Pentujen viimeinen kutsu

Metsätien laidassa oltiin nähty supikoiran aivan pieniä pentuja. Kuljin seuraavana päivänä samaa tietä ja kuulin hentoja vihellyksiä, supikoiran vingahduksia. Katselin heinikkoa ja viimein näin nyrkinkokoisen pennun, joka kutsui emoaan. Ehkä askeleideni ääni oli saanut sen toivomaan, että emo oli viimein tulossa. Tien toiselta puolen kuului toinen, hento kutsu.

Poikaset olivat nyrkinkokoisia ja surkean näköisiä, uupuneita. Kuljin nopeasti lähimaaston läpi etsien niiden mahdollisia sisaruksia ja miettien kuumeisesti, mitä tehdä. Löysin vain kuolleita pentuja ja tajusin, että jos yksikään pelastuisi, oli toimittava heti. Juoksin takaisin kutsuja huutaneen pennun luo. Tulin paikalle liian myöhään. Se makasi nyt kyljellään, minua juuri tuijottaneet pienet silmät olivat lasiset. Sekin oli nääntynyt, lähtenyt tästä todellisuudesta. Ehkä kutsuhuudot olivat kuluttaneet sen pienen kehon viimeiset voimat.

Taustalla näkyi heiveröinen pesä, jonka pennut olivat itse kyhänneet heinikkoon ojan reunalle. Katsoin sisälle ja sielläkin nukkui kuoleman unta yksi kerälle kääriytynyt poikanen. Metrin päässä oli kaksi poikasta – yksi kuollut ja toinen niin läkähtynyt, että se hengitti enää pinnallisesti joitakin kertoja ennen kuin katosi jo lähteneiden sisarustensa mukaan. Metsässä oli hiljaista.

Syitä ja seurauksia

Suomeen kyhättiin keväällä kaiken järjen ja etiikan vastainen asetus, joka sallii supikoirien ja joidenkin muiden lajien tappamisen pesintäaikaan. Olin ollut yksi tuon lain vastustajista, sillä vaikka miten asiaa kääntäisi, ei yhdestä yksinkertaisesta totuudesta pääse mihinkään: eläimiä ei tapeta pesintäaikaan. Niitä ei tapeta silloin siksi, että jäljelle jäävät pentueet nääntyvät nälkään ja janoon päiväkausien ajan, kunnes viimein kuolevat. Pesintäaikaan tappaminen tarkoittaa sitä, että metsät ovat täynnä hitaasti ja kituliaasti kuolevia poikasia. Kun tätä ei huomioda, ollaan kadotettu jotakin äärimmäisen tärkeää omasta ihmisyydestä, moraalin perussäikeistä.

Olin hiljaa toivonut, että metsästäjät eivät olisi niin typeriä, että todella ryhtyisivät loukuttamiseen pentueaikana. Nyt omassa lähimetsässäni katsoin kuolleita poikasia ja tajusin: tätä on väistämättä kaikkialla. On erittäin mahdollista, että uuden asetuksen vuoksi jopa sadat tuhannet poikaset nääntyvät hitaasti, päivien ajan. Tajusin, että silläkin hetkellä on ympäri Suomea kitumiskuolemaa läpikäyviä koiraeläinten pentuja.

Kuvittelin edessäni olevien poikasten tarinan. Supikoirat ovat huolehtivaisia vanhempia ja molemmat hoitavat pentueita. Kun yksi käy etsimässä ruokaa, jää toinen pesälle. Oli varsin mahdollista, että ensimmäinen vanhemmista oli ravinnonhakumatkalla jäänyt loukkuun. Kun sitä ei kuulunut takaisin, oli toinen viimein jättänyt pesän ja lähtenyt etsimään ruokaa sekä kumppaniaan, kunnes se oli ehkä joutunut tuohon samaiseen tappovälineeseen. Pennut olivat jääneet yksin. Kutsuneet, vingahdelleet nälkäänsä, ihmetelleet, kaivanneet, ja viimein lähteneet pesästä ulos etsimään vanhempiaan. En löytänyt pesää lähimaastosta, joten ne olivat kulkeneet melko pitkään, yhtenä pienenä joukkona. Vikisseet kutsuhuutoja, etsineet emoa.

Laskin päivien määrää. Pennut olivat olleet yksin vähintään pari, ehkä jopa kolme tai neljä päivää, kunnes ne viimein olivat uupuneet ojan reunalle ja painautuneet heinikon pesään odottamaan sitä ihmettä, joka ei koskaan tulisi. Öiden kylmyys, sitten päivien kuumuus ilman turvaa, hoivaa tai sitä maitoa, jota ne tarvitsivat. Mietin myös vanhempien kohtaloa. Miltä tuntuu jäädä loukkuun, kun veri vetää takaisin pesälle? Miltä tuntuu olla jumissa metallihäkissä ehkä vuorokauden tai kaksi, kun kauempaa kuulee poikastensa kutsun voimatta mennä niiden luo?

