilemättömän ylivallan kiusaamaksi luonnonolennoksi, jota pahimmassa tapauksessa ei kohta ole enää olemassa. Kuinka paljon ihminen tappaakaan ja vihaakaan itsekkyytensä nimissä.

Näkeekö kukaan tässä mitään irvokasta?

 

 

Häpeä on vaikea aihe. Jo sana “häpeä” voi herättää halun käpertyä nurkkaan, piiloon, pois, maan uumeniin. Kenties häpeää tulisi siksi väistää ja välttää: sitä ei saisi aiheuttaa, eikä kenenkään tulisi joutua sitä kokemaan. Mutta onko tilanne aivan näin yksiselitteinen?

 

Rikkova, repivä häpeä

 

Psykologisessa kirjallisuudessa häpeä värittyy usein negatiivisilla sävyillä. Häpeää pitkään tutkinut June Tangney on huomauttanut, että häpeä todella voi luhistuttaa. Syypää häpeän tuhoisaan voimaan on tapa, jolla se pureutuu minuuden ytimeen. Häpeän tilassa meistä vaikuttaa siltä, että olemme kokonaisuudessaan epäkelpoja, huonoja ja viallisia. ”Minä” onkin äkisti kauttaaltaan epäonnistunut. Siinä, missä syyllisyys keskittyy tiettyihin tekoihin, järsii häpeä koko minuuttamme. Yhden teon voi muuttaa, mutta omaa ”minää” ei voi vaihtaa toiseksi, ja juuri siksi häpeä voi murskata. Tangney onkin todennut, että häpeä on syyllisyyttä huomattavasti tuskaisampi tila.

 

Häpeä on liitetty myös erilaisiin psyykkisiin ongelmiin. Psykologi Paul Gilbert on alleviivannut tapaa, jolla jokainen etsii positiivista vahvistusta ympäröivästä sosiaalisesta todellisuudesta. Me haluamme olla rakastettuja ja hyväksyttyjä muiden silmissä, ja jo aivan ensimmäisistä henkäisyistämme alkaen etsimme muiden katseesta tai kosketusta merkkejä siitä, että maailma on meille lempeä ja suopea. Kun rakkauden ja hyväksynnän korvaa tuomio, säröilee ensin minuus ja sitten mieli. Häpeä onkin yhdistetty erilaisiin vakaviin tiloihin aina masennuksesta ja ahdistuksesta syömishäiriöihin, dissosiatiivisiin tiloihin, skitsofreniaan ja persoonallisuushäiriöihin.

 

Häpeää lapsuudessa kokenut voi kehittää myös häpeäalttiuden, jolloin häpeästä tulee tapa reagoida ympäristön tapahtumiin. Häpeäalttiit ihmiset luovat pessimistisiä, negatiivisia tulkintoja itsestään ja maailmasta, ja koska heillä on epävarma käsitys minuudestaan, on myös heidän toimijuutensa ja sitä myöden elämänhallintansa uhattuna. Häpeäalttiit henkilöt saattavatkin nähdä todellisuuden uhkaavana paikkana, vihata itseään ja tempoilla elämässä. Seurauksena on synkkä ja silti verrattain yleinen tragedia: jo lapsena huonoa kokeneet jäävät tahtomattaan kiinni negatiivisuuden verkkoihin, minkä vuoksi myös myöhempi elämä voi olla uhkakuvien ja kivun läpivalaisemaa.

 

Häpeäalttiutta voi herätä myös väkivallan seurauksena. Tutkimus osoittaa, että alistetuksi tuleminen havahduttaa häpeää. Kun joku raatelee meitä sanallisesti tai tyrkkii meitä fyysisesti, voi häpeä olla välitön seuraus. Esimerkiksi parisuhdeväkivalta voikin nostattaa uhrissaan häpeän kokemuksia, joita tämän on vaikea selittää. Ironista kyllä, vaikka häpeä kuuluisi väkivallantekijälle, joutuu usein tämän uhri kantamaan sen. Hän saattaa alkaa häpeän kautta uskomaan omaan huonommuuteensa ja jopa siihen, että ansaitsee kammottavaa kohtelua. Väkivallan kokemisen ja häpeän välinen nurinkurinen suhde selittää myös sitä, miksi raiskauksen tai rasismin uhrit voivat valahtaa häpeään.

 

Äärimmillään häpeä johtaa väkivaltaan muita tai itseä kohtaan. Kun kipu on liikaa, jyskyttää se tiensä ulos ja raivoaa joko muille tai satuttaa itseä. Pahimmassa tapauksessa häpeä tappaa.

 

Häpeä piirtyykin helposti esille huonona, vältettävänä, jopa pahana asiana – tunteena, jonka ryöppyihin kenenkään ei tulisi joutua.

 

 

Opettava häpeä

 

Kaikki eivät kuitenkaan pidä häpeää hajottavana voimana. Antiikin ajan klassikkofilosofit Platon ja Aristoteles nimesivät häpeän moraalia kehittäväksi tunteeksi. Häpeän kautta ihminen oppii välttämään turmiollisia asioita ja sitä kautta kasvaa hyveelliseksi. Kukaan ei halua kokea häpeää ja juuri tähän perustuu sen opettava voima: lapsi oppii käyttäytymään hyvin ja hyveellisesti, jotta ei joutuisi häpeään.

 

Häpeän sosiologinen tutkimus todentaa antiikin ajattelijoiden väitteet. Oman sisäryhmän tuomio pudottaa ihmisen häpeään, ja halu tulla muiden hyväksymäksi puolestaan pitää meidät ruodussa. Me emme halua kokea häpeää muiden edessä ja siksi koetamme toimia mallikkaasti. Tämä kaikki voi kuulostaa kolkolta, tekeehän se ihmisistä toisiaan aina jossain määrin mielisteleviä laumasieluja. Koska ihminen on sosiaalinen eläin, on laumasieluisuus kuitenkin osa meitä. Me emme elä tyhjiössä, johon muiden näkemykset ja mielipiteet eivät ulotu, vaan elämämme kulkee eteenpäin keskellä muiden katseita ja arvioita. Tämä altistaa meidät häpeälle, repii ihomme auki muiden kritiikille, mutta samalla on myös yksi reitti moraaliseen oppimiseen.

 

Me too –kampanja on esimerkki häpeän kyvystä muistuttaa yhteisön moraalista. Kun nuorempi sukupolvi näkee, että naisia väkivaltaisesti kohdelleet joutuvat julkisen ilmiannon ja häpeän kohteeksi, he luultavasti oppivat jotain siitä, miten yhteisössä tulee käyttäytyä. Tähän logiikkaan nojasi jo vanha häpeäpaalun perinne: kukaan ei halua joutua kirkon pihalle muiden tuijoteltavaksi pää ja kädet lankuissa kiinni, joten harva tekee niitä tekoja, joista paaluun joutuu.

 

Häpeän moraalinen kasvattavuus perustuukin osittain negatiiviseen vahvistamiseen. Häpeä on rangaistus väärintekijälle ja varoitus muille. Se opettaa meille moraalia kaihtamisen ja pelon keinoin. Häpeän negatiivinen lataus on kuin sähköpiiska, joka kurittaa lauman jäseniä kaidalle tielle. Kaikki eivät kuitenkaan halua oppia tai opettaa piiskojen ja pelkojen kautta, vaan positiivisin kannustimin. Tälle on perusteensa. Vaikka häpeä voi opettaa yhteisön normeja, voi se silti edelleen olla yksilön näkökulmasta musertavaa. Tästä syystä tuskin kukaan pitäisi nuoren julkista häväistystä suotavana kasvatuskeinona tai haluaisi kertoa koko maailmalle ystävänsä töpeksinnästä.

 

Mitä sitten tehdä – valita piiska ja julkinen tuomio, vai pitää moraaliset rikkomukset yksityisinä? Julkisella häpeällä on paikkansa silloin, kun moraalisten arvojen rikkomisesta on tullut tietyn sisäryhmän piirissä yleistä, ehkä jopa systemaattista. Jos naisten ahdistelusta on tullut vaiettu tapa, ei yksittäistapausten käsittely täysin yksityisinä asioina riitä. Sosiaaliset eläimet tarvitsevat julkisia muistutuksia – erityisesti silloin, kun väärintekijä on julkisessa ammatissa ja omaa siten erityistä vaikutusvaltaa muihin.

 

 

Häpeämättömyyden paradoksi

 

Häpeä onkin jännitteinen tunne. Se rikkoo ja opettaa, musertaa ja kasvattaa. Sitä on vaikea kohdata ja sen aiheuttamiseen liittyy epämukavia kysymyksiä. Silti ilman häpeää ihminen olisi hukassa.

 

Filosofi Martha Nussbaum on kysynyt, miltä näyttäisi häpeämättömien yhteiskunta. Mitä tapahtuisi, jos kaikki julistaisivat ylpeänä, metaforiset megafonit olallaan, että eivät häpeä mitään? Tuo yhteiskunta olisi kova, kilpaileva, narsistinen ja armoton. Moraaliset arvot olisivat marginaalissa, sillä niiden rikkomiseen ei liittyisi pienintäkään katumusta ja tämä söisi pois niiden painokkuutta. Tehdessään vääryyksiä ihmiset jatkaisivat leuka pystyssä jäämättä miettimään, mikä meni pieleen ja tunnistamatta vikaa itsessään. Kukin luultavasti takoisi ilmoille julistuksia omasta erinomaisuudestaan havaitsematta sitä, että jokaisella on vielä opittavaa ja että ihminen ei vielä ole täydellinen vaan vaatii kehitystä, kehittymistä.

 

Kuka haluaisi elää tuollaisessa yhteiskunnassa, kysyy Nussbaum. Vastaus on kiusallinen. Tämä yhteiskunta, jossa elämme, on jo suurelta osin näennäisen häpeämättömyyden valtakuntaa. Hyvin moni unohtaa mieluusti omat virheensä ja erityisesti sosiaalisen median vyöhykkeillä tuottaa itsestään mahdollisimman täydellistä tai vähintäänkin puhdasta kuvastoa. Oman ”minän” ympärille muodostettu identiteetti tarjotaan muille kiillotettuna ja samalla häpeää koetetaan väistää. Jotkut ilmoittavat ronskisti ja uhma ohimoillaan, että vähät välittävät siitä, mitä kukaan heistä tai heidän teoistaan ajattelee – ”aivan sama”! Ei liene sattumaa, että juuri tämä kilpailun ja itsekorostuksen aikakausi yltyy välillä häpeilemättömyyden ihannointiin.

