Kana vai ateria?

26.7.2018 ~ iidalainen ~ 1 kommentti

Kuulin taannoin miehen tilaavan puhelimen välityksellä ateriaa perheelleen. Kaksi lasta seisoi vieressä lippalakit päässä, nainen hymyili, aurinko paistoi, maassa kaikki hyvin. ”Ja sitten kolmekymmentä siipeä”, mies ilmoitti. Avasin autoni oven ja laskin. Viisitoista kanaa yhteen ateriaan. Viisitoista sellaista olentoa, jotka osaavat muodostaa käsitteitä, ajatella, tuntea, ja kokea sitä aivan samaa auringon valoa kehollaan kuin mikä nyt paistoi yllemme. Viisitoista. Kauanko ateria kestäisi? Kenties kahdenkymmenen minuutin ohimenevä ruokatuokio. Ja mitä kanoille oli sitä ennen tapahtunut, jotta niistä tulisi tuo nopeasti vietetty ja vielä nopeammin unohdettu ateria?

He olivat varmasti mukava perhe, monin tasoin hyviä, rakastavia ihmisiä. He olivat itse asiassa kaikesta päätellen sellainen perhe, joka olisi järkyttynyt sekä soittanut poliisin, jos olisin istunut parkkipaikalla mukanani 23 ontuvaa broileria sullottuna neliömetrin sisälle (tila, johon broilerit eläintuotannossa ahdetaan). Eritoten he olisivat puuttuneen toimiini, jos olisin repinyt linnut roikkumaan jaloistaan pää ylösalaisin niin, että niiden nivelet olisivat niksahtaneet sijoiltaan, pakottanut niiden päät sähköä sisältävään altaaseen ja leikannut niiden kurkut auki. Sellaiset näyt ja kivut eivät kuulu mukavien ihmisten arkeen. Silti juuri noita näkyjä ja kipuja tapahtuu, jotta aivan miellyttävä perheenisä voisi syödä kolmekymmentä siipeä.

Kun teot ovat rutinoituneita – kun ne liittyvät kokonaiseen elinkeinoon ja ruokavalioon – niistä tulee kyseenalaistamatonta normaliteettia. Niihin liittyvät kärsimyksen roiskeet sekä moraalisesti epämiellyttävät kysymykset piilotetaan mainosidylliin sekä unohdetaan barbique-kastikkeiden alle. Näin ihmiset toimivat: me olemme yksinkertaisia olentoja, jotka harvoin haluamme tunnistaa virheitä teoissamme. Me voimme kuitenkin valita myös toisin, sillä siipien alla on tarina.

Älykäs kana

Etologi Lesley Rogers on käyttänyt pitkän uransa kanojen mielenkykyjen tutkimiseen. Hänen mukaansa kaikista linnuista juuri kanojen kyvyt kiinnostavat ihmisiä vähiten, vaikka juuri ne ansaitsisivat eniten huomiota. Ansaitsevuus johtuu siitä, että niiden käytön mittaluokka on käsittämättömän suuri – suurempi kuin lähes minkään eläinryhmän. Globaalisti kymmenet miljardit kanat kasvavatkin halleissa ja kuolevat pika-aterioiksi ilman, että kukaan tunnistaa niiden kykyjä. Hyvin moni tietää, mitä kanansiipiateria mausteineen sisältää. Hyvin harva tietää, minkälainen olento itse kana on.

Eläimiin erikoistunut neurotutkija Lori Marino on tuonut esille saman huomion. Kanoja ei lähestytä mielellisinä olentoina tai edes elävinä, ”aitoina” lintuina, vaan teollisen tuotannon raaka-aineena, ruokana. Kana kuvataan linnun sijaan siipikoriksi tai rintapalaksi. Tutkimuksissa onkin havaittu, että ihmisillä on taipumus rajusti aliarvioida kanoja. Eläin, jota maailmassa syödään eniten, on myös eläin, jonka mieli halutaan unohtaa. Tämä ei liene sattumaa: onhan helpompaa olla havaitsematta ajattelua tai tunteita siinä olennossa, jonka toivoo lautaselleen.

Kanojen mielestä on kuitenkin kertynyt mittavasti vaikuttavaa todistusaineistoa. Kanat kykenevät varautumaan tuleviin tapahtumiin eli tiedostavat ajallisuutta, ja muistitesteissä ne pärjäävät yhtä hyvin kuin kädelliset kyeten yksilöimään parvensa jäsenet sekä muistamaan nämä tarkasti ulkonäöltä jopa valokuvista. Kanat hallitsevat myös itsekontrollin taidon, eli ne pystyvät hillitsemään käytöstään saavuttaakseen pitkän aikatähtäimen etuja (kuten suuremman ruokapalkkion). Kanat osoittavat jopa itsetietoisuutta – kyky, joka on varsin pitkälle kehittynyt.

Entä tiesitkö, että jo viiden päivän ikäiset tiput osaavat suorittaa yksinkertaisia laskutoimituksia? Vieläkin hätkähdyttävämpää on, että kanoilla on valmius loogiseen, abstraktiin päättelyyn: ne voivat esimerkiksi päätellä, että mikäli A on B:tä voimakkaampi ja B C:tä väkevämpi, päihittää A C:n tappelussa. Samoin kanat ovat taitureita oppimaan muilta, eli ne pystyvät päättelemään sekä sisäistämään asioita seuraamalla muiden käyttäytymistä; näin ne oppivat, miten päästä ruoan äärelle, miten tehdä pesiä ja kenen seurassa kannattaa majailla. Ne kykenevät myös tunnistamaan muiden kanojen mielensisältöjä, eli huomioimaan toisen näkökulman. Tätä kautta kanat hallitsevat jopa huiputtamisen taidon (esimerkiksi kukot saattavat huijata naaraita paikalle päästämällä tekaistun ”ruokakutsun”).

Lisäksi kanat ovat eteviä kommunikoinnissa: niillä on 24 selvää merkkiääntä ja ne myös käyttävät monimutkaisia visuaalisia signaaleja. Nämä äänet ja signaalit eivät ole pelkkiä tunteiden (kuten aggression) ilmaisuja, vaan sisältävät tilanteeseen sidottua tietoa eli viestittävät jotakin tiettyä informaatiosisältöä toisille kanoille. Täten kanoilla on esimerkiksi erilainen varoitusääni ylhäältä tulevalle vaaralle verrattuna alhaalta tulevaan, ja varoitusäänien pituus riippuu siitä, ovatko paikallaolijat ystäviä vai kilpailijoita. Kanojen kommunikaatiotaitoja pidetäänkin erinomaisina.

Kielellisen taituruuden lisäksi kanoilla on laaja tunneskaala, ja esimerkiksi pelko sekä mielihyvä kuuluvat niiden repertuaariin. Mikä hätkähdyttävää, niiden on todettu osoittavan merkkejä jopa empatiasta eli myötäelämisestä, mikä tulee esille tavassa, jolla ne vaikuttavat huolestuvan läheistensä hyvinvoinnista. Myös kiintymys on osa kanaelämää: kanaemot, jotka havaitsevat tipujensa olevan uhattuina, osoittavat selkeitä hädän ja ahdistuksen merkkejä.

Kuten Marino huomauttaa, monet pitävät eläimiä kasvottomina lajinsa edustajina. Juuri tällöin on helppoa sivuuttaa myös kanan mieli ja kokemukset, sekä kutistaa elävä lintu lihaksi. Jos kuitenkin olemme älyllisesti rehellisiä – jos uskallamme tunnistaa tosiasiat – on myös kanojen mieli viimein piirrettävä kartallemme. Mieli puolestaan tekee kanoista yksilöitä – Marinon sanoin jokainen kana onkin oma persoonansa. Siipipalan takana on ollut muistava, oppiva, kommunikoiva, tunteva ja itsetietoinen ”joku”.

Runnottu kana

Kesällä 2018 MOT paljasti suomalaisen, kanoihin erikoistuneen teurastamon törkeitä laiminlyöntejä. Pelokkaita broilereita, jotka koettivat elämänsä viime metreillä pelastaa henkensä, oli lyöty. Harjoittelijoita oli laitettu murskaamaan lintujen niskoja ilman, että näillä oli asiaan vaadittua kokemusta. Jopa viidesosa linnuista oli jäänyt tainnuttamatta ja osa oli päätynyt kuumaan kalttaussammioon elävänä. Raatojen joukosta oli löytynyt vielä elossa olevia lintuja. Eräässä tapauksessa teuraslinjalta karannut lintu oli löydetty vasta kahden vuorokauden kuluttua piilottelemassa nälkiintyneenä ja janoisena teurastamon sisällä.

Jo ennen teurastusta asiat ovat hälyttävän huonolla tolalla. Tuoreen väitöstutkimuksen mukaan suomalaisista broileriemoista 64% omaa teurasikään mennessä vakavia terveysvaurioita. Broilereiden yleisiä ongelmia ovat liian nopean kasvun mukanaan tuomat luusto- ja nivelongelmat, sekä sydän- ja hengitystiesairaudet. Nämä linnut on jalostettu kasvamaan niin tehokkaalla tahdilla ja niin epäsuhtaisiksi, että lopulta niiden on vaikea kävellä tai edes pysyä pystyssä. Hallien ammoniakkipitoisuudet tärvelevät keuhkoja, eikä sydän jaksa pumpata sairaaksi jalostettuun, ylisuureen kehoon verta. Broilerit tapetaankin, kun ne ovat vasta aivan nuoria – siivet lautasilla tulevat muutaman viikon ikäisistä poikasista.

Ylisuurissa, tuhansien lintujen halleissa vallitsee broilereiden lajihistoriaan nähden absurdit olosuhteet. Pienissä parvissa viihtyvä, vanhemmilta kanoilta oppiva nuori lintu pakotetaan kasvamaan luonnottoman valtavissa joukkioissa, jotka koostuvat vain samanikäisistä, yhtä hukassa olevista ja stressatuista linnuista. Kaikki se, mihin evoluutio on ne valmentanut – ympäristön moninaisuus, liikkumavapaus, puut, joiden oksille hypähtää, vapaus kuopsutella, rakentaa pesiä ja nauttia luonnon elementeistä sekä mahdollisuus muodostaa luontaisia parvia – ovat poissa ja tilalla on teollinen halli, monotonia, meteli, hätä ja kivulias keho. Tämä kaikki tapahtuu Suomessa vuosittain lähes 60 miljoonalle linnulle.

Onnellinen loppu?

Sen, että mielen omaaville eläimille tapahtuu rutiininomaisesti, hävettävän valtaisalla asteikolla, jotakin näin piinallista, tulisi pysäyttää aivan jokaisen. Mitä ihmettä ihminen on oikein mennyt tekemään? Ja ennen kaikkea: miten tilanteen voi muuttaa?

Ratkaisu muutokseen on yksinkertainen ja jokaisen saatavilla. Kenenkään ei täydy tilata siipiä. Kanaa ei tarvitse jalostaa teollisten yksiköiden painajaismaailmaan tai asettaa teurastamojen hihnoille roikkumaan. Me voimme syödä muutakin ravintoa kuin ajattelevia, tuntevia, toivovia eläimiä ja niin tekemällä tuotamme maailmaa, jossa ympäristön sekä aivan jokaisen mielen omaavan olennon on huomattavasti keveämpi ja parempi olla. Myös kohtaamani perheenisä on siten lopulta onnellisempi, kun hän astuu uuteen aikakauteen, jättää siivet pois aterioistaan ja tukee tätä kautta muiden eläinten sekä lopulta koko elävän planeetan hyvinvointia.

