Ecce homo

Monelle syyllisyys ja häpeä ovat vaikeita sanoja. Niiden luota halutaan astella nopeasti pois ja sulkea ovi perässä kiinni. Vaihtoehdoksi niille tarjotaan mukavia tunteita, kivoja fiiliksiä, positiivista kannustinta. Ei tule syyttää, ei saa osoittaa ongelmia, vaan on kehuttava, palkittava, tarjottava epämukavuuden sijaan mukavuutta.

Myös eläinteollisuuden ja ilmastonmuutoksen kohdalla tulisi luopua vikojen etsimisestä ja sen sijaan keskittyä kannustamiseen. Yritysmaailmaa, politiikkaa ja kuluttajia olisi kehuttava silloin, kun hyviä juttuja tapahtuu, eikä ongelmien osoittamiselle tai syyttelylle ole sijaa. Eikö niin?

Ei niin, sillä ilman syyllisyyttä ja häpeää tulee ilmastonmuutos tuhoamaan meidät ja suuren osan muusta planeetamme elämästä.

 

Kivojen fiilisten unimaailma

Positiiviset tunteet ovat elintärkeitä. Jos meitä vain syytettäisiin, jos joku seuraisi perässämme osoittaen ärjyvällä äänellä kaikki vikamme ja toruisi meitä hetkestä toiseen tuomarinnuija kädessään, olisi tilanne sietämätön ja sohisi mielemme rikki. Kannustaminen auttaa meitä pysymään eheinä ja uskomaan omaan itseemme ja mahdollisuuksiimme – se on psykologista hunajaa.

Silti myös syyllisyyttä ja häpeää tarvitaan. Jatkuva vikojen osoittelu murtaa, mutta yhtä lailla pelkkä kehuminen johtaa umpikujaan, sillä se tuottaa harhan täydellisyydestä. iloveme-800x480.jpgMiksi yrittää kehittyä, oppia ja muuttua moraalisemmaksi, jos joka tapauksessa on jo perin hyvä? Miksi tehdä ilmaston kannalta suotuisampia ratkaisuja ja muuttaa omaa elämää, jos on jo ”hyvä ihminen”? Empiirinen tutkimus paljastaa, että itseään ”hyvänä ihmisenä” pitävät tekevät vähemmän moraalisia tekoja kuin itseään vähemmän upeaksi kuvaavat. Paradoksaalisesti kivat fiilikset voivatkin passivoida, saada meidät olemaan vähemmän valppaina suurten moraalisten kysymysten edessä ja tuudittaa meidät omahyväisyyden uneen.

Moraalinen kehitys vaatii itsetuntemusta, ja itsetuntemus tarvitsee tuekseen myös vikojen tunnistamista. Jos haluamme pitää kiinni vain positiivisista näkökulmista itseen, kutistuu ymmärrys itsestä ruusunpunaiseksi saduksi, jossa tärkeintä on kehittymisen sijaan saavuttaa itselle onnellinen loppu – usein muista tai planeetasta piittaamatta. Realistisempi reitti itseymmärrykseen havaitsee viat ja on valmis kokemaan myös häpeää ja syyllisyyttä. Filosofi Gabrielle Taylor on jopa väittänyt, että ilman häpeää ja syyllisyyttä, ihmisellä ei ole mitään mahdollisuutta tuntea itseään. Tuollainen ihminen näkee peilissä vain hyvän, ei huonoa, ja siten kuvasta tulee yksiulotteinen, harhaanjohtava.

Jokaisessa on vikoja, meissä kaikissa on parannettavaa, ja tämän ymmärtäminen on myös moraalisen kasvun maaperä. Tästä kaikki alkaa: ymmärryksestä, että olemme tehneet virheitä ja että meissä on kohtia, joita voisi kehittää. Siksi syyllisyys ja häpeä ovat välttämätön osa myös eläinteollisuuden ja ilmastonmuutoksen moraalista kohtaamista. Ne eivät tunnu kivalta, eikä se ole niiden tarkoituskaan. Ne opettavat meille ”hyvää” ja ”huonoa” juuri siksi, että ne ovat rosoisia ja haastavia.

tB1O6Dvd_400x400.png

 

Kehittävä häpeä

Häpeän yksi funktio on opettaa yhteisölle keskeisiä arvoja ja periaatteita, jolloin yksilöt eivät tee mitä ikinä heitä sattuu huvittamaan, vaan säätelevät käyttäytymistään yhteisön mukaiseksi. Jos olisimme ultraindividualisteja, jotka toteuttavat itseään muiden näkemyksille keskisormea näyttäen, yhteisöt romahtaisivat. Itse asiassa, ultraindividualistit olisivat kuolleet savannille jo vuosituhansia sitten, sillä kukaan ei olisi tullut auttamaan heitä leijonan väijyessä pusikossa. Häpeä onkin yhteisöjä koossa pitävä tunne, jaetun sosiaalisen todellisuuden kulmakivi, ja yksilön oman selviytymisen mahdollistaja.

Tokikaan ihmisen ei tarvitse sisäistää mitä tahansa yhteisön oppeja. Jos yhteisö kailottaa korvaamme moraalisesti vastenmielisiä sääntöjä, ei niihin tarvitse noin vain mukautua. Cheshire Calhoun onkin ehdottanut, että häpeä tulisi kohdata ”moraalisen kypsyyden” kautta, mihin liittyy taito reflektoida yhteisön arvoja ja sitä, mistä asioista on lopulta aihetta kokea häpeää. Jos kilpailuyhteiskunta sanoo, että ihmisen on oltava terve, kaunis, menestyvä ja armoton egoistinen kilpailija tai tällä on syytä rojahtaa häpeän monttuihin, voi yksilö pohtia, haluaako todella uskoa tuollaisiin normeihin ja kokea häpeää siitä, ettei täytä yhteisön standardeja.

Osa moraalista kypsyyttä on kuitenkin häpeän kokeminen silloin, kun sille on aihetta. Jos me törttöilemme ja toimimme itsekkäästi, muille haittaa tuottaen, on häpeä tarpeellista, kehittävää, jopa välttämätöntä. #metoo -kampanja on tästä loistava esimerkki. Se on julkisen tuomion kautta muistuttanut keskeisistä arvoista, kuten tasavertaisuudesta ja kunnioituksesta, sekä siten kommunikoinut naisten ahdistelijoille, että heidän on muututtava. Sen voima on nimenomaan häpeässä – siinä, että viat levitetään pöydälle ja tärkeät arvot upotetaan takaisin kollektiiviseen muistiin.

 
Ilmastosyyllisyys, lajihäpeä

Myös eläinteollisuuden ja ilmastonmuutoksen aikakausi vaatii syyllisyyttä ja häpeää. Se tarvitsee oman #metoo-kampanjansa, jotta nykyihminen voisi viimein herätä siitä kivojen fiilisten unesta, joka estää häntä kohtaamasta todellisuutta. Lajit ovat kuolemassa. Eläimet miljardeittain kärsivät maailman tuotantohalleissa ja turkistarhoilla. Luonto sellaisena kuin sen tunnemme on katoamassa. Tulevaisuutemme on romahtamassa. Tämä on hätätila, katastrofeista suurin, eikä unelle ole enää sekuntiakaan aikaa.

1320_effects-image

Mitä nämä tunteet voivat sitten mahdollistaa? Syyllisyys kohdistuu tekoihin, se osoittaa kohtia huonoja päätöksiä ja puskee tajuntaamme, että väärät valinnat on korvattava hyvillä teoilla. Ilmastosyyllisyys työntää haluun muuttaa yksittäisiä tekoja – vähentämään lentämistä ja autoilua, syömään kasvipainotteisesti, kuluttamaan vähemmän, olemaan käyttämättä turkiskuoseja. Syyllisyys liittyy tutkitusti moraalisiin oivalluksiin, empatiaan ja korjaaviin tekoihin. Syyllinen yksilö haluaa tehdä paremmin, hyvittää aiemmat mokansa ja muuttaa käyttäytymistään. Tätä kaikkea tarvitaan kipeästi, akuutisti, jotta eläinkunta ja muu luonto voisivat selvitä ihmisen niille aiheuttamasta ahdingosta.

Häpeä on kokonaisvaltaisempi tunne ja keskittyy yksittäisten tekojen sijaan meihin ihmisinä. Kun häpeämme, häpeämme itseämme – sitä, millaisia olentoja olemme. Tästä syystä se voi pirstaloida ja upottaa epätoivoon. On haastavaa kohdata oma minä viallisena. On jopa sietämätöntä nähdä, ettei ”minä” olekaan sitä, mitä halusimme sen olevan. Yksi reitti ulos sietämättömyydestä ovat defenssit, jolloin alamme karjua muille ja hyökätä heidän kimppuunsa, tai vetäydymme mahdollisimman kauas siitä, mikä häpeää aiheuttaa.

DSCF4206jun19

Greta Thunbergin kohtaama merkillinen fiasko, jonka raameissa aikuiset miehet haukkuvat sylki leualla 16-vuotiasta tyttöä hulluksi, rumaksi, tyhmäksi, aivopestyksi ja epäseksikkääksi, kielii juuri häpeän defensseistä. Defensseistä kertoo myös se, miten moni aivan tavallinen ihminen ei halua kuulla eläinten kohtelun realiteeteista ja ilmastonmuutoksesta, vaan vetäytyy tiedon ääreltä pois. Häpeän mahdollisuus on liikaa, ihmisessä olevien vikojen tunnistaminen on tuskallisen vaikeaa, liian tukalaa. Kenties siksi niin moni haluaa jopa kiistää koko ilmastonmuutoksen olemassaolon. On helpompi paeta ja kieltää kuin hyväksyä tarve muutokseen.

Häpeään voi kuitenkin suhtautua myös toisin. Jos sen kohtaa moraalisen kypsyyden kautta, avaa se eteen ihmiselämän ehkä tärkeimmät kysymykset. Minkälainen ihminen olen ollut? Minkälaiset ideologiat, arvot tai tottumukset ovat ohjanneet elämääni? Miten voisin muuttua?

 

Viimeinen hetki

On viimeinen hetki kysyä, minkälainen ihminen on ollut. Minkälaiset ideologiat, arvot ja tottumukset ovat ohjanneet ihmisten luonto- ja eläinsuhdetta, tapaamme elää ja olla tässä huikeassa, kauniissa maailmassa? Miten me voisimme muuttua, jotta meistä tulisi kykykkäitä ottamaan myös ulkopuolisen maailman tarpeet lukuun – ennen kuin se on peruuttamattomasti liian myöhäistä?

a57186769d4856dc9008214a58481e30

Tämä aikakausi enemmän kuin yksikään aiempi vaatii vikojen tunnistamista ja korjaamista. Ihminen on törttöillyt ahneuden ja vallan kulutusjuhlissaan ja tuhonnut samalla muiden eläinten hyvän elämän mahdollisuudet sekä syössyt planeettamme ilmastokatatrofiin. Me olemme mokanneet – rajusti, syvästi, romahduttavan laajasti. Jos me emme pysähdy nyt ja tunnista vikoja, on kaikki toivo mennyttä, sillä siinä tapauksessa uni jatkuu, eikä ihminen lajina havahdu ajoissa.

On osattava katsoa ihmistä realistisesti, tunnistaa ongelmat ja muuttua. Vaihtoehtoja ei ole. Muiden lajien tulevaisuus ja oman lajimme olemassaolo vaativat tätä. Panokset eivät voisi olla suurempia. Tämä on koetinkivemme: pystymmekö vastaanottamaan eläinten ja luonnon kohtelua koskevan syyllisyyden ja häpeän, vai emme.

Onneksi merkkejä paremmasta on nähtävillä. Thunbergin kaltaiset tahot ovat nostattaneet häpeää myös menestyksekkäästi. He ovat kritisoineet, osoittaneet kohti ongelmia ja vikoja, ja mobilisoineet ilmastotietoisuuden ennennäkemättömälle tasolle. Vaikka monet juoksevat heidän edessään defenssien taakse, monet osaavat kohdata kritiikin myös moraalisen kypsyyden kautta ja pysähtyä kysymään: kuka minä olen? Minkälainen ihminen minä olen tavassani kohdella ympäröivää maailmaa? Miten minä voisin muuttua niin, että sekä minä että maailma voisivat paremmin?

DsjXT2cWwAAX3Nx

 

Lopuksi

Osansa syyllisyydestä ja häpeästä kuuluu meille kaikille, sillä kukaan ei ole viaton. Myös minulla on syytä syyllisyyteen ja häpeään eläinkunnan ja ympäristön edessä. Toisinaan nuo tunteet voivat avautua eteen äkisti, ilman varoitusta. Silloin ne eivät synny niinkään muiden ihmisten kritiikistä vaan jostain paljon yksinkertaisemmasta.

Toisinaan, kun katson kuvia teurasautojen pelokkaista sioista tai muoviin kuolleista valaista, tai kun pysähdyn metsässä puiden äärelle ja muistan, että tuo hiljaiseksi jäänyt metsä oli aiemmin täynnä ääniä ja liikettä, se tapahtuu. Syyllisyys ja häpeä nousevat jokaiseen soluun, sillä eläinkunta ja luonto katsovat ihmistä takaisin, kertovat oman tarinansa, muistuttavat siitä ennennäkemättömästä tuhosta, jonka kourissa ne kamppailevat joka hetki.

16007688295_ddf1779c61_b

Silloin ei voi kuin pysähtyä tärkeimmän kysymyksen äärelle ja osoittaa se sekä itselle että muille: ihminen, mitä sinä olet tehnyt? Ilman tuon kysymyksen esittämistä, ilman syyllisyyttä ja häpeää, ei tule tulevaisuutta, jona voimme vastata: niin, me teimme väärin, mutta sitten havahduimme korjaamaan tekomme ennen kuin oli liian myöhäistä.

 

Lisää aiheesta: https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/hapea-ja-rakkaus-ihmiselainluonto/

 

hapea_ja_rakkaus_kannetdia

MTK ja eläintuottajien epätieteelliset tunnepurkaukset: mihin unohtui eläinten näkökulma?

Tällä viikolla MTK aloitti lehmäkampanjan, jonka tarkoituksena on ilmeisesti väittää, että jatkuvaan tiineyskierteeseen pakotettu parsilehmä, jolta vasikat viedään pian syntymän jälkeen, ovat varsin iloisia. Jossakin toisessa todellisuudessa kampanja olisi (huonoa) mustaa huumoria.

_DSC3971-3
Parressa makaava lehmä suomalaiselta tilalta.

Samaan aikaan eläinten asemasta edistyksellisellä tavalla puhunut Jenni Haukio sai eläintuottajilta julkisen kirjeen. Tuottajat kokivat joutuneensa kritiikin kohteeksi ja olivat tästä tuohtuneita. Kritiikin vastaanottaminen on taitolaji: jotkut kykenevät kuulemaan sitä ja pohtimaan, olisiko siitä jotakin opittavaa. Toiset sulkevat korvansa ja kiukustuvat. Jälkimmäistä tapahtuu erityisesti, kun ihmisellä on metaforinen tai  konkreettinen oma lehmä ojassa.

Kirje ei olekaan asiallisen keskustelun avaus, vaan vaikuttaa valitettavasti vähemmän harkitulta purkaukselta, johon sisältyy tieteen vastaisia tai vailla perusteita olevia oletuksia.

 

Eläin koneena

Kirje väittää suomalaisen eläintuotannon tarjoavan eläimille peräti maailman parhaat olosuhteet. Tälle eläintuottajien usein toistamalle mantralle ei kuitenkaan tarjota mitään todistusaineistoa ja sitä voikin pitää realistisen havainnon sijaan harhaanjohtavana mainoslauseena. Lähes jokaisen maan eläintuottajat pitävät juuri omaa maataan eläinsuojelun ideaalina, vaikka eläintuotanto on lopulta teollistuneissa maissa varsin samankaltaista. Jokaisessa maassa eläimet asuvat ahtaasti ja vailla mahdollisuuksia elää lajilleen tyypillistä elämää. Olisi upeaa, jos suomalainen eläintuotanto poikkeaisi tästä, mutta sen sijaan se toistaa raadollisen eläinsuhteen kaaviota, joka on tämä: ”Eläin on olemassa ihmisen hyväksi, ja siitä on otettava mahdollisimman kustannustehokkaasti ja paljon irti”.

Eläinten halua elää pidettiin kirjeessä ”inhimillistämisenä”. Tuottajat myös väittivät, etteivät eläimet osaa suunnitella asioita. Juuri tämä asenne on yksi eläintuotannon ammottavista virheistä. Aivan liian usein eläintuottajat maalailevat käsitystä, jonka mukaan eläin on lähes koneen kaltainen, kehittynyttä mieltä vailla oleva, tylsästi ja kenties tyystin tiedostamattomien vaistojensa varassa tallustava olento. Valitettavasti eläintuottajat eivät usein olekaan perillä eläinten mielen tutkimuksesta ja sen hätkähdyttävistäkin tuloksista. Erittäin todennäköisesti suuri osa eläimistä on tietoisia olentoja, jotka kykenevät oppimaan, muistamaan, muodostamaan tunteita, toimimaan tarkoitushakuisesti ja suunnittelemaan myös tulevaa – todistusaineistoa kaikista näistä mielen taidoista löytyy useiden eri lajien kohdalta ja tutkimuksen määrä kasvaa vauhdilla.

_DSC4508
Vasikoita kytkettynä. Nuorelle eläimelle on tärkeää voida leikkiä ja olla emon läheisyydessä. Se ei tässä toteudu.

Tähän kaikkeen ei kuitenkaan vaadita tutkimusta. Jo terve järki ja kokemus eläimistä riittää sen todentamiseen, että eläin on mielellisesti kyvykäs otus. Kenen tahansa eläinten parissa työskentelevän soisi ymmärtävän, että kun sika tai kana koettaa rakentaa pesää, kun ne odottavat ruokaa tai kun ne piilottavat ruokaa muilta, on kyseessä tulevaan valmistautuminen. Terve järki ja kokemus vaativat tuekseen kuitenkin avointa mieltä – sitä, että ihminen on valmis ottamaan vastaan myös sellaista tietoa, mikä voi tehdä eläintuotannosta moraalisesti epämukavaa. Kenties tämän avoimuuden puute tekee monista eläintuottajista kehnoimpia eläintuntijoita.

Eläinten mieltä vähättelevät eläintuottajat nojaavatkin auttamatta virheelliseen ja vanhentuneeseen eläinkäsitykseen. Tämä ei ole ihme. Tutkimus on osoittanut, että monet pyrkivät oikeuttamaan eläinten käyttöä aliarvioimalla eläinten mielen kykyjä. On helpompaa kasvattaa, tappaa ja syödä otuksia, jotka ovat pelkkää biologiaa vailla kehittynyttä mieltä. Kun tuottaja vähättelee eläinten kykyjä, voi taustamotiivina olla paitsi omantunnon puhdistusoperaatio, myös markkinointi: tuottaja kertoo kuluttajalle, että ”ei se mitään, syö vain, eläin on lihaa, ei yksilö”.

Eläinten mielen vähättelyn seuraukset ovat romahduttavia. Niin kauan, kun eläintuottaja aliarvioi eläimiä, ei hänellä ole toivoakaan siitä, että hän pystyisi huolehtimaan eläinten monitahoisista tarpeista. Juuri tästä syystä tulisi hälytyskellojen soida, kun tuottaja puhuu ”inhimillistämisestä”, sillä tuo sana saattaa paljastaa jotain synkkää – sen, että eläimet kenties kasvavat sellaisten ihmisten armoilla, jotka eivät tiedä niistä kylliksi.

 

Lemmikit ja muut eläimet

Kirjeessään tuottajat myös väittivät, ettei ”eläinten ystävän sädekehän” alla kiinnitetä huomiota lemmikkieläinten kohteluun. Tässä kohden tuottajien tietämys eläinten hyvinvointia ja oikeuksia koskevasta keskustelusta on valitettavasti rajallista. Lemmikkien pidon etiikka on herättänyt keskustelua jo pitkään. Jotkut eläinoikeusajattelijat ovat kyseenalaistaneet kaiken lemmikkien pidon, osa taas on keskittynyt häkkieläinten pidon kritiikkiin. Aihe ei suinkaan ole jäänyt vaille huomiota.

Päinvastoin, eläinsuojelutoimet ovat usein kohdistuneet nimenomaan lemmikkeinä pidettäviin eläimiin tuotannossa käytettyjen sikojen, kanojen ja lehmien jäädessä sivuun. Kaltoin kohdeltu koira herättää voimakkaampia reaktioita kuin kaltoin kohdeltu sika, eikä jälkimmäisen kohtaloa usein muisteta lainkaan. Siksi on aika viimein kääntää valokeila tuotannon rattaissa kärsiviin ja kuoleviin olentoihin.