 

Jotain vaikeaa ja rikkovaa on kuitenkin saattanut jäädä ytimiin. Häpeämättömyys on näennäistä siksi, että senkin taustalla kumpuilee usein häpeää. Itsensä ylpeästi ”häpeämättömäksi” julistava on kenties häpeän niskalenkissä muita enemmän. Julistus on yritystä välttää häpeää, päästä siitä irti, heittää piinallinen tunne harteilta, olla viallisuudesta vapaa. Paradoksaalisesti häpeämättömyys onkin yksi häpeän ilmenemismuoto – asu, johon häpeä pukeutuu.

 

Jos nykypäivä etsii häpeämättömyyttä, kertoo tämä siitä, että häpeä riivaa nykypäivää ehkä enemmän kuin yhtäkään aiempaa aikakautta. Ja meillä on paljon hävettävää. Ilmastonmuutos. Eläinten surkea kohtelu ennennäkemättömässä mittakaavassa, jota metsästäjä-keräilijä tuhansien vuosien takaa olisi kavahtanut. Ihmisten välinen armoton kilpailu, konfliktit ja itsekorostuksen nousu osaksi arkipäivää. Lajien kuudes sukupuuttoaalto, joka pysyvästi tuhoaa ympäriltämme tuhansia ja taas tuhansia lajeja.

 

Häpeä on täällä, meissä. Sitä voi vältellä ja paeta, mutta sen syyt eivät katoa ennen kuin ne on kohdattu. Juuri tällaisena kriisien aikakautena on opittava ymmärtämään häpeää ja sen syitä ja seurauksia. Mitä häpeä on? Miksi se romuttaa yhden ja opettaa toista? Miten ihminen voisi tunnistaa virheensä rikkoutumatta niiden alle ja sen sijaan oppien niistä?

 

Ja ennen kaikkea: miten me voisimme lajina kehittyä moraalisesti taidokkaammiksi olennoiksi, jotka osaavat tukea toisiamme ja muuta maailmaa? Kenties ihmislajin olisi aika asettua julkisen tarkastelun eteen rehellisesti ja peittelemättä, vikansa kohdaten, ja kasvuun tähdäten.

 

(Blogi liittyy juuri ilmestyneeseen kirjaani Häpeä ja rakkaus: ihmiseläinluonto. Lisätietoja löytyy täältä: https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/hapea-ja-rakkaus-ihmiselainluonto/)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Istun tuolilla ja vilkuilen välillä lattiaa, seinää, kattoa. On vaikea katsoa eteenpäin, kohti valkokangasta. Kankaalla näkyy norjalaisen dokumenttiohjaajan Ola Waagenin uusi dokumenttielokuva Grisindustrienes Hemmeligheter (2019), joka käsittelee norjalaista sikateollisuutta. Olen saapunut paikalle siksi, että Waagenin aiempi elokuva, Pels (2014), sai aikaan ihmeen. Norjalaisen turkistuotannon pimeän puolen esitellyt teos johti osaltaan siihen, että Norja teki tänä vuonna historiallisen päätöksen ja kielsi turkistarhauksen.

Waagenin tuotanto ei ole vaivatonta katsottavaa, eikä sen tule ollakaan. Waagen tuo tarkasti ja väistelemättä esille sen, minkä hyvin moni halua unohtaa tai kiistää: ympärillämme, kaikkialla, on eläimiä, jotka läpikäyvät ihmisten tekojen vuoksi sietämätöntä tuskaa, hätää ja kauhua.

 

Realiteettien äärellä

Olen nähnyt paljon tuota sietämättömyyttä koskevaa materiaalia. Olen pohtinut aihetta myös tutkimuksessani: milloin on oikeutettua näyttää eläinten äärimmäistä kärsimystä? Onko ihmisellä oikeus tai velvollisuus katsoa sitä? Vastaukseni on ollut: sitä ei tule estetisoida saatikka viihtellistää, eikä sen äärelle tule hakeutua, jos oma psyyke ajautuu sen myötä rikkinäisyyteen. Silti se on välillä kohdattava. Niin kauan, kun ihmiset – ympärillämme olevat, aivan tavalliset ihmiset – upottavat eläimiä teollisen tuotannon kivuliaaseen kuiluun, ei meillä ole oikeutta olla tietämättä. Velvollisuus syntyy vastuusta: meidän lajimme tekee tätä. Ihminen tekee tätä.

Käännän katseeni takaisin valkokankaalle. Betonilattialla makaa emakko, jonka tärisee ja vääntelehtii. Sen silmät kääntyilevät ympäri, se huohottaa. Paiseet keholla kertovat, että sillä on ollut tulehdus, jota ei ole hoidettu, ja joka levinnyt ympäri elimistöä. Sikatilallinen ilmoittaa salaa kuvaavalle naiselle, että emakko on ollut tuossa tilassa jo pitkään, ja että se pitäisi teoriassa varmaankin lopettaa, mutta että hän ei nyt kerta kaikkiaan viitsi. Emakko yrittää nousta ylös, katseessa on epätoivoa, pelkoa, tuskaa. Keho ei kuitenkaan enää jaksa ja uusi kouristelun aalto kulkee sen yli. Edessäni on rajusti kituva, kuoleva eläin, jonka ohi tilallinen kulkee viitaten tälle kirjaimellisesti kintaallaan.

Seuraavana päivänä he kulkevat jälleen emakon ohi. Nainen kysyy, eikö tämä pitäisi päästää tuskistaan, mutta tilallinen on edelleen haluton ja jutustelee leppoisasti aiheesta kuin puhuisi päivän säätilasta. Kaiken aikaa eläin tärisee heidän edessään silkasta kärsimyksestä, jalat kankeina, silmissä yhä syvempi kauhu. Koska se ei pääse ylös, se ei ole syönyt tai juonut päiväkausiin, ja joka hetki tulehdus syö sen kehoa sisältäpäin. Tilallinen on jo riistänyt tältä eläimeltä lukuisia porsaskatraita vain tappaakseen ne, hyötynyt emakosta ja sen teurastetuista jälkeläisistä taloudellisesti, ja nyt hän päättää antaa eläimen kuolla hitaasti lattialle. Tätäkö on ihminen?

En voi välttyä ajattelemasta, että tilallinen nauttii sadistisesta vallasta kuin kajahtanut natsiupseeri – siitä, että hänellä on hallussaan useita hitaasti kuolevia, kärsiviä eläimiä, kaikki hänen armoillaan. Hiukan myöhemmin tämä nostelee sairaita, aivan pieniä porsaita karsinoistaan ulos käytävälle. Porsaat ovat hyvin heiveröisiä ja etsivät toisistaan turvaa. Kaksi pientä, vaaleanpunaista eläintä käpertyy rinnakkain kylmälle lattialle. Tarkoituksena on jättää ne kuolemaan hitaasti nälkään, kylmään ja janoon – juuri siksi tilallinen nostaa ne ruoan, lämmön ja veden ulottuvilta pois. ”Eikö ne pitäisi lopettaa?”, nainen kysyy, mutta jälleen tilallinen viittaa kintaallaan ja jatkaa iloista jutusteluaan. Hän kertoo tietävänsä, että rikkoo eläinsuojelulakia ja että eläimet kärsivät. Hän vain ei vaikuta välittävän tuon taivaallista.

Muut dokumentin sikatilalliset eivät ole sen parempia. Elokuva näyttää, kuinka porsailta vedetään kivekset irti ilman minkäänlaista puudutusta. Pienet eläimet huutavat, räpiköivät ja kiljuvat kaikella voimallaan ja jälleen tuottajat myöntävät: näin ei tosiaan saisi tehdä, heh heh, älä kerro kenellekään. Mikäli he vaivautuvat lopettamaan sairaat porsaat, he tarttuvat näitä takajaloista ja heittävät päin betoniseinää, kunnes pienet kallot murskautuvat. Kaikki tietävät aiheuttavansa eläimille kammottavaa kipua ja hätää. Kaikki tietävät rikkovansa lakia. Kaikki myös vaikuttavat ajattelevan, että eläinten kivulla ja hädällä ei oikeastaan ole kummoista merkitystä, ja että kukaan viranomainen ei tule heidän tilaansa tarkistamaan. Tärkeintä on, että tilille kilahtaa rahaa.

 

Pakeneminen

En voi katsoa pahimpia kohtia. Ajattelen usein sitä, miten käsittämätön ja vaikeasti vastaanotettava eläinten kärsimyksen määrä on. On helpompi ajatella jotakin muuta, olla kuin mitään tästä ei todella tapahtuisi. Ja silti se tapahtuu. Muistiini palaa ranskalainen kauhuelokuva, jossa ihmisiä jahdattiin vanhassa navetassa väkivaltaisen vallankäyttäjän toimesta. Nämä pakenivat hädissään, löysivät tovereitaan roikkumassa alastomina ja kuolleina, ja koettivat epätoivoisesti päästä mielipuolisesta todellisuudesta ulos. Ajattelin: tuota tapahtuu jatkuvasti, miljoonille ja taas miljoonille mielellisille eläimille, arkipäiväisesti. Tämä ei ole fiktiota. Tämä on totta.

Eräs dokumenttielokuvan kohta jää erityisen voimakkaasti muistiini ja on nyt, viikkoja myöhemmin, luonani edelleen. Kamera kuvaa teurastamoa. Sikoja käsitellään aggressiivisesti, vauhti on suuri. Eläimiä ripustetaan jaloistaan roikkumaan, niiden kurkut viilletään auki ja kehot jäävät vavahtelemaan suihkuavan veren keskelle. Tainnutuskarsinaan ahdettu pelokas sika väistää tainnutuksen ja näkee suoraan tappolattialle. Se pysähtyy äkisti kuin olisi havainnut jotakin kauheaa, se kääntää päänsä voidakseen katsoa tarkemmin, se on valpastunut, hämillään. On kuin se ei voisi uskoa näkemäänsä: sille tutut siat roikkuvat katosta pää ylösalaisin, kaikkialla on kiljuntaa ja meteliä, luultavasti ainoat sen tuntemat lajitoverit kuolevat sen edessä. Sian pysähdys on hyvin koskettava, ahdistava ja inhimillinen – eläin on kuin kuka tahansa meistä olisi, jos äkisti näkisi tovereidensa kuolevan.