Syödäkö siis eläin, joka toivoi, suunnitteli, päätteli, oppi, muisti, tunsi ja kiintyi tovereihinsa, ja jonka tie lihaksi koostui kivuista, stressistä ja pelosta, vai kuluttaako aivan toisenlaista ravintoa? Helppo valinta.

Tuotantokuvat: Oikeutta eläimille

Lähteet:

Evans C., & Evans L. 1999. “Chicken food calls are functionally referential”. Animal Behaviour 58, 307–319.

Hazel SJ, O’Dwyer L, Ryan T. 2015. “’Chickens are a lot smarter than I originally thought’: changes in student attitudes to chickens following a chicken training class”. Animals 5, 821–837.

Eija Kaukonen. 2017. Housing conditions and broiler and broiler breeder welfare : the effect of litter condition on contact dermatitis in broilers and breeders, and the effect of elevated structures on broiler leg health. Helsingin yliopisto.

Lori Marino. 2017. “Thinking chickens: a review of cognition, emotion, and behavior in the domestic chicken”. Animal Cognition 20 (2), 127–147.

Kati Pehkonen. 2018. “Tajuissaan teuraalle”. Yle 11.7.

Lesley Rogers. 1998. Minds of Their Own: Thinking and Awareness in Animals. Westview Press.

Christine Nicol, 2015. The behavioural biology of chickens. CABI Publishing.

Eläinkuva ja simuloitu todellisuus

13.6.201813.6.2018 ~ iidalainen ~ Jätä kommentti

Ihmiset usein olettavat, että he pystyvät havaitsemaan todellisuuden sellaisena kuin se on. Se, miten minä näen metsän tai hirven kuvastaa sitä, minkälainen metsä tai hirvi on. Tämän ajatuksen mukaan meillä on suora pääsy maailmaan: aistimme ottavat vastaan ärsykkeitä, joista ymmärryksemme sitten koostuu. Asiat sujuvat mutkattomasti, välittömästi ja neutraalisti. Ajatus on lohdullinen sekä turvallinen, sillä sen katveessa me voimme luottaa tietoomme. Maailmasta tulee itsestäänselvä – ”totta kai” metsä on tietynlainen, ja ”totta kai” hirvi on juuri tuollainen olento.

Simuloitu maailma

Ongelmana vain on, ettei ylläoleva pidä paikkaansa. Tällä on radikaaleja seurauksia eläinkuvamme kannalta. Ennen niitä täytyy hiukan kahlata läpi tutkimusta.

Jo jotkut menneiden vuosisatojen filosofit huomauttivat, että kenties meillä ei olekaan suoraa pääsyä todellisuuteen ja että kenties havaintomme perustuvat mielemme käsitteisiin, eivät niinkään siihen, miten asiat varsinaisesti ovat. Siten Immanuel Kant tuli tunnetuksi väitteestään, että ”asiat itsessään” pakenevat ymmärrystämme. Me emme voi tietää, mitä maailma sinällään on, sillä mielemme heijastaa sen ylle omia käsitteitään. Myöhemmin päärooliin astui kieli, ja siten Ludwig Wittgensteinin teesinä oli, että kieli tuottaa maailmaa. Maailma ei näyttäydy meille neutraalisti, vaan me tiedämme sen kielessä, kielen tuottamana.

Enää kysymystä siitä, voimmeko oikeastaan tietää maailmasta sinällään mitään, eivät esitä pelkästään filosofit. Viime vuosina tällaista pohdintaa ovat vieneet omaan suuntaansa neuropsykologit ja kognitiotutkijat, jotka korostavat ns. konstruktionismia eli ajatusta sitä, että ihminen tuottaa maailmaa käsitteiden avulla. Suoraa, neutraalia pääsyä metsän tai hirven ymmärtämiseen ei ole, vaan käsitteemme tuovat ne mielemme sisälle: käsitteet siten rakentavat metsän ja hirven sellaisina kuin ne meille näyttäytyvät. Mikä merkillisintä, ihmisillä ei ole suoraa pääsyä edes oman kehonsa tapahtumiin, vaan nekin tulevat tietoisuuteemme vasta käsitteellistämisen kautta. Nälkä tapahtuu siten vasta silloin, kun aivot ovat tuottaneet sitä koskevan käsitteen.

Tällaisen väitteen seuraukset ovat huimia. Monet tutkijat, kuten Lawrence Barsalou, Lisa Barrett ja Christine Wilson-Mendenhall, korostavat, että me kaikki elämme omien mieltemme simulaatiossa. Meidän aivomme ja aistimme rekisteröivät valtavasta ärsyketulvasta vain sen, mikä osuu yhteen käsitteidemme kanssa. Nämä käsitteet ovat yleistyksiä, joiden alle luokittelemme asioita ja siten ikään kuin laatikoita, joita sovittelemme ärsyketulvan ylle etsien yhteensopivuuksia. Se, mikä ei noudata käsitteitämme, jää pelkäksi meluksi, absurdiksi suhinaksi ja kolinaksi, ja usein me emme tietoisesti huomaa sitä lainkaan. Me sinkoilemme siten elämässä eteenpäin nähden vain sen, mikä on meille ennestään jollakin tavalla tuttua, ja mikä sopii yhteen vaikkapa maailmankuvamme kanssa. Koska me luomme omat käsitteemme, ja koska tunnistamme kaiken noiden käsitteiden kautta, on myös kohtaamamme maailma siten oma luomuksemme.

Mielemme siis tuottaa simulaatioita, laatikoita, jotka saavat meidät hahmottamaan asiat tietyllä tavalla. Nuo käsitteet tai simulaatiot voivat olla uskomuksia, tunteita, asenteita – mitä vain mielen sisältöjä, jotka luokittelevat todellisuutta. Me pidämme näitä simulaatioita itsestäänselvinä reaktioina ja ”oikeina”, totuudenmukaisina katsauksina, mutta ne ovat yksi tulkinta lukemattomien muiden joukossa. Ja nuo tulkinnat puolestaan rakentuvat paitsi oman historiamme varaan, myös kulttuurin ja sosiaalisen ympäristön kautta.

Aivomme koettavat alati ennustaa sitä, mitä tulee tapahtumaan. Elolliset, mielelliset otukset ovat tällaisia: me pyrimme ennakoimaan tulevaa, jotta voisimme hyvin ja selviytyisimme hengissä. Ennustuksia tuotetaan aiemman kokemuksen kautta, ja ne tapahtuvat nopeammin kuin ensimmäinenkään tietoinen ajatus. Aivot ikään kuin käyvät arkistoja läpi, paperit lentelevät ympäri neuronikonttoreita, yhdessä sekunnissa plarataan tuhansia ja taas tuhansia ennustuksia, kunnes mieli valitsee juuri tietyn käsitepatteriston parhaimmaksi. Henkilöhistoria värittää ja määrittää ennustuksia: kylmyydessä kasvaneet tulkitsevat maailmaa todennäköisemmin kylmäksi, lempeydellä kasvatetut luovat lempeämpiä ennustuksia, ja niin edelleen. Ennustukset eivät olekaan rationaalisia, vaan rakentuvat totutun varaan.

Myös kulttuuri opettaa simulaatioita – me saamme suuren osan käsitteistämme ympäröivästä sosiaalisesta maailmasta. Halu olla sosiaalisesti hyväksytty ja osa ryhmää selittää, miksi ihmisillä on taipumuksena olla jopa toivottoman, turhauttavan epärationaalisia. Jos meidän on valittava, ollako pidetty vai uskaltaako ajatella toisin kuin muut mikäli järki niin vaatii, monet valitsevat ensimmäisen. Aihetta hartaasti kartoittanut psykologi Harriet Over onkin korostanut, että sosiaalinen hyväksyntä on yksi keskeisimpiä ihmismielen määrittäjiä. Samalla se myös siirtää meihin jaettuja tapoja simuloida maailmaa. Mikäli ympärilläni olevat ihmiset sanovat, että hirvi on saalista tai metsä lautaa, seuraa mieleni (liian) helposti perässä.

Simuloinnin kääntöpuoli on, että maailma itsessään todella katoaa näköpiiristä. Immanuel Kantin tavoin jäämme turhaan kädet ojennettuina odottamaan, että se sinällään näyttäytyisi meille. Kaikki on simulaatiota. Moraalimme, arvomme, ajatuksemme – kaikki. Asiat sinällään, todellisuuden alati jatkuva kausaalinen kulku, ei sisällä hyvää tai pahaa, kaunista tai rumaa – se ei ole sinällään mitään muuta kuin tulvaa, liikettä, vyöryä, meteliä. Se aukeaa meille vasta käsitteiden kautta, jotka merkityksellistävät tapahtumia: me olemme olentoja, jotka heijastavat luokkia, käsitteitä ja merkityksiä maailman ylle.

Kuviteltu eläin

Vastaava prosessi vaikuttaa myös eläinkuvaamme. Jo lapsuudessa meitä pommitetaan eläimiä koskevilla käsityksillä; meitä opetetaan simuloimaan eläintä. Tämä voi tapahtua sekä suoraan (”nauta on lihaa”) että epäsuorasti (lapsen lautaselle mäiskäistään maksalaatikkoa). Miten vain, eläintä kerrotaan meille elämämme alusta saakka, ja pikkuhiljaa tämän kerronnan kautta meille muodostuu käsitys siitä, mitä hirven lisäksi sika, hauki, karhu tai lokki ovat. Eri eläimistä kerrotaan eri tarinoita – tarina karhusta tai lokista on hyvin erilainen kuin tarina perheen koirasta – ja siten eläinkäsitteemme ovat tolkuttoman moninaisia ja usein ristiriitaisia. Käärme ei useinkaan herätä empatiaa, eikä naudan tappaminen yleensä kuumenna tunteita; kissojen tai koirien kohdalla tilanne on toinen. Meitä opetetaan jo varhain simuloimaan eläimiä, ja pian simulaatiomme ovat epämukavia kysymyksiä herättävä sekasortoinen vyyhti, jonka avaaminen on vaikeaa.

Kun innokas pihvimies ilmoittaa, että on päivänselvää, että eläin on lihaa, hän suoltaa ilmoille käsitelaatikoita, joita hän on sattunut oppimaan ja haalimaan varastoonsa. Ajatus, että ”eläin on lihaa” on sekin vain simulaatio. Itsestäänselvyyksiä ei ole. Me voisimme hahmottaa eläintä myös aivan toisin, vaikkapa hämmästymällä sen erilaisen mielen edessä ja haluamalla tarjota myös sille tilaa elää. Me voisimme siten valita tyystin toisenlaisia simulaatioita koskien muita eläimiä ja muuta luontoa kuin ne, joiden keskiössä on hyötykäyttö.

Sosiaalinen yhteenkuuluvuus kuitenkin työntää ja puristaa eläinkäsityksiä yhdenmukaiseksi. Jos yhteiskunnassamme eläin kohdataan lähinnä syötävänä ruumiinpalana, tarttuu taustalla oleva eläinsimulaatio mieliimme ja leviää sukupolvesta toisen järkähtämättömänä totuutena. Me haluamme ajatella, kuten muut. Me etsimme sosiaalisia joukkoja, jotka hyväksyvät meidät. Jos hyväksyntää saa syömällä lihaa, eläin simuloidaan lihaksi.

Tilanne vaikuttaisi toivottamalta, jollei sama mekanismi voisi myös tukea eläinten huomioimista: jos yhä useampi huomauttaa, että eläimen voisi jättää henkiinkin, että eläimen voisi nähdä toisin, leviää myös tämä tapa kertoa ja käsitteellistää eläimellisiä kanssakulkijoitamme. Kun riittävän moni toteaa, että myös eläimillä on mieli, että myös niiden elämän voi havaita arvokkaana, aukeaa reittejä uuden eläinkuvan aikakauteen.