Jo lain tasolla lemmikkieläinten pidolle asetetaan huomattavasti kovemmat vaatimukset kuin tuotantoeläinten kasvattamiselle. Jos pistäisin koiran kääntymisen estävään häkkiin, tuottaisin sillä pentueita vuodesta toiseen, eristäisin pennut häkin toiselle puolelle niin, ettei emo pääse hoivaamaan niitä lainkaan, ja kasvattaisin ne sen jälkeen ahtaassa karsinassa ruoaksi, olisin joutunut oikeuden eteen ja yleisen, kauhusta parahtelevan tuomion kohteeksi alta aikayksikön. Tuotannossa tätä kaikkea tehdään miljoonille ja taas miljoonille sioille, vuodesta toiseen, arkipäiväisesti ja lain siunauksella, eikä juuri kukaan puutu asiaan. Tästä perspektiivistä onkin absurdia väittää, että eläintuotanto olisi kohtuuttoman tarkastelun kohteena – tilannehan on täysin päinvastainen.

38390209554_615c878f4e_k

Myös kirjeen piruilevat sanakäänteet herättävät huomiota. Tarkoittaako eläinten aseman pohdinta tosiaan sitä, että henkilö pitää yllään ”sädekehää”? Eikö jokaista tulisi kiinnostaa, miten ja miksi eläimiä suomalaisilla tiloilla kohdellaan? Eikö tämän pitäisi olla kysymys, josta erityisesti eläintuottaja on kiinnostunut, jos hän välittää eläimistä rahtuakaan? Eikö eettisesti valveutuneen eläintuottajan tulisi ottaa avosylin vastaan kaikki keskustelu siitä, miten eläimiä tulisi kohdella? Miksi hän tämän sijaan hyökkää keskustelijoita vastaan, ja mitä niin tekeminen paljastaa?

 

Homo sapiens ja mihin ne eläimet nyt sitten laitetaan?

Kirjeessä jopa ihmisten aivojen kehitys liitetään lihansyöntiin ”kiistattomana tosiasiana”, ja liha nimetään asiaksi, mitä ihminen on syönyt ”miljoonien vuosien ajan”. Tässä kohden tietämys ihmiseläimestä on vähemmän valistunutta. Homo sapiens erkaantui Homo erectuksesta 350 000 vuotta sitten, eli hänellä ei ole ollut aikaa mässäillä lihalla ”miljoonia vuosia”.

Varhaisten ihmisapinoiden ruokailutottumuksista on verrattain vähän tietoa, ja variaatio on ollut luultavasti runsasta (myös nykyisten metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa on vaihtelua: jotkut ovat kasvispainoitteisia, toiset hyvin lihapainotteisia). Ruokavalio onkin luultavasti vaihdellut paikan, olosuhteiden ja populaation mukaan. Lihansyönnin ja aivojen koon suhdetta pohdittaessa kannattaa muistaa, että monet eläinlajit ovat lihansyöjiä ilman, että niiden aivorakenne olisi kokenut merkittäviä harppauksia. Toisaalta nykyihmisen sukulaislajeista (sekä jo kadonneista että nykyisistä) monet ovat pääasiallisia kasvissyöjiä, ja monet kasvissyöjälajit aina gorilloista norsuihin ovat varsin älykkäitä ja kantavat kompleksisia, suuria aivoja.

Ihmisaivojen koon kasvu onkin liitetty lihasyönnin sijaan tulen käyttöön: kun ihminen oppi kypsentämään ruokaa, ruoansulatuselimistö pieneni ja energiaa vapautui aivotyöskentelyyn. Ei olekaan millään tavoin ”kiistaton tosiasia”, että ihmisen aivot olisivat vaatineet nimenomaan lihaa kasvaakseen.

Lopulta tuottajat pohtivat, mihin tuotannossa käytetyt eläimet laitetaan, jollei niitä tapeta. Yksinkertaista: kun eläintuotteita ei enää kuluteta entisessä määrin, uusia eläimiä ei tuoteta samalla tahdilla. Eläimiä ei siis tarvitse ”laittaa” mihinkään, sillä niitä ei syntynyt. Ja kun eläintuotanto supistuu, vapautuu valtava määrä aiemmin rehunviljelyyn käytettyä maapinta-alaa, jolle luonto voi palata. Luonnonvaraiset kasvit ja eläimet voivat lisääntyä ja saada takaisin sitä tilaa, minkä tehomaatalouden monotonia on niiltä riistänyt. Tästä voisi alkaa uusi, moraalisesti eheämpi ja biologisesti huomattavasti monimuotoisempi aikakausi.

 

Miksi?

Eläintuotannon kritiikki ei tule tyhjästä. Sille on painava, konkreettinen, raadollinen, pohjattoman surullinen syy.

2015-01-28_03-28-33
Aivan nuori vasikka vailla emoa. Jossain emo kenties huutaa jälkikasvunsa perään.

Suomessa elää tälläkin hetkellä miljoonittain eläimiä, jotka on pakotettu elämään niiden kaikkein perustavimpia tarpeita ja kykyjä rikkovassa todellisuudessa. Emakoita, jotka on työnnetty kääntymisen estäviin porsitushäkkeihin. Broilereita, jotka elävät valtavissa, stressitäyteisissä halleissa keskellä tuhansia muita lintuja, joista jokaiselle jää vain piskuisesti tilaa. Lehmiä, jotka on sidottu päästään parteen ja joiden mahdollisuus niinkin perustavanlaatuiseen asiaan kuin käyskentelyyn on pääosin estetty. Kanoja, jotka on ahdettu vieri viereen metallihäkin sisään keinovalojen alle. Taloudellisen tehokkuuden nimissä eläinten elintila on supistettu minimiin. Jalostuksella sekä ruokinnalla tähdätään siihen, että eläimet kasvaisivat teuras- tai tuotantokuntoon mahdollisimman nopeasti, mikä sysää niiden elimistöt jopa äärimmäiseen rasitukseen.

Näiltä eläimiltä on evätty elämän sisältö. Ne ovat elossa, mutta eivät elä. Ne eivät voi elää, sillä niitä kohdellaan biologisina koneistoina vailla omaa näkökulmaa.

IMG_3561-1

Eläinteollisuus on ilmiönä varsin tuore. Se on teollistuneen aikakauden karmaiseva keksintö. Tässä ei ole mitään luonnollista. Muinainen metsästäjä-keräilijä olisi kavahtanut sitä, että eläimiä kohdellaan kuin ne eivät olisi ajattelevia, kokevia, tuntevia, aistivia, tahtovia, tarvitsevia olentoja. Nykyihmisen rakentama eläinteollisuus aiheuttaa muille eläimille ennennäkemättömän mittakaavan haittaa ja kärsimystä.

Ajatelkaa tätä: miltä tuntuu olla pakotettu häkkiin, jossa ei voi kääntyä ympäri? Häkkiin, jossa ei voi liikkua? Miltä tuntuu viettää siellä kuukausia? Eikö tämä olisi helvetti? Entä miltä tuntuisi elää kuukaudesta toiseen pää seinään kiinni kytkettynä? Ajatelkaa tätäkin: miltä tuntuisi olla emo, jonka keho valmistautuu tulevaan syntymään ja jossa kohisee tarve rakentaa pesä tai vetäytyä rauhaan? Emo, jonka aivoissa välittäjäaineiden virrat herättävät valtavan kiintymyksen, hellyyden ja huolen tuntemuksia. Emo, joka kuumeisesti haluaa hoitaa poikastaan. Tuo kaikki on kaunista, biologista, tärkeää.

IMG_6926-1
Vasikan eristysvankeus.

Ja sitten tapahtuu jotakin pimeää ja mielivaltaista: noilta emoilta viedään niiden poikaset heti tai pian syntymän jälkeen. Ne eivät voi rakentaa pesiä, ne eivät voi hoivata, ne eivät voi tehdä muuta kuin jäädä häkin klaustrofobiseen helvettiin tai päästä paikoilleen sidottuna samalla, kun niiden poikaset varastetaan saman kolkon systeemin rattaisiin vaille emon läheisyyttä, ja myös niiden mahdollisuus elää (ei vain olla elossa) tuhotaan.

MTK:n lehmäkampanja koettaa sanoa, että tämä kaikki on ok. Eläintuottajien kirje Haukiolle pyrkii vakuuttamaan samaa. Itselle tulee halu kysyä: Todellako?  Aivanko todella te ajattelette näin? Todella?

2014-08-26_02-47-20-1
Tämän vasikan emonmaidon juo ihminen.

Tuottajien kirjeessä eläimet nimetään ”työkavereiksi”. Sanavalinta tuo mieleen hirtehishuumorin. Harva tunkee työkavereitaan pieneen karsinaan tai häkkiin, estää heiltä käyttäytymisen vapauden, riistää heiltä jälkikasvun ja lopuksi kiikuttaa teurastamolle. Me emme tee näin ihmiskavereille, sillä me ymmärrämme, että heillä on näkökulma, mieli ja arvoa, ja että he kärsivät, jos heitä kohdellaan huonosti. Miksi ei siis kohdistaa sama ymmärrys muihin lajeihin? Miksi ei kohdella sikoja, lehmiä ja kanoja hyväntahtoisesti ja tavalla, joka huomioi niiden näkökulman ja tarpeet? Miksi aiheuttaa kärsimystä, kun voi valita toisin? Jos eläin todella olisi ”työkaveri” muutoin kuin kolkon ironisesti tulkittuna, näihin kysymyksiin olisi vastattava tarkasti ja harkiten.

Maailma on muutoksessa. Ihmisen on mietittävä suhdettaan muuhun luontoon ja eläinkuntaan kokonaisvaltaisella tavalla uusiksi. On pystyttävä kehittymään, elämään toisin ja paremmin. Eläintuotteiden vaihtoehdot maistuvatkin yhä useammalle. Olen varma, että jonakin päivänä tulevat sukupolvet ihmettelevät, miten oli mahdollista, että joskus eläimiä kohdeltiin kuin koneita ja ahdettiin häkkeihin vain, jotta ne ja niiden jälkikasvu voitiin syödä. ”Miten näin saattoi tapahtua? Mitä ihminen oikein ajatteli?”, he luultavasti kysyvät. Tuon sukupolven näkökulmasta he, jotka kunnioittavat ihmisen lisäksi myös muita lajeja, ovat edelläkävijöitä – eivät kiukun kohteita.

74312609_730379850764043_7273014034687852544_n
Emostaan eristetty vastasyntynyt vasikka. Tämä ja kaikki muut artikkelin kuvat ovat suomalaisilta eläintiloilta.

Susivihan lohduton järjettömyys

Vainotut sudet

Maaseudun tulevaisuus uutisoi 10.10.2019, että metsästyskoiraharrastajien joukkio oli käynyt eduskunnassa puhumassa ”susiongelmasta”. Tukensa se oli löytänyt Keski-Suomen Kennelpiirin arviosta, jonka mukaan susikanta on virallisia arvioita huomattavasti suurempi. Metsästäjät menivät niin pitkälle, että väittivät Luonnonvarakeskuksen vääristävän kanta-arvioita. He myös valittivat, etteivät uskalla laskea koiriaan metsiin, koska hukat vievät nämä omiin suihinsa.

Huomionarvoista uutisoinnissa on termin ”susiongelma” käyttäminen. Se jo sinällään ohjaa lukijaa uskomaan, että susissa on jotain vialla. On kuitenkin kysyttävä, mikä ihmeen ”susiongelma”? Sudet ovat erittäin uhanalaiseksi luokiteltu laji, joka on Suomessa ajettu varsin ahtaalle, ja jota osa metsästäjistä on vainonnut kiväärein, myrkkysyötein, saartoketjuin ja moottorikelkoin jo pitkään. Eikö siis voisi puhua pikemminkin ”susivihaongelmasta”, eli siitä, että tietyissä metsästäjäpiireissä systemaattisesti agitoidaan susivihaa joka vuosi ennen metsästyskauden alkua, jotta tappokiintiöitä voitaisiin nostaa?

Screen-Shot-2017-09-18-at-2.20.23-am-1upf16w

Luonnosta vieraantumiseen kuuluu oletus siitä, että ihminen on luonnosta irrallinen olento, joka saa itsevaltiaan tavoin kaukaa hallita muita lajeja joutumatta koskaan itse luonnon lakien alaiseksi. Ihminen saa ottaa itselleen, muut lajit eivät. Metsän on oltava ihmisen harrastuskenttä, jossa ei ole ainuttakaan riskiä tai uhkaa. Jos joku laji aiheuttaa ihmiselle pienintäkään harmia, se tapetaan. Metsästyskoiraharrastajien ulostulossa silmiinpistävää on juuri tällainen vieraantuminen. Voisi olettaa, että luonnon ehdoilla elävä ja itseään luonnon osana pitävä ihminen ymmärtäisi, että jos hän itse ottaa saalista luonnosta, voi tuo luonto myös ottaa osansa häneltä. Jos siis menet koiran kanssa metsään tappamaan muita eläimiä, miksi oletat, ettei toinen eläinlaji saa tulla metsästämään sinun koiraasi?

Vielä tärkeämpi kysymys on, missä määrin metsästäjien raportteihin koiravahingoista ja susihavainnoista voi luottaa. On merkillistä, että juuri metsästäjät näkevät susia kaikkialla ja että juuri heidän koiransa joutuvat susien suuhun. Realistisen ihmisen mieleen saattaa jopa herätä kysymys siitä, voisiko tilanteeseen liittyä tarkoitushakuinen liioittelu tai jymäyttäminen.

Liioittelusta viitteitä antaa se, että samaan aikaan monet muut metsissä kulkevat tarjoavat tilanteesta hyvin erilaisia raportteja. Yhdestä esimerkistä käy susista kirjaa kirjoittava tuttavani, joka on viime aikoina viettänyt useita kuukausia telttailemassa koiransa kanssa susialueilla. Mitään ikävää ei ole tapahtunut ja koira on pysynyt turvassa. Tuttavaa ei ole lainkaan pelottanut nukkua teltassa vaikka hän tietää olevansa susilaumojen mailla – päinvastoin, hän on toivonut voivansa nähdä susia, jotka kuitenkin ovat pysyneet lähes täysin piilossa.

Toisesta esimerkistä käy mies, jonka tapasin susia koskevassa seminaarissa pari vuotta sitten. Mies kertoi hiihtävänsä talvisin läpi ne oman lähitienoonsa alueet, joilla on tehty susihavaintoja. Usein jälkiä ei löydy, vaikka niistä on juuri ilmoitettu. Moni susihavainto perustuukin hänen näkemyksensä mukaan kuvitelmiin tai suoranaisiin valheisiin.

Mietitäänpä siis hetki. Metsästäjät – se ryhmä, joka aivan liian usein mieltää suden kilpailijakseen ja haluaa siksi ottaa sudet hengiltä – tekee runsain määrin susihavaintoja ja pitää viranomaisten sekä tutkijoiden kanta-arvioita liian pieninä. Luonnossa muuten liikkuvat näkevät susia erittäin harvoin ja koiratkin pysyvät turvassa. Hmm.

Mistä tässä erikoisessa tilanteessa on kyse? Vastaus voi löytyä ihmisen peruspaheesta: itsekkyydestä. Susien lahtaaminen on metsästäjien intresseissä, viehän susi osan saaliseläimistä suuhunsa. Tuo osa on häviävän pieni verrattuna siihen hervottoman räiskynnän määrään, mitä Suomen metsissä joka syksy kuuluu (metsästäjät tappavat vuodesta riippuen yli satatuhatta hirvieläintä, minkä rinnalla susien hirvikaadot jäävät kuin pienen pieneksi hiekanjyväksi valtavan kallion pinnalla). Asialla vaikuttaa kuitenkin olevan symbolista merkitystä – luonnosta irtaantuneen itsekkyyden nimissä kaikki kuuluu ihmiselle. Muruakaan ei saa jäädä muille keinotekoisen itsevaltiaan löntystäessä ahneutensa polulla eteenpäin.

munching-on-the-planetSiksi susikantaa ajetaan tietyissä piireissä minimiin: metsästäjä haluaa hirven reisilihaksen omalle lautaselleen. Avainsana on egoismi, halu ottaa luonnosta kaikki itselle ja ihmiselle, muista lajeista piittaamatta. Tämä kuvio jököttää virtahepona olohuoneessa. Siitä vaietaan, vaikka luultavasti varsin moni susikeskusteluun osaaottavat tietää sen vähintäänkin jollain tasolla. Erään susikeskustelun jälkeen itse metsästystä harrastava mutta susiin myönteisesti suhtautuva mies puuskahtikin, ”Kaikkihan tämän tietävät, mutta kukaan ei uskalla sanoa”.

 

Punahilkan paluu

Samaan aikaan, kun virtahepo jää mainitsematta, medialla on susivihaongelman ylläpitämisessä tuttu roolinsa. Polarisoivat ja uhkakuvia etsivät uutisjutut edesauttavat susivihan ja kohtuuttomien pelkojen kasvua. Iltasanomat uutisoi 10.10.2019, tätä juttua kirjoittaessani, susihavainnosta seuraavalla otsikolla: ”Aviopari havahtui hyytävään näkyyn Kemiönsaarella – pihaan tunkeutui kahdeksan sutta”. Jo sananvalinta on omiaan luomaan kauhua, onhan susi toimittajan mukaan ”hyytävä” olento (miksi ihmeessä?).

Tunteiden tutkimuksessa puhutaan ”kehystämisestä” (engl. framing), millä voidaan wolf-conservation-Denaliesimerkiksi sanavalintojen kautta kehystää tietty tilanne tai asia tavalla, joka on omiaan kutsumaan juuri tietynlaisia tunteita. Suomessa toimittajat tekevät susiin liittyvää kehystämistä valitettavan usein ja sysäävät ihmiset siten turhiin kauhuskenaarioihin tai suoranaiseen vihaan. Seurauksena on hysteerisiä vanhempia, jotka haluavat sudet pois metsistä ja merkillisen arkoja ihmisiä, jotka ilmoittavat, etteivät uskalla mennä pihalle, jos lähistöllä on edes vilaukselta nähty susia.

Jostain kummallisesta syystä monet soittavat iltapäivälehteen heti suden nähdessään – Suomen luontoon ennen ihmistä kuulunut laji on siis nykypäivänä jonkinlainen sensaatio jo silkalla olemassaolollaan. Susista on tullut aivan tavallisen, omaa elämäänsä eteenpäin tallustavan eläimen sijaan ”tapaus” ja ”uutinen”, joka verhotaan negatiivisiin mielikuviin ja jota tämän jälkeen kauhistellaan, pelätään ja vaaditaan tapettavaksi ilman, että järki saa pienintäkään äänensijaa.

Ne metsästäjät, jotka suhtautuvat susiin pelkkä ampuminen mielessään, voivat samalla hykerrellä taustalla. Media ei kuitenkaan välttämättä tietoisesti pyri edistämään susien lahtaamista – vaikka paikallismedioissa ehkä tätäkin saattaa tapahtua. Nykyisellä click-bait –aikakaudella ihmisten huomioita kerätään enenevissä määrin raflaavilla otsikoilla. Pelko ja viha myyvät. Samalla jo muutoinkin nurkkaan ajettu eläin – susi – joutuu kärsimään yhä useampia luoteja nahoissaan.

 
Susi, joka ei saanut syödä hirveä

Samaan aikaan, kun metsästäjät vaativat susia tapettavaksi, on vuosittainen hirvenmetsästyskausi alkamassa. Hirvenmetsästystä oikeutetaan usein sillä, että ilman hirvien tappamista olisi enemmän hirvikolareita ja hirvet juoksisivat ikkunoista sekä savupiipuista sisälle, täyttäen lopulta koko maan. Logiikassa on kuitenkin kolme ammottavaa aukkoa.

AdobeStock_190647518-copie.jpgEnsinnäkin, luonto on selvinnyt mainiosti miljardien vuosien ajan ennen hirvenmetsästäjän pamahtamista oransseissa liiveissään paikalle. Hirvet, peurat tahi jänikset eivät täyttäneet maata ennen ihmisen saapumista. Luonto ei tarvitse ihmisen harjoittamaa hallintaa – sitä tarvitsee vain ihminen halutessaan ajaa omaa etuaan muun luonnon kustannuksella.

Toiseksi, hirvikolareita sattuu eniten juuri metsästysaikaan, kauhistuneiden hirvien juostessa henkensä puolesta minne sattuu.

Kolmanneksi. Niin. Kolmanneksi samat metsästäjät, jotka tappavat hirviä sen verukkeen nimissä, että jonkun niitä on tapettava, tappavat susia siksi, että sudet syövät heidän hirvensä. Ihminen siis tappaa hirviä, jotta niitä ei olisi ”liikaa” ja susia, koska ne verottavat hirvikantaa. Huomaako kukaan tässä mitään omituista? Tuleeko kenellekään mieleen parahtaa, että pyhä isä sentään tätä touhua?