”Kuka tekee tällaista?”, kaikui mielessäni ja kaikuu edelleen.

Koiraeläinten realiteetit

Supikoirat ovat hyvin sosiaalisia ja oppivaisia eläimiä; ne pysyvät pariuskollisina, hoivaavat pentujaan huolella ja kulkevat yhdessä pentujensa kanssa jopa vuoden. Eläinten mielten tutkimus on kertonut jo pitkään, että eläimet ovat tuntevia, tunteita muodostavia, mielellisiä olentoja, jotka kokevat kiintymystä, kaipausta ja hätää siinä, missä ihminenkin. Supikoirakin toivoo, kiintyy, hoivaa, kaipaa, kärsii.

Supikoirat ovat myös koirien sukulaisia, koiraeläimiä. Jos joku jättäisi koiranpentuja nääntymään nälkään, kirjoitettaisiin asiasta iltapäivälehtien kansissa. Paikalle hälytteisiin poliisi, tekijät tuomittaisiin julkisesti. Uusi asetus, joka mahdollistaa jopa satojen tuhansien toisen koiralajin pentujen hitaan nälkäkuoleman, on tästä näkökulmasta groteski, moraalinen kauhistus, irvokasta.

”Vieraslaji”, toteavat monet. Se, että ihminen on tuonut supikoiran tänne, ei kuitenkaan ole itse eläimen syy. Jotkut vihaavat näitä olentoja ja ympärille kehitetään fiktionaalista tarinaa siitä, että supikoirat olisivat tehokkaita saalistajia. Tuo tarina ei pidä paikkaansa. Joka ei halua tätä uskoa, voi vain vilkasta Wikipediaan: supikoira on hyvin kömpelö metsästäjä, joka ei saa juuri mitään kiinni. Se syö pääasiassa hiiriä, myyriä, matoja, etanoita, viljaa, marjoja, ja muita kasvikunnan antimia. Se on siten jopa hyödyllinen eläin niille, jotka eivät tahdo hiiriä, rottia tai etanoita tontilleen.

Moraalin alkeita

Oli supikoiran asemasta ja metsästyksestä muutoin mitä mieltä hyvänsä, yhden asian pitäisi olla selvä. Eläimiä ei rääkätä. Pesintäaikaan ei tapeta eläimiä, sillä se johtaa poikasten kituliaaseen, päiväkausia kestävään nääntymiseen. Pesintäaikaan tappaminen on lyhyesti ja yksinkertaisesti eläinrääkkäystä.

Aiemmassa metsästysasetuksessa todettiin, että pesintäajan rauhoitus ”estää eläinten, erityisesti emästään riippuvaisten poikasten tarpeettoman kärsimyksen pesintäaikana”. Ilmeisesti vieraslajiasioista päättävä elin oli sitä mieltä, että tällainen inhimillisyys ei enää ole välttämätöntä. Uusi asetus onkin moraalisesti ruma. Eläin unohtui. On vaikea kuvitella, miten asetuksen säätäneet ihmiset nukkuvat kesäyönsä tietäen, että tuolla kaikkialla on asetuksen mahdollistamaa hiljaista kitumista, tuhansien ja taas tuhansien poikueiden nälkäkuolemaa. On vaikea ymmärtää, miten supikoirien loukuttajat nukkuvat yönsä.

Uuden asetuksen perusteissa todetaan, että pyyntitilanteessa havaitut poikaset olisi syytä tappaa. Supien loukuttaminen tarkoittaa kuitenkin, ettei poikasia havaita – ja niin eläimet jäävät kitumaan. Toisaalta maa- ja metsätalousministeriön perusteissa myös huomioidaan, että tavoitteena on pyynnin keskittäminen kevääseen, ennen poikasaikaa. Miksi siis pyytää pesintäaikaan? Eivätkö loukuttajat ja muuten supikoiria metsästävät voisi lopettaa tappamisen edes pentueajaksi? Laittaa loukut ja aseet pois siksi aikaa, kun pesässä on pieniä, jotka tarvitsevat vanhempiaan?

Jos loukutat, lopeta edes täksi ajaksi. Jos tunnet jonkun, joka metsästää pesintäaikaan, pyydä häntä lopettamaan.

Viimeinen katse

Anteeksi pennut, että tulin paikalle liian myöhään. Te olitte syntyneet maailmaan, joka on yhtä lailla teidän kuin ihmisenkin. Ette te tienneet mitään ”vieraslajeista”. Ihminen oli joskus tuonut teidän esivanhempanne uudelle alueelle, ja niin teidän omat vanhempanne koettivat selvitä ja hoitaa teitä, kuten jokaisen lajin oikeutena on. Te ette ansainneet kitumiskuolemaa. Te ette ansainneet jäädä orvoiksi, jotka nälkä sisuksia satuttaen kaipaavat ja etsivät turhaan emoaan.