Päämäärä ja järki: Kohti eläinten selviytymistä

Mutta jos me emme voi tietää eläintä itsessään, miksi muuttaa käsitteitä? Jos eläin siis aina näyttäytyy meille simulaationa, eikä eläintodellisuuteen sinällään ole pääsyä, eikö mikä vain käy? Ennen kuin heittää hanskat tiskiin ja antautuu nihilistisesti simulaatioiden vietäväksi, kannattaa hetkeksi palata simulaatioteorian periaatteisiin.

Ensinnäkin, myös käsityksemme itsestämme on lopulta vain, no, käsitys. Olento, jonka miellän ”minuksi”, on sekin tavoittamaton. Mieleni luo simulaatioita elimistöni tilasta, kokemuksistani, kaikesta, eikä suoraa yhteyttä johonkin simulaatioiden ulkopuoliseen ”minään” ole – itse asiassa tuota ”minää” ei sinällään ole olemassakaan. On vain biologiaa ja tietoisuutta, joista mielemme rakentaa käsityksen ”minusta”. Toisekseen, tämä ei tarkoita, että mikä vain käy. On parempia ja huonompia tapoja käsitteellistää sekä simuloida.

Nämä kriteerit löytyvät niistä päämääristä, jotka ohjaavat käsitteitämme. Edellä mainittujen mielentutkijoiden mukaan käsitteitä ohjaa aina tavoite. Jos tavoitteeni on kokea rakkautta, muodostan aivan erilaisia käsityksiä muista olennoista kuin jos tavoitteeni on saada rahaa tai kokea valtaa. Simulaatiot muodostuvat päämäärien ympärille. Juuri noissa päämäärissä on ratkaisu siihen, miten simulaatioita voi arvioida: kannattaa kiinnittää huomiota siihen, minkälainen päämäärä on mielekäs ja mahdollistava. Onko päämäärämme siten vaikkapa ymmärtää eläinten näkökulmaa paremmin? Onko käsitteiden tavoitteena myötäelävä suhde eläimiin? Vai onko niiden päämääränä vain syödä eläin, mahdollisimman halvalla ja tehokkaasti? Se, mikä näistä päämääristä on rakentavin vaihtoehto, ei ole vaikea kysymys.

Eläinkuvaa voikin lähestyä miettimällä, mikä tavoitteemme on. Tässä kannattaa aloittaa aivan alusta, eli palata siihen päämäärään, joka on jollakin tavalla läsnä jokaisessa käsitteessämme. Aivan käsitteidemme ytimessä on tavoite selvitä hengissä. Mielemme luo siis sellaisia ennustuksia ja simulaatioita, jotka ovat henkilöhistoriamme ja kulttuurimme perusteella paras keino säilyä elossa. Tämä on evoluution ohjenuora – selviytyminen. Usein me keskitymme vain omaan selviytymiseemme, mutta entä jos päämääränä olisi myös muiden kukoistaminen ja pärjääminen? Entä, jos loisimme sellaisia käsitteitä, kertomuksia ja simulaatioita, jotka edesauttavat myös toisten (ihmisten ja muiden eläinten) olemassaoloa?

Eläinkäsitykset voisikin rakentaa tyystin toisin aloittaen siitä, että myös eläinten selviytyminen on kelpo tavoite. Tämä voisi mullistaa eläinkuvaamme radikaalisti, sillä sen keskiössä olisi eläinten kukoistus. Me siten tuottaisimme niitä simulointeja, jotka parhaiten palvelevat myös eläinten etua. Hyvä tapa määritellä lehmä tai susi olisi siis sellainen, joka edesauttaa niidenkin hyvinvointia ja hengissä säilymistä. Näin syntyvä uusi eläinkuva palvelisi paitsi eläinten, myös elävän planeettamme etua, sillä massasukupuuton keskellä tarvitaan juurikin sellaisia käsitteitä, jotka tukevat muita lajeja. Se palvelisi myös ihmistä itseään. Todellisuus on hyvin yksinäinen paikka, mikäli huomio on vain omassa edussa, ja siitä tulee huomattavasti rikkaampi, kun tuo huomio kiinnittyy myös muihin.

Tällaista muutosta tukee se, että jotkin simulaatiot toimivat paremmin kuin toiset. Totuutta ”sinällään” ei löydä kukaan, mutta yksi tulkinta selittää asioita tehokkaammin toiseen verrattuna. Vaikkapa eläinten mielen tunnistava kertomus toimii käytännössä huomattavasti paremmin kuin mielen kiistävä – me pystymme ennustamaan eläinten liikkeitä ja tarpeita eksponentaalisesti tehokkaammin, jos havaitsemme, että niitäkin ohjaa mieli eikä pelkkä biologinen raakamateriaali. Jos kuuntelisimme tässä kohden myös järkemme johdatusta, emmekä vain sosiaalista painetta, paljastaisi tämä varsin erilaisen katsauksen eläimiin kuin mihin ihmiskeskeinen, pihviperustainen kulttuuri on tottunut.

Molemmat reitit – se, että rakennamme eläinkuvaamme päämääränä myös muiden lajien hyvinvointi, sekä se, että korostamme niitä käsitteitä, jotka rationaalisesti toimivat parhaiten – vaativat rohkeutta. Laatikoista tulee kirjaimellisesti hypätä pois: jos vanhat laatikot, joilla eläimiä olemme selittäneet, ovat käyneet ahtaiksi, on aika loikata niiden reunojen yli vapaampaan tilaan. Tällaiset loikat tarkoittavat, että emme aina seuraa sosiaalista hyväksyntää ja ota asioita annettuina, vaan uskallamme myös ajatella toisin sekä uusin.

Olisiko siten mahdollista käsitteellistää myös eläimiä tavalla, jonka päämääränä on niiden selviytymisen ja hyvinvoinnin edistäminen?

Eeva Kilven eläin (sekä hieman Toisesta luonnosta)

3.5.20183.5.2018 ~ iidalainen ~ Jätä kommentti

Olin pari vuotta sitten ostanut Eeva Kilven teoksen Kuolema ja nuori rakastaja (1986) ja sitten katsellut sitä hyllyssäni vetämättä sitä esille. Nyt, haastavan elämänvaiheen aikana ollessani hiukan haljennut, se ajautui käsiini kuin olisi tietäen kuljettanut sivunsa luokseni. Joskus todellisuus tuntuu ohjaavan eteemme juuri sen, mitä sillä hetkellä tarvitsemme – koputtaa hartialle ja näyttää.

Teoksessa on kolme novellia. Jokaisen päähenkilönä on eläinten sekä luonnon mukana kulkeva ja niiden kautta näkevä nainen, joka tekee irtiottoja ihmismaailmasta sitä kuitenkaan kokonaan hylkäämättä. Ihmisillä on kaksinainen asema. He elävät novelleissa parhaimmillaan läheisinä – lapsina, vanhempina ja rakastettuina – joiden lempeys on hiljaista ja hellittämätöntä. Samalla ihmisen luomat maailmankuvat ja instituutiot, tavat hyödyntää ja ottaa itselle, näyttäytyvät tuhona, josta tulee irtaantua. Ihminen yhtenä, tiettynä olentona ei ole kaukana, mutta ihminen kollektiivina ja yhteiskuntana on, ja päähenkilöt ottavat askeleita näiden kahden vaihtoehdon välillä toivoen sellaista ihmismaailmaa, joka mahdollistaisi ja suojelisi alistamisen sekä rikkomisen sijaan.

Kysymyksiä

Novellien naiset ovat löytäneet reittinsä muiden lajien katveeseen. He esittävät kysymyksiä, jotka näyttäytyvät absurdeina sen ihmiskeskeisen kulttuurin sisällä, joka alati haluaa hyödyntää ympäristöään sekä muita lajeja enemmän ja tehokkaammin.

Ensimmäinen heistä havahtuu pohtimaan sitä hyönteisten määrää, jonka yksi automatka liiskaa ja tapaa, jolla liikenne on pilkkonut eläinten elinalueet vaaran piireiksi. Hyönteisten siivet repeytyvät autojen pakokaasuisiin ilmapyörteisiin ja hirvien sukupolvesta toiseen käyttämät polut katkeavat uusien teiden alle. Eläimillä tulisi olla turva-alueensa ja turva-aikansa, niiden kulku olisi huomioitava. ”Millä oikeudella me…? Vastaus: ei millään oikeudella”, Kilpi kirjoittaa.

Tunnistin näistä ajatuksista sen syyllisyyden, jota koen autoiluista. Pysähdyn usein varmistamaan, ettei joku (toisen yliajama lintu, sammakko, jänis tai kettu) ole jäänyt kitumaan ja kavahdan kuolemaa, jonka merkit ovat kaikkialla. Mielikuvissani on yhä supikoira, jonka nahka oli irronnut auton töytäisyn seurauksena, ja joka verisenä täristen nosti päätään minun tultua paikalle. Samoin niissä on kyykäärme, joka viime kesänä heittelehti keskellä tietä, ja jota epätoivoisesti koetin lopettaa, kuten myös peura, jonka viimeiset hetket, katkenneet raajat ja kauhusta vilkkuvat silmät näin. Jokaisen jälkeen sammutin moottorin ja halusin huutaa. Vihaan autoani, silti ajan. Minäkin olen syyllinen.

Tällainen syyllisyys näyttäytyy yleisten normien puitteissa mielipuolisuutena: autoilu on tosiasia, väistämättömyys, itsestäänselvyys, eikä autoilussa lasketa eläinruumiita. Autolla ajetaan. Ajamista ei mietitä eläinten kannalta. Se, että matka kauppaan tappaa 50 perhosta, viisi sammakkoa ja 30 kuoriaista on merkityksetöntä, ja asian esille nostaminen merkillisyyttä – ”tällaisia ei pohdita”, kertoo itsestäänselvyyksiä tuottava kulttuurimme, joka ei osaa kysyä, miksi tuhoisuus olisi itsestäänselvää. Kilven tapa kirjoittaa asiasta oli helpotus: nämä ovat kysymyksiä ja vastauksia, joita tulee esittää, tunnistamisia, joista ei tulisi kääntää huomiota pois.

Kiusalliset, absurdeilta vaikuttavat kysymykset johdattavat maailmankuvan avaamiseen. Kilpi esittää tekstissään, että ihminen on verrattain uusi tulokas lajien keskuudessa. Tämän tulisi siksi käyttäytyä kuin myöhään kutsuille tullut vieras: kohteliaasti ja muita kunnioittaen. Sen sijaan ihminen on tullut kutsuille ”kuin raivopää, kuin humalassa riehuja, mieleltään sairas, saattanut kaikki kauhun valtaan, häirinnyt ja pilannut”. Nämä ovat kovia sanoja, ja silti ne tavoittavat jotain hyvin oleellista. Kulutusyhteiskunnan kasvatti todella on usein kuin humalassa: hän rellestää ja häiritsee, kahmii lautaselleen liikaa ja oksentaa siivoamatta jälkiään, ja kaiken tämän hän tekee kuin huomaamattaan, muistamatta mitään, havahtumatta pohtimaan, mitä ja miksi.