 
Kohti uutta eläinsuhdetta

cc4768ff048fbe9a0d42715a07be3d4bTiesitkö, että susia vuosikymmenien ajan tutkineen, maailmalla mainetta niittäneen Marc Bekoffin mukaan sudet leikkivät, osoittavat iloa, kiintyvät vahvasti toisiinsa ja surevat menetettyjä lajikumppaneitaan? Sudet ovat älykkäitä, tuntevia olentoja, joissa virtaa aivan samoja perustarpeita ja -tunteita kuin ihmisessä. Ne pelkäävät ja kärsivät, kun niitä jahdataan ja niiden tovereita tapetaan, ja ne ansaitsevat huomattavasti parempaa kuin se sukupuutto, mihin ihminen on niitä ajamassa. Näillä koirien esivanhemmilla on mieli, tunteita ja perspektiivi, ja niitä on opittava kohtelemaan tämä tiedostaen.

Metsästäjien joukossa on heitä, jotka ymmärtävät asian. Moni metsästäjä myös käsittää, että susiviha on epärationaalista vouhkaamista ja osa heistä haluaa pohtia myös metsästyksen eettisiä kysymyksiä, asennoituen aiheeseen vakavuudella (ja toivottavasti korvaamalla jonakin päivänä kiväärin kameralla). Myös yhä useampi toimittaja osaa kirjoittaa susista positiiviseen sävyyn. Aamulehti uutisoi 6.10.2019 otsikolla: ”’Suden näkemisestä tulee onnellinen fiilis’ – Susialueella elävä perhe tapaa petoeläimiä kotinsa lähellä jopa viikoittain”. Juttu kertoo pariskunnasta, joka asuu susialueella susia pelkäämättä ja niiden seurasta päinvastoin nauttien. Juttua voi pitää sävyltään edistyksellisenä – kerrankin sudet kuvataan myönteisin sanoin.

Muutos onkin tapahtumassa. Vanhentunut eläinkäsitys jää karjumaan itselleen enemmän tappolupia, mutta monet valitsevat mieluummin realistisemman, rationaalisemman ja myötätuntoisemman eläinsuhteen. Tuon eläinsuhteen taustalla on yksinkertainen kysymys: miksi aiheuttaa pahaa, kun voi aiheuttaa hyvää?

Suomessa on 5,5 miljoonaa ihmistä ja parisataa sutta. Tuota epäsuhtaa on hyvä miettiä ja alleviivata yhä uudestaan. Parinsadan jo täällä ennen meitä eläneen eläimen vuoksi pidetään merkillistä meteliä. Pariasataa Suomen luontoon kunniakkaasti kuuluvaa, upeaa eläintä, joista meidän tulisi olla varsin ylpeitä, röykytetään kohtuuttomasti ja väkivaltaisesti vuodesta toiseen. Lopulta erittäin puolustuskyvytöntä eläintä vainotaan tuhansien ja taas tuhansien aseistautuneiden, verta vaativien ja uhoavien metsästäjien toimesta. Susi on joutunut häikäilemättömän ylivallan kiusaamaksi luonnonolennoksi, jota pahimmassa tapauksessa ei kohta ole enää olemassa. Kuinka paljon ihminen tappaakaan ja vihaakaan itsekkyytensä nimissä.

Näkeekö kukaan tässä mitään irvokasta?

 

Screen-Shot-2019-01-07-at-2.36.08-AM-1

Häpeä vai häpeilemättömyys?

 

Häpeä on vaikea aihe. Jo sana “häpeä” voi herättää halun käpertyä nurkkaan, piiloon, pois, maan uumeniin. Kenties häpeää tulisi siksi väistää ja välttää: sitä ei saisi aiheuttaa, eikä kenenkään tulisi joutua sitä kokemaan. Mutta onko tilanne aivan näin yksiselitteinen?

 

Rikkova, repivä häpeä

 

Psykologisessa kirjallisuudessa häpeä värittyy usein negatiivisilla sävyillä. Häpeää pitkään tutkinut June Tangney on huomauttanut, että häpeä todella voi luhistuttaa. Syypää häpeän tuhoisaan voimaan on tapa, jolla se pureutuu minuuden ytimeen. Häpeän tilassa meistä vaikuttaa siltä, että olemme kokonaisuudessaan epäkelpoja, huonoja ja viallisia. ”Minä” onkin äkisti kauttaaltaan epäonnistunut. Siinä, missä syyllisyys keskittyy tiettyihin tekoihin, järsii häpeä koko minuuttamme. Yhden teon voi muuttaa, mutta omaa ”minää” ei voi vaihtaa toiseksi, ja juuri siksi häpeä voi murskata. Tangney onkin todennut, että häpeä on syyllisyyttä huomattavasti tuskaisampi tila.

 

Häpeä on liitetty myös erilaisiin psyykkisiin ongelmiin. Psykologi Paul Gilbert on alleviivannut tapaa, jolla jokainen etsii positiivista vahvistusta ympäröivästä sosiaalisesta todellisuudesta. Me haluamme olla rakastettuja ja hyväksyttyjä muiden silmissä, ja jo aivan ensimmäisistä henkäisyistämme alkaen etsimme muiden katseesta tai kosketusta merkkejä siitä, että maailma on meille lempeä ja suopea. Kun rakkauden ja hyväksynnän korvaa tuomio, säröilee ensin minuus ja sitten mieli. Häpeä onkin yhdistetty erilaisiin vakaviin tiloihin aina masennuksesta ja ahdistuksesta syömishäiriöihin, dissosiatiivisiin tiloihin, skitsofreniaan ja persoonallisuushäiriöihin.

 

Häpeää lapsuudessa kokenut voi kehittää myös häpeäalttiuden, jolloin häpeästä tulee tapa reagoida ympäristön tapahtumiin. Häpeäalttiit ihmiset luovat pessimistisiä, negatiivisia tulkintoja itsestään ja maailmasta, ja koska heillä on epävarma käsitys minuudestaan, on myös heidän toimijuutensa ja sitä myöden elämänhallintansa uhattuna. Häpeäalttiit henkilöt saattavatkin nähdä todellisuuden uhkaavana paikkana, vihata itseään ja tempoilla elämässä. Seurauksena on synkkä ja silti verrattain yleinen tragedia: jo lapsena huonoa kokeneet jäävät tahtomattaan kiinni negatiivisuuden verkkoihin, minkä vuoksi myös myöhempi elämä voi olla uhkakuvien ja kivun läpivalaisemaa.

 

Häpeäalttiutta voi herätä myös väkivallan seurauksena. Tutkimus osoittaa, että alistetuksi tuleminen havahduttaa häpeää. Kun joku raatelee meitä sanallisesti tai tyrkkii meitä fyysisesti, voi häpeä olla välitön seuraus. Esimerkiksi parisuhdeväkivalta voikin nostattaa uhrissaan häpeän kokemuksia, joita tämän on vaikea selittää. Ironista kyllä, vaikka häpeä kuuluisi väkivallantekijälle, joutuu usein tämän uhri kantamaan sen. Hän saattaa alkaa häpeän kautta uskomaan omaan huonommuuteensa ja jopa siihen, että ansaitsee kammottavaa kohtelua. Väkivallan kokemisen ja häpeän välinen nurinkurinen suhde selittää myös sitä, miksi raiskauksen tai rasismin uhrit voivat valahtaa häpeään.

 

Äärimmillään häpeä johtaa väkivaltaan muita tai itseä kohtaan. Kun kipu on liikaa, jyskyttää se tiensä ulos ja raivoaa joko muille tai satuttaa itseä. Pahimmassa tapauksessa häpeä tappaa.

 

Häpeä piirtyykin helposti esille huonona, vältettävänä, jopa pahana asiana – tunteena, jonka ryöppyihin kenenkään ei tulisi joutua.

 

 

Opettava häpeä

 

Kaikki eivät kuitenkaan pidä häpeää hajottavana voimana. Antiikin ajan klassikkofilosofit Platon ja Aristoteles nimesivät häpeän moraalia kehittäväksi tunteeksi. Häpeän kautta ihminen oppii välttämään turmiollisia asioita ja sitä kautta kasvaa hyveelliseksi. Kukaan ei halua kokea häpeää ja juuri tähän perustuu sen opettava voima: lapsi oppii käyttäytymään hyvin ja hyveellisesti, jotta ei joutuisi häpeään.

 

Häpeän sosiologinen tutkimus todentaa antiikin ajattelijoiden väitteet. Oman sisäryhmän tuomio pudottaa ihmisen häpeään, ja halu tulla muiden hyväksymäksi puolestaan pitää meidät ruodussa. Me emme halua kokea häpeää muiden edessä ja siksi koetamme toimia mallikkaasti. Tämä kaikki voi kuulostaa kolkolta, tekeehän se ihmisistä toisiaan aina jossain määrin mielisteleviä laumasieluja. Koska ihminen on sosiaalinen eläin, on laumasieluisuus kuitenkin osa meitä. Me emme elä tyhjiössä, johon muiden näkemykset ja mielipiteet eivät ulotu, vaan elämämme kulkee eteenpäin keskellä muiden katseita ja arvioita. Tämä altistaa meidät häpeälle, repii ihomme auki muiden kritiikille, mutta samalla on myös yksi reitti moraaliseen oppimiseen.

 

Me too –kampanja on esimerkki häpeän kyvystä muistuttaa yhteisön moraalista. Kun nuorempi sukupolvi näkee, että naisia väkivaltaisesti kohdelleet joutuvat julkisen ilmiannon ja häpeän kohteeksi, he luultavasti oppivat jotain siitä, miten yhteisössä tulee käyttäytyä. Tähän logiikkaan nojasi jo vanha häpeäpaalun perinne: kukaan ei halua joutua kirkon pihalle muiden tuijoteltavaksi pää ja kädet lankuissa kiinni, joten harva tekee niitä tekoja, joista paaluun joutuu.

 

Häpeän moraalinen kasvattavuus perustuukin osittain negatiiviseen vahvistamiseen. Häpeä on rangaistus väärintekijälle ja varoitus muille. Se opettaa meille moraalia kaihtamisen ja pelon keinoin. Häpeän negatiivinen lataus on kuin sähköpiiska, joka kurittaa lauman jäseniä kaidalle tielle. Kaikki eivät kuitenkaan halua oppia tai opettaa piiskojen ja pelkojen kautta, vaan positiivisin kannustimin. Tälle on perusteensa. Vaikka häpeä voi opettaa yhteisön normeja, voi se silti edelleen olla yksilön näkökulmasta musertavaa. Tästä syystä tuskin kukaan pitäisi nuoren julkista häväistystä suotavana kasvatuskeinona tai haluaisi kertoa koko maailmalle ystävänsä töpeksinnästä.

 

Mitä sitten tehdä – valita piiska ja julkinen tuomio, vai pitää moraaliset rikkomukset yksityisinä? Julkisella häpeällä on paikkansa silloin, kun moraalisten arvojen rikkomisesta on tullut tietyn sisäryhmän piirissä yleistä, ehkä jopa systemaattista. Jos naisten ahdistelusta on tullut vaiettu tapa, ei yksittäistapausten käsittely täysin yksityisinä asioina riitä. Sosiaaliset eläimet tarvitsevat julkisia muistutuksia – erityisesti silloin, kun väärintekijä on julkisessa ammatissa ja omaa siten erityistä vaikutusvaltaa muihin.

 

 

Häpeämättömyyden paradoksi

 

Häpeä onkin jännitteinen tunne. Se rikkoo ja opettaa, musertaa ja kasvattaa. Sitä on vaikea kohdata ja sen aiheuttamiseen liittyy epämukavia kysymyksiä. Silti ilman häpeää ihminen olisi hukassa.

 

Filosofi Martha Nussbaum on kysynyt, miltä näyttäisi häpeämättömien yhteiskunta. Mitä tapahtuisi, jos kaikki julistaisivat ylpeänä, metaforiset megafonit olallaan, että eivät häpeä mitään? Tuo yhteiskunta olisi kova, kilpaileva, narsistinen ja armoton. Moraaliset arvot olisivat marginaalissa, sillä niiden rikkomiseen ei liittyisi pienintäkään katumusta ja tämä söisi pois niiden painokkuutta. Tehdessään vääryyksiä ihmiset jatkaisivat leuka pystyssä jäämättä miettimään, mikä meni pieleen ja tunnistamatta vikaa itsessään. Kukin luultavasti takoisi ilmoille julistuksia omasta erinomaisuudestaan havaitsematta sitä, että jokaisella on vielä opittavaa ja että ihminen ei vielä ole täydellinen vaan vaatii kehitystä, kehittymistä.

 

Kuka haluaisi elää tuollaisessa yhteiskunnassa, kysyy Nussbaum. Vastaus on kiusallinen. Tämä yhteiskunta, jossa elämme, on jo suurelta osin näennäisen häpeämättömyyden valtakuntaa. Hyvin moni unohtaa mieluusti omat virheensä ja erityisesti sosiaalisen median vyöhykkeillä tuottaa itsestään mahdollisimman täydellistä tai vähintäänkin puhdasta kuvastoa. Oman ”minän” ympärille muodostettu identiteetti tarjotaan muille kiillotettuna ja samalla häpeää koetetaan väistää. Jotkut ilmoittavat ronskisti ja uhma ohimoillaan, että vähät välittävät siitä, mitä kukaan heistä tai heidän teoistaan ajattelee – ”aivan sama”! Ei liene sattumaa, että juuri tämä kilpailun ja itsekorostuksen aikakausi yltyy välillä häpeilemättömyyden ihannointiin.

 

Jotain vaikeaa ja rikkovaa on kuitenkin saattanut jäädä ytimiin. Häpeämättömyys on näennäistä siksi, että senkin taustalla kumpuilee usein häpeää. Itsensä ylpeästi ”häpeämättömäksi” julistava on kenties häpeän niskalenkissä muita enemmän. Julistus on yritystä välttää häpeää, päästä siitä irti, heittää piinallinen tunne harteilta, olla viallisuudesta vapaa. Paradoksaalisesti häpeämättömyys onkin yksi häpeän ilmenemismuoto – asu, johon häpeä pukeutuu.

 

Jos nykypäivä etsii häpeämättömyyttä, kertoo tämä siitä, että häpeä riivaa nykypäivää ehkä enemmän kuin yhtäkään aiempaa aikakautta. Ja meillä on paljon hävettävää. Ilmastonmuutos. Eläinten surkea kohtelu ennennäkemättömässä mittakaavassa, jota metsästäjä-keräilijä tuhansien vuosien takaa olisi kavahtanut. Ihmisten välinen armoton kilpailu, konfliktit ja itsekorostuksen nousu osaksi arkipäivää. Lajien kuudes sukupuuttoaalto, joka pysyvästi tuhoaa ympäriltämme tuhansia ja taas tuhansia lajeja.

 

Häpeä on täällä, meissä. Sitä voi vältellä ja paeta, mutta sen syyt eivät katoa ennen kuin ne on kohdattu. Juuri tällaisena kriisien aikakautena on opittava ymmärtämään häpeää ja sen syitä ja seurauksia. Mitä häpeä on? Miksi se romuttaa yhden ja opettaa toista? Miten ihminen voisi tunnistaa virheensä rikkoutumatta niiden alle ja sen sijaan oppien niistä?

 

Ja ennen kaikkea: miten me voisimme lajina kehittyä moraalisesti taidokkaammiksi olennoiksi, jotka osaavat tukea toisiamme ja muuta maailmaa? Kenties ihmislajin olisi aika asettua julkisen tarkastelun eteen rehellisesti ja peittelemättä, vikansa kohdaten, ja kasvuun tähdäten.

 

(Blogi liittyy juuri ilmestyneeseen kirjaani Häpeä ja rakkaus: ihmiseläinluonto. Lisätietoja löytyy täältä: https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/hapea-ja-rakkaus-ihmiselainluonto/)

 

hapea_ja_rakkaus_kannetdia

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Eläinteollisuuden häpeä

Waagen 1Istun tuolilla ja vilkuilen välillä lattiaa, seinää, kattoa. On vaikea katsoa eteenpäin, kohti valkokangasta. Kankaalla näkyy norjalaisen dokumenttiohjaajan Ola Waagenin uusi dokumenttielokuva Grisindustrienes Hemmeligheter (2019), joka käsittelee norjalaista sikateollisuutta. Olen saapunut paikalle siksi, että Waagenin aiempi elokuva, Pels (2014), sai aikaan ihmeen. Norjalaisen turkistuotannon pimeän puolen esitellyt teos johti osaltaan siihen, että Norja teki tänä vuonna historiallisen päätöksen ja kielsi turkistarhauksen.

Waagenin tuotanto ei ole vaivatonta katsottavaa, eikä sen tule ollakaan. Waagen tuo tarkasti ja väistelemättä esille sen, minkä hyvin moni halua unohtaa tai kiistää: ympärillämme, kaikkialla, on eläimiä, jotka läpikäyvät ihmisten tekojen vuoksi sietämätöntä tuskaa, hätää ja kauhua.

 

Realiteettien äärellä

Olen nähnyt paljon tuota sietämättömyyttä koskevaa materiaalia. Olen pohtinut aihetta myös tutkimuksessani: milloin on oikeutettua näyttää eläinten äärimmäistä kärsimystä? Onko ihmisellä oikeus tai velvollisuus katsoa sitä? Vastaukseni on ollut: sitä ei tule estetisoida saatikka viihtellistää, eikä sen äärelle tule hakeutua, jos oma psyyke ajautuu sen myötä rikkinäisyyteen. Silti se on välillä kohdattava. Niin kauan, kun ihmiset – ympärillämme olevat, aivan tavalliset ihmiset – upottavat eläimiä teollisen tuotannon kivuliaaseen kuiluun, ei meillä ole oikeutta olla tietämättä. Velvollisuus syntyy vastuusta: meidän lajimme tekee tätä. Ihminen tekee tätä.

Käännän katseeni takaisin valkokankaalle. Betonilattialla makaa emakko, jonka tärisee ja vääntelehtii. Sen silmät kääntyilevät ympäri, se huohottaa. Paiseet keholla kertovat, että sillä on ollut tulehdus, jota ei ole hoidettu, ja joka levinnyt ympäri elimistöä. Sikatilallinen ilmoittaa salaa kuvaavalle naiselle, että emakko on ollut tuossa tilassa jo pitkään, ja että se pitäisi teoriassa varmaankin lopettaa, mutta että hän ei nyt kerta kaikkiaan viitsi. Emakko yrittää nousta ylös, katseessa on epätoivoa, pelkoa, tuskaa. Keho ei kuitenkaan enää jaksa ja uusi kouristelun aalto kulkee sen yli. Edessäni on rajusti kituva, kuoleva eläin, jonka ohi tilallinen kulkee viitaten tälle kirjaimellisesti kintaallaan.

Seuraavana päivänä he kulkevat jälleen emakon ohi. Nainen kysyy, eikö tämä pitäisi päästää tuskistaan, mutta tilallinen on edelleen haluton ja jutustelee leppoisasti aiheesta kuin puhuisi päivän säätilasta. Kaiken aikaa eläin tärisee heidän edessään silkasta kärsimyksestä, jalat kankeina, silmissä yhä syvempi kauhu. Koska se ei pääse ylös, se ei ole syönyt tai juonut päiväkausiin, ja joka hetki tulehdus syö sen kehoa sisältäpäin. Tilallinen on jo riistänyt tältä eläimeltä lukuisia porsaskatraita vain tappaakseen ne, hyötynyt emakosta ja sen teurastetuista jälkeläisistä taloudellisesti, ja nyt hän päättää antaa eläimen kuolla hitaasti lattialle. Tätäkö on ihminen?

Waagen 2En voi välttyä ajattelemasta, että tilallinen nauttii sadistisesta vallasta kuin kajahtanut natsiupseeri – siitä, että hänellä on hallussaan useita hitaasti kuolevia, kärsiviä eläimiä, kaikki hänen armoillaan. Hiukan myöhemmin tämä nostelee sairaita, aivan pieniä porsaita karsinoistaan ulos käytävälle. Porsaat ovat hyvin heiveröisiä ja etsivät toisistaan turvaa. Kaksi pientä, vaaleanpunaista eläintä käpertyy rinnakkain kylmälle lattialle. Tarkoituksena on jättää ne kuolemaan hitaasti nälkään, kylmään ja janoon – juuri siksi tilallinen nostaa ne ruoan, lämmön ja veden ulottuvilta pois. ”Eikö ne pitäisi lopettaa?”, nainen kysyy, mutta jälleen tilallinen viittaa kintaallaan ja jatkaa iloista jutusteluaan. Hän kertoo tietävänsä, että rikkoo eläinsuojelulakia ja että eläimet kärsivät. Hän vain ei vaikuta välittävän tuon taivaallista.

Muut dokumentin sikatilalliset eivät ole sen parempia. Elokuva näyttää, kuinka porsailta 71208765vedetään kivekset irti ilman minkäänlaista puudutusta. Pienet eläimet huutavat, räpiköivät ja kiljuvat kaikella voimallaan ja jälleen tuottajat myöntävät: näin ei tosiaan saisi tehdä, heh heh, älä kerro kenellekään. Mikäli he vaivautuvat lopettamaan sairaat porsaat, he tarttuvat näitä takajaloista ja heittävät päin betoniseinää, kunnes pienet kallot murskautuvat. Kaikki tietävät aiheuttavansa eläimille kammottavaa kipua ja hätää. Kaikki tietävät rikkovansa lakia. Kaikki myös vaikuttavat ajattelevan, että eläinten kivulla ja hädällä ei oikeastaan ole kummoista merkitystä, ja että kukaan viranomainen ei tule heidän tilaansa tarkistamaan. Tärkeintä on, että tilille kilahtaa rahaa.