Te huusitte vielä kerran, kutsuitte emoanne vielä yhdesti. Yksi teistä katsoi minua silmiin kuin kysyen, enkä tule sitä koskaan unohtamaan. Siihen kutsuun te kuolitte, viimeiseen hoivan pyyntöön, kuin rukoukseen.

Anteeksi ihmisen typeryyden puolesta, pienet. Tulkoon vielä parempi maailma, joka on hyvä myös teille.

Maaliskuun lopulla kettu karkasi kokkolalaiselta turkistarhalta. Pienessä häkissä elämänsä viettänyt eläin oli äkisti maailmassa, jota eivät reunustaneetkaan metalliverkot. Kettu ei luultavasti tiennyt lainkaan, mitä tehdä. Se oli onnistunut pakenemaan, mutta vankeuteen aiemmin pakotettuna se ei osannut piiloutua kyllin nopeasti. Kettu päätyi jäälle, jolle se jäi nuolemaan tassujaan ja katsomaan sitä ihmetteleviä ihmisiä.

Paikalle saapui auttajia. Ketulle järjestettiin sijoituspaikka: se saisi kodin villieläinhoitolasta, jossa sille järjestettäisiin aitaus, maata jalkojen alle, tilaa viimein liikkua ja nuuhkia, mahdollisuus elää kettumaisemmin. Eläimen tulevaisuus näyttikin hyvältä. Se oli pelastunut pienestä häkistä ja varmalta kuolemalta, ja se saisi elää vielä vuosia tietäen viimein, miltä tuntuu voida kävellä ja kulkea, kaivaa maata, piehtaroida ja makoilla auringossa.

Auttajat koettivat pyydystää kettua ja olivat jo pääsemässä lähelle. Äkisti paikalle saapui tuntematon pariskunta. Mies asteli nopeasti ketun luo, otti sen kiinni ja katosi ketun kanssa autoon. Auttajat koettivat kysyä, keitä nämä merkilliset ihmiset olivat ja mitä he halusivat. Pariskunta oli kuuleman mukaan vastannut, etteivät halua karkureille julkisuutta, sillä se olisi tarhaukselle huonoksi. Tästä ketusta ei tehtäisi lehtijuttuja. Auton rekisteriotteesta selvisi, että kyseessä oli turkistarhaaja.

Auttajat olivat ymmällään. Karanneita eläimiä ei lain mukaan saa viedä takaisin tarhalle. Sitten vastenmielinen realiteetti alkoi puskea läpi. Pariskunta oli todennäköisesti hakenut ketun vain tappaakseen sen. He halusivat suojella turkistarhausta julkisuudelta ja kettu sai maksaa hinnan – kuten ketut tarhauksessa aina joutuvat. Turkistarhaajapariskunta oli siis tietäen estänyt tämän yhden ketun elämän jatkumisen villieläinhoitolassa. He olivat päättäneet miettiä omaa taloudellista etuaan sen sijaan, että edes hetken – tämän yhden pienen hetken – olisivat nähneet eläimen elämällä jotain arvoa.

Kettu ei siis koskaan tulisi elämään vapaampaa, hyvää elämää. Tarhaajat estivät tämän ja luultavasti tappoivat ketun pian paikalta poistuttuaan. Samalla tapaa he ovat tappaneet tuhansia, kenties kymmeniä tuhansia kettuja. Heidän elintasonsa on osittain ostettu kettujen pahoinvoinnilla ja hengellä. Heidän takiansa tuhoutuivat myös yllä olevan ketun elämän mahdollisuudet.

En ole koskaan kyennyt ymmärtämään turkistarhaajan psykologiaa. Hän näkee eläimiä – ja usein koiraeläimiä – tungettuina erittäin ahtaisiin häkkeihin, missä niillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta toteuttaa geeniensä taipumuksia ja voida hyvin. Eläimet voivat vain nököttää paikoillaan, kiertää kehää tai pureskella kehoaan. Nykyään ketut ovat niin groteskiin muotoon jalostettuja, että niiden on myös fyysisesti tukala olla. Käpälät taipuvat liian painavan kehon alla, liikkuminen voi olla vaikeaa, nahka valuu luonnottomana massana hauraan kehon yllä. Hoitamattomat tulehdukset ja haavat rehottavat. Ei ihme, että myös tämä karannut kettu oli pysähtynyt nuolemaan tassujaan.