Sitten sika tajuaa oleellisen. Se säntää liikkeelle, taistelee itsensä korkean aidan yli, juoksee karkuun kaikella voimalla, mitä sillä on. Katson kankaalta eläimen viimeistä kamppailua elämästään. Ahtaaseen ja ankeaan karsinaan syntynyt ja siinä koko elämänsä viettänyt sika on juuri todistanut, mitä sille tulisi tapahtumaan ja yrittää taistella elämänsä puolesta. Väkivallan peittämän todellisuuden keskellä elämä eläimessä koettaa selvitä. Sika katoaa kuvasta teurastamon seinän taakse, teurastajat lähtevät sen perään. Tietysti tuo pelästynyt, kauhussa oleva eläin otetaan kenties huutaen ja potkien kiinni ja pakotetaan väkivaltaisesti takaisin siihen samaan karsinaan, mistä se karkasi, odottamaan kuolemaansa.

Vereni täyttyy raivosta ja silmäni kyynelistä. Dokumentti kuvaa helvettiä. Sitä helvettiä, minkä ihminen on luonut muille eläimille, tämän maailman sioille, naudoille ja kanoille. Sitä helvettiä, minkä suurin osa ihmisistä haluaa painaa tietoisuutensa ulkopuolelle teeskennellen, että kaikki on hyvin. Kulttuuriteoreetikko Hannah Arendt puhui pahan banaalisuudesta – siitä, että pahuus syntyy aivan tavallisten ihmisten teoista. Tämä tulee usein mieleeni eläinteollisuuden kohdalla. Aivan tavalliset ihmiset ovat rakentaneet eläinhelvetin ymmärtämättä, mitä ovat tehneet, ja toiset aivan tavalliset ihmiset ovat haluttomia tiedostamaan tuon helvetin aktuaalisuutta.

Mietin ihmistä, joka teurastamossa paenneen sian lihaa söi. Päätyikö karkulaisen toinen takareisi jonkin kivan perheen jouluateriaksi? Lauloivatko he joululauluja ja antoivatko he toisilleen lahjoja? Tiesivätkö he, mikä hinta heidän ateriallaan oli? Oliko heillä aavistustakaan siitä, että heidän turvallisen kotinsa pöydällä makasi osa sellaisen eläimen ruumista, joka oli antanut kaikkensa pysyäkseen hengissä?

Alan voida pahoin, eläinten tuska ja ihmisten typerryttävä piitaamattomuus muodostavat mielipuolisen, absurdin yhdistelmän. Haluan nousta, juosta kadulle ja huutaa ihmisille: ”Tajuatteko te, mitä te teette?”

 

Ecce homo

”Mutta ei Suomessa”, saattaa sianlihasta pitävä lukija toistaa kuin oppimaansa tyhjää mantraa. Kyllä Suomessa. Norjalaisen ja suomalaisen lihantuotannon ja siihen liittyvien käytänteiden ero on hiekkaan piirretty viiva. Kun katson Waagenin elokuvaa, tiedän kurkistavani samalla suomalaisen eläinteollisuuden realiteetteihin – niihin, joita myös Suomessa on dokumentoitu salakuvaajien toimesta vastaavanlaisin tuloksin. Tätä on kaikkialla. Myös suomalainen sikatilallinen on jättänyt sikoja kuolemaan sairauksiin. Myös hän on saattanut jättää sairaita porsaita käytäville tai sairaskarsinoihin kuolemaan nälkään ja janoon. Myös hän saattaa tappaa porsaita tarttuen takajaloista kiinni ja läimäisten pienen eläimen kallon päin seinää.

Ennen kaikkea: myös hän pakottaa emakot porsitushäkkeihin, joissa nämä eivät voi edes kääntyä ja myös hän erottaa emakot porsaistaan välittämättä siitä, että jokaisessa sosiaalisessa eläimessä on terästä ja tulta väkevämpi tarve olla vapaasti emon tai tuoreiden jälkeläisten äärellä. Myös hän pakottaa eläimet elämään ahtaissa karsinoissa, jotka eivät millään tapaa vastaa niitä tarpeita ja kykyjä, joita eläimiin on miljoonien vuosien aikana luonnossa kehittynyt.

Olen vihainen. Vihainen niille tuottajille, jotka antavat eläinten kärsiä ja asettavat näitä piinaan. Vihainen niille kuluttajille, jotka ostavat ja syövät lihaa. Jokaisen tulisi jo tietää: eläimet eivät voi karsinoissa ja häkeissä hyvin, eläimet eivät voi teuraskuljetusten aggressiivisessa tukaluudessa hyvin, eläin ei voi hyvin silloin, kun se ripustetaan takajalastaan ylös ja sen kurkku viilletään auki. Jokainen tietää: elantonsa voi ansaita myös muutoin kuin kasvattamalla eläimiä syötäväksi. Lähes jokainen jo tietää: kenenkään ei tarvitse ostaa ja syödä lihaa voidakseen itse hyvin. Miksi tätä siis tapahtuu?

”Ecce homo”, katso ihmistä, ajattelen ja häpeän lajiani. Pystyykö ihminen parempaan? Pystytkö sinä parempaan?

 

 

Jean-Jacques Rousseau kirjoitti poleemisia tekstejä luonnontilasta ja kritisoi yhteiskuntaa sekä uskontoa. 1700-luvulla elänyt ranskalaisfilosofi ehdotti, että luonnontilassa ennen kulttuurin ja yhteiskunnan syntyä, eli ihminen rauhassa, itsellisesti, itseään rakastaen ja muita (myös eläimiä) kohtaan myötätuntoa kokien. Yhteiskuntajärjestykseen siirryttäessä ja sivistyksen kauhoessa normejaan tajuntaamme, heräsi ihmiseen kuitenkin kilpailu, hierarkkiat, kateus ja itsekorostus. Luonnon tyyneys oli kadonnut ja sen paikalla melskasi ihmisten välinen vertailu ja tämän mukanaan tuoma väistämätön ahdistus.

Rousseaun oma elämä on kirjattu hänen teostensa rivien taakse. Hänen äitinsä oli kuollut synnytyksen jälkeen, isä oli hylännyt hänet, ja huoltajan roolin omaksunut pastori oli uskonut rajuun kuritukseen. Rousseausta muodostui hänen omien sanojensa mukaan epävakaa hahmo, joka sekä rakasti ja kaipasi että raivosi ja epäili – hän oli sanojensa mukaan ihminen, jota ”puuskainen tuuli liikuttaa mutta joka asettuu heti kun tuuli on tyyntynyt”. Suhde ihmismaailmaan, yhteiskuntaan, olikin säröinen.

Nämä säröt vahvistuivat, kun hänen teoksensa Emile (1762) ja Yhteiskuntasopimus (1762) joutuivat kriitikin alle. Rousseaun väitettiin pilkkaavan uskontoa tai vähintäänkin kyseenalaistavan valtiovallan auktoreettia. Syntyi aito ja kuviteltu salaliitto. Aito siksi, että Rousseau joutui maanpakoon, hänen taloaan kivitettiin, ihmiset ilkkuivat. Kuviteltu siksi, että Rousseaun oma mieli havaitsi huonoja aikeita lähes kaikissa ihmismaailman äänissä – niissäkin, jotka todellisuudessa olivat lempeitä.

Rousseau vetäytyi ihmisten parista. Jouduttuaan maanpakoon, hän eli saarella vailla yhteyksiä yhteiskuntaan, ja kun hänet ajettiin sieltäkin pois, etsi hän yksinäisyyttä joko omasta mielestään tai matkustamalla mahdollisimman kauas ihmisäänten aiheuttamasta sekasorrosta. Viimeisistä vuosista tuli yhä eristäytyneempiä, langat muihin katkeilivat. Vain elämänkumppani ja aniharvat ystävät saivat astua lähemmäs. Silti Rousseaun teksteissä pilkottaa kysymyksiä: hän halusi ymmärtää, mikä oli mennyt pieleen. Kuritettu orpopoika, joka oli katkaissut yhteyden ihmiseen jo kenties hyvin varhain, koetti vielä vanhuudessaan hahmottaa, kuka ”ihminen” oli.

 

Pako ihmisistä

Viimeiseksi jääneessä teoksessaan Yksinäisen kulkijan mietteitä (1782) Rousseau koetti piirtää paperille yksinäisyyden ja ihmismaailman rajoja. Hänen ei enää sallittu kirjoittaa poliittisista aiheista ja niin hän kääntyi katsomaan ihmistä itsessään ja muissa. Kirjassa on kymmenen ”kävelyä”, joiden aikana Rousseau kulkee kaduilla ja maaseudulle pohtien suhdettaan lajitovereihinsa. Hän oli eristäytynyt, linnottautunut, valinnut yksinäisyyden kuin palatakseen luonnontilaan – ja silti hän edelleen halusi ymmärtää, mistä ihmismaailmassa oli kysymys.

Alkuasetelma on paljaudessaan lohduton. ”Nyt siis olen yksin maailmassa, vailla muuta veljeä, lähimmäistä, ystävää tai seuraa kuin itseni”, kuuluvat kirjan ensimmäiset sanat. Ihmisten julmuus ja viha ovat ajaneet Rousseaun ahdistavaan synkkyyteen, yhteys ihmisiin on leikattu, signaalit eivät enää kulje. Hän vannoo pysyvänsä lopunelämäänsä yksin ja kuvaa ihmismaailman vieraaksi planetaaksi, jossa häntä ei havaita. Rousseau kuvailee, kuinka ihmiset ovat aiheuttaneet hänelle valtavaa kipua ja samalla nähneet hänet väärin, olleet tunnistamatta häntä sellaisena, kuin hän on. Vieraalla planeetalla kulkemisesta on tullut kärsimystä ja vieraantunutta tuskaa.

Kivuliaimmat ja samalla paljastavimmat sanat löytyvät kohdista, joissa Rousseau pohtii rakkautta. Lapsena rakkautta vaille jäänyt vanhus toteaa kuin eksynyt: ”Luulin heidän rakastavan minua”. Toteamusta seuraa toinen: rakkaus ja ihmisten aikeet olivat Rousseaun mukaan valhetta, harhakuvaa, johon ei tule luottaa. Yksinäisyyden valinnassa kumpuileekin epäuskoisuus ja suru: luonnontilasta kirjoittanut filosofi olisi valinnut olla ihmisten seurassa, jos olisi tullut rakastetuksi. Hän kuvaa: 

”Lankesin jokaiseen polulleni kaivettuun ansaan, suuttumus, raivo ja kiihko saivat minut valtaansa, hämmennyin täysin, pääni meni pyörälle, minut suistettiin kauhistuttavaan pimeyteen, jossa en erottanut enää johdattavaa valoa, en jalansijaa enkä kiinnekohtaa, josta olisin voinut ponnistaa vastustamaan epätoivoa, joka oli nielaisemassa minut.”