 

Pakeneminen

En voi katsoa pahimpia kohtia. Ajattelen usein sitä, miten käsittämätön ja vaikeasti vastaanotettava eläinten kärsimyksen määrä on. On helpompi ajatella jotakin muuta, olla kuin mitään tästä ei todella tapahtuisi. Ja silti se tapahtuu. Muistiini palaa ranskalainen kauhuelokuva, jossa ihmisiä jahdattiin vanhassa navetassa väkivaltaisen vallankäyttäjän toimesta. Nämä pakenivat hädissään, löysivät tovereitaan roikkumassa alastomina ja kuolleina, ja koettivat epätoivoisesti päästä mielipuolisesta todellisuudesta ulos. Ajattelin: tuota tapahtuu jatkuvasti, miljoonille ja taas miljoonille mielellisille eläimille, arkipäiväisesti. Tämä ei ole fiktiota. Tämä on totta.

Eräs dokumenttielokuvan kohta jää erityisen voimakkaasti muistiini ja on nyt, viikkoja myöhemmin, luonani edelleen. Kamera kuvaa teurastamoa. Sikoja käsitellään aggressiivisesti, vauhti on suuri. Eläimiä ripustetaan jaloistaan roikkumaan, niiden kurkut viilletään auki ja kehot jäävät vavahtelemaan suihkuavan veren keskelle. Tainnutuskarsinaan ahdettu pelokas sika väistää tainnutuksen ja näkee suoraan tappolattialle. Se pysähtyy äkisti kuin olisi havainnut jotakin kauheaa, se kääntää päänsä voidakseen katsoa tarkemmin, se on valpastunut, hämillään. On kuin se ei voisi uskoa näkemäänsä: sille tutut siat roikkuvat katosta pää ylösalaisin, kaikkialla on kiljuntaa ja meteliä, luultavasti ainoat sen tuntemat lajitoverit kuolevat sen edessä. Sian pysähdys on hyvin koskettava, ahdistava ja inhimillinen – eläin on kuin kuka tahansa meistä olisi, jos äkisti näkisi tovereidensa kuolevan.

64417317_420730158652221_6374035033689324255_nSitten sika tajuaa oleellisen. Se säntää liikkeelle, taistelee itsensä korkean aidan yli, juoksee karkuun kaikella voimalla, mitä sillä on. Katson kankaalta eläimen viimeistä kamppailua elämästään. Ahtaaseen ja ankeaan karsinaan syntynyt ja siinä koko elämänsä viettänyt sika on juuri todistanut, mitä sille tulisi tapahtumaan ja yrittää taistella elämänsä puolesta. Väkivallan peittämän todellisuuden keskellä elämä eläimessä koettaa selvitä. Sika katoaa kuvasta teurastamon seinän taakse, teurastajat lähtevät sen perään. Tietysti tuo pelästynyt, kauhussa oleva eläin otetaan kenties huutaen ja potkien kiinni ja pakotetaan väkivaltaisesti takaisin siihen samaan karsinaan, mistä se karkasi, odottamaan kuolemaansa.

Vereni täyttyy raivosta ja silmäni kyynelistä. Dokumentti kuvaa helvettiä. Sitä helvettiä, minkä ihminen on luonut muille eläimille, tämän maailman sioille, naudoille ja kanoille. Sitä helvettiä, minkä suurin osa ihmisistä haluaa painaa tietoisuutensa ulkopuolelle teeskennellen, että kaikki on hyvin. Kulttuuriteoreetikko Hannah Arendt puhui pahan banaalisuudesta – siitä, että pahuus syntyy aivan tavallisten ihmisten teoista. Tämä tulee usein mieleeni eläinteollisuuden kohdalla. Aivan tavalliset ihmiset ovat rakentaneet eläinhelvetin ymmärtämättä, mitä ovat tehneet, ja toiset aivan tavalliset ihmiset ovat haluttomia tiedostamaan tuon helvetin aktuaalisuutta.

Mietin ihmistä, joka teurastamossa paenneen sian lihaa söi. Päätyikö karkulaisen toinen takareisi jonkin kivan perheen jouluateriaksi? Lauloivatko he joululauluja ja antoivatko he toisilleen lahjoja? Tiesivätkö he, mikä hinta heidän ateriallaan oli? Oliko heillä aavistustakaan siitä, että heidän turvallisen kotinsa pöydällä makasi osa sellaisen eläimen ruumista, joka oli antanut kaikkensa pysyäkseen hengissä?

Alan voida pahoin, eläinten tuska ja ihmisten typerryttävä piitaamattomuus muodostavat mielipuolisen, absurdin yhdistelmän. Haluan nousta, juosta kadulle ja huutaa ihmisille: ”Tajuatteko te, mitä te teette?”

 

Ecce homo

”Mutta ei Suomessa”, saattaa sianlihasta pitävä lukija toistaa kuin oppimaansa tyhjää mantraa. Kyllä Suomessa. Norjalaisen ja suomalaisen lihantuotannon ja siihen liittyvien käytänteiden ero on hiekkaan piirretty viiva. Kun katson Waagenin elokuvaa, tiedän kurkistavani samalla suomalaisen eläinteollisuuden realiteetteihin – niihin, joita myös Suomessa on dokumentoitu salakuvaajien toimesta vastaavanlaisin tuloksin. Tätä on kaikkialla. Myös suomalainen sikatilallinen on jättänyt sikoja kuolemaan sairauksiin. Myös hän on saattanut jättää sairaita porsaita käytäville tai sairaskarsinoihin kuolemaan nälkään ja janoon. Myös hän saattaa tappaa porsaita tarttuen takajaloista kiinni ja läimäisten pienen eläimen kallon päin seinää.

Ennen kaikkea: myös hän pakottaa emakot porsitushäkkeihin, joissa nämä eivät voi edes imageskääntyä ja myös hän erottaa emakot porsaistaan välittämättä siitä, että jokaisessa sosiaalisessa eläimessä on terästä ja tulta väkevämpi tarve olla vapaasti emon tai tuoreiden jälkeläisten äärellä. Myös hän pakottaa eläimet elämään ahtaissa karsinoissa, jotka eivät millään tapaa vastaa niitä tarpeita ja kykyjä, joita eläimiin on miljoonien vuosien aikana luonnossa kehittynyt.

Olen vihainen. Vihainen niille tuottajille, jotka antavat eläinten kärsiä ja asettavat näitä piinaan. Vihainen niille kuluttajille, jotka ostavat ja syövät lihaa. Jokaisen tulisi jo tietää: eläimet eivät voi karsinoissa ja häkeissä hyvin, eläimet eivät voi teuraskuljetusten aggressiivisessa tukaluudessa hyvin, eläin ei voi hyvin silloin, kun se ripustetaan takajalastaan ylös ja sen kurkku viilletään auki. Jokainen tietää: elantonsa voi ansaita myös muutoin kuin kasvattamalla eläimiä syötäväksi. Lähes jokainen jo tietää: kenenkään ei tarvitse ostaa ja syödä lihaa voidakseen itse hyvin. Miksi tätä siis tapahtuu?

”Ecce homo”, katso ihmistä, ajattelen ja häpeän lajiani. Pystyykö ihminen parempaan? Pystytkö sinä parempaan?

 

38390209554_615c878f4e_k.jpg
Kuva suomalaiselta sikalalta

Rousseau, luonnontila ja hiukan henkilökohtaista

 

Jean-Jacques Rousseau kirjoitti poleemisia tekstejä luonnontilasta ja kritisoi yhteiskuntaa sekä uskontoa. 1700-luvulla elänyt ranskalaisfilosofi ehdotti, että luonnontilassa ennen kulttuurin ja yhteiskunnan syntyä, eli ihminen rauhassa, itsellisesti, itseään rakastaen ja muita (myös eläimiä) kohtaan myötätuntoa kokien. Yhteiskuntajärjestykseen siirryttäessä ja sivistyksen kauhoessa normejaan tajuntaamme, heräsi ihmiseen kuitenkin kilpailu, hierarkkiat, kateus ja itsekorostus. Luonnon tyyneys oli kadonnut ja sen paikalla melskasi ihmisten välinen vertailu ja tämän mukanaan tuoma väistämätön ahdistus.

rousseau.shutterstock_231175594.jpgRousseaun oma elämä on kirjattu hänen teostensa rivien taakse. Hänen äitinsä oli kuollut synnytyksen jälkeen, isä oli hylännyt hänet, ja huoltajan roolin omaksunut pastori oli uskonut rajuun kuritukseen. Rousseausta muodostui hänen omien sanojensa mukaan epävakaa hahmo, joka sekä rakasti ja kaipasi että raivosi ja epäili – hän oli sanojensa mukaan ihminen, jota ”puuskainen tuuli liikuttaa mutta joka asettuu heti kun tuuli on tyyntynyt”. Suhde ihmismaailmaan, yhteiskuntaan, olikin säröinen.

Nämä säröt vahvistuivat, kun hänen teoksensa Emile (1762) ja Yhteiskuntasopimus (1762) joutuivat kriitikin alle. Rousseaun väitettiin pilkkaavan uskontoa tai vähintäänkin kyseenalaistavan valtiovallan auktoreettia. Syntyi aito ja kuviteltu salaliitto. Aito siksi, että Rousseau joutui maanpakoon, hänen taloaan kivitettiin, ihmiset ilkkuivat. Kuviteltu siksi, että Rousseaun oma mieli havaitsi huonoja aikeita lähes kaikissa ihmismaailman äänissä – niissäkin, jotka todellisuudessa olivat lempeitä.

Rousseau vetäytyi ihmisten parista. Jouduttuaan maanpakoon, hän eli saarella vailla yhteyksiä yhteiskuntaan, ja kun hänet ajettiin sieltäkin pois, etsi hän yksinäisyyttä joko omasta mielestään tai matkustamalla mahdollisimman kauas ihmisäänten aiheuttamasta sekasorrosta. Viimeisistä vuosista tuli yhä eristäytyneempiä, langat muihin katkeilivat. Vain elämänkumppani ja aniharvat ystävät saivat astua lähemmäs. Silti Rousseaun teksteissä pilkottaa kysymyksiä: hän halusi ymmärtää, mikä oli mennyt pieleen. Kuritettu orpopoika, joka oli katkaissut yhteyden ihmiseen jo kenties hyvin varhain, koetti vielä vanhuudessaan hahmottaa, kuka ”ihminen” oli.

 

Pako ihmisistä

Reveries-RousseauViimeiseksi jääneessä teoksessaan Yksinäisen kulkijan mietteitä (1782) Rousseau koetti piirtää paperille yksinäisyyden ja ihmismaailman rajoja. Hänen ei enää sallittu kirjoittaa poliittisista aiheista ja niin hän kääntyi katsomaan ihmistä itsessään ja muissa. Kirjassa on kymmenen ”kävelyä”, joiden aikana Rousseau kulkee kaduilla ja maaseudulle pohtien suhdettaan lajitovereihinsa. Hän oli eristäytynyt, linnottautunut, valinnut yksinäisyyden kuin palatakseen luonnontilaan – ja silti hän edelleen halusi ymmärtää, mistä ihmismaailmassa oli kysymys.

Alkuasetelma on paljaudessaan lohduton. ”Nyt siis olen yksin maailmassa, vailla muuta veljeä, lähimmäistä, ystävää tai seuraa kuin itseni”, kuuluvat kirjan ensimmäiset sanat. Ihmisten julmuus ja viha ovat ajaneet Rousseaun ahdistavaan synkkyyteen, yhteys ihmisiin on leikattu, signaalit eivät enää kulje. Hän vannoo pysyvänsä lopunelämäänsä yksin ja kuvaa ihmismaailman vieraaksi planetaaksi, jossa häntä ei havaita. Rousseau kuvailee, kuinka ihmiset ovat aiheuttaneet hänelle valtavaa kipua ja samalla nähneet hänet väärin, olleet tunnistamatta häntä sellaisena, kuin hän on. Vieraalla planeetalla kulkemisesta on tullut kärsimystä ja vieraantunutta tuskaa.

Kivuliaimmat ja samalla paljastavimmat sanat löytyvät kohdista, joissa Rousseau pohtii rakkautta. Lapsena rakkautta vaille jäänyt vanhus toteaa kuin eksynyt: ”Luulin heidän rakastavan minua”. Toteamusta seuraa toinen: rakkaus ja ihmisten aikeet olivat Rousseaun mukaan valhetta, harhakuvaa, johon ei tule luottaa. Yksinäisyyden valinnassa kumpuileekin epäuskoisuus ja suru: luonnontilasta kirjoittanut filosofi olisi valinnut olla ihmisten seurassa, jos olisi tullut rakastetuksi. Hän kuvaa: 

”Lankesin jokaiseen polulleni kaivettuun ansaan, suuttumus, raivo ja kiihko saivat minut valtaansa, hämmennyin täysin, pääni meni pyörälle, minut suistettiin kauhistuttavaan pimeyteen, jossa en erottanut enää johdattavaa valoa, en jalansijaa enkä kiinnekohtaa, josta olisin voinut ponnistaa vastustamaan epätoivoa, joka oli nielaisemassa minut.”

 

On paettava ihmistä. Irrottautuneena ja yksinäisyydessä, Rousseau kertoo haluavansa olla oma itsensä ja itseään varten; hän koettaa asettua ihonsa alle ja löytää rauhan. ”Viidennen kävelyn” kohdalla Rousseau kuvaa yhtä elämänsä käännettä. Häntä ajettiin maanpakoon, virkavalto raivosi ja kollegat sekä kadunkulkijat pilkkasivat, ja Rousseau pakeni saarelle. Näin katkesi yhteys mantereelle, ihmisten ja hänen välilleen tuli veden luoma etäisyys. Rousseaun filosofia muuttuu eläväksi. Paetessaan ihmistodellisuutta, on Rousseau astumassa kohti sitä myyttistä luonnon järjestystä, mistä hän kirjoitti.

Luonnonvarainen ihminen, villi olento, on palaamassa. ”Tästä hetkestä alkoi täydellinen maailmasta luopumiseni sekä voimakas mieltymykseni yksinäisyyteen”, kertoo Rousseau ja täyttää lupauksensa.

 

Paluu luontoon

Lähtiessään ihmisten luota Rousseau kääntyy luonnon pariin. Ihmisten väkivaltaiset sanat ja teot ovat jääneet etäälle, mutta universumi on edelleen läsnä. Itse asiassa, kun ihmismaailma katoaa, nousee kaikkeus voimakkaammin esille ja kumartuu pakenijan ylle. Yksinäinen vanhus havahtuu olemassaoloon. Rousseau kuvaa yhtä varsin konkreettista havahtumisen hetkeä. Valtava tanskandoggi juoksee häntä kohti puistossa ja hän kaatuu sekä menettää tajuntansa. Kun hänen aistinsa palaavat, on jo lähes yö ja asiat vaikuttavat toiselta, uudelta.

”Näin taivaan, muutamia tähtiä ja vähän vihreitä lehtiä… Synnyin juuri sillä hetkellä elämään, ja minusta näytti, että täytin keveällä olemassaolollani kaikki havaitsemani esineet. Olin täysin sulautunut nykyhetkeen, enkä muistanut mitään; minulla ei ollut selvää käsitystä itsestäni, ei vähäisintäkään ajatusta siitä, mitä minulle oli sattunut; en tiennyt kuka olin tai missä olin; en tuntenut kipua, en pelkoa enkä levottomuutta… Tunsin koko olemuksessani lumoavaa rauhaa”.

590x332.jpgRousseaun lauseissa on transsendentaali, tuolle puolen kurottava säie. Minuus oli hetkeksi hiljentynyt, oli vain tietoisuus ja sen taito yhtyä ympäröivään todellisuuteen. Kun minuus – se itsepintainen ja silti usein virheellinen tarinointi, jota ”itsestämme” tuotamme – lakkaa, jää tilaa tuoreille tavoille aistia, havaita ja olla. Tietoisuus laajenee tähtiin ja lehtiin, tummuvaan yötaivaaseen, ja ahdistuksen korvaa tyyneys, ehkä ilo, kaikkeus.

”Minuutta” tuotetaan usein juuri suhteessa ihmismaailmaan. Se rakentuu muiden katseista, arvioista, lempeydestä, rakkauksista, syytöksistä, ja kehuista, joiden kautta siivilöimme itseemme käsitystä siitä, keitä olemme. Kun ihmisten jäljet jäävät kauemmas, voi minuus muuttua suhteelliseksi, jopa hellittää otettaan. Tapahtuu vapautumisia, helpotuksia, jolloin yksilö laajenee osaksi ympäröivää todellisuutta: hänestä tulee ruohonkorsi, kivi pihan perällä, linnun siipien liike, puun sileä kaarna.

Rousseau alkaa hioa yhteyttä luontoon hakeutuen metsiin ja vuorille. Hän kuvailee myöhempien transsendentalistien tavoin voimakkaita luontokokemuksia, jolloin hän kadottaa itsensä osaksi ympäröivää todellisuutta. Luonnossa Rousseau unohtaa jälleen itsensä, minuuden: ”En koskaan mietiskele tai uneksu suloisemmin kuin unohtaessani itseni. Koen haltioitumista, sanoin kuvaamatonta hurmaa, jossa niin sanoakseni sulaudun kaikkeen elolliseen ja samastun koko luontoon”. Toisinaan Rousseau vain asettuu veneen pohjalle ja antaa sen kuljettaa itseään, kunnes ajatukset katoavat ja tilalle astuu aistiva, uneksiva, aaltojen liu’uksi muuttuva tietoisuus.

Vintage-Unframed-Canvas-Paintings-GREEN-PLANTS-Fresh-Style-Wall-Hanging-Pictures-for-Home-Bar-Coffee-Shop.jpg_640x640Kääntyessään luonnon puoleen Rousseau löytää rauhan. Yhteiskuntasopimuksen kirjoittaja palaa itselliseen luonnontilaan. Yksi valistusajan nerokkaimmista ajattelijoista jättää teoretisoinnin ja käyttää viimeiset vuotensa kasvien innokkaaseen tutkimiseen. Luontoa hän kuvaa onnellisuuden, tasapainon ja ymmärryksen lähteeksi – kenties juuri siksi, että se ylittää ihmismaailman ja ”minuuden”. Roolien, epätoivon, rakkauden kaipuun, julmuuden ja kivun tilalla on vuoristojärvi tai niityn vihreä muutos.

Rousseaun sanoissa on alati läsnä etäisyyden otto ihmisiin. ”Kun olen saapunut seuduille, joissa en näe ihmisistä jälkeäkään, hengitän vapaammin, ikään kuin turvapaikassa johon heidän vihansa ei ulotu”, kertoo Rousseau eri lausein yhä uudestaan. Ihminen on uhka, vaara, rakkaudettomuus.

 

Itserakkaus vs. rakkaus itseä kohtaan

Yksinäisen kulkijan mietteissä rakkaus on sanojen takainen teema. Se ei koske ainoastaan sitä, rakastivatko muut Rousseauta. Yksinäisyyden valinnut Rousseau vaikuttaa kieppuvan erityisesti yhden, nimeämättömän kysymyksen äärellä: mitä on rakastaa itseä, ja sitä kautta muita? ”En enää kiinnitä itseäni mihinkään ja tukeudun vain itseeni”, vastaa Rousseau.

Jo aiemmassa filosofiassaan Rousseau oli kartoittanut ”itserakkauden” ja ”itseen kohdistuvan rakkauden” erontekoa. Yhteiskunnan kiivastuva tahti, joka vaatii menestystä, vertailua ja kilpailua, takoo meihin itserakkautta. Itserakkauteen sisältyy paradoksi: me rakastamme itseämme muiden katseiden kautta. Se ajaakin etsimään hyväksyntää, mutta ei koskaan kohdistu suoraan itsestä itseen. Itserakas ihminen haluaa olla jotakin parempaa, upeampaa, suurempaa – hän maalaa itsestään kuvaa, jonka värit ovat ylimitoitettuja. Vastakohtaisesti hän saattaa myös vaipua alemmuuteen ja lopulta itsevihaan uskoessaan, ettei ole muiden rakkauden arvoinen. Rousseau varoittaakin, että itserakkaus vie ainoastaan onnettomuuteen, sillä se tekee meidät riippuvaisiksi muiden ohimenevistä tavoista suhtautua meihin. Siinä, missä itserakkaus vahvistaa ”minän” illuusioita, asettaa rakkaus itse kohtaan ”minän” suhteelliseksi.