Tarhaaja hyvin luultavasti, ainakin jollakin tasolla, tunnistaa kaiken tämän, mutta silti jatkaa tuhoisaa ammattiaan. Hän on valinnut elinkeinon, joka perustuu kärsimyksen jokapäiväiselle, arkiselle tuottamiselle. Tilanteen romahduttava moraalittomuus ei tavoita häntä. Hän voisi valita toisen. Hän ei silti tee niin. Vain tällainen ihminen voi kaahata karkulaisen luo ja estää sen elämän jatkumisen.

Yhtä lausetta on vaikea välttää: tarhaajat, hävetkää. Te teette eläimille konkreettista, akuuttia pahaa oman etunne nimissä. Kukaan ei tarvitse turkissomistetta takkiinsa, eikä nykypäivän Suomessa kukaan ole pakotettu hankkimaan leipäänsä eläinten kurjuuttamisella. Turkistarhaus on hävettävää. Häpeätahra. Häpeä.

Muistetaanpa tosiasiat. Lain mukaan täysikasvuista kettua voi pitää 0,8 neliömetrin häkissä. Täysikasvuinen sinikettu voi painaa 15-20 kiloa. Se on siis tavallisen koiran kokoinen – ja koiraeläinhän kettu onkin. Kuinka moni katsoisi oikeutettuna pitää jykevää spanielia alle neliömetrin kokoisessa häkissä koko sen elämän? Jos naapurisi pistäisi koiransa tuollaiseen häkkiin ja jättäisi sen sinne kuukaudesta toiseen kiertämään kehää, mitä tekisit? Jos hän sanoisi, että aikoo syksyllä syytää koiran peräaukkoon ja suuhun sähköä sekä tehdä tästä pipon koristeita, mitä ajatuksia tapaus nostattaisi? Heräisi oikeutettua tyrmistystä ja kiukkua, eläinsuojeluvalvoja ja poliisit tulisivat nopeasti paikalle, asialle tehtäisiin jotain.

Miksi ihmeessä ketun kohdalla olisi toisin? Miksi Suomessa elää tälläkin hetkellä miljoonia eläimiä tarhojen piinaavissa olosuhteissa? Luonnossa ketun reviiri on useiden neliökilometrien mittainen. Tarhalla kettu sullotaan pieneen metallihäkkiin, muiden häkkien toivottomiin riveihin, monotoniseen todellisuuteen, missä mikään ei vastaa ketun luontaisia tarpeita. En aio säästellä sanojani. Miten kukaan – kukaan – voi pyrkiä tukemaan näin absurdit mittakaavat saavaa eläinhelvettiä?

Ei tarvitse olla vegaani tai kasvissyöjä havaitakseen, että turkistarhaus on moraalinen katastrofi. Rivoa. Typerää. Ahneutta. Kyvyttömyyttä edes alkeellisella tasolla tunnistaa eläinten mieltä ja tarpeita. Eläimiä koskevan tiedon ja arvojen rappiota. Turkistarhauksen vääränä pitämiseen riittää minimaalinen huoli eläinten hyvinvoinnista. Siihen pystyy lähes jokainen, ja yhä useampi onkin turkistarhausta vastaan. Tässä ei ole mitään vaikeaa: mikään määrä taloudellista etua ei oikeuta systemaattista julmuutta eläimiä kohtaan.

Muut maat ovat tässä asiassa Suomea edellä. Viimeisimpänä Norja on tässä kuussa ottanut hallituksen käsittelyyn suunnitelman turkistarhauksen kieltämisestä. Kiellon toteutumista pidetään varmana. Jonakin päivänä myös Suomesta tulee turkistarhauksesta vapaa maa, mutta jotta tuohon tulevaisuuteen päästään, on oltava aktiivinen ja muistutettava eläinten perspektiivistä niille, jotka haluavat sen sivuuttaa.

Edessä on vaalit. On puolueita, jotka ovat olleet alati turkisteollisuuden puolella. Eläinpoliittisessa vaalikyselyssä Keskusta, Kristillisdemokraatit, RKP ja Perussuomalaiset ilmoittivat puolustavansa turkistarhausta myös tulevaisuudessa. Kokoomuksen riveissä taas on ehdolla tarhaaja, jonka omissa häkeissä kasvaa sairaalloiseksi jalostettuja jättikettuja. Tilanne on synkkä. Turkistarhausta tukevat puolueet pyrkivät oikeuttamaan miljoonien ja taas miljoonien eläinten pakottamisen kurjan ja lyhyen elämän piinaan.

En halua tässä blogissa sanoa, ketä olisi hyvä äänestää. Eläinten hyvinvoinnin kannalta katsottuna on kuitenkin kirkkaan selkeää, ketä ei ole hyvä äänestää. Eläinten arvon tunnistava ei äänestä puolueita, kuten Keskustaa tai Perussuomalaisia, jotka kannattavat turkisteollisuutta. Ääni heille on ääni tarhaukselle. Lukijat: miettikää, ketä tuette. Onko äänenne eläinten puolella vai eläimiä vastaan?