 

On paettava ihmistä. Irrottautuneena ja yksinäisyydessä, Rousseau kertoo haluavansa olla oma itsensä ja itseään varten; hän koettaa asettua ihonsa alle ja löytää rauhan. ”Viidennen kävelyn” kohdalla Rousseau kuvaa yhtä elämänsä käännettä. Häntä ajettiin maanpakoon, virkavalto raivosi ja kollegat sekä kadunkulkijat pilkkasivat, ja Rousseau pakeni saarelle. Näin katkesi yhteys mantereelle, ihmisten ja hänen välilleen tuli veden luoma etäisyys. Rousseaun filosofia muuttuu eläväksi. Paetessaan ihmistodellisuutta, on Rousseau astumassa kohti sitä myyttistä luonnon järjestystä, mistä hän kirjoitti.

Luonnonvarainen ihminen, villi olento, on palaamassa. ”Tästä hetkestä alkoi täydellinen maailmasta luopumiseni sekä voimakas mieltymykseni yksinäisyyteen”, kertoo Rousseau ja täyttää lupauksensa.

 

Paluu luontoon

Lähtiessään ihmisten luota Rousseau kääntyy luonnon pariin. Ihmisten väkivaltaiset sanat ja teot ovat jääneet etäälle, mutta universumi on edelleen läsnä. Itse asiassa, kun ihmismaailma katoaa, nousee kaikkeus voimakkaammin esille ja kumartuu pakenijan ylle. Yksinäinen vanhus havahtuu olemassaoloon. Rousseau kuvaa yhtä varsin konkreettista havahtumisen hetkeä. Valtava tanskandoggi juoksee häntä kohti puistossa ja hän kaatuu sekä menettää tajuntansa. Kun hänen aistinsa palaavat, on jo lähes yö ja asiat vaikuttavat toiselta, uudelta.

”Näin taivaan, muutamia tähtiä ja vähän vihreitä lehtiä… Synnyin juuri sillä hetkellä elämään, ja minusta näytti, että täytin keveällä olemassaolollani kaikki havaitsemani esineet. Olin täysin sulautunut nykyhetkeen, enkä muistanut mitään; minulla ei ollut selvää käsitystä itsestäni, ei vähäisintäkään ajatusta siitä, mitä minulle oli sattunut; en tiennyt kuka olin tai missä olin; en tuntenut kipua, en pelkoa enkä levottomuutta… Tunsin koko olemuksessani lumoavaa rauhaa”.

Rousseaun lauseissa on transsendentaali, tuolle puolen kurottava säie. Minuus oli hetkeksi hiljentynyt, oli vain tietoisuus ja sen taito yhtyä ympäröivään todellisuuteen. Kun minuus – se itsepintainen ja silti usein virheellinen tarinointi, jota ”itsestämme” tuotamme – lakkaa, jää tilaa tuoreille tavoille aistia, havaita ja olla. Tietoisuus laajenee tähtiin ja lehtiin, tummuvaan yötaivaaseen, ja ahdistuksen korvaa tyyneys, ehkä ilo, kaikkeus.

”Minuutta” tuotetaan usein juuri suhteessa ihmismaailmaan. Se rakentuu muiden katseista, arvioista, lempeydestä, rakkauksista, syytöksistä, ja kehuista, joiden kautta siivilöimme itseemme käsitystä siitä, keitä olemme. Kun ihmisten jäljet jäävät kauemmas, voi minuus muuttua suhteelliseksi, jopa hellittää otettaan. Tapahtuu vapautumisia, helpotuksia, jolloin yksilö laajenee osaksi ympäröivää todellisuutta: hänestä tulee ruohonkorsi, kivi pihan perällä, linnun siipien liike, puun sileä kaarna.

Rousseau alkaa hioa yhteyttä luontoon hakeutuen metsiin ja vuorille. Hän kuvailee myöhempien transsendentalistien tavoin voimakkaita luontokokemuksia, jolloin hän kadottaa itsensä osaksi ympäröivää todellisuutta. Luonnossa Rousseau unohtaa jälleen itsensä, minuuden: ”En koskaan mietiskele tai uneksu suloisemmin kuin unohtaessani itseni. Koen haltioitumista, sanoin kuvaamatonta hurmaa, jossa niin sanoakseni sulaudun kaikkeen elolliseen ja samastun koko luontoon”. Toisinaan Rousseau vain asettuu veneen pohjalle ja antaa sen kuljettaa itseään, kunnes ajatukset katoavat ja tilalle astuu aistiva, uneksiva, aaltojen liu’uksi muuttuva tietoisuus.

Kääntyessään luonnon puoleen Rousseau löytää rauhan. Yhteiskuntasopimuksen kirjoittaja palaa itselliseen luonnontilaan. Yksi valistusajan nerokkaimmista ajattelijoista jättää teoretisoinnin ja käyttää viimeiset vuotensa kasvien innokkaaseen tutkimiseen. Luontoa hän kuvaa onnellisuuden, tasapainon ja ymmärryksen lähteeksi – kenties juuri siksi, että se ylittää ihmismaailman ja ”minuuden”. Roolien, epätoivon, rakkauden kaipuun, julmuuden ja kivun tilalla on vuoristojärvi tai niityn vihreä muutos.

Rousseaun sanoissa on alati läsnä etäisyyden otto ihmisiin. ”Kun olen saapunut seuduille, joissa en näe ihmisistä jälkeäkään, hengitän vapaammin, ikään kuin turvapaikassa johon heidän vihansa ei ulotu”, kertoo Rousseau eri lausein yhä uudestaan. Ihminen on uhka, vaara, rakkaudettomuus.

 

Itserakkaus vs. rakkaus itseä kohtaan

Yksinäisen kulkijan mietteissä rakkaus on sanojen takainen teema. Se ei koske ainoastaan sitä, rakastivatko muut Rousseauta. Yksinäisyyden valinnut Rousseau vaikuttaa kieppuvan erityisesti yhden, nimeämättömän kysymyksen äärellä: mitä on rakastaa itseä, ja sitä kautta muita? ”En enää kiinnitä itseäni mihinkään ja tukeudun vain itseeni”, vastaa Rousseau.

Jo aiemmassa filosofiassaan Rousseau oli kartoittanut ”itserakkauden” ja ”itseen kohdistuvan rakkauden” erontekoa. Yhteiskunnan kiivastuva tahti, joka vaatii menestystä, vertailua ja kilpailua, takoo meihin itserakkautta. Itserakkauteen sisältyy paradoksi: me rakastamme itseämme muiden katseiden kautta. Se ajaakin etsimään hyväksyntää, mutta ei koskaan kohdistu suoraan itsestä itseen. Itserakas ihminen haluaa olla jotakin parempaa, upeampaa, suurempaa – hän maalaa itsestään kuvaa, jonka värit ovat ylimitoitettuja. Vastakohtaisesti hän saattaa myös vaipua alemmuuteen ja lopulta itsevihaan uskoessaan, ettei ole muiden rakkauden arvoinen. Rousseau varoittaakin, että itserakkaus vie ainoastaan onnettomuuteen, sillä se tekee meidät riippuvaisiksi muiden ohimenevistä tavoista suhtautua meihin. Siinä, missä itserakkaus vahvistaa ”minän” illuusioita, asettaa rakkaus itse kohtaan ”minän” suhteelliseksi.

Itseään rakastava ihminen taas löytyy luonnontilasta, jolloin olemme hetken vain itsessämme. Ihmisten väliset kipukohdat jäävät taakse, tarvetta itserakkaille tai itsevihaisille tarinoille ei enää ole. Itseen kohdistuvan rakkauden tilassa olemme itsessämme, itsellemme lempeitä ja avaudumme tätä kautta myös myötätuntoon muita kohtaan. Yksinäisyydessä ihminen astuu ”minän” äärelle ja tarkastelee sitä, tutustuu sen eri kulmiin, varjoihin ja valoihin, havaitsee sen suhteellisuuden. Herää itsen armollista kohtaamista, joka paradoksaalisesti hellittää ”minän” otetta. Rousseau kuvaa: ”Vain yksin ollessani kuulun itselleni”.

Rousseau opetteleekin rakastamaan itseään. Ehkä koko elämänsä vieraantuneisuuden tyhjyyttä kantanut, ihmismaailmassa epävakaana vellonut, toisinaan hankala, riitaisa ja kulmikas, toisinaan taas lempeä ja uhrautuva Rousseau oli löytänyt reitin tasapainoon. Muiden rakkautta vaille jäänyt ja sitä tuskaisasti kaivannut filosofi yritti olla lempeä itselleen ja avautua luonnolle, jolloin satutetun ”minän” juuret rönsyilevät koiranputkiin, hirviin, jokiin, kaikkeuteen. Seurauksena on olemisen iloa:

”Mutta jos on olemassa olotila, joka tarjoaa sielulle lujan perustan, jolla se voi levätä rauhassa ja koota täysin itsensä tarvitsematta muistella menneisyyttä tai kurottaa tulevaisuuteen, tila jossa aika ei merkitse sielulle mitään ja jossa nykyhetki vallitsee jatkuvasti… nykyhetki johon ei liity mitään tunnetta puutteesta tai nautinnosta, ilosta tai tuskasta, halusta tai pelosta, vaan ainoastaan tunne omasta olemassaolostamme, tunne joka yksin riittää täyttämään koko sielumme – se joka on saavuttanut tämän olotilan pysyvästi voi katsoa olevansa onnellinen.”

Rakkaus itseä kohtaan sisältää potentiaalia: kun rakastamme olentoa itsessämme, alamme rakastaa eri tavoin myös muuta maailmaa. Rakkaus etenee, kasvaa.

 

Siirtymävaiheita

Rousseaun teos jäi kesken. Myös sen sivuilla oleva kehitysprosessi oli keskeneräinen. Rousseau oivalsi jotakin äärimmäisen tärkeää – sellaista, mikä nykyihmiseltä usein jäi huomaamatta. Hiljaisuuden, yksinäisyyden ja lopulta kaikkeuteen kohdistuvan rakkauden luonne koostui kirkkaaksi muistutukseksi siitä, minkä moni moni on kadottanut. Silti Rousseaussa oli edelleen myös niitä muistoja ja kipuja, joista hän koetti irrottautua. Kivut vääristivät käsitystä siitä ihmismaailmasta, jota hän yritti etäältä kuvata. Rakentaessaan muureja ihmisten ja itsensä välille, hän ei oppinut ulottamaan rakkautta ihmiseen.