Itseään rakastava ihminen taas löytyy luonnontilasta, jolloin olemme hetken vain itsessämme. Ihmisten väliset kipukohdat jäävät taakse, tarvetta itserakkaille tai itsevihaisille tarinoille ei enää ole. Itseen kohdistuvan rakkauden tilassa olemme itsessämme, itsellemme lempeitä ja avaudumme tätä kautta myös myötätuntoon muita kohtaan. Yksinäisyydessä ihminen astuu ”minän” äärelle ja tarkastelee sitä, tutustuu sen eri kulmiin, varjoihin ja valoihin, havaitsee sen suhteellisuuden. Herää itsen armollista kohtaamista, joka paradoksaalisesti hellittää ”minän” otetta. Rousseau kuvaa: ”Vain yksin ollessani kuulun itselleni”.

Rousseau opetteleekin rakastamaan itseään. Ehkä koko elämänsä vieraantuneisuuden tyhjyyttä kantanut, ihmismaailmassa epävakaana vellonut, toisinaan hankala, riitaisa ja kulmikas, toisinaan taas lempeä ja uhrautuva Rousseau oli löytänyt reitin tasapainoon. Muiden rakkautta vaille jäänyt ja sitä tuskaisasti kaivannut filosofi yritti olla lempeä itselleen ja avautua luonnolle, jolloin satutetun ”minän” juuret rönsyilevät koiranputkiin, hirviin, jokiin, kaikkeuteen. Seurauksena on olemisen iloa:

”Mutta jos on olemassa olotila, joka tarjoaa sielulle lujan perustan, jolla se voi levätä rauhassa ja koota täysin itsensä tarvitsematta muistella menneisyyttä tai kurottaa tulevaisuuteen, tila jossa aika ei merkitse sielulle mitään ja jossa nykyhetki vallitsee jatkuvasti… nykyhetki johon ei liity mitään tunnetta puutteesta tai nautinnosta, ilosta tai tuskasta, halusta tai pelosta, vaan ainoastaan tunne omasta olemassaolostamme, tunne joka yksin riittää täyttämään koko sielumme – se joka on saavuttanut tämän olotilan pysyvästi voi katsoa olevansa onnellinen.”

Rakkaus itseä kohtaan sisältää potentiaalia: kun rakastamme olentoa itsessämme, alamme rakastaa eri tavoin myös muuta maailmaa. Rakkaus etenee, kasvaa.

 

Siirtymävaiheita

Rousseaun teos jäi kesken. Myös sen sivuilla oleva kehitysprosessi oli keskeneräinen. Rousseau oivalsi jotakin äärimmäisen tärkeää – sellaista, mikä nykyihmiseltä usein jäi huomaamatta. Hiljaisuuden, yksinäisyyden ja lopulta kaikkeuteen kohdistuvan rakkauden luonne koostui kirkkaaksi muistutukseksi siitä, minkä moni moni on kadottanut. Silti Rousseaussa oli edelleen myös niitä muistoja ja kipuja, joista hän koetti irrottautua. Kivut vääristivät käsitystä siitä ihmismaailmasta, jota hän yritti etäältä kuvata. Rakentaessaan muureja ihmisten ja itsensä välille, hän ei oppinut ulottamaan rakkautta ihmiseen.

Seurauksena oli kyyninen, pelokas ja pettynyt ihmiskuva. ”Kun etsittyäni turhaan loneliness-alfredo-yanez.jpgkymmenen vuotta ihmistä jouduin vihdoin sammuttamaan lyhtyni ja huudahtamaan: Heitä ei ole enää! – silloin aloin nähdä olevani yksin maan päällä”, kertoo Rousseau. Hän oli etsinyt turhaan ihmistä, joka olisi hyvä. Jokainen oli pettymys, kukin vuorollaan satutti. Rousseau valitsee astua yhä syvemmälle yksinäisyyteen, suojautua kaikin keinoin, leikata poikki jokaisen muistutuksen, rakentaa puolustusvalleja, joita kukaan ei voi ylittää. Hän odottaa, että löytäisi edes yhden hyvän ihmisen, pettyy joka kerta ja viimein luovuttaa. Samalla hän paljastaa itsestään jotain: rakkaus ei ole vielä ulottunut aivan kaikkeen, sillä se väistää ihmismaailman. Rousseu ei näe ihmistä lempeästi. Hän opettelee itsensä rakastamista, mutta ei vielä ole ehtinyt oppimaan luottamusta muihin ihmisiin.

Rousseaun kysymykset kaikuvat monien elämässä. Joitakin vuosia sitten tapahtui henkilökohtaisessa elämässäni äkillinen ja väkivaltainen traumaattinen käänne, joka työnsi minutkin yksinäisyyteen. Vaikka päällisin puolin olin kosketuksissa ihmismaailmaan, olin sisältä hyvin kaukana, tuhansien kilometrien päässä. Minulla oli paljon ystäviä, joista välitin ja välitän, mutta en päästänyt ketään enää lähelle. Aloin haaveilla siitä, että muuttaisin jäämeren rannalle, jonnekin hyvin kauas viimeisistäkin ihmisäänistä. Vietin yhä enemmän aikaa yksin. Kuljin metsissä, pitelin käsiäni kiviä ja puiden runkoja vasten, annoin aistien avautua vain luonnolle. Toisinaan kaikkeus liikahti niin, että olin aivan hetken vain sitä, kaukana itsestänikin. ”Minun” tilalla oli variksen rääkäisy, pellonrajaa kulkeva kettu, sammaleen pehmeä syvyys. Kun luen Rousseauta, tunnistan jotakin.

Tunnistan senkin, mitä on rakentaa muureja. Käänteen jälkeen puolustin itseäni aidolta läheisyydeltä tavoilla, joita en edes tiedostanut. Taistelin kaikin keinoin. Saatoin olla läheisille vaikea, lempeä, ristiriitainen. Aloin nähdä unia, joissa seilasin laivalla pääsemättä mantereelle. Henkilökohtaisessa elämässä vastaani tuli äkisti vahingollisia ihmisiä kuin haistaen haavani. Uuvuin, kadotin toivon, ja aloin kadottaa itseäni. Viimein yritin vielä kerran. Hyppäsin läheisyyteen, halusin epätoivoisesti uskoa hyvään ja koin kuin edessäni olisi ollut viimeinen ihminen, viimeinen mahdollisuus. Toivoin paljon, ehkä liikaa. Seurauksena oli pahimpien pelkojen toteutuminen: Rousseaun tavoin en löytänyt etsimääni ”hyvää ihmistä” vaan lisää kauhuja.

En kuitenkaan tahdo seurata Rousseauta siihen yksinäisyyteen, mikä pelkää ihmistä. Kun luen Rousseaun kirjoituksia, seison niiden osoittamassa risteyksessä. Voin linnottautua yhä syvemmälle yksinäisyyteen, eristäytyä pelkoihin, toivottomana. Tehdä työni, nähdä ihmisiä tarpeen vaatiessa, ja silti istua muurien sisässä. Tai voin olla yksinäisyydessä toisin, oppien rakkautta itseä kohtaan ja sitä kautta uudenlaista luottamusta myös ihmismaailmaan. Jotkut aiheuttavat tuhoa, mutta eivät kaikki – monet auttavat, välittävät, rakastavat, korjaavat. On vain annettava mahdollisuus ja oltava hyvien ihmisten äärellä, huomattava rakkaus heissä. Ne ovat sinällään pieniä askeleita, mutta minulle valtavia harppauksia lähemmäs manteretta.

Rousseau opastaa, ettei ihminen rakasta, ja neuvoo meitä astumaan yksinäisyyteen ja luontoon. Mutta on vielä yksi käänne: hakeutua ihmisissä sen lähelle, mikä on hyvää, siitä kiitollisena ja sitä rakastaen. ”Eikö riitä, että voi sanoa: olen ihminen ja ihmiset ovat ottaneet minut luokseen, ja puhdas ihmisyys on antanut minulle yösijan?”, kysyy Rousseau. Kiitos ystävilleni siitä, että olette olemassa ja auttaneet vaikeimpina aikoina, sillä teidän takianne osaan vastata tuohon kysymykseen. Se on rakkauden ja ihmisluonnontilan alku.

 

untitled.png

 

Nälkiintyneiden pentujen tarina: Tätä ei saisi tapahtua

Pentujen viimeinen kutsu

Metsätien laidassa ja alueella, jolla liikkui aktiivinen loukuttaja, oltiin nähty supikoiran pentuja. Joku lähetti poikasista kuvan paikalliseen someryhmään ja katselin kuvaa huolestuneena, sillä poikaset olivat kovin pieniä. Seuraavana päivänä lähdin etsimään niitä ja viimein kuulin hentoja vihellyksiä, supikoiran kimeitä vingahduksia. Katselin heinikkoa ja näin nyrkinkokoisen pennun, joka kutsui emoaan. Tien toiselta puolen kuului myös hento kutsu, kauempaa kolmas. Pentuja löytyi lopulta monia.

Poikaset olivat surkean näköisiä, uupuneita. Kuljin nopeasti lähimaaston läpi etsien niiden mahdollisia sisaruksia ja miettien kuumeisesti, mitä tehdä. Jos yksikään pelastuisi, oli toimittava heti. Lähdin hakemaan puhelintani ja juoksin takaisin pentujen luo. Tulin paikalle liian myöhään. Ne makasivat nyt kyljellään, minua juuri tuijottaneet pienet silmät olivat kuolemasta sameat. Ehkä askeleitteni herättämät kutsuhuudot olivat kuluttaneet niiden heiveröisten kehojen viimeiset voimat.

Supikoira 1.png

Taustalla näkyi suojapaikka, jonka pennut olivat itse kyhänneet heinikkoon ojan reunalle. Katsoin sisälle ja sielläkin nukkui kuoleman unta kerälle kääriytynyt poikanen. Metrin päässä oli kaksi poikasta – yksi kuollut ja toinen niin läkähtynyt, että se hengitti enää pinnallisesti joitakin kertoja ennen kuin katosi jo lähteneiden sisarustensa mukaan. Metsässä oli hiljaista.

Syitä ja seurauksia

Suomeen kyhättiin keväällä 2019 järjen ja etiikan vastainen asetus, joka sallii supikoirien ja joidenkin muiden lajien tappamisen pesintäaikaan. Olin ollut yksi tuon lain vastustajista, sillä vaikka miten asiaa kääntäisi, ei yhdestä yksinkertaisesta velvollisuudesta pääse mihinkään: eläimiä ei tapeta pesintäaikaan. Niitä ei tapeta silloin siksi, että jäljelle jäävät pentueet nääntyvät nälkään ja janoon päiväkausien ajan, kunnes viimein kuolevat. Luonnossa on runsaasti kärsimystä, mutta ihmisellä on taito moraaliseen harkintaan ja siihen, että hän omissa toimissaan pyrkii välttämään kärsimyksen aiheuttamista. Kun tätä ei muisteta, ollaan kadotettu jotakin äärimmäisen tärkeää omasta ihmisyydestä, moraalin perussäikeistä.

Olin hiljaa toivonut, että metsästäjät eivät olisi niin välinpitämättömiä, että todella ryhtyisivät loukuttamiseen pentueaikana. Nyt omassa lähimetsässäni katsoin kuolleita poikasia ja tajusin: tätä on väistämättä muuallakin.

Kuvittelin edessäni olevien poikasten tarinan. Supikoirat ovat huolehtivaisia vanhempia ja molemmat hoitavat pentueita. Kun yksi käy etsimässä ruokaa, jää toinen pesälle. Oli varsin mahdollista, että ensimmäinen vanhemmista oli ravinnonhakumatkalla jäänyt loukkuun. Kun sitä ei kuulunut takaisin, oli toinen viimein jättänyt pesän ja lähtenyt etsimään ruokaa sekä kumppaniaan, kunnes se oli ehkä joutunut tuohon samaiseen tappovälineeseen. Pennut olivat jääneet yksin. Kutsuneet, vingahdelleet nälkäänsä, kaivanneet hoivaa ja biologian johdattamina viimein lähteneet pesästä ulos etsimään vanhempiaan.

Laskin päivien määrää. Pennut olivat olleet yksin vähintään pari, ehkä jopa kolme tai neljä päivää, kunnes ne viimein olivat uupuneet ojan reunalle. Öiden kylmyys, sitten päivien kuumuus ilman turvaa, hoivaa tai sitä maitoa, jota ne tarvitsivat. Mietin myös vanhempien kohtaloa. Miltä tuntuu jäädä loukkuun, kun biologia vetää takaisin pesälle? Miltä tuntuu olla jumissa metallihäkissä ehkä vuorokauden tai kaksi, kun kauempaa kuulee poikastensa kutsun voimatta reagoida siihen?

”Kuka tekee tällaista?”, kaikui mielessäni ja kaikuu edelleen.

Koiraeläinten realiteetit

Supikoirat ovat hyvin sosiaalisia ja oppivaisia eläimiä; ne pysyvät pariuskollisina, hoivaavat pentujaan huolella ja kulkevat yhdessä pentujensa kanssa jopa vuoden. Eläinten mielten tutkimus on kertonut jo pitkään, että eläimet ovat tuntevia, tunteita muodostavia, mielellisiä olentoja, jotka kokevat kiintymystä, kaipausta ja hätää siinä, missä ihminenkin. Supikoirakin hyvin todennäköisesti toivoo, kiintyy, hoivaa, kaipaa, kärsii.

Supikoirat ovat myös koirien sukulaisia, koiraeläimiä. Jos joku jättäisi koiranpentuja nääntymään nälkään, kirjoitettaisiin asiasta iltapäivälehtien kansissa. Paikalle hälytettäisiin poliisi, tekijät tuomittaisiin julkisesti. Uusi asetus, joka mahdollistaa toisen koiralajin pentujen hitaan nälkäkuoleman, on tästä näkökulmasta absurdi.

”Vieraslaji”, toteavat monet. Se, että ihminen on tuonut supikoiran tänne, ei kuitenkaan ole itse eläimen syy. Jotkut vihaavat näitä olentoja ja ympärille kehitetään fiktionaalista tarinaa siitä, että supikoirat olisivat tehokkaita saalistajia. Tuo tarina ei pidä paikkaansa. Joka ei halua tätä uskoa, voi vain vilkaista virallista supikoiratietoa: supikoira on hyvin kömpelö metsästäjä, joka syö pääasiassa hiiriä, myyriä, matoja, etanoita, viljaa, marjoja, ja muita kasvikunnan antimia. Se on siten jopa hyödyllinen eläin niille, jotka eivät tahdo hiiriä, rottia tai etanoita tontilleen.

Moraalin alkeita

Oli supikoiran asemasta ja metsästyksestä muutoin mitä mieltä hyvänsä, yhden asian pitäisi olla selvä. Pesintäaikaan ei tapeta eläimiä, sillä se johtaa poikasten kivuliaaseen, päiväkausia kestävään nääntymiseen. Pesintäaikaan tappaminen on lyhyesti ja yksinkertaisesti ilmaistuna eläinrääkkäystä, eikä yksikään eläin ansaitse tulla rääkätyksi.

Supikoira 2.png
Löytämäni poikaset kuolleina.

Aiemmassa metsästysasetuksessa todettiin, että pesintäajan rauhoitus ”estää eläinten, erityisesti emästään riippuvaisten poikasten tarpeettoman kärsimyksen pesintäaikana”. Olisi tärkeää, että tämä lause muistettaisiin edelleen.

Toisaalta maa- ja metsätalousministeriön perusteissa myös huomioidaan, että tavoitteena on pyynnin keskittäminen kevääseen, ennen poikasaikaa. Miksi siis ylipäätään pyytää pesintäaikaan? Eivätkö loukuttajat ja muuten supikoiria metsästävät voisi lopettaa tappamisen edes pentueajaksi?

Jos loukutat, lopetathan edes täksi ajaksi. Jos tiedät jonkun, joka metsästää pesintäaikaan, pyydäthän häntä lopettamaan. Jokainen tunteva olento on myötätunnon arvoinen.

Supikoira 3.png
Löytämäni poikaset kuolleina; taustalla niiden rakentama heiveröinen suoja.

Kun tarhaaja ketun sieppasi: Karanneen ketun tarina ja eläinvaalit

Maaliskuun lopulla kettu karkasi kokkolalaiselta turkistarhalta. Pienessä häkissä elämänsä viettänyt eläin oli äkisti maailmassa, jota eivät reunustaneetkaan metalliverkot. Kettu ei luultavasti tiennyt lainkaan, mitä tehdä. Se oli onnistunut pakenemaan, mutta vankeuteen aiemmin pakotettuna se ei osannut piiloutua kyllin nopeasti. Kettu päätyi jäälle, jolle se jäi nuolemaan tassujaan ja katsomaan sitä ihmetteleviä ihmisiä.

Paikalle saapui auttajia. Ketulle järjestettiin sijoituspaikka: se saisi kodin kettu (3)villieläinhoitolasta, jossa sille järjestettäisiin aitaus, maata jalkojen alle, tilaa viimein liikkua ja nuuhkia, mahdollisuus elää kettumaisemmin. Eläimen tulevaisuus näyttikin hyvältä. Se oli pelastunut pienestä häkistä ja varmalta kuolemalta, ja se saisi elää vielä vuosia tietäen viimein, miltä tuntuu voida kävellä ja kulkea, kaivaa maata, piehtaroida ja makoilla auringossa.

Auttajat koettivat pyydystää kettua ja olivat jo pääsemässä lähelle. Äkisti paikalle saapui tuntematon pariskunta. Mies asteli nopeasti ketun luo, otti sen kiinni ja katosi ketun kanssa autoon. Auttajat koettivat kysyä, keitä nämä merkilliset ihmiset olivat ja mitä he halusivat. Pariskunta oli kuuleman mukaan vastannut, etteivät halua karkureille julkisuutta, sillä se olisi tarhaukselle huonoksi. Tästä ketusta ei tehtäisi lehtijuttuja. Auton rekisteriotteesta selvisi, että kyseessä oli turkistarhaaja.

Auttajat olivat ymmällään. Karanneita eläimiä ei lain mukaan saa viedä takaisin tarhalle. Sitten vastenmielinen realiteetti alkoi puskea läpi. Pariskunta oli todennäköisesti hakenut ketun vain tappaakseen sen. He halusivat suojella turkistarhausta julkisuudelta ja kettu sai maksaa hinnan – kuten ketut tarhauksessa aina joutuvat. Turkistarhaajapariskunta oli siis tietäen estänyt tämän yhden ketun elämän jatkumisen villieläinhoitolassa. He olivat päättäneet miettiä omaa taloudellista etuaan sen sijaan, että edes hetken – tämän yhden pienen hetken – olisivat nähneet eläimen elämällä jotain arvoa.

Kettu ei siis koskaan tulisi elämään vapaampaa, hyvää elämää. Tarhaajat estivät tämän ja luultavasti tappoivat ketun pian paikalta poistuttuaan. Samalla tapaa he ovat tappaneet tuhansia, kenties kymmeniä tuhansia kettuja. Heidän elintasonsa on osittain ostettu kettujen pahoinvoinnilla ja hengellä. Heidän takiansa tuhoutuivat myös yllä olevan ketun elämän mahdollisuudet.

695098911_780x439En ole koskaan kyennyt ymmärtämään turkistarhaajan psykologiaa. Hän näkee eläimiä – ja usein koiraeläimiä – tungettuina erittäin ahtaisiin häkkeihin, missä niillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta toteuttaa geeniensä taipumuksia ja voida hyvin. Eläimet voivat vain nököttää paikoillaan, kiertää kehää tai pureskella kehoaan. Nykyään ketut ovat niin groteskiin muotoon jalostettuja, että niiden on myös fyysisesti tukala olla. Käpälät taipuvat liian painavan kehon alla, liikkuminen voi olla vaikeaa, nahka valuu luonnottomana massana hauraan kehon yllä. Hoitamattomat tulehdukset ja haavat rehottavat. Ei ihme, että myös tämä karannut kettu oli pysähtynyt nuolemaan tassujaan.

Tarhaaja hyvin luultavasti, ainakin jollakin tasolla, tunnistaa kaiken tämän, mutta silti jatkaa tuhoisaa ammattiaan. Hän on valinnut elinkeinon, joka perustuu kärsimyksen jokapäiväiselle, arkiselle tuottamiselle. Tilanteen romahduttava moraalittomuus ei tavoita häntä. Hän voisi valita toisen. Hän ei silti tee niin. Vain tällainen ihminen voi kaahata karkulaisen luo ja estää sen elämän jatkumisen.

Yhtä lausetta on vaikea välttää: tarhaajat, hävetkää. Te teette eläimille konkreettista, akuuttia pahaa oman etunne nimissä. Kukaan ei tarvitse turkissomistetta takkiinsa, eikä nykypäivän Suomessa kukaan ole pakotettu hankkimaan leipäänsä eläinten kurjuuttamisella. Turkistarhaus on hävettävää. Häpeätahra. Häpeä.