Samalla vastuu unohtuu. Se, että me emme ole päätähtiä näyttämöllä, joilla on oikeus repiä ja haalia itselleen mahdollisimman paljon, vaan olentoja, joiden vastuulla on edistää sitä, että myös muut olennot ja luonto ympärillämme voisivat elää sekä kasvaa. Tätä vastuuta Kilven novellit kutsuvat esille niiden päähenkilöiden kulkiessa eteenpäin melankolisen, hiukan epätoivoisen ihmetyksen vallassa. Miksi kukaan ei huomaa? Herää? Välitä? Juuri tämä ajaa heitä kauemmas ihmismaailmasta kohti syrjäisiä hiekkateitä tai vanhaa, metsän keskellä olevaa torppaa, jossa vain eläinten poluilla, hyönteisillä, kasvien huminalla, auringonvalolla, sumulla ja vuodenajoilla on merkitystä. He eivät halua olla meuhaavia, itsesuuntautuneita ottajia – he kaipaavat sellaiseen rauhaan, jonka voi jakaa muiden lajien ja olemassaolon kanssa.

Tunnistin tämän kaipuun. Uskon, että useat meistä voivat pahoin siinä kirkkaiden valojen ja kiiltävien mainosten markkinamelussa, missä tulisi tuijottaa ruutuja, etsiä viihdettä, ostaa ja kuluttaa, ja muuttua yhä etäisemmäksi suhteessa itseensä, muihin olioihin ja luonnon liikahduksiin. Ihmismaailma perustuu liian usein optimointiin ja on sitä kautta kadottanut yhteyden johonkin alkuperäisempään – siihen, että vain olemme, hengitämme ja havaitsemme haluamatta itsellemme mitään. Kilven naiset ovat lakanneet haluamasta ja siten tunnistavat arvoa siinä, millä ei ole hintaa. He etsivät eläimiä ja metsää ympäriltään sekä itsestään, ja maailma on auennut heille tuoreella tavalla.

Maailman aukeaminen perustuu osaltaan ihmiskeskeisyyden murenemiseen. Ihmiskeskeisyys on Kilven teoksessa rinnastettu harhaan siitä, että maapallo on universumin keskus. Me luulemme olevamme kaiken keskiö, ainut olento, jolla on merkitystä tai arvoa, ja tässä oletuksessa olemme aivan yhtä harhaisia kuin ne, jotka pitivät maata kappaleena, jota aurinko kiertää. Ihminen liimaa korostetuin värein todellisuuden päälle väitteitä omasta erityisarvostaan ja juhlistaen heijastaa itseään niihin kohtiin, joissa tulisi tunnistaa suon, mäyrän, kanan tai joen arvo.

Kilpi nimeää ihmiskeskeisyyden ”itserakkauden harhaksi”, joka aiheuttaa sekä meidän itsemme että muiden eläinten jatkuvaa tuhoa ja kipua. Ainut toivo on tämä: kuten kopernikaaninen vallankumous osoitti, ettei maa ole universumin ydin, tullaan ihmiskeskeisyys osoittamaan vääräksi. Kilpi ennakoikin uutta vallankumousta, jolloin ihminen huomaa, ettei itsen tai lajitovereiden rakastaminen riitä, vaan että rakkaus tulee kohdistaa järviin, muurahaisiin, korpiin, perhosiin, kettuihin – kaikkiin eläimiin, kaikkeen elämään, kaikkeen luontoon.

Murros

Vallankumous alkaa eläimen arvon tunnistamisesta. ”Me emme ymmärrä eläimiä oikein, me aliarvioimme niiden kykyjä, mittaamme niitä ihmisen epäluulojen mukaan eläytymättä niiden lahjakkuuteen lähemmin, paneutumatta niiden asemaan”, eräs henkilöhahmoista valittaa ja lisää, että eläinten aseman huomiointi olisi ”ensimmäinen todellinen vallankumous”. Kiinnostavalla tavalla Kilpi tuokin esille väitteen, jonka myöhemmin esitti filosofi Jacques Derrida: eläin-ihminen –suhteen uudelleenhahmottaminen on vallankumous, joka muuttaa maailmankuvamme perustoja, ja joka mukailee kopernikaanista mullistusta.

Kokoelmassa henkilöhahmot uneksivat muuttuvansa eläimiksi ja synnyttävänsä joutsenia tai sammakoita. Näissä unissa näkyy ymmärrys ihmisen eläimyydestä – siitä, että me emme ole lajina muista erillinen saareke, joka voi nimetä itsensä korkeimman kontrollin pitäjäksi, vaan yksi eläin muiden rinnalla, jonka historiassa, kehossa ja nykyisyydessä ne toiset eläimet ovat läsnä. Meitä ei olisi ilman eläimiä, ne ovat muodostaneet meidät, ja me itsekin olemme niitä. Samalla henkilöhahmot vaativat muutosta, toivovat radikaalia siirtymää yhteiskuntaan, joka ottaa siat, lehmät ja sudet vakavasti.

Novelleissa eläinten riepoteltu asema – niiden mielen ja hyvinvoinnin raju sivuuttaminen, niiden pakottaminen mielivaltaisiin tuotanto-olosuhteisiin ja niiden luontaisten elinalueiden paloittelu teiksi ja mökkitonteiksi – onkin etusijalla. Eläin voi huonosti sekä ihmisen tuotantotiloilla ja laboratorioissa että siinä luonnossa, mitä ihminen kaavoittaa, kaivaa ja kaataa. Ihminen ei havaitse eläimiä, kuule niiden tapaa puhua tai tunnista niiden mielten kykyjä, ja samalla hän syrjäyttää niiden arvon sekä aiheuttaa rajat ylittävää piinaa. ”Kuka saattoi enää panna suuhunsa lihaa, jossa asusti sellainen määrä kaipausta ja tuskaa?”, Kilpi kysyy.

Teoksen henkilöhahmoissa onkin eläimyyden lisäksi tieto hävityksestä ja kuolemasta. ”Minä en selviä tästä, minä en selviä tästä koskaan, oli Saara ajatellut nähdessään kuolevan eläimen katseen”, kuvaa Kilpi. Kyseessä on tiellä viruva emo, jonka poikanen on vielä hengissä. Henkilöhahmo tunnistaa muuttuneensa, olevansa kuolevan eläimen merkitsemä, pysyvästi haavautunut. Tuhon resonoiva havaitseminen, toisen tuskan läsnäoleva todistaminen, jää ihmiseen ja muuttaa tätä, mullistaa tapaa aistia ja orientoitua.

Tältä osin Kilpi tuo mieleen nobel-kirjailija J. M. Coetzeen, joka on käynyt tuotannossaan samoja teemoja läpi, ja jonka takkuinen, haavautunut ja hämmentynyt henkilöhahmo Elizabeth Costello (samannimisestä teoksesta, 2003) on altistunut eläinten kivulle siinä määrin, ettei osaa enää asettua ihmismaailmaan tai edes käyttää sen kieltä. Costello koettaa puhua akateemiselle yleisölle eläinten arvosta, mutta argumentit katkeilevat. Hän on altistumisen myötä muuttunut, hänelle eläinten hätä ja arvo ovat ilmeisiä – niitä ei voi kyseenalaistaa, eikä niistä tulisi siten edes tuottaa argumentteja tai käydä väittelyä. Lopulta Costello voi skeptisen yleisön edessä vain muuttua eläimeksi ja kokea epätoivoa tavasta, jolla ihmiset vaikuttavat elävän mielivaltaisessa, tietoisen elämän arvon kiistävässä todellisuudessa.

Eläinten arvon tuntemiseen liittyy sekä Kilven että Coetzeen tuotannossa vieraantuneisuutta niistä normeista, joita kulttuuri ja yhteiskunta työstävät sekä pakottavat eläinasenteisiin. Heidän teksteissään eläimiin havahdutaan, niiden kivulle altistutaan, ja tämän jälkeen mikään ei ole ennallaan – ympäröivän sosiaalisen maailman tuotteellistava eläinkuva näyttäytyy ajattelemattomuudessaan ahdistavana ja jopa kauhua aiheuttavana. ”Miten tämä on mahdollista?”, on ilmeisin kysymys, ja sen esittäjä alkaa puhua paitsi eläinten puolesta, myös jossain määrin eläinten kielellä, sillä tavanomainen ihmiskieli ei yllä hahmottamaan hirvien, haukien tai supikoirien mielen sekä maailman sävyjä. Päähenkilöt kantavat eläinten kipua itsessään, he ovat ruhjottuja ja itsekin eläimiä, ja he vaativat muutosta siihen ihmistodellisuuteen, jonka normeista ovat irrottautuneet.

Tällainen ihmettelevä, eläimille altistunut vieraantuneisuus on osaltaan johtanut eläinkysymyksen uudenlaiseen esillenousuun. Novellikokoelman naiset toivovat yhteiskuntaa, jossa eläimistä ja luonnosta viimein puhuttaisiin vakavasti. Tuo yhteiskunta on alkanut muodostua. Eläinten asemaa pohditaan viimein taiteissa, tieteissä, kauppahalleissa ja hieman politiikassakin. Kilven tuotanto on omalta osaltaan ollut työstämässä väylää tähän muutokseen. Vallankumous on tapahtumassa.

Samana päivänä, kun sain Kilven teoksen luettua, kävin katsomassa näytelmän Den andra naturen (Toinen luonto, Viirus-teatteri). Näytelmä koostuu tuotteellistavan, mekanisoivan eläinkuvan monikerroksisesta kyseenalaistamisesta ja purkaa lajien välisiä rajoja kutsumalla katsojaa samastumaan myös muihin kuin ihmiseläimiin. Teuraslinja ja eläimen katse johdattavat näkemään ihmisen eläimen kautta ja lopulta löytämään arvon eläimestä sekä eläimen ihmisestä. Yhteiskuntamme hämmentävä tapa sivuuttaa eläinten mieli ja elämä viiltävät näytelmän kuluessa haavoja – katsoja altistuu, eläimen jälki siirtyy häneen, eikä hän voi kuin havahtua. Pipsa Lonkalan käsikirjoittama ja Anni Kleinin ohjaama näytelmä on kuin nykyajan vastine Kilven kokoelmalle, ja samalla siihen liittyy jotakin hyvin lohdullista: viimein eläimistä todella puhutaan, viimein ne ovat esillä, viimein on näytelmiä, jotka älykkäästi ja taidolla kyseenalaistavat niiden runnottua asemaa.

Vieraantuneisuus on itsellenikin tuttu ilmiö. Maaseudulla kasvamiseen liittyi lapsuuden ihmetys siitä, että samat eläimet, joita hoidettiin, tapettiin. Että sika oli elävä ja ruokittu, sitten tapettu ja ruokaa. Altistuin, eläin heräsi. Toisinaan koen epätoivoa siitä, miten moni on sulkenut aistinsa ja moraalisen huomionsa eläimiltä, ja miten ”hyvät ihmiset” voivat asettaa lautasilleen sellaisten lihaa, jotka ajattelevat, tuntevat ja haluavat. Sitten muistan: eläinten puolesta toimivia on yhä enemmän. Muutos tapahtuu. ”Kohta tämä ei enää ole mahdollista”, kuiskaa tulevaisuus, ja Kilven teos muistuttaa siitä, miksi tulee uurastaa.

Kiitollisena

Kilpi puhuu ”kokonaistajunnasta”, joka on kasveissa, eläimissä, kaikkialla, ja jonka ihminen on itsekeskeisyyden myötä vaimentanut tullen kuuroksi sen äänille. Kilpi ehdottaa henkilöhahmon suulla, että luonto on kaikki, ja että se on koettanut kertoa meille itsestään eri väylin jo pitkään. ”Ihmisajatus on täynnä luonnon viestintää, luonnon yritystä tulla tajutuksi, oikeinymmärretyksi. Kokonaisuus viestii itseään osaselleen”. Vertauspintana välkähtelee Baruch Spinozan filosofia, jossa kokonaisuus elää osissaan, ja joka kehottaa huomioimaan tuon kokonaisuuden perspektiivin tarjoten siten aineksia myös uudenlaiselle ympäristösuhteelle. Jos vain havaitsisimme asioita kauempaa ja laajemmin, keskittymättä siihen yhteen pisteeseen, jonka minäkeskeisyys tuottaa – kenties sitten myös ympäristöarvot avautuisivat eteemme toisin.