Seurauksena oli kyyninen, pelokas ja pettynyt ihmiskuva. ”Kun etsittyäni turhaan kymmenen vuotta ihmistä jouduin vihdoin sammuttamaan lyhtyni ja huudahtamaan: Heitä ei ole enää! – silloin aloin nähdä olevani yksin maan päällä”, kertoo Rousseau. Hän oli etsinyt turhaan ihmistä, joka olisi hyvä. Jokainen oli pettymys, kukin vuorollaan satutti. Rousseau valitsee astua yhä syvemmälle yksinäisyyteen, suojautua kaikin keinoin, leikata poikki jokaisen muistutuksen, rakentaa puolustusvalleja, joita kukaan ei voi ylittää. Hän odottaa, että löytäisi edes yhden hyvän ihmisen, pettyy joka kerta ja viimein luovuttaa. Samalla hän paljastaa itsestään jotain: rakkaus ei ole vielä ulottunut aivan kaikkeen, sillä se väistää ihmismaailman. Rousseu ei näe ihmistä lempeästi. Hän opettelee itsensä rakastamista, mutta ei vielä ole ehtinyt oppimaan luottamusta muihin ihmisiin.

Rousseaun kysymykset kaikuvat monien elämässä. Joitakin vuosia sitten tapahtui henkilökohtaisessa elämässäni äkillinen ja väkivaltainen traumaattinen käänne, joka työnsi minutkin yksinäisyyteen. Vaikka päällisin puolin olin kosketuksissa ihmismaailmaan, olin sisältä hyvin kaukana, tuhansien kilometrien päässä. Minulla oli paljon ystäviä, joista välitin ja välitän, mutta en päästänyt ketään enää lähelle. Aloin haaveilla siitä, että muuttaisin jäämeren rannalle, jonnekin hyvin kauas viimeisistäkin ihmisäänistä. Vietin yhä enemmän aikaa yksin. Kuljin metsissä, pitelin käsiäni kiviä ja puiden runkoja vasten, annoin aistien avautua vain luonnolle. Toisinaan kaikkeus liikahti niin, että olin aivan hetken vain sitä, kaukana itsestänikin. ”Minun” tilalla oli variksen rääkäisy, pellonrajaa kulkeva kettu, sammaleen pehmeä syvyys. Kun luen Rousseauta, tunnistan jotakin.

Tunnistan senkin, mitä on rakentaa muureja. Käänteen jälkeen puolustin itseäni aidolta läheisyydeltä tavoilla, joita en edes tiedostanut. Taistelin kaikin keinoin. Saatoin olla läheisille vaikea, lempeä, ristiriitainen. Aloin nähdä unia, joissa seilasin laivalla pääsemättä mantereelle. Henkilökohtaisessa elämässä vastaani tuli äkisti vahingollisia ihmisiä kuin haistaen haavani. Uuvuin, kadotin toivon, ja aloin kadottaa itseäni. Viimein yritin vielä kerran. Hyppäsin läheisyyteen, halusin epätoivoisesti uskoa hyvään ja koin kuin edessäni olisi ollut viimeinen ihminen, viimeinen mahdollisuus. Toivoin paljon, ehkä liikaa. Seurauksena oli pahimpien pelkojen toteutuminen: Rousseaun tavoin en löytänyt etsimääni ”hyvää ihmistä” vaan lisää kauhuja.

En kuitenkaan tahdo seurata Rousseauta siihen yksinäisyyteen, mikä pelkää ihmistä. Kun luen Rousseaun kirjoituksia, seison niiden osoittamassa risteyksessä. Voin linnottautua yhä syvemmälle yksinäisyyteen, eristäytyä pelkoihin, toivottomana. Tehdä työni, nähdä ihmisiä tarpeen vaatiessa, ja silti istua muurien sisässä. Tai voin olla yksinäisyydessä toisin, oppien rakkautta itseä kohtaan ja sitä kautta uudenlaista luottamusta myös ihmismaailmaan. Jotkut aiheuttavat tuhoa, mutta eivät kaikki – monet auttavat, välittävät, rakastavat, korjaavat. On vain annettava mahdollisuus ja oltava hyvien ihmisten äärellä, huomattava rakkaus heissä. Ne ovat sinällään pieniä askeleita, mutta minulle valtavia harppauksia lähemmäs manteretta.

Rousseau opastaa, ettei ihminen rakasta, ja neuvoo meitä astumaan yksinäisyyteen ja luontoon. Mutta on vielä yksi käänne: hakeutua ihmisissä sen lähelle, mikä on hyvää, siitä kiitollisena ja sitä rakastaen. ”Eikö riitä, että voi sanoa: olen ihminen ja ihmiset ovat ottaneet minut luokseen, ja puhdas ihmisyys on antanut minulle yösijan?”, kysyy Rousseau. Kiitos ystävilleni siitä, että olette olemassa ja auttaneet vaikeimpina aikoina, sillä teidän takianne osaan vastata tuohon kysymykseen. Se on rakkauden ja ihmisluonnontilan alku.

 

 

Pentujen viimeinen kutsu

Metsätien laidassa ja alueella, jolla liikkui aktiivinen loukuttaja, oltiin nähty supikoiran aivan pieniä pentuja. Kuljin seuraavana päivänä samaa tietä ja kuulin hentoja vihellyksiä, supikoiran vingahduksia. Katselin heinikkoa ja viimein näin nyrkinkokoisen pennun, joka kutsui emoaan. Ehkä askeleideni ääni oli saanut sen toivomaan, että emo oli viimein tulossa. Tien toiselta puolen kuului toinen, hento kutsu.

Poikaset olivat nyrkinkokoisia ja surkean näköisiä, uupuneita. Kuljin nopeasti lähimaaston läpi etsien niiden mahdollisia sisaruksia ja miettien kuumeisesti, mitä tehdä. Löysin vain kuolleita pentuja ja tajusin, että jos yksikään pelastuisi, oli toimittava heti. Juoksin takaisin kutsuja huutaneen pennun luo. Tulin paikalle liian myöhään. Se makasi nyt kyljellään, minua juuri tuijottaneet pienet silmät olivat lasiset. Sekin oli nääntynyt, lähtenyt tästä todellisuudesta. Ehkä kutsuhuudot olivat kuluttaneet sen pienen kehon viimeiset voimat.

Taustalla näkyi heiveröinen pesä, jonka pennut olivat itse kyhänneet heinikkoon ojan reunalle. Katsoin sisälle ja sielläkin nukkui kuoleman unta yksi kerälle kääriytynyt poikanen. Metrin päässä oli kaksi poikasta – yksi kuollut ja toinen niin läkähtynyt, että se hengitti enää pinnallisesti joitakin kertoja ennen kuin katosi jo lähteneiden sisarustensa mukaan. Metsässä oli hiljaista.

 

Syitä ja seurauksia

Suomeen kyhättiin keväällä kaiken järjen ja etiikan vastainen asetus, joka sallii supikoirien ja joidenkin muiden lajien tappamisen pesintäaikaan. Olin ollut yksi tuon lain vastustajista, sillä vaikka miten asiaa kääntäisi, ei yhdestä yksinkertaisesta totuudesta pääse mihinkään: eläimiä ei tapeta pesintäaikaan. Niitä ei tapeta silloin siksi, että jäljelle jäävät pentueet nääntyvät nälkään ja janoon päiväkausien ajan, kunnes viimein kuolevat. Pesintäaikaan tappaminen tarkoittaa sitä, että metsät ovat täynnä hitaasti ja kituliaasti kuolevia poikasia. Kun tätä ei huomioda, ollaan kadotettu jotakin äärimmäisen tärkeää omasta ihmisyydestä, moraalin perussäikeistä.

Olin hiljaa toivonut, että metsästäjät eivät olisi niin typeriä, että todella ryhtyisivät loukuttamiseen pentueaikana. Nyt omassa lähimetsässäni katsoin kuolleita poikasia ja tajusin: tätä on väistämättä muuallakin. On erittäin mahdollista, että uuden asetuksen vuoksi monet poikaset nääntyvät hitaasti, päivien ajan. Tajusin, että silläkin hetkellä saattaa Suomen metsissä lojua kitumiskuolemaa läpikäyviä koiraeläinten pentuja, joiden emot on ihmisen toimesta tapettu.

Kuvittelin edessäni olevien poikasten tarinan. Supikoirat ovat huolehtivaisia vanhempia ja molemmat hoitavat pentueita. Kun yksi käy etsimässä ruokaa, jää toinen pesälle. Oli varsin mahdollista, että ensimmäinen vanhemmista oli ravinnonhakumatkalla jäänyt loukkuun. Kun sitä ei kuulunut takaisin, oli toinen viimein jättänyt pesän ja lähtenyt etsimään ruokaa sekä kumppaniaan, kunnes se oli ehkä joutunut tuohon samaiseen tappovälineeseen. Pennut olivat jääneet yksin. Kutsuneet, vingahdelleet nälkäänsä, ihmetelleet, kaivanneet, ja viimein lähteneet pesästä ulos etsimään vanhempiaan. En löytänyt pesää lähimaastosta, joten ne olivat kulkeneet melko pitkään, yhtenä pienenä joukkona. Vikisseet kutsuhuutoja, etsineet emoa.

Laskin päivien määrää. Pennut olivat olleet yksin vähintään pari, ehkä jopa kolme tai neljä päivää, kunnes ne viimein olivat uupuneet ojan reunalle ja painautuneet heinikon pesään odottamaan sitä ihmettä, joka ei koskaan tulisi. Öiden kylmyys, sitten päivien kuumuus ilman turvaa, hoivaa tai sitä maitoa, jota ne tarvitsivat. Mietin myös vanhempien kohtaloa. Miltä tuntuu jäädä loukkuun, kun veri vetää takaisin pesälle? Miltä tuntuu olla jumissa metallihäkissä ehkä vuorokauden tai kaksi, kun kauempaa kuulee poikastensa kutsun voimatta mennä niiden luo?

”Kuka tekee tällaista?”, kaikui mielessäni ja kaikuu edelleen.

 

Koiraeläinten realiteetit

Supikoirat ovat hyvin sosiaalisia ja oppivaisia eläimiä; ne pysyvät pariuskollisina, hoivaavat pentujaan huolella ja kulkevat yhdessä pentujensa kanssa jopa vuoden. Eläinten mielten tutkimus on kertonut jo pitkään, että eläimet ovat tuntevia, tunteita muodostavia, mielellisiä olentoja, jotka kokevat kiintymystä, kaipausta ja hätää siinä, missä ihminenkin. Supikoirakin toivoo, kiintyy, hoivaa, kaipaa, kärsii.