1678827Muistetaanpa tosiasiat. Lain mukaan täysikasvuista kettua voi pitää 0,8 neliömetrin häkissä. Täysikasvuinen sinikettu voi painaa 15-20 kiloa. Se on siis tavallisen koiran kokoinen – ja koiraeläinhän kettu onkin. Kuinka moni katsoisi oikeutettuna pitää jykevää spanielia alle neliömetrin kokoisessa häkissä koko sen elämän? Jos naapurisi pistäisi koiransa tuollaiseen häkkiin ja jättäisi sen sinne kuukaudesta toiseen kiertämään kehää, mitä tekisit? Jos hän sanoisi, että aikoo syksyllä syytää koiran peräaukkoon ja suuhun sähköä sekä tehdä tästä pipon koristeita, mitä ajatuksia tapaus nostattaisi? Heräisi oikeutettua tyrmistystä ja kiukkua, eläinsuojeluvalvoja ja poliisit tulisivat nopeasti paikalle, asialle tehtäisiin jotain.

Miksi ihmeessä ketun kohdalla olisi toisin? Miksi Suomessa elää tälläkin hetkellä Oikeutta_eläimille_-_Fur_farming_in_Finland_10miljoonia eläimiä tarhojen piinaavissa olosuhteissa? Luonnossa ketun reviiri on useiden neliökilometrien mittainen. Tarhalla kettu sullotaan pieneen metallihäkkiin, muiden häkkien toivottomiin riveihin, monotoniseen todellisuuteen, missä mikään ei vastaa ketun luontaisia tarpeita. En aio säästellä sanojani. Miten kukaan – kukaan – voi pyrkiä tukemaan näin absurdit mittakaavat saavaa eläinhelvettiä?

Ei tarvitse olla vegaani tai kasvissyöjä havaitakseen, että turkistarhaus on moraalinen katastrofi. Rivoa. Typerää. Ahneutta. Kyvyttömyyttä edes alkeellisella tasolla tunnistaa eläinten mieltä ja tarpeita. Eläimiä koskevan tiedon ja arvojen rappiota. Turkistarhauksen vääränä pitämiseen riittää minimaalinen huoli eläinten hyvinvoinnista. Siihen pystyy lähes jokainen, ja yhä useampi onkin turkistarhausta vastaan. Tässä ei ole mitään vaikeaa: mikään määrä taloudellista etua ei oikeuta systemaattista julmuutta eläimiä kohtaan.

Muut maat ovat tässä asiassa Suomea edellä. Viimeisimpänä Norja on tässä kuussa ottanut hallituksen käsittelyyn suunnitelman turkistarhauksen kieltämisestä. Kiellon toteutumista pidetään varmana. Jonakin päivänä myös Suomesta tulee turkistarhauksesta vapaa maa, mutta jotta tuohon tulevaisuuteen päästään, on oltava aktiivinen ja muistutettava eläinten perspektiivistä niille, jotka haluavat sen sivuuttaa.

Edessä on vaalit. On puolueita, jotka ovat olleet alati turkisteollisuuden puolella. Eläinpoliittisessa vaalikyselyssä Keskusta, Kristillisdemokraatit, RKP ja Perussuomalaiset ilmoittivat puolustavansa turkistarhausta myös tulevaisuudessa. Kokoomuksen riveissä taas on ehdolla tarhaaja, jonka omissa häkeissä kasvaa sairaalloiseksi jalostettuja jättikettuja. Tilanne on synkkä. Turkistarhausta tukevat puolueet pyrkivät oikeuttamaan miljoonien ja taas miljoonien eläinten pakottamisen kurjan ja lyhyen elämän piinaan.

En halua tässä blogissa sanoa, ketä olisi hyvä äänestää. Eläinten hyvinvoinnin kannalta katsottuna on kuitenkin kirkkaan selkeää, ketä ei ole hyvä äänestää. Eläinten arvon tunnistava ei äänestä puolueita, kuten Keskustaa tai Perussuomalaisia, jotka kannattavat turkisteollisuutta. Ääni heille on ääni tarhaukselle. Lukijat: miettikää, ketä tuette. Onko äänenne eläinten puolella vai eläimiä vastaan?

Ensi eduskuntakaudella tulee uuteen käsittelyyn myös uusi eläinsuojelulaki. Nyt on todellinen mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuka laista tulee päättämään. Jokainen eläinmyönteinen ääni on tarpeen. Äänestämällä oikein voi vaikuttaa siihen, että tulevaisuuden sadat miljoonat eläimet – kanat, siat, lehmät, lampaat, koirat, kissat, hevoset – voisivat edes hitusen paremmin.

Yksi kettu karkasi. Sukupolvesta toiseen sen vanhemmat olivat eläneet ja kuolleet piinassa. Sillä oli hetken mahdollisuus elää toisin ja pitkään. Se jäi nuolemaan tassujaan jäälle ja katsoi kaukana olevia ihmisiä hämillään. Maailma oli hetken uusi, vapaa. Ensimmäistä kertaa kettu oli saanut kävellä, ehkä juosta, nuuhkia, tutkia ympäröivää, tuoreena väreilevää todellisuutta. Uudet tuoksut, äänet, liikkeet, valo, ja kehossa heräävä valmius elää viimein kuin kettu.

Hyvä elämä oli muutaman minuutin päässä. Sitten paikalle saapui tarhaaja.

 

Søt revekvalp

Ihmisvihaa vai elämänsuojelua? Ympäristösyihin perustuva lapsettomuus

Olen viime aikoina lukenut hurjia tekstinpätkiä koskien lisääntymistä. Nämä tekstinpätkät eivät ole syntyneet lisääntymisen rajoittamisesta puhuneiden kynästä, vaan niiden tuttavieni näppäimiltä, joita lisääntymispohdinta on tuohduttanut. Tuon pohdinnan ydin on tämä: ihmispopulaatio on varsin suuri ja kasvaa hurjaa vauhtia. Elämme ilmastonmuutoksen ja kuudennen lajien massasukupuuton aikaa. Olisi hyvä, jos myös länsimaissa, joissa kulutustaso on korkea, pyrittäisiin hillitsemään lisääntymistahtia. Näin voitaisiin tuottaa hiukan vähemmän haittaa luonnolle ja muille lajeille.

Väite on vanha. Syväekologisen ympäristöfilosofian yksi keskeinen periaate on ihmispopulaation pienentäminen. Rajoittamalla lajinsa edustajien määrää, voi paitsi muu luonto, myös ihminen itse paremmin. Syväekologien tunnetuin edustaja lienee norjalais-filosofi Arne Naess, joka painotti hyvän elämän merkitystä. Tuo hyvä elämä on mahdollisempaa, jos huomioimme, ettei suuri lukumäärä aina korreloi elämänlaadun kanssa. Ihmiset saattaisivat kukoistaa aivan toisella tapaa, jos heitä olisi vähemmän, ja (mikä tärkeintä) samalla muille eliöille jäisi enemmän tilaa omanlaiseensa kukoistukseen.

Väite on siis lopulta lempeä. Lisääntyminen sinällään ei ole ”väärin”, mutta nopeasti kasvavaa lisääntymistä olisi hyvä rajoittaa sekä itsemme että muiden olentojen nimissä. (Toisinaan tätä ajatusta kritisoidaan ehdottamalla, että jos ihminen vain tuottaisi ravintonsa energiatehokkaammin ja eläisi muutoinkin ympäristöystävällisemmin, voisi meitä olla maapallolla jopa reippaasti enemmän. Kritiikki ei kuitenkaan kaikilta osin vakuuta, sillä reaalitasolla tällaisia ideaalisia muutoksia ei tunnu tapahtuvan. Samalla sitä yksinkertaista logiikkaa, että rajallinen pallo ei voi tukea rajatonta kasvua, on mahdotonta kiistää.)

Jo nyt olemme ahtaneet luonnonvaraisten eläinten elinmahdollisuudet minimiin, aiheuttaneet ilmaston nopeaa lämpenemistä ja tuhonneet huimia määriä lajeja. Asiaan täytyisi puuttua nopeasti ja monella rintamalla – myös henkilökohtaisissa valinnoissa. Tässä kuviossa myös ihmisten määrällä on merkitystä. On surkeaa, että jälkimmäinen teesi hyväksytään suhteessa niihin köyhiin maihin, joissa lisääntymisvauhti on kova ja että samalla sen soveltaminen myös länsimaihin herättää voimakkaita vastareaktioita.

 

Ihmisvihaiset kapitalistit?

Mikä väitteessä sitten kohottaa kiukkua? Monessa ulostulossa on korostettu ihmisvihaa: lisääntymisestä ympäristösyiden vuoksi kieltäytyvä kerta kaikkiaan vihaa ihmisiä ja ehkäpä erityisesti lapsia. Näissä ulostuloissa muutoin harkitsevat, älykkäät ja empaattiset ihmiset tuntuvat menettävän arvio- ja harkintakyvyn täysin. Rakennetut olkinuket ovat isoja.

Ihmismäärän rajoittaminen syntyvyyden kautta ei ole synonyymi ihmis- tai lapsivihalle. Määrä ja laatu ovat eri asioita. Voin rakastaa koiriani toivomatta, että maailmassa olisi mahdollisimman paljon koiria. Voin rakastaa kumppaniani toivomatta, että hänestä olisi 10 kopiota. Voin rakastaa sekä koiriani että kumppaniani samalla, kun pidän hyvänä sitä, että maailmassa olisi itse asiassa vähemmän koiria ja ihmisiä. Kriitiikki ei siten vakuuta.

Toinen kritiikin kohde on ollut se, että termi ”lasten hankkiminen” on jo lähtökohtaisesti väärä, koska se perustuu kuluttajuuteen ja kapitalistiseen ajattelutapaan. Kun siis mietin, hankinko lapsen, lähestyn asiaa aivan kuten auton tai television hankkimista, mikä redusoi lapset kulutushyödykkeiksi. Autoja hankitaan. Lapsia ei hankita, lapset vain tulevat.

Tämäkään ei kuitenkaan vakuuta. Sanan ”hankinta” voi helposti korvata, eivätkä kaikki lisääntymisen ongelmakohtia koluavat käytä sitä lainkaan. Kriitikki tuntuu myös jossain määrin termisaivartelulta. Jos puhuisimme ”lasten teosta”, saattaisi tämäkin johtaa kiukkuun, joka ilmoittaisi, että: ”Ei lapsia ’tehdä’ kuin tavaroita; se, joka puhuu lasten ’tekemisestä’ on sisäistänyt teollistuneen aikakauden tehdaskuvaston”, ja niin edelleen.

Toisaalta yhtä lailla myös lapsia tehneet voivat kieltäytyä uusien lasten ”hankkimisesta” ko. termiä käyttäen. Itse asiassa kaikki hedelmälliset, nelikymppiset ja heteroseksuaalisesti aktiiviset naiset omaisivat 15 lasta, jos eivät olisi päättäneet jossakin vaiheessa olla ”hankkimatta” lisää. Ovatko hekin surkeita kapitalisteja, jotka lähestyvät lapsia hankittavina tuotteina tai tavaroina? Onko väärin päättää olla tekemättä toista lasta? Jos ei, miksi se, että joku kieltäytyy ensimmäisenkin lapsen hankkimisesta ympäristösyin, johtaa kiukkuun?

Kolmas toistuva kriittikki on lukumäärien korostaminen. Ihmisistä ja elämästä ei saisi puhua määrällisesti, ainoastaan laadullisesti. Tämä olisikin suotavaa, jos meillä ei olisi edessämme varsin määrällisiä ja akuutteja ongelmia. Lajien massasukupuutto on paitsi laadullista, myös määrällistä. Ilmastonmuutos on määrällistä. Populaatioiden tapa vaikuttaa elämän mahdollisuuksiin on laadullisen lisäksi määrällistä. Tätä ei voi kiertää ja niin kauan, kun asiaa ei kohdata, ovat ongelmat tuossa, sysäämässä yhä uusia lajeja sukupuuttoon ja yhä uusia ihmisiä ja muita eläimiä tulevaisuuden ilmastokurjuuteen. Ympäristöongelmien kohdalla määrällisyyttä ei voi sivuuttaa. Siksi on vaikea niellä väitettä siitä, että määrällisyys olisi juuri ihmispopulaation kohdalla lähtökohtaisesti tuomittava termi.

 
Luonnollinen lisääntyminen?

Tuohtumuksen alla näyttää toisinaan pilkottavan ajatus siitä, että ihmiselämä on jollakin tapaa pyhää ja lisääntyminen siinä määrin ”luonnollista”, että se vain ”tapahtuu”. Lapset vain ”tulevat”. Monissa ulostuloissa esille tullut kritiikki onkin, ettei lisääntymistä ylipäätään tulisi pohtia rationaalisesti, sillä se on meihin sisäänkirjattu osa elämää. Ihminen lisääntyy, uusien ihmisalkujen maailmaantulo on valtaisan kaunista, tämä kaikki on osa elämän upeaa prosessia. Se, joka kajoaa siihen järjellisillä päätöksillä, on vieraantunut elämästä ja luonnollisuudesta.

Tässä ajatuksessa tavoitetaan jotakin oleellista. Elämä ei ole pelkkää rationaalista valintaa. Vanhemmuuteen saattaa liittyä voimakkaita kokemuksia, jopa pyhyyden tuntemuksia. Rakkaus lapsiin on vahvaa ja moraalisesti elintärkeää. Mutta voiko väittää, ettei rationaalisilla valinnoilla saisi olla mitään sijaa? Tai että valinta olla ympäristösyistä lapseton olisi vain järkeen, eikä vaikkapa myös empatiaan, huoleen tai luontokokemuksiin perustuvaa? Onko huoli muita lajeja kohtaan ”epäluonnollisia”? Tulisiko meidän vain liukua eteenpäin osana elämän prosesseja, koskaan miettimättä, mikä olisi kaikkien kannalta kestävin tapa toimia?

Jälleen eteen nousee myös tämä: valintoja tehdään koko ajan. Yleensä lapset eivät vain ”tule”. Myös yhden tai kaksi lasta tehneet tekevät valintoja koskien sitä, haluavatko tulevaisuudessa lisää lapsia. Olisi karmeaa ajatella, että näiden valintojen ei saisi olla millään tapaa järjellisiä, ja että ylipäätään ihminen ei saisi ”valita” asiaa. Tällainen luonnollisuusajattelu johtaisi jonkinlaiseen aabrahamiseen imperatiiviin ”lisääntykää ja täyttäkää maa”, ja samalla tuhoaisi moraaliseen toimijuuteen liittyviä oikeuksia, vastuita ja velvollisuuksia. Valinnat ovat tärkeitä, ja meidän tulee valita hyvin. Rationaalisesti, empaattisesti, rakkaudella, tietoon perustuen. Vaikuttaa pelottavalta ja merkilliseltä, että lisääntymistä ei saisi valita, ja että erityisesti ympäristösyyt valintakriteerinä olisivat merkki jonkinlaisesta epäluonnollisuudesta tai elämävastaisuudesta. Eivätkö ne juuri ole elämämyönteisyyttä?

Erityisen merkilliseksi tämä kritiikki muodostuu, kun katsotaan lajimme menneisyyttä. Yuval Harari on ihmislajin historiaa popularisoineessa teoksessaan Sapiens kuvannut tapaa, jolla jo metsästäjä-keräilijät hyvin luultavasti rajoittivat lisääntymistä eri keinoin. Syy oli funktionaalinen: metsästäjä-keräilijät olivat liikkuvaista väkeä, ja suuren ihmismäärän jatkuva mukana kuljettaminen ei ollut mielekästä. Heiltä puuttui myös syy tehdä suuria lapsimääriä – miksi tuoda lisää suita ruokittavaksi, jos elämä oli laadukasta pienessä ryhmässä? Lisääntymistahti ponnahti äkilliseen kasvuun vasta maatalouskulttuurin myötä, sillä pelloille tarvittiin uurastajia. Ehkä tuolloin syntyi myös ajatus siitä, että ”mitä enemmän, sen parempi” on ”luonnollista”.

Lapsimäärän rajoittaminen ei siis ole moderni keksintö, vaan osa niitä elämän prosesseja, jotka vaikuttivat jo varhaisimmissa esivanhemmissamme. Sen nimeäminen ”epäluonnolliseksi” ei toimi. Päinvastoin, lisääntymisen harkitseva säännöstely voi tukea yhteisöjen ja näiden elinympäristöjen hyvinvointia, ja siten olla evolutiivisesti varsin ”luonnollinen” ratkaisu – turvaahan se pitkällä aikatähtäimellä myös ihmisen omaa selviytymistä.

Tällä hetkellä elämän moninaisuuden mahdollisuudet ovat uhattuina. Eri eläinlajien tulevaisuus on synkkä. Jopa ihmisen tulevaisuutta värittää katastrofien mahdollisuus. On tehtävä hyviä valintoja. Valintoja.

 
Ihmisyys ja identiteetti

Ihminen on voimakkaan kulttuurinen olento. Se, mitä pidämme ”luonnollisena”, perustuu itse asiassa usein kulttuurisiin oletuksiin ja tarinoihin. Erityisen innokkaasti ihminen tuottaa käsityksiä ihmisyydestä, hyväksytystä identiteetistä. Muodostuu ”itsestäänselvyyksiä”, joiden pohja on lopulta fiktiossa. Juuri tällöin saatetaan kommentoida, että ”on luonnollista, että lapset vain tapahtuvat, koska ainahan niin on ollut”, vaikka todellisuudessa lajimme on koettanut rajoittaa asiaa jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten, ja vaikka myös monet eläimet vähentävät lisääntymistä huonoina aikoina.

Länsimaissa hyvin yleinen tarina vaikuttaa olevan, että ”luonnolliseen”, normatiivisesti hyväksyttyyn ihmiselämään ja -identiteettiin kuuluu kaksi lasta. Harva pysähtyy miettimään, miksi tämä olisi jokaisen kohdalla ”luonnollista”, tai miksi juuri kaksi lasta – miksi ei nolla tai kymmenen lasta? Miksi ylipäätään kysymys vanhemmuudesta määrittää niin monen ajatuksia oman identiteetin sosiaalisesta hyväksyttävyydestä? Miksi ei lisääntyä vähemmän silloin, kun ajat ovat surkeat? Miksi ei huomioida luonnon ja eläinkunnan hyvää omissa lisääntymisratkaisuissa? Miksi sivuuttaa samalla myös tulevaisuuden ihmisten hyvä?

Lisääntymispolitiikka, kulttuuriset oletukset ”luonnollisuudesta” ja ihmiskuva kietoutuvatkin usein tiukasti yhteen. Ehkä juuri tämä nostattaa kiukkua. Jotkut saattavat pitää ympäristösyihin perustuvaa lapsettomuutta hyökkäyksenä heidän omaa identiteettiään kohtaan. Tällöin tosiasiat unohtuvat yhä vahvempien luonnollisuus-kertomusten alle. Itse kaipaisin näiden kertomusten rehellistä avaamista ja muuttamista suuntaan, joka tunnistaa tosiasioita ja edessämme olevat konkreettiset, akuutit haasteet.

 

Henkilökohtainen epilogi

Oma lapsettomuuteni ei perustu ensisijaisesti ympäristösyihin. Vaikka haluaisin sanoa muuta, en siten ole niin pyyteetön kuin moni ympäristöperustein lapsista kieltäytynyt. Silti nuo syyt ovat aina olleet läsnä – eivät pääroolissa, mutta tärkeällä sijalla. Jotakin muuttui, kun tulin kaksi vuotta sitten vahingossa raskaaksi ja kävin läpi keskenmenon. Tuon raskauden aikana ehdin kokea hyvin vahvaa rakkautta lastani kohtaan ja piirtää eteemme tulevaisuutta. Hetken ymmärsin, mitä lisääntymiseen (raskauteen, lapseen, vanhemmuuteen) liittyvä ”pyhyyden” kokemus voi tarkoittaa. Tuskaisaa menetystä seurasi kaikennielevä halu uuteen lapseen, vaikka en raskautta heti yrittänytkään.

Olen itse siten jossakin välimaastossa. Vaikka pidän ympäristösyitä hyvin painokkaina, olen lyhyen ajan elämästäni halunnut lasta. Mietin tätä kysymystä usein. Kummankaan näiden lähtökohtien tärkeyttä ei voi kiistää. Olisi äärimmäisen julmaa ilmoittaa lasta syvästi haluavalle, että: ”Sinä et saa hankkia ainuttakaan”. Samoin on kuitenkin varsin julmaa ja kylmän kohtuutonta haukkua ja sättiä ympäristösyistä lapsettomuuden valitsevia.

Yksi ratkaisu löytyy tästä: ihmispopulaation pienentäminen on hyvä asia, mutta samoin on ihmislajin säilyminen. Onkin totta kai suotuisaa, että ne, jotka todella haluavat lapsen, voivat lisääntyä (tämä on niin itsestäänselvää, että sen kirjoittaminen tuntuu hiukan koomiselta). Kun ihmisen solut kuhisevat lapsenkaipuuta, on kaipuun seuraaminen toisinaan kuin hengittämistä – välttämätöntä. Lisääntyminen ei aina onnistu, mutta yrittämättä jättäminen olisi vieläkin kivuliaampaa. Kukaan ei ole poistamassa oikeutta lisääntymiseen.