Kuolema ja nuori rakastaja kuvaa kuinka luonto elää ihmisessä ja ihminen luonnossa. Me olemme alati luonnon ilmiöiden vaikutuksen alaisena, aina auringonvalosta siihen, että autiomaiden tai napajäätiköiden tuulet voivat aiheuttaa sateet lähimetsissämme. Me tarvitsemme mikrobeja, kasveja, ilmaa, ja ne kaikki kokoavat meidät yhteen – me olemme niiden kudelmaa, osia olevaisesta, joka hengittää ja elää sisällämme, vierellämme ja kauttamme. Myös ihmismieli kerrostuu parhaimmillaan luonnon kautta: ”Mudasta tuntui kasvavan myös ihmisen mielikuvamaailma kuin lumpeenlehti kellumaan suoveden päälle, päivänkorentojen tukikohdaksi, vierellään kukka joka avautui ja sulkeutui vuorokauden rytmissä, taivaankappaleiden keskinäisen suhteen mukaisesti.”

Kenties tämä oli se muistutus, jota eniten tarvitsin juuri nyt. Vaikeina hetkinä metsä ja eläimet palauttavat asiat paikoilleen. Kun asettaa käden puunrunkoa vasten tai painautuu sammaleelle, tai kun kuuntelee korpin kiekaisuja korkealla ilmassa, latvojen takana, kiepahtaa todellisuus ympäri ja ojentuu kohti. ”Tässä”, se sanoo ja työstää mieltä uudeksi, muistuttaa oleellisimmasta. Eläin ihmisessä terävöittää aistejaan ja kuuset, kivet, valo sekä vesi osoittavat kokonaisuuteen.

Samaa sanoi Kuolema ja nuori rakastaja. Kiitos, Eeva Kilpi. Tuhat, tuhat kiitosta.

(Artikkelikuva: Nunzio Paci)

Kodittomat koirat ja rinnakkain elämisen taito

30.3.201830.3.2018 ~ iidalainen ~ 10 kommenttia

Löytökoiriin kohdistuu ajoittain kritiikkiä, jonka edessä voi vain hämmentyä. Miksi jotkut suhtautuvat juuri niihin koiriin, jotka kaipaavat eniten ihmisen apua, suurimmalla varauksella?

Rasismia eläinkuvastossa

Viimeaikaisessa keskustelussa on väläytelty muun muassa sitä, että pienellä osalla löytökoirista on todettu resistenttejä bakteereita. Kertomatta jää, että samoja bakteereita löytyy kosolti myös suomalaisista ihmisistä, että todennäköisin paikka sellaisen saamiseen on terveyskeskus, sairaala, vanhustentalo tai ulkomaanreissu, ja että yleisin oire on virtsatieinfektio. Mediassa on luotu liioiteltua uhkakuvaa, joka unohtaa konkretian: näiden bakteereiden saanti koirasta on epätodennäköistä, ja suurin tartuttaja on itse ihminen.

Miksi tällaista merkillistä vääristymää tapahtuu? Miksi löytökoiria jopa demonisoidaan? Kritiikki on osa jatkumoa, jota kovaääninen vähemmistö ylläpitää, ja joka on ehdottanut katukoirien jättämistä oman (huonon) onnensa nojaan milloin mistäkin syistä. Toisinaan koirien väitetään olevan arvaamattomia, toisinaan taas jopa ehdotetaan, että ”hyvää tarkoittavat” ihmiset tekevät tyystin turhaa työtä niitä auttaessaan. Ei ole vaikea hahmottaa taustalla olevaa, laajempaa kulttuurista kuvastoa. Mielikuva on tämä: romanialaiset ja venäläiset, köyhyyttä edustavat olennot kantavat tauteja, ovat arvaamattomia tai vaarallisia, ja itse asiassa liittyvät jollakin tapaa hyvää tarkoittavien suomalaisten huiputtamiseen. Ihmisiä koskevat, rasistiset mielikuvat liitetään kuin huomaamatta koiriin, ja siten poliittisesti latautuneet ennakkoluulot leviävät myös eläinasenteisiin. Tilalle ehdotetaan suomalaisia koiria: puhtaita, kotimaisia rotuja (siitäkin huolimatta, että usein juuri ne omaavat liiallisen jalostuksen vuoksi eniten hyvinvointia alentavia sairauksia).

Rasistiset kuvastot ovat aina epärealistista, moraalisesti katteetonta yksioikoisuutta. Kun niitä sovelletaan eläimiin, ja kun koiria arvioidaan niiden lähtömaan perusteella, päädytään jo tahattoman parodian maastoihin. Koirilla ei ole kansalaisuutta tai ihmisetnistä taustaa. Koirat ovat koiria. Romanilainen koira on aivan sama otus kuin suomalainen koira – koirien DNA ei noudata valtioiden rajoja.

Myöskään eläinten hyvinvointi ei katso maan rajoja. Bukarestissa, Barcelonassa tai Moskovassa olevan koiran oikeus hyvään elämään sekä vapauteen kivusta, pelosta ja hädästä on täsmälleen yhtä oleellinen seikka kuin Suomen maaperällä olevan koiran. Eläin itsessään on moraalisesti arvokas otus, oli sen asema ihmisen kulttuurisissa jaotteluissa tai maantieteessä mikä tahansa. Sian kärsimyksellä on merkitystä riippumatta siitä, onko se jaoteltu tuotantoeläimeksi ja koiran hätää tulee lievittää riippumatta siitä, elääkö se ”Romania” vai ”Suomi” –nimisen valtion sisällä.

Eläinten arvon vakavasti ottaminen vaatii vastuun väistämisen sijaan niiden hyvinvoinnin tukemista – eläinten lähtömaasta riippumatta. Löytökoiria kohtaan ennakkoluuloja viljelevät tahot ovatkin valinneet vinon tavan lähestyä etiikkaa. He etsivät syitä olla auttamatta. Lähtökohdan tulisi olla päinvastainen. Eettisen toiminnan peruskysymys ei ole ”Mistä löytäisin perusteen olla tukematta muiden hyvää elämää?” vaan ”Miten auttaa muita parhaalla, kattavimmalla tavalla?”.

Vastuu ja välttämättömyys

Oleellinen haaste onkin, miten tukea myös löytökoirien terveyttä ja hyvinvointia. Miten suunnata resursseja siten, että koirien kotiuttaminen Suomeen sujuu sekä täällä jo olevien että tänne tulevien eläinten näkökulmasta parhaalla tavalla? Jos ongelmakohtia on, miten ne voi ratkaista siten, että kukaan ei jää heitteille, ja että kaikkein eniten apua tarvitsevien hätään vastataan?

Ihmisillä on löytökoirien kohdalla erityisen suuri vastuu. Me lajina olemme tuottaneet nämä koirat maailmaan. Meidän lajimme on myös hylännyt ne kaduille näkemään nälkää, kohtaamaan usein jopa rajua fyysistä väkivaltaa, hoitamaan kuolevia pentujaan ojissa tai roskisten takana ja käymään jatkuvaa kamppailua hengestään läpi kroonisen nälän, pelon ja kivun. Nämä sanat eivät ole liioittelua. Kuka tahansa katukoirien arkeen tutustunut voi todentaa sen karun, kipuisan todellisuuden, jossa ne vaeltavat. Aineistoa tästä todellisuudesta on valtavasti – kuvamateriaalia hirtetyistä koirista, tappotarhojen häkeissä kauhuaan vapisevista eläimistä, kuolleen emonsa vierellä kyhjöttävistä, likaisista pennuista, lumeen paleltuneista koiravanhuksista. Harva pystyy katsomaan sitä aineistoa. Se ylittää jopa mielikuvituksen rajat. Sen piinaavat kuvat ja kertomukset polttavat merkkinsä pysyvästi mieleen.

Löytökoiria omasta helposta arjestaan käsin kritisoivien olisi hyvä tutustua tuohon aineistoon ja ennen kaikkea lähestyä aihetta moraalisen vastuun ja välttämättömyyden kautta. Vastuu tässä tarkoittaa sitä, että meillä ihmisinä on erityinen vastuu näistä olennoista, jotka kaltaisemme kaksijalkaiset tuottivat ja hylkäsivät. Välttämättömyys puolestaan tarkoittaa sitä, että hädässä olevaa ei jätetä. Tämä todella on näin yksinkertaista: Hädässä olevaa ei jätetä, vaan autetaan.

Filosofit Emmanuel Levinas ja Simone Weil korostivat, miten kärsimyksen tunnistaminen toisessa johtaa velvollisuuteen. Väliin ei tarvita muita syitä – ei teoriaa, argumentteja tai pohdintoja. Riittää, että kohtaamme toisen tämän riisutussa ahdingossa ja avaamme itsemme tälle hetkeksi. Avautuminen vaatii sitä, että asetamme sivuun ennakkoluulomme, verukkeemme, halumme väistää muiden tuskaa ja sen itsekeskeisen vellonnan, joka usein johdattaa mielemme kulkua ja sulkee muut huomiomme ulkopuolelle. Kohtaamisen ja tunnistamisen hetkellä olemme aukinaisia toisen kokemuksille, pakenematta. Tämä herättää äkillisen vastuun ja ymmärryksen siitä, että meidän on tuettava toista sekä oltava olemassa tälle. Weilin mukaan näin syntyvä moraalinen havahtuminen on välttämättömyyttä: jos todella olemme tunnistaneet toisen hädän, me emme enää voi tehdä muuta kuin auttaa.

Vain harva katukoirista selviytyy elossa, ja ne ansaitsevat kaiken apumme. Tälläkin hetkellä sadat tuhannet koirat käyvät läpi akuuttia kipua, pelkoa ja ahdinkoa. Niiden epätoivoiselle todellisuudelle tulee avautua sekä siten kohdata tämä yksinkertainen, eettinen välttämättömyys: ne tarvitsevat tukemme.

Miten auttaa?

Yksi usein kuultu väite on, että katukoiria tulisi auttaa niiden lähtömaassa. Tällaisen ehdottaminen tuntuu toki loogiselta. Samalla huomaamatta kuitenkin jää, että tätä tehdään jo. Monet suomalaiset löytökoirajärjestöt ja niiden ihailtavat, vastuussaan horjumattomat aktiivit ylläpitävät katukoirien sterilisaatioita eri maissa sekä pyrkivät valistamaan paikallisia ihmisiä koirien hyvästä kohtelusta. Erityisen kovasti töitä tekevät kyseenomaisten maiden paikalliset eläinsuojelijat, jotka usein mielenterveytensä sekä taloutensa uhraten käyvät väsymätöntä taistelua asenteiden muuttamiseksi ja koirien auttamiseksi. Olen itse seurannut romanialaista löytökoiratoimintaa vuosia ja todistanut paikallisten eläinsuojelijoiden sinnikästä sekä usein murskaavan stressaavaa taistelua koirien puolesta. Eläinten eteen työskentely vaatii heiltä valtavasti energiaa, toivottomia kiistoja paikallisviranomaisten kanssa, aikaa, kärsivällisyyttä ja rahaa. Resursseja ei ole lähimainkaan kylliksi, ja siksi valtaosa koirista ehtii kuolla ennen avunsaantia.