Ensi eduskuntakaudella tulee uuteen käsittelyyn myös uusi eläinsuojelulaki. Nyt on todellinen mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuka laista tulee päättämään. Jokainen eläinmyönteinen ääni on tarpeen. Äänestämällä oikein voi vaikuttaa siihen, että tulevaisuuden sadat miljoonat eläimet – kanat, siat, lehmät, lampaat, koirat, kissat, hevoset – voisivat edes hitusen paremmin.

Yksi kettu karkasi. Sukupolvesta toiseen sen vanhemmat olivat eläneet ja kuolleet piinassa. Sillä oli hetken mahdollisuus elää toisin ja pitkään. Se jäi nuolemaan tassujaan jäälle ja katsoi kaukana olevia ihmisiä hämillään. Maailma oli hetken uusi, vapaa. Ensimmäistä kertaa kettu oli saanut kävellä, ehkä juosta, nuuhkia, tutkia ympäröivää, tuoreena väreilevää todellisuutta. Uudet tuoksut, äänet, liikkeet, valo, ja kehossa heräävä valmius elää viimein kuin kettu.

Hyvä elämä oli muutaman minuutin päässä. Sitten paikalle saapui tarhaaja.

Olen viime aikoina lukenut hurjia tekstinpätkiä koskien lisääntymistä. Nämä tekstinpätkät eivät ole syntyneet lisääntymisen rajoittamisesta puhuneiden kynästä, vaan niiden tuttavieni näppäimiltä, joita lisääntymispohdinta on tuohduttanut. Tuon pohdinnan ydin on tämä: ihmispopulaatio on varsin suuri ja kasvaa hurjaa vauhtia. Elämme ilmastonmuutoksen ja kuudennen lajien massasukupuuton aikaa. Olisi hyvä, jos myös länsimaissa, joissa kulutustaso on korkea, pyrittäisiin hillitsemään lisääntymistahtia. Näin voitaisiin tuottaa hiukan vähemmän haittaa luonnolle ja muille lajeille.

Väite on vanha. Syväekologisen ympäristöfilosofian yksi keskeinen periaate on ihmispopulaation pienentäminen. Rajoittamalla lajinsa edustajien määrää, voi paitsi muu luonto, myös ihminen itse paremmin. Syväekologien tunnetuin edustaja lienee norjalais-filosofi Arne Naess, joka painotti hyvän elämän merkitystä. Tuo hyvä elämä on mahdollisempaa, jos huomioimme, ettei suuri lukumäärä aina korreloi elämänlaadun kanssa. Ihmiset saattaisivat kukoistaa aivan toisella tapaa, jos heitä olisi vähemmän, ja (mikä tärkeintä) samalla muille eliöille jäisi enemmän tilaa omanlaiseensa kukoistukseen.

Väite on siis lopulta lempeä. Lisääntyminen sinällään ei ole ”väärin”, mutta nopeasti kasvavaa lisääntymistä olisi hyvä rajoittaa sekä itsemme että muiden olentojen nimissä. (Toisinaan tätä ajatusta kritisoidaan ehdottamalla, että jos ihminen vain tuottaisi ravintonsa energiatehokkaammin ja eläisi muutoinkin ympäristöystävällisemmin, voisi meitä olla maapallolla jopa reippaasti enemmän. Kritiikki ei kuitenkaan kaikilta osin vakuuta, sillä reaalitasolla tällaisia ideaalisia muutoksia ei tunnu tapahtuvan. Samalla sitä yksinkertaista logiikkaa, että rajallinen pallo ei voi tukea rajatonta kasvua, on mahdotonta kiistää.)

Jo nyt olemme ahtaneet luonnonvaraisten eläinten elinmahdollisuudet minimiin, aiheuttaneet ilmaston nopeaa lämpenemistä ja tuhonneet huimia määriä lajeja. Asiaan täytyisi puuttua nopeasti ja monella rintamalla – myös henkilökohtaisissa valinnoissa. Tässä kuviossa myös ihmisten määrällä on merkitystä. On surkeaa, että jälkimmäinen teesi hyväksytään suhteessa niihin köyhiin maihin, joissa lisääntymisvauhti on kova ja että samalla sen soveltaminen myös länsimaihin herättää voimakkaita vastareaktioita.

Ihmisvihaiset kapitalistit?