Supikoirat ovat myös koirien sukulaisia, koiraeläimiä. Jos joku jättäisi koiranpentuja nääntymään nälkään, kirjoitettaisiin asiasta iltapäivälehtien kansissa. Paikalle hälytteisiin poliisi, tekijät tuomittaisiin julkisesti. Uusi asetus, joka mahdollistaa jopa satojen tuhansien toisen koiralajin pentujen hitaan nälkäkuoleman, on tästä näkökulmasta groteski, moraalinen kauhistus, irvokasta.

”Vieraslaji”, toteavat monet. Se, että ihminen on tuonut supikoiran tänne, ei kuitenkaan ole itse eläimen syy. Jotkut vihaavat näitä olentoja ja ympärille kehitetään fiktionaalista tarinaa siitä, että supikoirat olisivat tehokkaita saalistajia. Tuo tarina ei pidä paikkaansa. Joka ei halua tätä uskoa, voi vain vilkaista virallista supikoiratietoa: supikoira on hyvin kömpelö metsästäjä, joka syö pääasiassa hiiriä, myyriä, matoja, etanoita, viljaa, marjoja, ja muita kasvikunnan antimia. Se on siten jopa hyödyllinen eläin niille, jotka eivät tahdo hiiriä, rottia tai etanoita tontilleen.

 

Moraalin alkeita

Oli supikoiran asemasta ja metsästyksestä muutoin mitä mieltä hyvänsä, yhden asian pitäisi olla selvä. Eläimiä ei rääkätä. Pesintäaikaan ei tapeta eläimiä, sillä se johtaa poikasten kituliaaseen, päiväkausia kestävään nääntymiseen. Pesintäaikaan tappaminen on lyhyesti ja yksinkertaisesti eläinrääkkäystä.

Aiemmassa metsästysasetuksessa todettiin, että pesintäajan rauhoitus ”estää eläinten, erityisesti emästään riippuvaisten poikasten tarpeettoman kärsimyksen pesintäaikana”. Ilmeisesti vieraslajiasioista päättävä elin oli sitä mieltä, että tällainen inhimillisyys ei enää ole välttämätöntä. Uusi asetus onkin moraalisesti ruma. Eläin unohtui. On vaikea kuvitella, miten asetuksen säätäneet ihmiset nukkuvat kesäyönsä tietäen, että tuolla kaikkialla on asetuksen mahdollistamaa hiljaista kitumista, tuhansien ja taas tuhansien poikueiden nälkäkuolemaa. On vaikea ymmärtää, miten supikoirien loukuttajat nukkuvat yönsä.

Uuden asetuksen perusteissa todetaan, että pyyntitilanteessa havaitut poikaset olisi syytä tappaa. Supien loukuttaminen tarkoittaa kuitenkin, ettei poikasia havaita – ja niin eläimet jäävät kitumaan. Toisaalta maa- ja metsätalousministeriön perusteissa myös huomioidaan, että tavoitteena on pyynnin keskittäminen kevääseen, ennen poikasaikaa. Miksi siis pyytää pesintäaikaan? Eivätkö loukuttajat ja muuten supikoiria metsästävät voisi lopettaa tappamisen edes pentueajaksi? Laittaa loukut ja aseet pois siksi aikaa, kun pesässä on pieniä, jotka tarvitsevat vanhempiaan?

Jos loukutat, lopeta edes täksi ajaksi. Jos tunnet jonkun, joka metsästää pesintäaikaan, pyydä häntä lopettamaan.

 

Viimeinen kysymys

Anteeksi pennut, että tulin paikalle liian myöhään. Te olitte syntyneet maailmaan, joka on yhtä lailla teidän kuin ihmisenkin. Ette te tienneet mitään ”vieraslajeista”. Ihminen oli joskus tuonut teidän esivanhempanne uudelle alueelle, ja niin teidän omat vanhempanne koettivat selvitä ja hoitaa teitä, kuten jokaisen lajin oikeutena on. Te ette ansainneet kitumiskuolemaa. Te ette ansainneet jäädä orvoiksi, jotka nälkä sisuksia satuttaen kaipaavat ja etsivät turhaan emoaan.

Te huusitte vielä kerran, kutsuitte emoanne vielä yhdesti. Yksi teistä katsoi minua silmiin kuin kysyen, enkä tule sitä koskaan unohtamaan. Siihen kutsuun te kuolitte, viimeiseen hoivan pyyntöön, kuin rukoukseen.

Anteeksi ihmisen typeryyden puolesta, pienet. Tulkoon vielä parempi maailma, joka on hyvä myös teille.

 

Maaliskuun lopulla kettu karkasi kokkolalaiselta turkistarhalta. Pienessä häkissä elämänsä viettänyt eläin oli äkisti maailmassa, jota eivät reunustaneetkaan metalliverkot. Kettu ei luultavasti tiennyt lainkaan, mitä tehdä. Se oli onnistunut pakenemaan, mutta vankeuteen aiemmin pakotettuna se ei osannut piiloutua kyllin nopeasti. Kettu päätyi jäälle, jolle se jäi nuolemaan tassujaan ja katsomaan sitä ihmetteleviä ihmisiä.

Paikalle saapui auttajia. Ketulle järjestettiin sijoituspaikka: se saisi kodin villieläinhoitolasta, jossa sille järjestettäisiin aitaus, maata jalkojen alle, tilaa viimein liikkua ja nuuhkia, mahdollisuus elää kettumaisemmin. Eläimen tulevaisuus näyttikin hyvältä. Se oli pelastunut pienestä häkistä ja varmalta kuolemalta, ja se saisi elää vielä vuosia tietäen viimein, miltä tuntuu voida kävellä ja kulkea, kaivaa maata, piehtaroida ja makoilla auringossa.

Auttajat koettivat pyydystää kettua ja olivat jo pääsemässä lähelle. Äkisti paikalle saapui tuntematon pariskunta. Mies asteli nopeasti ketun luo, otti sen kiinni ja katosi ketun kanssa autoon. Auttajat koettivat kysyä, keitä nämä merkilliset ihmiset olivat ja mitä he halusivat. Pariskunta oli kuuleman mukaan vastannut, etteivät halua karkureille julkisuutta, sillä se olisi tarhaukselle huonoksi. Tästä ketusta ei tehtäisi lehtijuttuja. Auton rekisteriotteesta selvisi, että kyseessä oli turkistarhaaja.

Auttajat olivat ymmällään. Karanneita eläimiä ei lain mukaan saa viedä takaisin tarhalle. Sitten vastenmielinen realiteetti alkoi puskea läpi. Pariskunta oli todennäköisesti hakenut ketun vain tappaakseen sen. He halusivat suojella turkistarhausta julkisuudelta ja kettu sai maksaa hinnan – kuten ketut tarhauksessa aina joutuvat. Turkistarhaajapariskunta oli siis tietäen estänyt tämän yhden ketun elämän jatkumisen villieläinhoitolassa. He olivat päättäneet miettiä omaa taloudellista etuaan sen sijaan, että edes hetken – tämän yhden pienen hetken – olisivat nähneet eläimen elämällä jotain arvoa.

Kettu ei siis koskaan tulisi elämään vapaampaa, hyvää elämää. Tarhaajat estivät tämän ja luultavasti tappoivat ketun pian paikalta poistuttuaan. Samalla tapaa he ovat tappaneet tuhansia, kenties kymmeniä tuhansia kettuja. Heidän elintasonsa on osittain ostettu kettujen pahoinvoinnilla ja hengellä. Heidän takiansa tuhoutuivat myös yllä olevan ketun elämän mahdollisuudet.

En ole koskaan kyennyt ymmärtämään turkistarhaajan psykologiaa. Hän näkee eläimiä – ja usein koiraeläimiä – tungettuina erittäin ahtaisiin häkkeihin, missä niillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta toteuttaa geeniensä taipumuksia ja voida hyvin. Eläimet voivat vain nököttää paikoillaan, kiertää kehää tai pureskella kehoaan. Nykyään ketut ovat niin groteskiin muotoon jalostettuja, että niiden on myös fyysisesti tukala olla. Käpälät taipuvat liian painavan kehon alla, liikkuminen voi olla vaikeaa, nahka valuu luonnottomana massana hauraan kehon yllä. Hoitamattomat tulehdukset ja haavat rehottavat. Ei ihme, että myös tämä karannut kettu oli pysähtynyt nuolemaan tassujaan.

Tarhaaja hyvin luultavasti, ainakin jollakin tasolla, tunnistaa kaiken tämän, mutta silti jatkaa tuhoisaa ammattiaan. Hän on valinnut elinkeinon, joka perustuu kärsimyksen jokapäiväiselle, arkiselle tuottamiselle. Tilanteen romahduttava moraalittomuus ei tavoita häntä. Hän voisi valita toisen. Hän ei silti tee niin. Vain tällainen ihminen voi kaahata karkulaisen luo ja estää sen elämän jatkumisen.

Yhtä lausetta on vaikea välttää: tarhaajat, hävetkää. Te teette eläimille konkreettista, akuuttia pahaa oman etunne nimissä. Kukaan ei tarvitse turkissomistetta takkiinsa, eikä nykypäivän Suomessa kukaan ole pakotettu hankkimaan leipäänsä eläinten kurjuuttamisella. Turkistarhaus on hävettävää. Häpeätahra. Häpeä.

Muistetaanpa tosiasiat. Lain mukaan täysikasvuista kettua voi pitää 0,8 neliömetrin häkissä. Täysikasvuinen sinikettu voi painaa 15-20 kiloa. Se on siis tavallisen koiran kokoinen – ja koiraeläinhän kettu onkin. Kuinka moni katsoisi oikeutettuna pitää jykevää spanielia alle neliömetrin kokoisessa häkissä koko sen elämän? Jos naapurisi pistäisi koiransa tuollaiseen häkkiin ja jättäisi sen sinne kuukaudesta toiseen kiertämään kehää, mitä tekisit? Jos hän sanoisi, että aikoo syksyllä syytää koiran peräaukkoon ja suuhun sähköä sekä tehdä tästä pipon koristeita, mitä ajatuksia tapaus nostattaisi? Heräisi oikeutettua tyrmistystä ja kiukkua, eläinsuojeluvalvoja ja poliisit tulisivat nopeasti paikalle, asialle tehtäisiin jotain.

Miksi ihmeessä ketun kohdalla olisi toisin? Miksi Suomessa elää tälläkin hetkellä miljoonia eläimiä tarhojen piinaavissa olosuhteissa? Luonnossa ketun reviiri on useiden neliökilometrien mittainen. Tarhalla kettu sullotaan pieneen metallihäkkiin, muiden häkkien toivottomiin riveihin, monotoniseen todellisuuteen, missä mikään ei vastaa ketun luontaisia tarpeita. En aio säästellä sanojani. Miten kukaan – kukaan – voi pyrkiä tukemaan näin absurdit mittakaavat saavaa eläinhelvettiä?