Kun suomalainen viranomainen ehdottaa koirien auttamista lähtömaassa, hän ei siis tiedä, mistä puhuu. Jos hän tietäisi, hän kehuisi sitä väsymätöntä työtä, jota jo tehdään usein täysin vapaaehtoisesti ja palkatta. Hän sanoisi: ”Tässä teille enemmän resursseja” ja hän puhuisi poliittisille tahoille siitä, miten katukoirakriisi on viimein ratkaistava koirien hyväksi. Hän ei kääntäisi selkäänsä ja viskoisi tiedon puutteeseen perustuvia, lopulta heitteillejättöä pyytäviä ehdotuksia.

Samalla on muistettava, että kaikkia koiria ei yksinkertaisesti voi auttaa niiden lähtömaassa. Romanian kaltaisten maiden koiratarhat pursuvat eläimiä, joille ei ole paikkaa. Kymmenen koiraa saattaa asuttaa samaa, betonipohjaista, puristavan ahdasta ja likaista häkkiä, ja satojen koirien tarhoilla heikoimmat kuolevat nopeasti joko nälkään tai vammoihin. Raskaina olevat nartut synnyttävät näissä sietämättömissä olosuhteissa pentujaan, jotka hyvin usein nääntyvät ensimmäisten päivien aikana. Korruptio johtaa eettisesti groteskeihin tilanteisiin, joiden keskellä koirat pelkäävät, murtuvat ja kuolevat. Vastaani on tullut tuhansia tarinoita, joilla oli tuskainen, lohduton loppu. Globaalilla tasolla vuosittain miljoonat koirat kuolevat mitä karmaisevimmissa olosuhteissa ilman, että kukaan kirjaa ylös niiden tarinoita. Vain harva koira selviää. Murto-osa saa uuden kodin, mutta koteja ei ole helppoa löytää. Osa uusista kodeista löytyy lähtömaasta, mutta lukumäärien vuoksi monelle tarvitaan apua myös ulkomailta. Miten näitä koiria, joilla ei ole paikkaa, minne mennä, tulisi auttaa? Lähettämällä niille kukkia tai hyviä ajatuksia?

Lukuisat Euroopan maat ottavat löytökoiria ilolla vastaan, ja onneksi Suomessa monet kokevat vastaavaa eläinmyönteisyyttä tarjoamalla kodin olennolle, joka on käynyt läpi helvetin. Tämä toiminta ansaitsee tukea, ei vihamielisyyttä.

Koiran armollisuus

Löytökoirien ongelmia liioitellaan usein räikein vedoin. Silti ehdoton valtaosa näistä koirista on terveitä, mallikkaasti käyttäytyviä olentoja. Ne harvalukuiset, joilla säröjä on, kaipaavat vain hoitoa ja johdonmukaista lämpöä. Terveyspulmia voi korjata, ja kun koira käyttäytyy säröillen, on taustalla aina lopulta pelko. Armollinen, moraalisen huolen valottama tapa lähestyä näitä olentoja on korjata pelko pois ja antaa rikotulle koiralle siten uusi, turvallinen todellisuus. Tämä vaatii paneutumista, sinnikkyyttä ja ennen kaikkea myötäelävää halua elää toista tukien.

Minulla itselläni on ollut lukuisia löytökoiria ja nytkin kotiani asuttaa kolme romanialaista koirakaunokkia. Heistä yksi oli jäänyt auton alle ja koettanut selvitä kadulla kolmella jalalla, kunnes tuli tuntemattoman tahon pahoinpitelemäksi. Toinen taas oli pyydetty kadulta tappotarhalle, jolla koiria kuolee säännöllisesti nälkään ja vammoihin. Kolmas pelastui pentuna lumen alta, lähes kuoliaaksi paleltuneena. Nyt he nukkuvat sängyssäni, kiertävät metsiä vierelläni ja hohtavat ilon kyllästämää elämää.

Mikään ei ole kauniimpi kuin se hetki, jolloin pelkäävästä, hermostuneesta, itseensä sulkeutuneesta ja vain kipuun tottuneesta koirasta tulee lopulta olento, joka osaa luottaa maailmaan ja jonka läpi virtaa hehkuva riemu. Kun sellainen olento katsoo lempeydellä ihmistä, tavoittaa hetken jotain siitä, mikä olemassaolossa on merkityksellisintä: kyky elää toisen rinnalla.

Koirat osaavat antaa lajillemme niin kovin paljon anteeksi. Antakaamme niille vastalahjaksi mahdollisuus hyvään elämään. Weil viittasi filosofiassaan Graalin maljaan, joka löytyy vain silloin, kun osaa kysyä vahingoitetulta: ”Miten sinä voit?”. Koirat kysyvät meiltä tätä alati. Ne tarkkailevat meitä, koettavat lukea liikkeitämme ja arvioivat tunteitamme. Kun me voimme huonosti, ne tulevat töykkimään nenällään tai makaamaan vierelle muistuttaakseen, että ovat luonamme. Me olemme läpikäyneet koirien kanssa yhteisevoluution, ja ne ovat lajeista vanhin ystävämme. Ne ansaitsevat, että myös me ihmiset osaamme joskus kääntyä niiden puoleen, tunnistaa hädän ja auttaa.

Kolmijalkainen koirani tuli minulle säikkynä, epävarmana ja vetäytyvänä. Kului viikkoja. Eräänä yönä heräsin ja äkisti näin sen tummien silmien katsovan itseäni ensimmäistä kertaa puhtaan lämmön ja luottamuksen kautta. Pelon tilalla kipunoi hellyys, joka sanoi: ”Me kuljemme rinnakkain”.

(Yllä Ida ja minä hiukan nuorempina, alla Ida ja artikkelikuvan pentu aikuisena)

Antisankareista armollisuuteen

4.3.20185.3.2018 ~ iidalainen ~ Jätä kommentti

Nykykulttuurissa leijuu taipumus mystifioida ”pahuutta”. Sarjamurhaajat, psykopaatit ja poliittiset joukkotuhot kuhisevat populaarikulttuurin aihepiireissä ja kiehtovat monia. Karikatyyrimäisen julmat hahmot tekevät viiltävän välinpitämättömiä tekoja ja räyhäävät kuvitteellisessa tai todessa historiassa sotaa esille piiskaten. Samalla katsoja tuijottaa heitä ihmeissään sekä kenties hiukan ihaillen. Perinteisestä antagonistista on tullut jopa hitusen samastuttava antisankari, ja tämä antisankari on monessa tapauksessa korvannut sankarin: psykopaatti on usein suoraselkäistä hyvän edustajaa kiinnostavampi.

Psykopatian instituutiot

Liberaali, markkinatalouden ohjastama yhteiskunta, joka korostaa yksilönoikeuksia velvollisuuksien sijaan, ja jolle individualismi, kilpailu, valta, oman edun tavoittelu ja taloudellinen hyöty ovat keskeisiä arvoja, on omiaan ihastumaan antisankareihin. Itse asiassa kilpailun yhteiskunta edustaa juuri niitä asioita, joita perinteisesti näihin hahmoihin liitetään.

Oikeustieteilijä ja ohjaaja Joel Bakan on esittänyt dokumenttielokuvassaan Corporation (2004) suuryritysten noudattavan psykopatian mallia. Ne eivät tunnista vastuuta yksilöitä kohtaan ja sen sijaan pyrkivät manipuloimaan sekä hallitsemaan ihmisiä tuottaakseen itselleen mahdollisimman suuren voiton. Samalla ne sivuuttavat moraaliset kysymykset ikään kuin merkitystä vailla olevina, eivätkä pysty siten tunnistamaan yksilöiden arvoa muutoin kuin saavuttamansa hyödyn kautta. Psykopatian kriteerit (manipulaatio, kontrollointi, moraalin sivuuttaminen, hedonismi, syyllisyyden kieltäminen ja kyvyttömyys havaita yksilöarvoa) täyttyvät huolestuttavan täsmällisesti.

Sama kaavio kaikuu myös maailmanpolitiikassa, jossa valtiot kilpailevat vallan areenalla kuin moraalia ymmärtämättömät lapset, ja jälleen välinpitämättömyyden arvot välittyvät tavalliselle katsojalle ”luonnollisina”. Sitä, että valtionjohtavat uhittelevat toisilleen joukkotuhoaseilla, rehvastelevat rikkauksillaan tai toimivat muutoin liioitellen sekä manipulatiivisesti, pidetään itsestäänselvyytenä. Samalla tarina ihmisyydestä – ihmiskuva – kääntyy vinoksi.

Vaarana on, että kuvasta tulee totta: tuottaessaan tiettyä tarinaa itsestään, ihminen alkaa noudattaa tuota tarinaa. Käsite muuttuu konkretiaksi. Neuropsykologi Andrea Glenn on muistuttanut siitä, että evoluutio ei löydy ainoastaan historiasta, vaan käymme sitä lajina alati läpi. Me muutumme koko ajan, ja ympäröivä yhteiskunta on yksi oleellinen muutoksen aiheuttaja. Ihmisen tuottama yhteiskunta alkaa siten muokata ihmislajin tulevaisuutta tavalla, josta emme välttämättä ole lainkaan tietoisia.

Glennin mukaan erityisesti kasvottomat massayhteiskunnat ovat omiaan ruokkimaan psykopatian kaltaisia tiloja, ja kaupungistunut, teollistunut ihmislaji saattaa siten jopa kehittyä psykopaattisemmaksi. Tällaisissa yhteiskunnissa on helppoa välttää vastuuta ja piilotella arveluttavia tekoja. Pienessä yhteisössä ihminen on paljaampi muiden edessä, kun taas suurissa yhdyskunnissa on helppoa piilottaa omia rikkeitä sekä väistää vastuuta opettavia yhteisöllisiä ihmissuhteita. Kasvottomuuden rinnalla kuitenkin myös kilpailua sekä egoismia painottavat yhteiskunnalliset ideologiat ja instituutiot ovat omiaan varmistamaan, että juuri välinpitämättömyyden, vallan, manipulaation ja egoismin logiikkaa seuraavat menestyvät evolutiivisesti parhaiten.

Erityisen vaaralliseksi tilanteen tekee se, että samalla meitä usein opetetaan välttämään altruismia, empatiaa ja moraalisesti kiusallisia kysymyksiä. Politiikasta on vaikea löytää tahoja, jotka tekojen tasolla toimisivat armollisesti ja myös uhrauksia tehden, ja erityisen haastavaa esimerkkien löytäminen on markkinavoimista. Hyvyydestä on tullut liian ”pehmeää”. Ei siten ihme, jos myös arkiyksilö oppii, että muiden huomiointi on ylimääräinen vaade.

Nykytodellisuuden arvot puskevatkin yllemme kollektiivista, jaettua itsekeskeisyyttä ja moraalista apatiaa. ”Pahuus” voi siten kiehtoa yksinkertaisesti siksi, että siihen kulminoituu kulutusyhteiskunnan ihmiskuva. Tuijottaessaan fiktiivistä psykopaattia, saattaa länsimainen yksilö siten tuijottaa sitä ihmisyyttä, mihin häntä vaivihkaa ja huomaamatta kannustetaan.

Tarina ”pahuuden” taustalla

Niiden antisankareiden, jotka edustavat aggressiota, mystisyyttä voi hälventää muistamalla, että ”pahaa” ei ole. Kristillisen perinteen värittämässä kulttuurissa pahuudesta on tehty itsenäinen voima, jokin demoninen kauhunpiste, joka saattaa ärjyen syöksyä määrittämään ihmistä. Tällainen voima on kuitenkin fiktiota. Rakentavampaa on puhua tekojen moraalista ja keskittyä siihen, miten edistää kykyä jakaa hyvinvointia ja tukea muiden hyvää elämää. Joidenkin kyky tähän on romahduttavan rajoittunut. Keskeistä ei kuitenkaan ole heidän tuomitsemisensa ”pahan” edustajiksi, vaan pikemminkin se, miten me muut pystymme suhtautumaan heihin tavalla, joka vaimentaa itsekeskeisyyttä ja avaa reittejä avarampaan tapaan olla.