Samalla on kuitenkin suotuisaa, että valinnanmahdollisuutta kasvatetaan vaihtoehtoja ja tietoa lisäämällä, jolloin yhä useampi kokee myös lapsettoman elämän mielekkääksi ja yhteistä hyvää tukevaksi. Jos asiasta keskusteltaisiin avoimesti ja ilman kiukkua, avautuisi eteen uudenlaisia tarinoita ihmisyydestä. Vapaaehtoisesta, ympäristösyihin nojaavasta lapsettomuudesta voisi tulla hyväksytympää ja yleisempää. Luonnon ja muiden eläinten tukemisesta tulisi vahvempi osa ihmiskuvaamme.

He, jotka valitsevat lapsettomuuden ympäristösyistä, pystyvät sellaiseen tapaan olla, mitä tulevaisuudessa tarvitaan yhä enemmän – siihen, että kaikessa ei olekaan kyse ”minusta”, ”ihmisestä” tai ”minun lapsestani”, vaan yleisemmin elämän sekä myös muiden lajien kunnioittamisesta. He ansaitsevat vihan sijaan tukea. He saattavat tehdä myös sinun lapsesi tulevaisuudesta paremman.

 

images20QTUQCP

Kun politiikka unohti etiikan: Lainsuojattomuus, kärsimys ja väärinsyytetyt supikoirat

Maa- ja metsätalousministeriö on purkamassa supikoiraa, piisamia, rämemajavaa ja pesukarhua koskevaa rauhoitusta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että myös henkilöt ilman metsästystutkintoa tai minkäänlaista taitoa tappaa eläin kivuttomasti voivat ottaa esimerkiksi supikoiran hengiltä. Myös käytettyjen tappomenetelmien määrä kasvaa huolestuttavaan, kärsimystä lisäävään suuntaan. Erityisen ongelmallista on, että näitä eläimiä voi tappaa myös lisääntymisaikana. Emon voi tappaa pentuineen, tai vanhemmat voi tappaa erikseen ja jättää pennut nääntymään nälkään. Ehdotus tuleekin lisäämään eläinten kärsimystä huomattavasti.

Keskityn tässä blogissa edellämainituista lajeista runsaslukuisimpaan – supikoiraan.

 
Väärinsyytetty supikoira

Supikoirien asettamista rauhoittamattomien eläinten listalle on perusteltu niiden aiheuttamalla vahingolla. Selkeää tutkimusnäyttöä asiasta ei kuitenkaan löydy. Päinvastoin, tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että supikoirien määrä voi vaikuttaa jopa myönteisesti riistalintujen määrään. Tämä saattaa johtua esimerkiksi siitä, että supikoira voi tietyllä alueella pitää kauempana muita, tehokkaampia pienpetoja. Kun supikoiraa syytetään metsäkanalintuihin vaikuttamisesta, onkin mielenkiintoista havaita, että metsäkanalintujen määrät ovat Riistakeskuksen mukaan olleet viime aikoina itse asiassa voimakkaassa nousussa.

Supikoira syö pääasiassa piensaalista tai kasvimaailman antimia, eli etanoita, marjoja, viljaa, hyönteisiä, hiiriä ja sammakoita. Jo tästä näkökulmasta on erikoista väittää, että supikoira verottaisi liiaksi lintukantoja tai aiheuttaisi muuta, selkeää ”haittaa”. Maa- ja metsätalousministeriön suunnitelmia on aiheellisesti kritisoitu myös siitä, että ne eivät edes noudata ”vieraslajien” minimointia koskevaa tieteellistä tietoa ja tulevat siten olemaan todennäköisesti pitkällä aikatähtäimellä hyödyttömiä.

Samoin on ilmeistä, että supikoiriin liitetyt tautiriskit ovat varsin liioiteltuja. Koska supikoirat syövät pääsääntöisesti hiiriä ja myyriä, ne ovat itse asiassa ihmisen perspektiivistä hyödyllisiä, sillä samalla ne estävät toukkavaiheessa olevian punkkien leviämistä. Supikoiraa voi tästäkin näkökulmasta pitää jopa hyötylajina.

Supikoiriin kohdistuu siis kohtuutonta ja älyllisesti perusteetonta vihamielisyyttä. Mistä sitten on kyse?

 

Fiktiiviset mielikuvat

Pääroolia supikoiravastaisuudessa vaikuttaa näyttelevän ”vieraslaji” -termin herättämät, värittyneet ja toistuvasti virheelliset mielikuvat. Toinen tärkeä rooli on pienpetoihin kohdistetuissa negatiivisissa asenteissa, jotka vaikuttavat usein juontavan juurensa metsästäjien halusta pitää saaliseläimet itsellään. Petoeläimistä tulee tuolloin ”kilpailijoita”, jotka metsästäjä haluaa hävittää, ja siten kantojensäätelyä alkaa määrittää ihmis- ja itsekeskeisyys. Huomioitavaa onkin, että siinä, missä supikoira elättää itseään pääsääntöisesti jollain aivan muulla kuin linnuilla, tappavat suomalaiset metsästäjät joka vuosi satoja tuhansia ”riistaksi” nimettyjä lintuja. Ihminen siten kahmii itselleen ehdottoman valtaosan – ja silti kadehtii niitä murusia, joita muille eläimille jää.

Supikoiriin liittyy jopa sadistisista vihaa. Netissä on kiertänyt Suomessa kuvattuja videoita, joissa ilmeisen tasapainottomat ja ongelmiaan eläimiin purkavat ihmiset usuttavat koiriaan repimään supikoiria kappaleiksi. Tällainen tasottomuus kertoo siitä, että supikoiran ympärille on koottu fiktiivinen, eläintä myös metaforisesti retuuttava kuvasto, johon jotkut alkavat uskoa samalle hyläten järjellisen, myötätuntoisen eläinsuhteen.

 

Supikoiran mieli ja hyvinvointi

Suurin ongelma rauhoittamattomien lajien listassa on se, että eläin tietoisena, ajattelevana ja kokevana yksilönä unohtuu. Eläimiä lähestytään vain lajien tai populaatioiden kasvottomina edustajina, lukumäärinä, joita arvioidaan etupäässä ihmisen edun kautta. Eläin ei kuitenkaan ole pelkkä numero populaatiossa tai lajissa. Edes holistinen, ekosysteemejä ja lajien suhteita korostava ympäristöfilosofia ei tarjoa perusteita sille, että eläinten hyvinvoinnilla ei olisi mitään merkitystä. Vaikka taustalla olisi kuinka lajipainotteinen käsitys luonnosta, ei eläintä mielellisenä yksilönä voi sivuuttaa.

Nykytiede on tarjonnut kasapäin todisteita siitä, että ”mieli” ulottuu laajalti eläinkuntaan. Myös luonnonvaraiset eläimet ovat olentoja, joilla on näkökulma todellisuuteen. Siten myös ne ja niiden hyvän elämän edellytykset ansaitsevat huomiota. Jos me emme haluaisi nähdä, että koiraa tai hevosta revitään kappaleiksi tai jahdataan amatöörien harjoittaman viihdemetsästyksen nimissä, millä perusteella tätä voi tehdä luonnonvaraisille eläimille?

Metsästyksen oiketuksesta voi olla montaa mieltä, mutta jos sitä harjoitetaan, tulisi sen perustua edes jonkinlaiseen metsästysetiikkaan: siihen, että eläimet tapetaan mahdollisimman kivuttomasti ja aiheuttaen mahdollisimman vähän haittaa. Eläinten tappaminen ilman metsästystutkintoa ja lisääntymisaikana on näiden minimiehtojen räikeää rikkomista. Tällaisen tekeminen mielellisille olennoille ei löydä moraalista oikeutusta, vaikka koluaisi jokaisen laatikon ja mapin läpi.

Onkin surullista havaita, että Suomessa on edelleen päättäviä poliitikkoja ja metsästäjiä, jotka eivät tunnista eläinten oikeutta edes minimaaliseen hyvinvointiin. Tämä ilmentää vanhaa jäännettä eläinkuvassa – sitä, joka ei tunnista mieltä, tarpeita tai arvoa muussa kuin ihmisessä.

 

Toisin tekeminen

Supikoirat pysyvät parisuskollisina ja yhdessä kantavat jälkikasvustaan huolta. Ne ovat uteliaita, leikkisiä, laajan tunnerepertuaarin omaavia, tuntevia, älykkäitä, koiraeläinten sukuun kuuluvia eläimiä. Yhtä lailla esimerkiksi piisamit ovat nokkelia ja tietoisia otuksia. Kaikki mielelliset eläimet ansaitsevat järjellistä, myötätuntoista kohtelua, eivät mielivaltaisuutta. Juuri tällainen kohtelu on kehittyneen eläinasenteen ensiaskel – myös lainsäädännössä ja poliittisessa päätöksenteossa.

Supikoiria tapetaan jo nyt vuosittain 210 000 yksilöä. 210 000 koiran sukulaista. 210 000 älykästä, tuntevaa, oman näkökulmansa omaavaa olentoa. Voisimmeko valita kohdella eläimiä toisin?

 

dn23766-1_800

Lähteet:

https://www.researchgate.net/publication/261362062_The_raccoon_dog_Nyctereutes_procyonoides_in_the_community_of_medium-sized_carnivores_in_Europe_Its_adaptations_impact_on_native_fauna_and_management_of_the_population

https://riista.fi/metsakanalintujen-metsastys-alkaa-metsastysaikoja-uudistettu/

Rakkaus ja eläimet

Veikkauksen verkkojulkaisu Inhimmillisiä uutisia julkaisi viime viikonloppuna jutun, jossa haastateltiin sekä minua että lampuria. Toimittaja oli tehnyt laadukasta, tasapainoista työtä: sekä myönteinen että kriittinen näkökulma eläintuotantoon tulivat esille. Lampuri kertoi omasta ammatistaan ja empatiasta eläimiä kohtaan, ja minä puolestani toin esille eläinsuhteen mahdollisia ongelmakohtia. Näin hyvät lehtijutut usein syntyvät.

Juttu kuitenkin poistettiin netistä pian sen jälkeen, kun joku oli näin sosiaalisessa mediassa vaatinut. Veikkauksen johtaja kertoi minulle, että päätös ei johtunut jutun sisällöstä vaan siitä, että se oli herättänyt voimakkaan reaktion. Hiukan ihmettelen tuota reaktiota. Itse toivoisin, että erilaisia, perusteltuja näkemyksiä tulee voida esittää – silloinkin, kun ne ovat kriittisiä. Lisätietoja voi pyytää, keskustelu on suotavaa, eri mieltä voi olla äänekkäästi ja voimalla, mutta sen vaatiminen, että perusteltavissa olevat kannat tulee yksinkertaisesti poistaa netistä, johtaa harvoin hyvään.

Olen pitkään kritisoinut eläintuotantoa ja puhunut eläinten hyvän elämän sekä arvon puolesta. Osa tätä on ollut se, että en kohdista niinkään huomiota yksittäisiin tahoihin, vaan hahmotan asiaa laajempana ilmiönä. Olenkin usein keskittynyt ihmis- tai eläinkuvaan, poliittiseen ohjaukseen, talouden ylikorostukseen sekä kulttuurisiin uskomuksiin ja tottumuksiin. Tarkoitukseni ei ole ollut syyttää ”pahoja tuottajia” kaiken taustapiruna – päin vastoin, yleensä huomion kohteena on ollut enemmänkin kuluttaja. Myös tuottajien eläinsuhteesta on kuitenkin voitava esittää näkemyksiä, jos niitä kysytään.

 
Eläintuotannon empatia?

Mitä sitten tapahtui? Jutun keskiössä olivat asenteet eläimiä kohtaan, ja minulta kysyttiin empatian mahdollisuudesta osana eläintuotantoa. Viittasin tutkittuun väitteeseen, jonka mukaan eläintuottajien empatia eläimiä kohtaan on alhaisempi kuin vaikkapa kaupunkilaisten. En kieltänyt, että eläintuottaja voisi olla empaattinen – totesin ainoastaan, että heidän keskuudessaan eläinempatia on tutkimusten mukaan vähemmän yleistä.

Empatia ja hyötykäytön priorisointi kilpailevat siten keskenään.

Australialaistutkija Adelma Hillsin 1990-luvulla tekemät asennekartoitukset ovat tällä saralla tunnetuimpia (Hills 1993; 1995). Niiden perusteella eläintuottajien eläinempatia on eläinaktivisteja sekä suurta yleisöä alhaisempaa: eläintuottajat lähestyvät eläimiä korostetummin välinearvon kautta, kun taas empatia jää todennäköisesti muita tutkittuja ryhmiä pienemmäksi. Hillsin kehittämän mallin mukaan eläinten hyötykäyttö laskee eläinempatiaa sekä vaikuttaa eläimiä koskeviin uskomuksiin. Tämä näkemys on saanut runsaasti tukea ja Hillsin tutkimuksiin on viitattu paljon.

Esimerkiksi tunnettu eläintutkija James Serpell (2004) on väittänyt, että positiiviset tunteet (kuten empatia) ovat usein ristiriidassa hyötykäytön kanssa: mikäli yksilö siis orientoituu eläimiin ensisijaisesti hyötykäytön kautta, empatia vaikeutuu. Tuoreen saksalaistutkimuksen (Heise & Theuvsen 2018) mukaan eläintuottajien asenteet eläinten hyvinvoinnin parantamista kohtaan liittyvätkin usein taloudellisiin näkökulmiin: sitä, halutaanko eläinten olosuhteita kohentaa, hahmotetaan taloudellisen edun kautta. Empatia ja hyötykäytön priorisointi kilpailevat siten keskenään. Hyödyn korostaminen voi johtaa myös eläinten mielen kiistäminen ja sitä kautta alentaa empatian mahdollisuutta. (Bastian et al. 2011.)

Hyötynäkökulma voi toki värittää myös tavallisen kuluttajan eläinkuvaa. Jos lehmä on pelkkää pihviä, kaventuu empatia. Siksi pelkästään tuottajia ei voi osoittaa sormella, vaan kritiikin ensisijaiseksi kohteeksi on asettava hyötykeskeisyys sinällään. Empatian ja hyötykäytön välinen ristiriita korostuu useissa tutkimuksissa ja sitä voi tarkastella myös käänteisesti. Esimerkiksi Ann C. Eckardt Erlanger ja Sergei Tsytsare (2012) ovat osoittaneet, että korkean empatian omaavat ihmiset suhtautuvat eläinten välineellistämiseen kielteisemmin. Empatian noustessa halu hyödyntää toista laskee. Kenties tästä syystä Tanya Signal ja Nik Taylor (2007; 2005) ovat todenneet, että eläinten hyvinvoinnin parissa työskentelevien eläinasenteet ovat tavallista huomattavasti positiivisempia ja empatia korkeampaa – kun tavoitteena on hyödyntämisen sijaan eläinten hyvinvoinnin nostaminen, on empatia helppoa.

Kun näistä asioista puhutaan, olisi kiukan sijaan rakentavaa pysähtyä pohtimaan, miten empatiaa voisi kasvattaa. Eikö juuri niin tekeminen olisi osoitus siitä, että todella kantaa huolta eläinten hyvinvoinnista?

Myös suomalaistuottajien asenteita on kartoitettu. Vuonna 2015 julkaistun tutkimuksen mukaan eläintuotantotaustan omaavat ovat vähemmän huolissaan eläinten hyvinvoinnista muihin mukana olleisiin ryhmiin verrattuna. He myös pitävät eläinten vapautta lajiominaiseen käyttäytymiseen vähemmän tärkeänä, ja eläimen elämä on heille vähemmän arvokas. (Kupsala et al. 2015.) Siten tuotantotaustaiset ihmiset saattoivat pitää vähemmän tärkeänä esimerkiksi vasikan mahdollisuutta saada kylliksi tilaa leikkimiseen ja pitää hyväksyttävänä sitä, että lehmä tai emakko tapetaan heti tuotantotason laskiessa. Toisen suomalaistutkimuksen mukaan myös täällä eläinten hyödyntäminen voi johtaa eläinten mielen aliarviointiin. (Kupsala et al. 2016.) Nämä kaikki ovat suoraan empatiaan vaikuttavia tekijöitä. Moraalia tukevan empatian alkupilareita on toisen mielen, tarpeiden, elämän ja hyvinvoinnin sekä niihin liittyvän arvon tunnistaminen.

Se, että eläintuottajien eläinempatia on alhaisempaa ei tarkoita, että kukaan tuottaja ei empatiaa kokisi. Tietenkin kokee. Erot muihin ryhmiin voivat olla tilastollisesti merkittäviä mutta eivät aina suuria. Myös sukupuoli vaikuttaa. Monissa tutkimuksissa toistuu se, että tuotantotaustan omaavista naiset ovat useammin empaattisia eläimiä kohtaan. Kun näistä asioista puhutaan, olisi kiukan sijaan rakentavaa pysähtyä pohtimaan, miten empatiaa voisi kasvattaa. Eikö juuri niin tekeminen olisi osoitus siitä, että todella kantaa huolta eläinten hyvinvoinnista?

 

”Eläinrakkaus” ja moraali

Väitin myös, että eläintuottajien eläinrakkaus on harvinaista. Tämä väite perustui osaltaan empatiaa ja muita eläinasenteita koskevaan tutkimukseen. Ennen kaikkea se kuitenkin nojasi ”rakkautta” koskevaan filosofiseen tutkimukseen. Mitä ”rakkaus” tarkoittaa? Voiko rakkaus perustua hyötykäyttöön?

Rakkaus asettaa hyödyntämisen sekä välineellisyyden sivuun ja kysyy, miten toinen olento voi.

Moraalisen rakkauden eri muodot sekä myös eläimiin kohdistuva rakkaus ovat yksi tutkimuskohteistani ja kantani on selvä. Rakkaus ei voi rakentua sellaisen hyödyntämisen varaan, joka etsii itselle etua ja samalla estää toisen kukoistusta, perustarpeiden täyttymistä ja hyvän elämän toteutumista. On itse asiassa hyvin vaikeaa löytää filosofista kantaa, jonka mukaan rakkauteen kuuluisi paitsi rakkauden kohteen hyväksikäyttö, myös tämän hyvän elämän lähes kokonaisvaltainen estäminen tai lopettaminen. Seuraan muun muassa Iris Murdochin sekä Simone Weilin filosofiaa, jossa painottuu se, että rakkaus on toisen olennon totuuden tunnistamista – sen hahmottamista, että toisellakin on oma näkökulmansa, joka on aivan yhtä oleellinen kuin omani. Rakkaus asettaa hyödyntämisen sekä välineellisyyden sivuun ja kysyy, miten toinen olento voi.

On varmasti tuottajia, jotka ovat lempeitä eläimille ja kantavat näiden kunnosta huolta. Ajattelen kuitenkin, että rakkaus vaatii myös itsekriittisyyttä ja sitä, että ”rakkauden” merkitykseen syvennytään. Tuottaja voi kokea olevansa eläinrakas, mutta ovatko tuotannossa yleiset teot rakastavia? Kysymyksen voi kohdistaa myös muihin kuin tuottajiin. Pihviä syövä voi kokea olevansa eläinrakas, mutta onko pihvin tuottaminen ja ostaminen rakkautta? Filosofin yksi tehtävä on kyseenalaistaa, tarkentaa ja herätellä. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että heitän pohdittavaksi, mitä ”eläinrakkaus” tarkoittaa ja miten sitä voisi kehittää.

En väitä mitään kovinkaan radikaalia. Vain tämän: rakkaus tekona ei sulje sikoja kääntymisen estäviin porsitushäkkeihin tai sullo kanoja häkkeihin, joissa niillä on reilun paperiarkin verran tilaa yksilöä kohti. Se ei pakota emoja jatkuvaan tiineyteen vain, jotta jälkikasvu voitaisiin ottaa pois pian syntymän jälkeen tai tapa noita emoja, kun niiden tuotantokyky laskee. Rakkaus ei myöskään ahda kettuja häkkeihin tai anna satakiloiselle lihasialle alle neliömetrin liikkumatilaa yksilöä kohti.

Nykyihminen voisi valita toisin ja olla käyttämättä tietoisia, mielellisiä eläimiä ruoakseen. Olemme tulleet sellaiseen lajihistorian kohtaan, jolloin meillä on runsaasti uudenlaisia valinnanmahdollisuuksia. Juuri nyt olisi valtavan tärkeää muokata ihmisyyttä suuntaan, joka sallii sisäänsä myötätunnon ja moraalisen rakkauden myös eläinkuntaa sekä luontoa kohtaan. Planeetta voi huonosti. Eläimet voivat huonosti. Ihminen itsekin voi usein huonosti. Asioiden ei tarvitse olla näin.