Ei tarvitse olla vegaani tai kasvissyöjä havaitakseen, että turkistarhaus on moraalinen katastrofi. Rivoa. Typerää. Ahneutta. Kyvyttömyyttä edes alkeellisella tasolla tunnistaa eläinten mieltä ja tarpeita. Eläimiä koskevan tiedon ja arvojen rappiota. Turkistarhauksen vääränä pitämiseen riittää minimaalinen huoli eläinten hyvinvoinnista. Siihen pystyy lähes jokainen, ja yhä useampi onkin turkistarhausta vastaan. Tässä ei ole mitään vaikeaa: mikään määrä taloudellista etua ei oikeuta systemaattista julmuutta eläimiä kohtaan.

Muut maat ovat tässä asiassa Suomea edellä. Viimeisimpänä Norja on tässä kuussa ottanut hallituksen käsittelyyn suunnitelman turkistarhauksen kieltämisestä. Kiellon toteutumista pidetään varmana. Jonakin päivänä myös Suomesta tulee turkistarhauksesta vapaa maa, mutta jotta tuohon tulevaisuuteen päästään, on oltava aktiivinen ja muistutettava eläinten perspektiivistä niille, jotka haluavat sen sivuuttaa.

Edessä on vaalit. On puolueita, jotka ovat olleet alati turkisteollisuuden puolella. Eläinpoliittisessa vaalikyselyssä Keskusta, Kristillisdemokraatit, RKP ja Perussuomalaiset ilmoittivat puolustavansa turkistarhausta myös tulevaisuudessa. Kokoomuksen riveissä taas on ehdolla tarhaaja, jonka omissa häkeissä kasvaa sairaalloiseksi jalostettuja jättikettuja. Tilanne on synkkä. Turkistarhausta tukevat puolueet pyrkivät oikeuttamaan miljoonien ja taas miljoonien eläinten pakottamisen kurjan ja lyhyen elämän piinaan.

En halua tässä blogissa sanoa, ketä olisi hyvä äänestää. Eläinten hyvinvoinnin kannalta katsottuna on kuitenkin kirkkaan selkeää, ketä ei ole hyvä äänestää. Eläinten arvon tunnistava ei äänestä puolueita, kuten Keskustaa tai Perussuomalaisia, jotka kannattavat turkisteollisuutta. Ääni heille on ääni tarhaukselle. Lukijat: miettikää, ketä tuette. Onko äänenne eläinten puolella vai eläimiä vastaan?

Ensi eduskuntakaudella tulee uuteen käsittelyyn myös uusi eläinsuojelulaki. Nyt on todellinen mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuka laista tulee päättämään. Jokainen eläinmyönteinen ääni on tarpeen. Äänestämällä oikein voi vaikuttaa siihen, että tulevaisuuden sadat miljoonat eläimet – kanat, siat, lehmät, lampaat, koirat, kissat, hevoset – voisivat edes hitusen paremmin.

Yksi kettu karkasi. Sukupolvesta toiseen sen vanhemmat olivat eläneet ja kuolleet piinassa. Sillä oli hetken mahdollisuus elää toisin ja pitkään. Se jäi nuolemaan tassujaan jäälle ja katsoi kaukana olevia ihmisiä hämillään. Maailma oli hetken uusi, vapaa. Ensimmäistä kertaa kettu oli saanut kävellä, ehkä juosta, nuuhkia, tutkia ympäröivää, tuoreena väreilevää todellisuutta. Uudet tuoksut, äänet, liikkeet, valo, ja kehossa heräävä valmius elää viimein kuin kettu.

Hyvä elämä oli muutaman minuutin päässä. Sitten paikalle saapui tarhaaja.

 

Olen viime aikoina lukenut hurjia tekstinpätkiä koskien lisääntymistä. Nämä tekstinpätkät eivät ole syntyneet lisääntymisen rajoittamisesta puhuneiden kynästä, vaan niiden tuttavieni näppäimiltä, joita lisääntymispohdinta on tuohduttanut. Tuon pohdinnan ydin on tämä: ihmispopulaatio on varsin suuri ja kasvaa hurjaa vauhtia. Elämme ilmastonmuutoksen ja kuudennen lajien massasukupuuton aikaa. Olisi hyvä, jos myös länsimaissa, joissa kulutustaso on korkea, pyrittäisiin hillitsemään lisääntymistahtia. Näin voitaisiin tuottaa hiukan vähemmän haittaa luonnolle ja muille lajeille.

Väite on vanha. Syväekologisen ympäristöfilosofian yksi keskeinen periaate on ihmispopulaation pienentäminen. Rajoittamalla lajinsa edustajien määrää, voi paitsi muu luonto, myös ihminen itse paremmin. Syväekologien tunnetuin edustaja lienee norjalais-filosofi Arne Naess, joka painotti hyvän elämän merkitystä. Tuo hyvä elämä on mahdollisempaa, jos huomioimme, ettei suuri lukumäärä aina korreloi elämänlaadun kanssa. Ihmiset saattaisivat kukoistaa aivan toisella tapaa, jos heitä olisi vähemmän, ja (mikä tärkeintä) samalla muille eliöille jäisi enemmän tilaa omanlaiseensa kukoistukseen.

Väite on siis lopulta lempeä. Lisääntyminen sinällään ei ole ”väärin”, mutta nopeasti kasvavaa lisääntymistä olisi hyvä rajoittaa sekä itsemme että muiden olentojen nimissä. (Toisinaan tätä ajatusta kritisoidaan ehdottamalla, että jos ihminen vain tuottaisi ravintonsa energiatehokkaammin ja eläisi muutoinkin ympäristöystävällisemmin, voisi meitä olla maapallolla jopa reippaasti enemmän. Kritiikki ei kuitenkaan kaikilta osin vakuuta, sillä reaalitasolla tällaisia ideaalisia muutoksia ei tunnu tapahtuvan. Samalla sitä yksinkertaista logiikkaa, että rajallinen pallo ei voi tukea rajatonta kasvua, on mahdotonta kiistää.)

Jo nyt olemme ahtaneet luonnonvaraisten eläinten elinmahdollisuudet minimiin, aiheuttaneet ilmaston nopeaa lämpenemistä ja tuhonneet huimia määriä lajeja. Asiaan täytyisi puuttua nopeasti ja monella rintamalla – myös henkilökohtaisissa valinnoissa. Tässä kuviossa myös ihmisten määrällä on merkitystä. On surkeaa, että jälkimmäinen teesi hyväksytään suhteessa niihin köyhiin maihin, joissa lisääntymisvauhti on kova ja että samalla sen soveltaminen myös länsimaihin herättää voimakkaita vastareaktioita.

 

Ihmisvihaiset kapitalistit?

Mikä väitteessä sitten kohottaa kiukkua? Monessa ulostulossa on korostettu ihmisvihaa: lisääntymisestä ympäristösyiden vuoksi kieltäytyvä kerta kaikkiaan vihaa ihmisiä ja ehkäpä erityisesti lapsia. Näissä ulostuloissa muutoin harkitsevat, älykkäät ja empaattiset ihmiset tuntuvat menettävän arvio- ja harkintakyvyn täysin. Rakennetut olkinuket ovat isoja.

Ihmismäärän rajoittaminen syntyvyyden kautta ei ole synonyymi ihmis- tai lapsivihalle. Määrä ja laatu ovat eri asioita. Voin rakastaa koiriani toivomatta, että maailmassa olisi mahdollisimman paljon koiria. Voin rakastaa kumppaniani toivomatta, että hänestä olisi 10 kopiota. Voin rakastaa sekä koiriani että kumppaniani samalla, kun pidän hyvänä sitä, että maailmassa olisi itse asiassa vähemmän koiria ja ihmisiä. Kriitiikki ei siten vakuuta.

Toinen kritiikin kohde on ollut se, että termi ”lasten hankkiminen” on jo lähtökohtaisesti väärä, koska se perustuu kuluttajuuteen ja kapitalistiseen ajattelutapaan. Kun siis mietin, hankinko lapsen, lähestyn asiaa aivan kuten auton tai television hankkimista, mikä redusoi lapset kulutushyödykkeiksi. Autoja hankitaan. Lapsia ei hankita, lapset vain tulevat.

Tämäkään ei kuitenkaan vakuuta. Sanan ”hankinta” voi helposti korvata, eivätkä kaikki lisääntymisen ongelmakohtia koluavat käytä sitä lainkaan. Kriitikki tuntuu myös jossain määrin termisaivartelulta. Jos puhuisimme ”lasten teosta”, saattaisi tämäkin johtaa kiukkuun, joka ilmoittaisi, että: ”Ei lapsia ’tehdä’ kuin tavaroita; se, joka puhuu lasten ’tekemisestä’ on sisäistänyt teollistuneen aikakauden tehdaskuvaston”, ja niin edelleen.

Toisaalta yhtä lailla myös lapsia tehneet voivat kieltäytyä uusien lasten ”hankkimisesta” ko. termiä käyttäen. Itse asiassa kaikki hedelmälliset, nelikymppiset ja heteroseksuaalisesti aktiiviset naiset omaisivat 15 lasta, jos eivät olisi päättäneet jossakin vaiheessa olla ”hankkimatta” lisää. Ovatko hekin surkeita kapitalisteja, jotka lähestyvät lapsia hankittavina tuotteina tai tavaroina? Onko väärin päättää olla tekemättä toista lasta? Jos ei, miksi se, että joku kieltäytyy ensimmäisenkin lapsen hankkimisesta ympäristösyin, johtaa kiukkuun?

Kolmas toistuva kriittikki on lukumäärien korostaminen. Ihmisistä ja elämästä ei saisi puhua määrällisesti, ainoastaan laadullisesti. Tämä olisikin suotavaa, jos meillä ei olisi edessämme varsin määrällisiä ja akuutteja ongelmia. Lajien massasukupuutto on paitsi laadullista, myös määrällistä. Ilmastonmuutos on määrällistä. Populaatioiden tapa vaikuttaa elämän mahdollisuuksiin on laadullisen lisäksi määrällistä. Tätä ei voi kiertää ja niin kauan, kun asiaa ei kohdata, ovat ongelmat tuossa, sysäämässä yhä uusia lajeja sukupuuttoon ja yhä uusia ihmisiä ja muita eläimiä tulevaisuuden ilmastokurjuuteen. Ympäristöongelmien kohdalla määrällisyyttä ei voi sivuuttaa. Siksi on vaikea niellä väitettä siitä, että määrällisyys olisi juuri ihmispopulaation kohdalla lähtökohtaisesti tuomittava termi.