Mikä väitteessä sitten kohottaa kiukkua? Monessa ulostulossa on korostettu ihmisvihaa: lisääntymisestä ympäristösyiden vuoksi kieltäytyvä kerta kaikkiaan vihaa ihmisiä ja ehkäpä erityisesti lapsia. Näissä ulostuloissa muutoin harkitsevat, älykkäät ja empaattiset ihmiset tuntuvat menettävän arvio- ja harkintakyvyn täysin. Rakennetut olkinuket ovat isoja.

Ihmismäärän rajoittaminen syntyvyyden kautta ei ole synonyymi ihmis- tai lapsivihalle. Määrä ja laatu ovat eri asioita. Voin rakastaa koiriani toivomatta, että maailmassa olisi mahdollisimman paljon koiria. Voin rakastaa kumppaniani toivomatta, että hänestä olisi 10 kopiota. Voin rakastaa sekä koiriani että kumppaniani samalla, kun pidän hyvänä sitä, että maailmassa olisi itse asiassa vähemmän koiria ja ihmisiä. Kriitiikki ei siten vakuuta.

Toinen kritiikin kohde on ollut se, että termi ”lasten hankkiminen” on jo lähtökohtaisesti väärä, koska se perustuu kuluttajuuteen ja kapitalistiseen ajattelutapaan. Kun siis mietin, hankinko lapsen, lähestyn asiaa aivan kuten auton tai television hankkimista, mikä redusoi lapset kulutushyödykkeiksi. Autoja hankitaan. Lapsia ei hankita, lapset vain tulevat.

Tämäkään ei kuitenkaan vakuuta. Sanan ”hankinta” voi helposti korvata, eivätkä kaikki lisääntymisen ongelmakohtia koluavat käytä sitä lainkaan. Kriitikki tuntuu myös jossain määrin termisaivartelulta. Jos puhuisimme ”lasten teosta”, saattaisi tämäkin johtaa kiukkuun, joka ilmoittaisi, että: ”Ei lapsia ’tehdä’ kuin tavaroita; se, joka puhuu lasten ’tekemisestä’ on sisäistänyt teollistuneen aikakauden tehdaskuvaston”, ja niin edelleen.

Toisaalta yhtä lailla myös lapsia tehneet voivat kieltäytyä uusien lasten ”hankkimisesta” ko. termiä käyttäen. Itse asiassa kaikki hedelmälliset, nelikymppiset ja heteroseksuaalisesti aktiiviset naiset omaisivat 15 lasta, jos eivät olisi päättäneet jossakin vaiheessa olla ”hankkimatta” lisää. Ovatko hekin surkeita kapitalisteja, jotka lähestyvät lapsia hankittavina tuotteina tai tavaroina? Onko väärin päättää olla tekemättä toista lasta? Jos ei, miksi se, että joku kieltäytyy ensimmäisenkin lapsen hankkimisesta ympäristösyin, johtaa kiukkuun?

Kolmas toistuva kriittikki on lukumäärien korostaminen. Ihmisistä ja elämästä ei saisi puhua määrällisesti, ainoastaan laadullisesti. Tämä olisikin suotavaa, jos meillä ei olisi edessämme varsin määrällisiä ja akuutteja ongelmia. Lajien massasukupuutto on paitsi laadullista, myös määrällistä. Ilmastonmuutos on määrällistä. Populaatioiden tapa vaikuttaa elämän mahdollisuuksiin on laadullisen lisäksi määrällistä. Tätä ei voi kiertää ja niin kauan, kun asiaa ei kohdata, ovat ongelmat tuossa, sysäämässä yhä uusia lajeja sukupuuttoon ja yhä uusia ihmisiä ja muita eläimiä tulevaisuuden ilmastokurjuuteen. Ympäristöongelmien kohdalla määrällisyyttä ei voi sivuuttaa. Siksi on vaikea niellä väitettä siitä, että määrällisyys olisi juuri ihmispopulaation kohdalla lähtökohtaisesti tuomittava termi.

 
Luonnollinen lisääntyminen?

Tuohtumuksen alla näyttää toisinaan pilkottavan ajatus siitä, että ihmiselämä on jollakin tapaa pyhää ja lisääntyminen siinä määrin ”luonnollista”, että se vain ”tapahtuu”. Lapset vain ”tulevat”. Monissa ulostuloissa esille tullut kritiikki onkin, ettei lisääntymistä ylipäätään tulisi pohtia rationaalisesti, sillä se on meihin sisäänkirjattu osa elämää. Ihminen lisääntyy, uusien ihmisalkujen maailmaantulo on valtaisan kaunista, tämä kaikki on osa elämän upeaa prosessia. Se, joka kajoaa siihen järjellisillä päätöksillä, on vieraantunut elämästä ja luonnollisuudesta.