Eino Leinon Aurinkolaulussa muistutetaan: ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk’ ei aina esille loista”. Nämä sanat löytävät tukea narsismi- ja psykopatiatutkimuksesta. ”Pahan” tarinat tuottavat harhaanjohtavaa käsitystä lähes yli-inhimillisestä kovuudesta, kun reaalimaailmassa julmimmatkin lajimme edustajat ovat itse asiassa hauraita yksilöitä – ehkä hauraampia kuin kukaan. Tutkimus kertoo, että persoonallisuushäiriöiden taustalla on voimakasta ahdistusta ja epäkelpouden kokemusta. Johonkin hyvin oleelliseen – hyväksyvään, rauhalliseen, johdonmukaiseen hoivaan – on jäänyt kasvutarinassa aukko, ja jopa silmitöntä tuhoa aiheuttavat voivat siten olla ytimeltään hajanaisia sekä kivuliaan epävarmoja. Psykopatia ja narsistinen persoonallisuushäiriö ovat mielen murtumia, eivät mustasilmäistä pahuutta.

Filosofi Jonathan Glover, joka vietti aikaa keskustellen englantilaisen vankimielisairaalan psykopaattien kanssa ja kirjoitti aiheesta teoksen Alien Landscapes: Interpreting Disordered Minds (2014), havaitsikin, että usein kammottavien tekojen taustalla on ihminen, joka ei lapsuudessa oppinut hyväksynnän tai lempeyden merkitystä ja joka hajanaisena edelleen etsii sitä. Gloverin yksi keskeinen väite on, että vain hahmottamalla, mikä hirvittävimpäänkin syyllistyvän henkilökohtainen tarina on, voi tapahtua muutosta parempaan. ”Pahaksi” mielletystä ei kannatakaan rakentaa demonia, vaan hyödyllisempää on riisua hänet aseista ja katsoa niiden takaa löytyvää ihmistä, kuulla tätä, sekä ohjata tätä lempeämpään tapaan olla.

Pahuutta loimuavat hahmot eivät siten lopulta ole todellisia. On vain puutteita, joita voi korjata, ja korjaamiseen tarvitaan paitsi yhteiskunta, joka ei sano ”minulle” vaan ”meille”, myös ihmisen tunnistamista omaa tarinaansa kantavaksi olennoksi.

Armollisuus ja yhteys

Empatia kykynä myötäelää on taito, joka psykopatiassa sekä narsistisessa persoonallisuushäiriössä on hyvin rajoittunut. Tällainen antisankari ei osaakaan myötäelää muiden kokemuksia. Hän voi päätellä niitä, mutta ei kykene kylliksi resonoimaan niiden mukana. Jos ahtaaseen todellisuuteen haluaa väljyyttä sekä valoa, täytyy sinne tuoda edes hiukan empatiaa.

Empatian esillekutsuminen alkaa yllättävästä suunnasta: meistä, jotka emme ole psykopaattisia. Tärkeintä ei ole vaatia, että psykopaattikin kokisi empatiaa, vaan pikemminkin katsoa, miten me, joilla empatiaa on, suhtaudumme psykopaattiin. Jos haluamme nähdä ”pahuuden” takana olevan ihmisen, on meidän pystyttävä avaamaan tälle kokemustasomme.

Vaikka ”pahan” antisankarit kiehtovat, samalla meitä kannustetaan tuomitsemaan ”pahuus” (eihän se muutoin kiehtoisikaan). Seurauksena on, että ”hyviksi” ja empaattisiksi julistautuvat syyttävät ja jopa vihaavat virheiden tekijöitä. Ristiriita on ammottava ja silti harvoin tunnistettu: empatiaa korostavat saattavat olla vihlovan epäempaattisia juuri heitä kohtaan, jotka eniten myötäelämistä tarvitsisivat. Tuomitseminen ja viha ”pahaa” kohtaan kuitenkin vain kasvattaa kylmyyden logiikkaa. Jos haluamme muovata yhteiskunnasta sellaisen, joka opettaa armollisuutta, on ensimmäinen koetinkivi siinä, osaammeko olla empaattisia suhteessa kaikkiin – ei vain heihin, jotka ovat mielestämme ”hyviä”.

Armollisuuden ja empatian varaan rakennetut kulttuuriset arvot ja instituutiot näyttäisivät hyvin erilaisilta verrattuina nykyisiin. Kenties evoluutiommekin löytäisi tuoreita suuntia. Kilpailun yhteiskunnassa egoistisin saattaa voittaa, mutta tuo yhteiskunta on myös tuhoamassa ihmisen sekä muiden lajien mahdollisuutta selviytyä. Pitkäaikainen kukoistaminen vaatii kykyä elää myös altruistisesti sekä oman lajimme sisällä että sen ulkopuolella, ja empatia onkin evolutiivisen, yhteisöllisen selviytymisen kannalta kimpale kultaa: se on rakentavin navigaatiopiste lajin kehittymiselle.

Armollinen myötätunto ei tarkoita naiivia asennetta, joka projisoi hyvää sinne, mistä sitä ei löydy. Päinvastoin, siihen liittyy kyky tunnistaa myös ne rosoiset murtumat, jotka ajavat vääriin ratkaisuihin. Tämä on empatian vaikein ulottuvuus, joka vaatii reflektiota ja tarkkaavaisuutta: taito myötäeläen havaita se, mikä on hyvin erilaista omiin kokemuksiin tai arvoihin verrattuna. Kyky tunnistaa myös kylmät kohdat toisessa on ainut tapa löytää ihminen noiden kohtien alta. Gloverin halu kuulla antisankareiden tarinoita vaatiikin sitä, että asetamme heijastavat toiveemme sivuun, sekä kuuntelemme myös vieraita sanoja.

Armollinen myötätunto ei myöskään tarkoita alistumista julmien tekojen kohteeksi. Ruumiillinen tai henkinen väkivalta ei ole asia, jota tulee sietää, eikä niille nöyrtymistä voi selittää empatialla. Moraalissa heikko voi repiä ja runnella liiaksi, ja silloin täytyy astua kauemmas. Empatia suuntautuukin myös itseen ja voi vaatia eriytymistä sekä väkivallan piiristä poisastumista. Tuhoisaa tulee ohjata suotuisampiin tuuliin, mutta ei tavoilla, jotka rikkovat auttajan.

Altruistisen, realistisen ja tarkkaavaisen empatian kulttuurissa antisankari korvautuu ihmisellä. Hyvän häivähdykset – kyky kuulla, ymmärtää, rakentaa ja auttaa – poistavat tuhoa. Niiden kautta voi myös navigoida pois kipuisista syvänteistä kohti sellaista tulevaisuutta, missä kilpailevan egoismin tilalla on jaettu maailma.

Leinon Aurinkolaulu jatkuukin:

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä hyviä voimia voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Laki eläinten pahoinvoinnista

14.2.201814.2.2018 ~ iidalainen ~ 2 kommenttia

Uusi eläinsuojelulaki on vaarassa jäädä työkaluksi, jolla estää eläinten hyvä elämä. Siinä on joitakin edistysaskeleita, jotka liittyvät esimerkiksi valvonnan tehostamiseen. Samalla se kuitenkin sisältää merkillistä pysähtyneisyyttä ajassa, jolloin eläinten kyvyistä ja tarpeista ei ollut vielä kylliksi tietoa.

Lakiehdotukseen sisältyy monia hämmentäviä puutteita, joiden puitteissa edes minimaalisia hyvinvointiehtoja ei täytetä. Näitä puutteita ovat esimerkiksi porsitushäkkien ja parsinavetoiden salliminen. Emakkoa saa siis edelleen pitää sullottuna kääntymisen estävään, äärimmäisen ahtaaseen porsitushäkkiin erillään porsaistaan. Siten on sallittua estää paitsi aivan ehdottoman välttämätön tarve liikkua (tai edes kääntyä), myös luontainen tarve huolehtia jälkikasvusta. Lypsylehmää puolestaan voi edelleen pitää päästä parteen sidottuna, jolloin lehmä on pakotettu paikoilleen ja voi vain seisoa tai maata (samalla, kun sen jälkikasvu anastetaan pian syntymän jälkeen lihatuotantoon).

Myös turkistarhaus edelleen sallitaan, vaikka tutkimus kertoo sen rikkovan eläinten hyvinvointia räikeästi – lakiehdotus jopa esittää, että turkiseläimillä ei tarvitse edes olla vettä vapaasti saatavilla. Samoin broilereita voi edelleen kasvattaa tuhatpäisinä joukkioina valtavissa teollisuushalleissa, mikä tutkitusti sotii niiden keskeisiä, sosiaalisia kykyjä vastaan ja aiheuttaa pahimmillaan kuolemaan johtavaa stressiä. Lista lakiin jäävistä, silmiinpistävistä puutteista on pitkä.

Nämä eivät ole vaikeita kysymyksiä. Aivan jokainen eläin tarvitsee mahdollisuuden liikkua, huolehtia jälkeläisistään, toteuttaa uteliaisuuttaan ja seurata muita lajilleen tyypillisiä taipumuksia. Paikoilleen pakottaminen on eläimen näkökulmasta sietämätöntä. Evoluutio ei ole valmentanut sitä makaamaan tai seisomaan betonilattialla voimatta edes kääntyä tai kiertämään kehää ahtaassa metallihäkissä. Samalla tapaa on sietämätöntä jälkikasvusta erottaminen, tuhansien yksilöiden eläinryhmissä kasvattaminen ja monotoniseen, virikkeettömään ympäristöön pakottaminen. Eläinten kokeman kivun, stressin ja ahdistuksen määrän kuvitteluun ei tarvita muuta kuin realismia: kun aivan keskeisiä tarpeita rikotaan, on väistämättä seurauksena fyysistä ja psyykkistä piinaa.

Eläinten hyvinvointi vaatii sitä, että eläinten mieli ja siihen liittyvät kyvyt tunnistetaan. Tämä on aivan ehdoton alkuaskel eläinten hyvään kohteluun ja eläinetiikan aakkosten ensimmäinen kirjain. Siat, ketut ja lehmät todella ovat mielen omaavia olentoja: ne muistavat, kokevat, oppivat, kaipaavat, tarvitsevat ja ovat uteliaita sekä älykkäitä omilla tavoillaan. Tällaiset olennot eivät ole orgaanista raaka-materiaalia, mitä voi pakottaa, sulloa ja retuuttaa miten tahansa, vaan omia mielellisiä yksilöitään, jotka kokevat jokaisen teon, mikä niihin kohdistuu. Eläimet ansaitsevat paljon parempaa kuin mitä uusi lakiehdotus sallii.

Nykyinen eläintuotanto on teollisuutta, joka pakottaa eläimet niiden näkökulmasta hyvin epäluonnollisiin, väkivaltaisiin ja jopa mielipuolisiin olosuhteisiin. Eläinsuojelulain tehtävänä on tuoda esille tuota näkökulmaa ja ajaa eläinten etua. Suomen uuden lain kohdalla on käymässä toisin: eläinten etu on korvautunut eläinten käytöstä hyötyvän edulla.