 
Luonnollinen lisääntyminen?

Tuohtumuksen alla näyttää toisinaan pilkottavan ajatus siitä, että ihmiselämä on jollakin tapaa pyhää ja lisääntyminen siinä määrin ”luonnollista”, että se vain ”tapahtuu”. Lapset vain ”tulevat”. Monissa ulostuloissa esille tullut kritiikki onkin, ettei lisääntymistä ylipäätään tulisi pohtia rationaalisesti, sillä se on meihin sisäänkirjattu osa elämää. Ihminen lisääntyy, uusien ihmisalkujen maailmaantulo on valtaisan kaunista, tämä kaikki on osa elämän upeaa prosessia. Se, joka kajoaa siihen järjellisillä päätöksillä, on vieraantunut elämästä ja luonnollisuudesta.

Tässä ajatuksessa tavoitetaan jotakin oleellista. Elämä ei ole pelkkää rationaalista valintaa. Vanhemmuuteen saattaa liittyä voimakkaita kokemuksia, jopa pyhyyden tuntemuksia. Rakkaus lapsiin on vahvaa ja moraalisesti elintärkeää. Mutta voiko väittää, ettei rationaalisilla valinnoilla saisi olla mitään sijaa? Tai että valinta olla ympäristösyistä lapseton olisi vain järkeen, eikä vaikkapa myös empatiaan, huoleen tai luontokokemuksiin perustuvaa? Onko huoli muita lajeja kohtaan ”epäluonnollisia”? Tulisiko meidän vain liukua eteenpäin osana elämän prosesseja, koskaan miettimättä, mikä olisi kaikkien kannalta kestävin tapa toimia?

Jälleen eteen nousee myös tämä: valintoja tehdään koko ajan. Yleensä lapset eivät vain ”tule”. Myös yhden tai kaksi lasta tehneet tekevät valintoja koskien sitä, haluavatko tulevaisuudessa lisää lapsia. Olisi karmeaa ajatella, että näiden valintojen ei saisi olla millään tapaa järjellisiä, ja että ylipäätään ihminen ei saisi ”valita” asiaa. Tällainen luonnollisuusajattelu johtaisi jonkinlaiseen aabrahamiseen imperatiiviin ”lisääntykää ja täyttäkää maa”, ja samalla tuhoaisi moraaliseen toimijuuteen liittyviä oikeuksia, vastuita ja velvollisuuksia. Valinnat ovat tärkeitä, ja meidän tulee valita hyvin. Rationaalisesti, empaattisesti, rakkaudella, tietoon perustuen. Vaikuttaa pelottavalta ja merkilliseltä, että lisääntymistä ei saisi valita, ja että erityisesti ympäristösyyt valintakriteerinä olisivat merkki jonkinlaisesta epäluonnollisuudesta tai elämävastaisuudesta. Eivätkö ne juuri ole elämämyönteisyyttä?

Erityisen merkilliseksi tämä kritiikki muodostuu, kun katsotaan lajimme menneisyyttä. Yuval Harari on ihmislajin historiaa popularisoineessa teoksessaan Sapiens kuvannut tapaa, jolla jo metsästäjä-keräilijät hyvin luultavasti rajoittivat lisääntymistä eri keinoin. Syy oli funktionaalinen: metsästäjä-keräilijät olivat liikkuvaista väkeä, ja suuren ihmismäärän jatkuva mukana kuljettaminen ei ollut mielekästä. Heiltä puuttui myös syy tehdä suuria lapsimääriä – miksi tuoda lisää suita ruokittavaksi, jos elämä oli laadukasta pienessä ryhmässä? Lisääntymistahti ponnahti äkilliseen kasvuun vasta maatalouskulttuurin myötä, sillä pelloille tarvittiin uurastajia. Ehkä tuolloin syntyi myös ajatus siitä, että ”mitä enemmän, sen parempi” on ”luonnollista”.

Lapsimäärän rajoittaminen ei siis ole moderni keksintö, vaan osa niitä elämän prosesseja, jotka vaikuttivat jo varhaisimmissa esivanhemmissamme. Sen nimeäminen ”epäluonnolliseksi” ei toimi. Päinvastoin, lisääntymisen harkitseva säännöstely voi tukea yhteisöjen ja näiden elinympäristöjen hyvinvointia, ja siten olla evolutiivisesti varsin ”luonnollinen” ratkaisu – turvaahan se pitkällä aikatähtäimellä myös ihmisen omaa selviytymistä.

Tällä hetkellä elämän moninaisuuden mahdollisuudet ovat uhattuina. Eri eläinlajien tulevaisuus on synkkä. Jopa ihmisen tulevaisuutta värittää katastrofien mahdollisuus. On tehtävä hyviä valintoja. Valintoja.

 
Ihmisyys ja identiteetti

Ihminen on voimakkaan kulttuurinen olento. Se, mitä pidämme ”luonnollisena”, perustuu itse asiassa usein kulttuurisiin oletuksiin ja tarinoihin. Erityisen innokkaasti ihminen tuottaa käsityksiä ihmisyydestä, hyväksytystä identiteetistä. Muodostuu ”itsestäänselvyyksiä”, joiden pohja on lopulta fiktiossa. Juuri tällöin saatetaan kommentoida, että ”on luonnollista, että lapset vain tapahtuvat, koska ainahan niin on ollut”, vaikka todellisuudessa lajimme on koettanut rajoittaa asiaa jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten, ja vaikka myös monet eläimet vähentävät lisääntymistä huonoina aikoina.

Länsimaissa hyvin yleinen tarina vaikuttaa olevan, että ”luonnolliseen”, normatiivisesti hyväksyttyyn ihmiselämään ja -identiteettiin kuuluu kaksi lasta. Harva pysähtyy miettimään, miksi tämä olisi jokaisen kohdalla ”luonnollista”, tai miksi juuri kaksi lasta – miksi ei nolla tai kymmenen lasta? Miksi ylipäätään kysymys vanhemmuudesta määrittää niin monen ajatuksia oman identiteetin sosiaalisesta hyväksyttävyydestä? Miksi ei lisääntyä vähemmän silloin, kun ajat ovat surkeat? Miksi ei huomioida luonnon ja eläinkunnan hyvää omissa lisääntymisratkaisuissa? Miksi sivuuttaa samalla myös tulevaisuuden ihmisten hyvä?

Lisääntymispolitiikka, kulttuuriset oletukset ”luonnollisuudesta” ja ihmiskuva kietoutuvatkin usein tiukasti yhteen. Ehkä juuri tämä nostattaa kiukkua. Jotkut saattavat pitää ympäristösyihin perustuvaa lapsettomuutta hyökkäyksenä heidän omaa identiteettiään kohtaan. Tällöin tosiasiat unohtuvat yhä vahvempien luonnollisuus-kertomusten alle. Itse kaipaisin näiden kertomusten rehellistä avaamista ja muuttamista suuntaan, joka tunnistaa tosiasioita ja edessämme olevat konkreettiset, akuutit haasteet.

 

Henkilökohtainen epilogi

Oma lapsettomuuteni ei perustu ensisijaisesti ympäristösyihin. Vaikka haluaisin sanoa muuta, en siten ole niin pyyteetön kuin moni ympäristöperustein lapsista kieltäytynyt. Silti nuo syyt ovat aina olleet läsnä – eivät pääroolissa, mutta tärkeällä sijalla. Jotakin muuttui, kun tulin kaksi vuotta sitten vahingossa raskaaksi ja kävin läpi keskenmenon. Tuon raskauden aikana ehdin kokea hyvin vahvaa rakkautta lastani kohtaan ja piirtää eteemme tulevaisuutta. Hetken ymmärsin, mitä lisääntymiseen (raskauteen, lapseen, vanhemmuuteen) liittyvä ”pyhyyden” kokemus voi tarkoittaa. Tuskaisaa menetystä seurasi kaikennielevä halu uuteen lapseen, vaikka en raskautta heti yrittänytkään.

Olen itse siten jossakin välimaastossa. Vaikka pidän ympäristösyitä hyvin painokkaina, olen lyhyen ajan elämästäni halunnut lasta. Mietin tätä kysymystä usein. Kummankaan näiden lähtökohtien tärkeyttä ei voi kiistää. Olisi äärimmäisen julmaa ilmoittaa lasta syvästi haluavalle, että: ”Sinä et saa hankkia ainuttakaan”. Samoin on kuitenkin varsin julmaa ja kylmän kohtuutonta haukkua ja sättiä ympäristösyistä lapsettomuuden valitsevia.

Yksi ratkaisu löytyy tästä: ihmispopulaation pienentäminen on hyvä asia, mutta samoin on ihmislajin säilyminen. Onkin totta kai suotuisaa, että ne, jotka todella haluavat lapsen, voivat lisääntyä (tämä on niin itsestäänselvää, että sen kirjoittaminen tuntuu hiukan koomiselta). Kun ihmisen solut kuhisevat lapsenkaipuuta, on kaipuun seuraaminen toisinaan kuin hengittämistä – välttämätöntä. Lisääntyminen ei aina onnistu, mutta yrittämättä jättäminen olisi vieläkin kivuliaampaa. Kukaan ei ole poistamassa oikeutta lisääntymiseen.

Samalla on kuitenkin suotuisaa, että valinnanmahdollisuutta kasvatetaan vaihtoehtoja ja tietoa lisäämällä, jolloin yhä useampi kokee myös lapsettoman elämän mielekkääksi ja yhteistä hyvää tukevaksi. Jos asiasta keskusteltaisiin avoimesti ja ilman kiukkua, avautuisi eteen uudenlaisia tarinoita ihmisyydestä. Vapaaehtoisesta, ympäristösyihin nojaavasta lapsettomuudesta voisi tulla hyväksytympää ja yleisempää. Luonnon ja muiden eläinten tukemisesta tulisi vahvempi osa ihmiskuvaamme.

He, jotka valitsevat lapsettomuuden ympäristösyistä, pystyvät sellaiseen tapaan olla, mitä tulevaisuudessa tarvitaan yhä enemmän – siihen, että kaikessa ei olekaan kyse ”minusta”, ”ihmisestä” tai ”minun lapsestani”, vaan yleisemmin elämän sekä myös muiden lajien kunnioittamisesta. He ansaitsevat vihan sijaan tukea. He saattavat tehdä myös sinun lapsesi tulevaisuudesta paremman.