Tässä ajatuksessa tavoitetaan jotakin oleellista. Elämä ei ole pelkkää rationaalista valintaa. Vanhemmuuteen saattaa liittyä voimakkaita kokemuksia, jopa pyhyyden tuntemuksia. Rakkaus lapsiin on vahvaa ja moraalisesti elintärkeää. Mutta voiko väittää, ettei rationaalisilla valinnoilla saisi olla mitään sijaa? Tai että valinta olla ympäristösyistä lapseton olisi vain järkeen, eikä vaikkapa myös empatiaan, huoleen tai luontokokemuksiin perustuvaa? Onko huoli muita lajeja kohtaan ”epäluonnollisia”? Tulisiko meidän vain liukua eteenpäin osana elämän prosesseja, koskaan miettimättä, mikä olisi kaikkien kannalta kestävin tapa toimia?

Jälleen eteen nousee myös tämä: valintoja tehdään koko ajan. Yleensä lapset eivät vain ”tule”. Myös yhden tai kaksi lasta tehneet tekevät valintoja koskien sitä, haluavatko tulevaisuudessa lisää lapsia. Olisi karmeaa ajatella, että näiden valintojen ei saisi olla millään tapaa järjellisiä, ja että ylipäätään ihminen ei saisi ”valita” asiaa. Tällainen luonnollisuusajattelu johtaisi jonkinlaiseen aabrahamiseen imperatiiviin ”lisääntykää ja täyttäkää maa”, ja samalla tuhoaisi moraaliseen toimijuuteen liittyviä oikeuksia, vastuita ja velvollisuuksia. Valinnat ovat tärkeitä, ja meidän tulee valita hyvin. Rationaalisesti, empaattisesti, rakkaudella, tietoon perustuen. Vaikuttaa pelottavalta ja merkilliseltä, että lisääntymistä ei saisi valita, ja että erityisesti ympäristösyyt valintakriteerinä olisivat merkki jonkinlaisesta epäluonnollisuudesta tai elämävastaisuudesta. Eivätkö ne juuri ole elämämyönteisyyttä?

Erityisen merkilliseksi tämä kritiikki muodostuu, kun katsotaan lajimme menneisyyttä. Yuval Harari on ihmislajin historiaa popularisoineessa teoksessaan Sapiens kuvannut tapaa, jolla jo metsästäjä-keräilijät hyvin luultavasti rajoittivat lisääntymistä eri keinoin. Syy oli funktionaalinen: metsästäjä-keräilijät olivat liikkuvaista väkeä, ja suuren ihmismäärän jatkuva mukana kuljettaminen ei ollut mielekästä. Heiltä puuttui myös syy tehdä suuria lapsimääriä – miksi tuoda lisää suita ruokittavaksi, jos elämä oli laadukasta pienessä ryhmässä? Lisääntymistahti ponnahti äkilliseen kasvuun vasta maatalouskulttuurin myötä, sillä pelloille tarvittiin uurastajia. Ehkä tuolloin syntyi myös ajatus siitä, että ”mitä enemmän, sen parempi” on ”luonnollista”.

Lapsimäärän rajoittaminen ei siis ole moderni keksintö, vaan osa niitä elämän prosesseja, jotka vaikuttivat jo varhaisimmissa esivanhemmissamme. Sen nimeäminen ”epäluonnolliseksi” ei toimi. Päinvastoin, lisääntymisen harkitseva säännöstely voi tukea yhteisöjen ja näiden elinympäristöjen hyvinvointia, ja siten olla evolutiivisesti varsin ”luonnollinen” ratkaisu – turvaahan se pitkällä aikatähtäimellä myös ihmisen omaa selviytymistä.

Tällä hetkellä elämän moninaisuuden mahdollisuudet ovat uhattuina. Eri eläinlajien tulevaisuus on synkkä. Jopa ihmisen tulevaisuutta värittää katastrofien mahdollisuus. On tehtävä hyviä valintoja. Valintoja.

 
Ihmisyys ja identiteetti

Ihminen on voimakkaan kulttuurinen olento. Se, mitä pidämme ”luonnollisena”, perustuu itse asiassa usein kulttuurisiin oletuksiin ja tarinoihin. Erityisen innokkaasti ihminen tuottaa käsityksiä ihmisyydestä, hyväksytystä identiteetistä. Muodostuu ”itsestäänselvyyksiä”, joiden pohja on lopulta fiktiossa. Juuri tällöin saatetaan kommentoida, että ”on luonnollista, että lapset vain tapahtuvat, koska ainahan niin on ollut”, vaikka todellisuudessa lajimme on koettanut rajoittaa asiaa jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten, ja vaikka myös monet eläimet vähentävät lisääntymistä huonoina aikoina.