Miksi uutta lakia valmistellut ohjausryhmä on valmis näin rajuihin hyvinvointirikkomuksiin? Vastaus on helppo: talous jyrää jälleen eläinten hyvinvoinnin. Ohjausryhmässä ovat olleet tuottajatahot ja elintarviketeollisuus hyvin edustettuina ja jälki näkyy. Eläinteollisuuden toivotaan olevan mahdollisimman kustannustehokasta, jolloin eläinten hyvinvointiin ei haluta panostaa. Mikäli on edullisempaa pitää emakkoa porsitushäkissä ja lehmää parressa, näin myös tehdään. Tärkeintä on saada eläimestä hyvä hinta ja myydä jauhelihaa, munia tai maitotölkkejä mahdollisimman halvalla.

Laki eläinten hyvinvoinnista jää ajastaan ja kansainvälisistä suuntauksista rajusti jälkeen. Siinä, missä monet maat ovat rohkeasti uudistaneet eläinsuojelupykäliään, jättää Suomen laki aidon uudistustarpeen huomiotta ja hidastelee vuosikymmenten takaisella tasolla. Suomi onkin jäämässä eläinsuojelun saralla yhä kauemmas Euroopan kärkimaista: suomalainen ei voi enää väittää, että sentään täällä eläimiä kohdellaan hyvin.

Ajat muuttuvat, tieto kasvaa, ja moraaliset asenteen kehittyvät. Eläinten mieltä koskeva tieto kulkee yhdessä sen yleistyvän ymmärryksen kanssa, että myös eläimillä on itseisarvoa. Kettu tai lehmä ovat siten sinällään arvokkaita otuksia riippumatta siitä, minkälaisiksi tuotteiksi ihminen voi ne pakottaa ja paketoida. Yhä useampi vaatiikin eläimille niiden kykyjen, tarpeiden ja arvon mukaista kohtelua.

Tilanteessa, missä laki ei pysty eläimiä kunnioittamaan tai suojelemaan, onkin paras vaihtoehto yksinkertaisesti välttää eläintuotteita. Suomalainen maito, munat, nahat ja liha eivät tule hyvinvoivista eläimistä vaan olennoista, joiden pahoinvoinnin laki takaa.

Pandat: Rahalla kohti massasukupuuttoa

19.1.201819.1.2018 ~ iidalainen ~ 1 kommentti

Muistan Ähtärin eläinpuiston lapsuudesta. Lintutalon katveessa oli haukka, joka istui mahdollisimman korkealla pylvään päässä, ja jonka ylle laskeutui ahdas verkko. Yksinäinen olento vailla mahdollisuutta lentää siihen luontoon, minkä se saattoi nähdä, oli vaikea näky. Nyt 30 vuotta myöhemmin on hankalaa ymmärtää, miten pandojen tuomista Suomeen koskaan hyväksyttiin.

Eristetty eläin

Kirjailija John Berger on esseessään ”Why look at animals?” väittänyt, että eläintarhat ovat lopulta aina pettymys. Eläimet eivät ole kyllin jännittäviä: ne ovat katseelta puoliksi piilossa ja passiivisia. Ne makoilevat tai syövät laiskasti, kaikki on hidasta. Lapset kyllästyvät ja haluavat juosta jo seuraavan häkin tai aitauksen äärelle, ja myös aikuiset kokevat pettymystä siitä, että eläimet eivät olleetkaan niitä aktiivisia otuksia, joita he olivat nähneet luontodokumenteissa.

Eläintarhan eläin on pettymys yhdestä yksinkertaisesta syystä: se on turhautunut, passiiviseksi pakotettu objekti, jonka elämä on puristettu minimiin. Vapaan luonnon, jossa toimia aktiivisesti, on korvannut pieni, monotoninen tila, jossa voi vain tylsistyneenä ruokailla ja nuokkua. Eläintarhan eläimeltä on otettu pois sen kyky elää eläimellisesti, ja juuri tästä syystä siitä tulee ikään kuin tyhjä kuva: karhu näyttää karhulta, mutta ei voi käyttäytyä karhumaisesti. Ei ihme, että lapset hämmentyvät ja haluavat löytää seuraavasta tai sitä seuraavasta aitauksesta viimein sen eläimen, joka kiinnittäisi heidän huomionsa ihmetykseen. Eläintarhan eläin on nujerrettua luontoa. Siitä on pyyhitty pois se vitaliteetti, jonka näkemistä ihminen kaipaa.

Kuten Berger korostaa, eläimestä on tullut olento, joka ei enää voi toimia itsellisesti. Eläintarhaan pakotettu eläin ei voi etsiä ravintoa, juosta ja lentää vapaasti, toteuttaa uteliaisuuttaan tai edes lisääntyä omien valintojensa kautta. Sen sijaan se voi vain istua ja odottaa, että ulkopuolelta tuleva hoitaja ohjaa sen elämän tylsistyneitä rutiineja. Nämä eläimet on eristetty niiden luontaisista ympäristöistä ja luontaisesta tavasta elää suhteessa muihin eläimiin. Lopulta ne on eristetty myös itsestään: evoluution niihin iskostamat tarpeet ja kyvyt pakotetaan näkymättömiin, eikä eläin saa enää olla eläin.

Bergerin mukaan eläintarhat syntyivät, kun kaupungistuvan ihmisen kosketus eläimiin oli katoamassa, ja kun luonnonvaraiset populaatiot oli ajatettu ahtaalle tai sukupuuttoon. Eläin oli työnnetty marginaaliin, maailman reunalta pois, ja eläintarhat olivat tapa pitää sitä vielä hetken esillä. Berger kuitenkin muistuttaa tilanteen irvokkuudesta: eläintarhat pitävät esillä nimenomaan marginalisoitua eläintä. Ne ovat teatteria, joka vahvistaa ajatusta siitä, että eläin on vain passiivinen möykky vaistoja ja lihaa, jonka voi surutta eristää luonnosta ja pakottaa olosuhteisiin, joissa se voi huonosti.

Samalla eläin on katoamassa. Se on katoamassa lajina luonnosta, eli populaatioina niistä elinympäristöistä, suhteessa mihin se kehittyi. Se on katoamassa myös ihmisen mielikuvituksesta kanssakulkijana, eli olentona, jonka rinnalla oma lajimme on vaeltanut historiansa alusta saakka. Erityisesti eläin on katoamassa omana, itsellisenä olentonaan, jolla on mieli ja arvoa.

Berger väittääkin, että eläintarhojen eläin ei katso ihmistä energisesti takaisin, sillä siltä on riistetty kyky olla aktiivinen, itsellinen otus – sellainen, joka jaksaa innolla katsoa maailmaa. Eläintarhoissa katse on yksisuuntainen. Ihminen katsoo eläintä, mutta eläimen tapa vastata ihmisen katseeseen ei voi olla muuta kuin laiska ja luovuttanut. Ihminen jää katseensa kanssa yksin, ja siten lopulta myös hän eristyy: eristäessään eläimet näiden ympäristöistä ja tarpeista, eristää ihminen samalla itsensä eläimistä. Jäljelle jää yksinäinen laji keskelle hiljenevää, massasukupuuton runtelemaa maapalloa.

Vääristynyt valta

Berger ei ole ainut eläintarhojen kritisoija. Viimeisen 30 vuoden ajan eläintarhoihin on kohdistunut huikea määrä arvostelua. Esimerkiksi antropologi Garry Marvin on tutkimuksissaan havainnut, että eläintarhat vääristävät eläinasenteita. Ne eivät opeta meitä kunnioittamaan eläimiä, vaan tilanne on juurikin päinvastoin. Ne opettavat meitä ajatukseen, että eläimellä ja sen lajilla ei ole arvoa. Aitauksiin ja häkkeihin kirjattu viesti on tämä: eläinlajin voi erottaa sen ympäristöstä ja silti väittää, että kyseessä on ”lajisuojelua”, ja eläinyksilö on oikeutettua pakottaa olosuhteisiin, jotka eivät vastaa sen tarpeita. Eläintarhat kertovat, että kaltoinkohtelu on suojelua, ja että eläimiä voi kohdella pelkkinä töllisteltävinä objekteina, joiden hyvinvoinnilla ei lopulta ole suurempaa merkitystä.

Lajeja ei suojella tarhoissa, vaan niiden omissa ympäristöissä (samoissa, joita eläintarhoja perustava ihmislaji on alati tuhoamassa). Lajien suojelu ja eläinten kunnioittaminen vaatiikin yhteiskuntaa, joka ottaa viimein vakavasti sen, että myös muulla kuin ihmisen lyhytnäköisillä mielihaluilla ja taloudellisella voitolla on merkitystä. Sellaisen yhteiskunnan tuottaminen vaatii yhden seikan – vallanhalun – kyseenalaistamista.

Kuten Berger ja Marvin korostavat, eläintarhojen historia alkoi vallan osoittamisesta. Kolonialistiset kuningaskunnat halusivat näyttää kansalaisille mahtiaan tuomalla alusmaistaan mitä eksoottisimpia eläimiä näytille. Yhä edelleen eläintarhojen ytimessä on valta.

Valta kohdistuu luontoon ja eläimiin: eläintarhat ovat keino tuottaa ajatusta siitä, että luonto on ”hallinnassa”, että eläimiä voi kontrolloida, ja että jopa lajien katastrofaalinen katoaminen on estettävissä, jahka vain ihmiset maksavat pääsylipun kassalla. Valta näkyy eläintarhoissa myös toisella tapaa. Ne ovat kulutusyhteiskunnan yksi tuhoisa ilmentymä. Raha tulee ennen muita arvoja, ja kaikki (jopa uhanalaiset lajit) asetetaan kulutuksen kohteiksi. Myydessään lippuja ”lajisuojelun” perusteella, eläintarhat viherpesevät itseään ja samalla käyttävät epärehellistä valtaa suhteessa niihin ihmisiin, jotka niissä vierailevat. Valta tulee esille myös globaalimmin. Kuten uutiset ovat kertoneet, Kiina vuokraa pandojaan kovalla hinnalla niihin maihin, jotka eivät kritisoi sen katastrofaalisia ihmisoikeus- ja ympäristörikkomuksia. Groteskilla tavalla valtio, joka tuhoaa huimalla vauhdilla eläinlajien elinympäristöjä, käyttää pandaa kiiltokuvana, jonka alle piilottaa ongelmat. Panda on symboli, jonka taakse paeta ja jota myydä niille, jotka ovat valmiita ottamaan tuhoon osaa.

Pandojen tuonti Suomeen onkin ikävä merkki kyvyttömyydestä arvostaa ympäristöä, eri lajeja ja eläinten hyvinvointia. Samalla se tukee haitallista valtapolitiikkaa, joka tekee uhanalaisista lajeista rahan tekemisen välineen, ja joka piilottaa yhä yltyvää ympäristön tuhoamista tyystin nimellisen ja pinnallisen ”lajisuojelun” alle. Pandasta on tullut huiputtamisen keino.

Reitti rakentavaan ympäristö- ja eläinsuhteeseen – sellaiseen, mitä lajisukupuuton aikakausi akuutisti kaipaa – alkaa eläintarhojen kaltaisten jäänteiden purkamisesta, ja aivan uudenlaisen eläin- ja luontosuhteen kehittämisestä. Se reitti avautuu vasta, kun Suomen kaltaiset valtiot eivät enää sivuuta lajiensuojelua ja eläinten arvoa taloudellisen voiton nimissä. Kuolleella planeetalla ei rahalla tee enää mitään.

Bergsonin sanoihin palatakseni: ”Eläintarha voi olla vain pettymys”. Se on oire siitä logiikasta, joka tämän planeetan elämää on tuhoamassa.