Länsimaissa hyvin yleinen tarina vaikuttaa olevan, että ”luonnolliseen”, normatiivisesti hyväksyttyyn ihmiselämään ja -identiteettiin kuuluu kaksi lasta. Harva pysähtyy miettimään, miksi tämä olisi jokaisen kohdalla ”luonnollista”, tai miksi juuri kaksi lasta – miksi ei nolla tai kymmenen lasta? Miksi ylipäätään kysymys vanhemmuudesta määrittää niin monen ajatuksia oman identiteetin sosiaalisesta hyväksyttävyydestä? Miksi ei lisääntyä vähemmän silloin, kun ajat ovat surkeat? Miksi ei huomioida luonnon ja eläinkunnan hyvää omissa lisääntymisratkaisuissa? Miksi sivuuttaa samalla myös tulevaisuuden ihmisten hyvä?

Lisääntymispolitiikka, kulttuuriset oletukset ”luonnollisuudesta” ja ihmiskuva kietoutuvatkin usein tiukasti yhteen. Ehkä juuri tämä nostattaa kiukkua. Jotkut saattavat pitää ympäristösyihin perustuvaa lapsettomuutta hyökkäyksenä heidän omaa identiteettiään kohtaan. Tällöin tosiasiat unohtuvat yhä vahvempien luonnollisuus-kertomusten alle. Itse kaipaisin näiden kertomusten rehellistä avaamista ja muuttamista suuntaan, joka tunnistaa tosiasioita ja edessämme olevat konkreettiset, akuutit haasteet.

Henkilökohtainen epilogi

Oma lapsettomuuteni ei perustu ensisijaisesti ympäristösyihin. Vaikka haluaisin sanoa muuta, en siten ole niin pyyteetön kuin moni ympäristöperustein lapsista kieltäytynyt. Silti nuo syyt ovat aina olleet läsnä – eivät pääroolissa, mutta tärkeällä sijalla. Jotakin muuttui, kun tulin kaksi vuotta sitten vahingossa raskaaksi ja kävin läpi keskenmenon. Tuon raskauden aikana ehdin kokea hyvin vahvaa rakkautta lastani kohtaan ja piirtää eteemme tulevaisuutta. Hetken ymmärsin, mitä lisääntymiseen (raskauteen, lapseen, vanhemmuuteen) liittyvä ”pyhyyden” kokemus voi tarkoittaa. Tuskaisaa menetystä seurasi kaikennielevä halu uuteen lapseen, vaikka en raskautta heti yrittänytkään.

Olen itse siten jossakin välimaastossa. Vaikka pidän ympäristösyitä hyvin painokkaina, olen lyhyen ajan elämästäni halunnut lasta. Mietin tätä kysymystä usein. Kummankaan näiden lähtökohtien tärkeyttä ei voi kiistää. Olisi äärimmäisen julmaa ilmoittaa lasta syvästi haluavalle, että: ”Sinä et saa hankkia ainuttakaan”. Samoin on kuitenkin varsin julmaa ja kylmän kohtuutonta haukkua ja sättiä ympäristösyistä lapsettomuuden valitsevia.

Yksi ratkaisu löytyy tästä: ihmispopulaation pienentäminen on hyvä asia, mutta samoin on ihmislajin säilyminen. Onkin totta kai suotuisaa, että ne, jotka todella haluavat lapsen, voivat lisääntyä (tämä on niin itsestäänselvää, että sen kirjoittaminen tuntuu hiukan koomiselta). Kun ihmisen solut kuhisevat lapsenkaipuuta, on kaipuun seuraaminen toisinaan kuin hengittämistä – välttämätöntä. Lisääntyminen ei aina onnistu, mutta yrittämättä jättäminen olisi vieläkin kivuliaampaa. Kukaan ei ole poistamassa oikeutta lisääntymiseen.

Samalla on kuitenkin suotuisaa, että valinnanmahdollisuutta kasvatetaan vaihtoehtoja ja tietoa lisäämällä, jolloin yhä useampi kokee myös lapsettoman elämän mielekkääksi ja yhteistä hyvää tukevaksi. Jos asiasta keskusteltaisiin avoimesti ja ilman kiukkua, avautuisi eteen uudenlaisia tarinoita ihmisyydestä. Vapaaehtoisesta, ympäristösyihin nojaavasta lapsettomuudesta voisi tulla hyväksytympää ja yleisempää. Luonnon ja muiden eläinten tukemisesta tulisi vahvempi osa ihmiskuvaamme.

He, jotka valitsevat lapsettomuuden ympäristösyistä, pystyvät sellaiseen tapaan olla, mitä tulevaisuudessa tarvitaan yhä enemmän – siihen, että kaikessa ei olekaan kyse ”minusta”, ”ihmisestä” tai ”minun lapsestani”, vaan yleisemmin elämän sekä myös muiden lajien kunnioittamisesta. He ansaitsevat vihan sijaan tukea. He saattavat tehdä myös sinun lapsesi tulevaisuudesta paremman.