 

Hyvät tuottajat

Sain jutun vuoksi runsaasti yhteydenottoja. Mukana oli myös niitä tuottajia tai tuottajien puolisoita, jotka pahoittelivat tapahtunutta ja puhuivat vuolaasti paitsi eläinempatiastaan myös niistä kollegoista, jotka ovat kovakätisiä tai jopa armottomia. Juuri he taisivat olla se ”harvinaisuus”, josta mainitsin. He kokivat itse välittävänsä eläimistä ja olivat samalla huolissaan niistä tuottajista, jotka eivät näin tee. Onkin vielä korostettava, että tuottajien joukossa on heitä, jotka todella kokevat myötätuntoa sian tai lehmän äärellä. Nämä ihmiset ovat varmasti monella tapaa valveutuneita ja he elävät valtavan vaikeassa, ristiriitaisessa tilanteessa. En tiedä, miten he selviytyvät arjesta: miltä tuntuu kokea lempeyttä itselle tuttua lehmää kohtaan ja silti ohjata se teurasautoon. Itse toivon tulevaisuutta, jossa näin ei enää tarvitse kenenkään tehdä.

Eläimiin kohdistuvan empatian ja moraalisen rakkauden kehittäminen koskettaa aivan jokaista – sekä tuottajaa, eläintuotteiden kuluttajaa että vegaania (myös minä lukeuden tähän joukkoon). Jokaisella on varaa kehittyä kyvyssään huomioida muiden eläinten näkökulmia. Ihmiset ovat vasta aloittamassa tämän taidon. Jokainen voi tehdä ajatuskokeen: jos jokin erityisen empaattinen avaruuden olio laskeutuisi maapallolle ja näkisi, miten ihminen kohtelee eläintä, mitä hän ajattelisi?

Filosofi Martha Nussbaum on väittänyt, että rakkaus muuttaa meitä, sillä sen kautta alamme kertoa itseämme toisin: kertomuksessa oman minän rinnalle tulee toinen olento. Tämä on vaikeaa. Oma etu näyttäytyy usein suurimpana. Silti ei-tappava, toisen hyvää elämää tukeva rakkaus on myös mahdollista. Toivottavasti vuosi 2019 vie meidät lähemmäs uutta, lempeämpää tapaa elää.

Valoisaa joulua, aivan kaikki lukijat.

 

(Kuva: Dana Ellyn)

 

Lähteitä

Hills, Adelma M. 1993. “The Motivational Bases of Attitudes Toward Animals”. Society & Animals 1 (2).

Hills, Adelma. 1995. “Empathy and Belief in the Mental Experience of Animals”. Anthrozoos 8(3).

Eckardt Erlanger, Ann C. & Tsytsare, Sergei V. 2012. “The Relationship between Empathy and Personality in Undergraduate Students’ Attitudes toward Nonhuman Animals”. Society & Animals, 21-38.

Heise, Heinke & Theuvsen, Ludwig. 2018. “German dairy farmers’ attitudes toward farm animal welfare and their willingness to participate in animal welfare programs: a cluster analysis”. International Food and Agribusiness Management Review 21 (8).

Kupsala, Saara; Vinnari, Markus; Jokinen, Pekka & Räsänen, Pekka. 2015. ”Citizen Attitudes to Farm Animals in Finland: A Population-Based Study”. Journal of Agricultural and Environmental Ethics 28 (4).

Kupsala, S., Vinnari, M., Jokinen, P. & Räsänen, P. 2016. ”Public Perceptions of Mental Capacities of Nonhuman Animals: Finnish Population Survey. Society & Animals 24 (5).

Murdoch, Iris. 2003. Metaphysics as a guide to morals. London: Vintage.

Nussbaum, Martha. 1990. Love’s Knowledge. New York: Oxford University Press.

Serpell, James. 2004. ”Factors Influencing Human Attitudes to Animals and Their Welfare”. Universities Federation for Animal Welfare.

Signal, Tania & Taylor, Nik. 2007. “Attitude to Animals and Empathy: Comparing Animal Protection and General Community Samples”. Anthrozoos 20 (2).

Signal, Tania & Taylor, Nik. 2005. “Empathy and attitudes to animals”. Anthrozoos. 18 (1).

Weil, Simone. 2002. Gravity and Grace. London: Routledge.

Susirauhan aika

Kun järki sivuutettiin

Sudet saavat säännöllisesti osakseen kohtuutonta, kummastuttavaa hysteriaa. Hysteriaa tuotetaan voimakkaan väritetyillä tarinoilla, joita hoetaan erityisen aktiivisesti metsästyspiiressä, ja joita valitettavan usein myös viranomaiset ja media toistavat.

Hyvänä esimerkkinä toimii heinäkuulta oleva uutinen, jossa kerrottiin, kuinka Kokemäellä susi oli käynyt pihapiireissä ja murahtanut koiralle. Seuraus: tappolupa. Viranomaisten kanta vaikuttaa siten olevan, että koiraa pelästynyt susi ei saa ärähtää koiralle, ja että mikäli susi käy lähelläkään ihmisasutusta, on se ammuttava. Arvoitukseksi jää, miten ihmeessä susi voisi tietää näitä ihmisen asettamia, mielivaltaisia sääntöjä, sekä miten noihin sääntöihin on kukaan edes päätynyt. Neutraalimpi kertomus olisi kuulunut seuraavasti: susi oli käynyt pihojen lähettyvillä, ihmetellyt, säikähtänyt ja luikkinut pois, minkä jälkeen se oli tapettu.

Hiljattaisempi esimerkki löytyy Siilinjärveltä 29.9.2018, jolloin poliisi ampui pienikokoisen, vain vuoden ikäisen naarassuden. Syy? Joku oli havainnut suden, asian tiimoilta oltiin julistettu jostakin perin merkillisestä syystä hätätila, ja poliisi oli – käsittämätöntä kyllä – päättänyt tarttua liipasimeen. Jo se, että joku näkee suden ihmisasutuksen lähettyvillä on tämän logiikan mukaan riittävä peruste paniikille ja tappoluville. Tilanteen karmaisevan hinnan maksoi tässä tapauksessa teini-ikäinen susi, joka yksinkertaisesti koetti löytää itselleen paikkaa maailmassa.

Asenteet ovatkin sekä metaforisesti että kirjaimellisesti liipasinherkkiä. Kun ihminen kohtaa suden lenkkipolulla (kuten kävi lokakuun alussa Laihialla), kirjoitetaan aiheesta uutisia aivan kuin olisi tapahtunut jotakin ennenkuulumatonta. Absurdien reaktioiden lista ei jää tähän. 8.10. Mustasaaressa ihmiset osallistuivat mielenosoitukseen, jossa susille toivottiin kuolemaa (vieläpä lasten kanssa ja siten päätöntä susivihaa myös uuteen sukupolveen levittäen). Syynä oli niinkin hirvittävä asia, että Mustasaaren liepeillä oltiin nähty susia. Onko todella niin, että suden näkeminen on mediatapaus? Syy soittaa poliisille? Syy tappovaatimuksiin? Peruste mielenosoituksiin? Peruste pelkoon, vihaan ja yleiseen hysteriaan?

Jotkut viranomaiset ovat ehdottaneet, että susien metsästyksen laillistaminen poistaa susivainoa. Ehdotukselle ei kuitenkaan löydy empiiristä tukea. Susien metsästyksen laillistaminen ei lievitä negatiivisia asenteita – päinvastoin, hiljattaisen yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan laillistettu metsästys lisää susiin kohdistuvia aggressioita. Juuri näin näyttää tapahtuneen myös Suomessa. Lupia susien tappamiseen alettiin myöntää joitakin vuosia sitten lisää ja samalla myös järjenvastaiset paniikit sekä susivihamielisyys näyttävät kasvaneen.

Kaikissa näissä tapauksissa suteen olisi voinut suhtautua realistisesti, rauhallisin mielinsusi 2 ja armollisesti. Nuori eläin kuljeskelee reviiriä, laumaa sekä ruokaa etsien ja toisinaan se saattaa käväistä myös ihmisasutuksen lähellä – sitä kun on kovin vaikea välttää. Ei siinä sen kummempaa. Ei syytä tunnekuohuihin, hätäpuheluihin, mediarummutukseen tai kivääreihin. Susi kuuluu Suomen luontoon, mikä tarkoittaa, että toisinaan joku havaitsee suden – siinä kaikki. Tämä ei ole hetki, jolloin ottaa yhteyttä hätäkeskukseen tai iltapäivälehtiin, vaan hetki, jonka harvinaisuudesta kannattaisi nauttia. Suden kohtaava on onnekas: hän saa nähdä tämän ainutlaatuisen, erittäin uhanalaiseksi luokitellun ja upean metsiemme asukin, joka yleensä karttaa ihmistä.

Susi ei ole ihmisille uhka, ja myös kotieläinvahingot on helppoa minioida. Tätä olisi syytä toistaa uudestaan ja uudestaan: susi ei ole uhka. Suden kohdalla olisi hyvä seurata ennakkoluulojen sijaan tietoa. Tutkijoiden mukaan positiiviset susiasenteet korreloivatkin tiedon ja koulutuksen kanssa. Tieto ei tässä tapauksessa lisää tuskaa, vaan on reitti pois susivihasta sekä turhista peloista. Vastaavasti susihysteria kertoo usein tiedon ja järjen sivuuttamisesta.

 

Tarkoitushakuinen hysteria

Väritettyjä, eläimen perspektiivin unohtavia ja turhaa paniikkia ruokkivia tarinoita tuotetaan myös tarkoitushakuisesti. Syy tälle viheliäiselle susivainolle on selvä: susille halutaan tappolupia, sillä niiden katsotaan kilpailevan saaliseläimistä. Susiasenteita Yhdysvalloissa tutkinut Adrian Treves kollegoineen väittääkin, että pelon lietsonta, kilpailu saaliseläimistä ja salametsästys limittyvät usein toisiinsa. Kun siis joku agitoi ympärilleen susipelkoja, on hän todennäköisemmin myös taho, joka pitää susia kilpailijoina ja kannattaa salametsästystä.

Valitettavasti tällaisia tahoja löytyy metsästäjien piiristä. S. Dressell ja tutkijakumppanit ovat havainneet, että metsästäjät suhtautuvat susiin usein negatiivisemmin kuin muut. Metsästäjien keskuudessa elääkin mikrokulttuuri, joka kannustaa susivihaan. Kaikki metsästäjät eivät siihen tietenkään ota osaa, mutta yksikin susivainoaja on liikaa. Tältä osin metsästäjien olisikin syytä katsoa peiliin ja puhdistaa joukkojaan. Petoeläinten nimeäminen kilpailijoiksi, jotka tulee lahdata, ei voi olla osa järjellistä, tietoon ja edes jonkinlaiseen luontokunnioitukseen perustuvaa metsästyskulttuuria.

Lopulta kaikki palautuu luontosuhteeseemme: kykyyn ymmärtää luonnon ilmiöitä ja olioita, ja taitoon elää tavalla, joka mahdollistaa myös muun luonnon ja eläinten selviytymistä. Susiraivoon ja -vainoon liittyy luonnosta vieraantuneisuus, jolloin ihminen olettaa olevansa luonnon yläpuolella. Muista eläimistä tulee kontrolloitavaa omaisuutta, jolle ihminen kokee saavansa tehdä mitä haluaa. Ihminen ei enää eläkään luonnon lainalaisuuksia ymmärtäen ja tukien, vaan alkaa sotia noita lainalaisuuksia vastaan sekä samalla tuhota muiden lajien selviytymismahdollisuuksia. Seuraukset ovat surullisia. Luonnosta tulee kuin ihmisen virkistyskäyttöä varten kyhätty leikkikenttä, missä muilla lajeilla ei ole arvoa tai oikeuksia.

Egoismi – halu tappaa muut petoeläimet ja pitää peurat itsellä – kulkee käsi kädessä vieraantuneisuuden kanssa. Juuri tällainen räikeä egoismi on johtanut kuudenteen lajien massasukupuuttoon, ympäristöongelmiin ja ilmastomuutokseen. Kun ihminen hamuaa kaiken itselleen kuin ahne pikkulapsi, ei muille lajeille jää tilaa.

 

Se rakentavampi vaihtoehto

Psykologisissa tutkimuksissa on ilmennyt, että vihamielistä eläinsuhdetta määrittää usein valtahakuisuus. Tällöin yksilöt mieltävät eläimen kilpailijaksi, joka halutaan nujertaa. Ajattelutapa vaikuttaa olevan valitettavan yleinen ennen kaikkea rajattuun maskuliinisuuskäsitykseen uskovien miesten ja metsästäjien keskuudessa. Antropologi Matt Cartmill onkin kirjassaan A View to a Death in the Morning: Hunting and Nature Through History väittänyt, että nykyiset, länsimaiset metsästysasenteet perustuvat usein haluun osoittaa miehistä valtaa. Epämiellyttävää kyllä, myös susivihamielisyys voi liittyä joitakin miehiä riivaavaan valtahakuisuuteen.

Valtahaluissa on kaikki vialla. Valta romahduttaa kyvyn havaita maailmaa – se pakottaa hyvin kapeaan perspektiiviin, jossa ei ole tilaa muiden olentojen elämän arvon tai kauneuden tunnistamiselle. Valta, kilpailu tai toisten nujertaminen eivät ole mitään – eivät yhtään mitään. Elämä on lyhyt sekä hauras. Sen kuluessa olisi hyvä kehittyä kyvyssä ottaa muut huomioon sen sijaan, että viettäisi tuon elämän tuhoten, valtaa etsien ja raivoa puuskuttaen. Merkityksellisen elämän yksi peruspilari löytyykin taidosta kannatella ja mahdollistaa myös muiden yksilöiden – ihmisten ja eläinten – elämää. Onneksi miehisyyteen liitetään yhä useammin taito elää muiden rinnalla, luontoa sekä eläimiä arvostaen, ja siten myös maskuliininen mies voi olla innokas susiensuojelija. Vika ei olekaan mieheydessä sinällään, vaan vääränlaisessa, liian kapeassa ja tunkkaisessa mieheyden mallissa.

Luontoa kestävästib45d6d779b86ff3e176827d272fc68bf87913114978ea02de90b315c49266fb7 hyödyntävissä kulttuureissa ihminen ei ole luonnon yläpuolella, eikä hän voi siten tyhjentää tuota luontoa petoeläimistä sekä raivata sitä omaksi harrastealueekseen. Victoria Shelley yhdessä tutkimusryhmänsä kanssa havaitsikin, että Yhdysvalloissa alkuperäiskansojen edustajat suhtautuvat susiin huomattavasti muuta väestöä myönteisemmin. Muun muassa Wisconsinissa asuva Ojibwe-heimo on kriittinen susien metsästystä kohtaan ja kannattaa susien suojelua – tuolle heimolle susi ei ole kilpailija, vaan kumppani.

Tällainen rakentava, terveeseen järkeen, tietoon sekä lajien väliseen kumppanuuteen perustuva luonto- ja susikäsitys ansaitsee uudenlaista tilaa myös Nyky-Suomessa. Kykymme elää ja selviytyä tällä planeetalla riippuu siitä, pystymmekö omaksumaan realistisen luontokuvan, joka tunnistaa muiden lajien arvon. On helppoa mellastaa ja öykkäröidä. Paljon merkityksellisempää on elää tavalla, joka tukee myös muiden elämän mahdollisuuksia.

Susi ei ole kilpailija vaan mielellinen, huikea olento, joka ansaitsee tilaa elää. Susivainon sijaan tarvitaan susirauhaa. Oikea kysymys ei olekaan ”susi vai ihminen?” vaan ”miten elää suden rinnalla, sutta kunnioittaen?”. Jälkimmäisen kysymyksen voisi kääntää myös muotoon ”Miten viimein oppia olemaan ihmisiksi?”.

 

WAT-16908 Grey / Timber Wolf - with pups

 

Lähteitä

Dowsett, Elisha; Semmler, Carolyn; Bray, Heather; Ankeny, Rachel & Chur-Hansen, Anna. 2018. ”Neutralising the meat paradox: Cognitive dissonance, gender and eating animals”. Appetite 123: 280-288.

Dressel, S.; Sandström, C. & Ericsson, G. 2014. “A meta‐analysis of studies on attitudes toward bears and wolves across Europe 1976–2012”. Conservation Biology 29:2.

Hogberg, Jamie; Treves, Adrian; Shaw, Bret & Naughton-Treves, Lisa. 2016. “Changes in attitudes toward wolves before and after an inaugural public hunting and trapping season: early evidence from Wisconsin’s wolf range”. Environmental Conservation 43:1.

Shelley, Victoria; Treves, Adrian & Naughton, Lisa. 2011. “Attitudes to Wolves and Wolf Policy Among Ojibwe Tribal Members and Non-tribal Residents of Wisconsin’s Wolf Range”. Human Dimensions of Wildlife 16:6.

Treves, Adrian; Naughton-Treves, Lisa & Shelley, Victoria. 2013. “Longitudinal Analysis of Attitudes Toward Wolves”. Conservation Biology 27:2.

Lihaparadoksi: Kun eläin katosi lihasta

Länsimaissa huoli eläinten hyvinvoinnista on kasvanut voimakkaasti. Samalla lihaa kulutetaan yhä enemmän. Tutkijat puhuvatkin ”lihaparadoksista”, jonka pyörteessä sama henkilö sekä paheksuu tehotuotantoa että tukee sitä ostopäätöksillään.

Dissonanssi ja eläimen unohtaminen

Empiirisissä tutkimuksissa on havaittu, että lihaparadoksia ylläpitää kognitiivinen dissonanssi, jolloin moraalinen arvo (eläinten hyvinvointi) ja tekojen seuraukset (lihansyönti) pidetään toisistaan irrallaan. Lihan kulutus siten ikään kuin leijuu omassa kammiossaan, missä eläimiin kytkeytyviä eettisiä kysymyksiä ei muisteta.

Tutkijoiden mukaan tällaiseen jaotteluun liittyy läheisesti dissosiaatio, jolloin liha erotetaan sen alkuperästä. Eläimen hyvinvoinnista huolta kantava ei siten muista sitä elänyttä eläintä, josta liha otettiin. Eläimestä ja lihasta tulee eri käsitetodellisuuksia: yhdessä todellisuudessa on elävä eläin ja halu suojella sitä, ja toisessa puolestaan valmis tuote sekä sen syöminen. Nämä todellisuudet eivät kohtaa ja niitä pidetään aktiivisesti erillään.

Prosessi edesauttaa sitä, että lihansyönnin hetkellä empatia eläimiä kohtaan laskee. Kun henkilö siis ahmii työpäivän päätteeksi kyljystä, ei hän tuolla hetkellä mieti lihan alkuperää tai eläinyksilöiden perspektiiviä. Mitä hanakammin henkilö unohtaa lihan alkuperän, sitä mieluummin hän myös pitäytyy kyljysaterioissa. Mainonta tukee dissosiaatiota, ja siten eläintuotepakkaukset eivät yleensä sisällä jälkiä eläinyksilöistä. Kyljysmuovissa ei ole kuvaa lehmästä, eikä jauhelihassa ole jäljellä merkkejä eläneestä eläimestä.

Samalla saatetaan harjoittaa ”tarkoituksellista tietämättömyyttä”, joka aktiivisesti aliarvioi vaikkapa eläinten mielen kykyjä ja välttää eläinten hyvinvointiongelmia koskevaa tietoa. Tutkimukset kertovat, että erityisesti eläinten toimijuutta – sitä, että sikakin on ajatteleva otus – vähätellään tarkoituksellisesti. Mitä enemmän eläintä syödään, sen alhaisempana sen mielenkykyjä pidetään. Saara Kupsala, Markus Vinnari et al. ovat osoittaneet, että myös Suomessa kanojen, eli eniten käytetyn tuotantoeläinryhmän, mieli arvioidaan muita alemmaksi.

Hyvä uutinen tässä kehnossa tilanteessa on se, että lihaparadoksia voi poistaa. Yksi suora reitti löytyy dissosiaation heikentämisestä, jolloin ihmisiä muistutetaan niistä eläimistä, joista liha on peräisin. Siten jo eläimiä koskevien kuvien lisäämisen liharesepteihin on todettu vähentävän ihmisten halua syödä eläintä. Eläin-liha -yhteyden esille kirjaaminen – lihan taustalla olevan eläinyksilön korostaminen – onkin hyvin tehokas tapa välttää lihaparadoksia.

Kun eläimestä tulee ”joku”, eli yksilö, jolla on mieli, voi alkaa vaikuttaa ilmeiseltä, ettei se ole ruokaa. Tutkimusten mukaan eläimestä muistuttaminen nostattaakin empatiaa ja samalla inhoa itse teurastusta ja lihaa kohtaan. Aivan, kuten inhoaisimme ajatusta ihmisen kankusta lautasella, alkaa ajattelevan, kokevan eläimen syönti vaikuttaa vieraalta.

Valta

Kaikkia eläimen esille tuonti ei kuitenkaan vakuuta. Miehet liittävät lihansyönnin usein maskuliiniseen identiteettiin. Tästä syystä siinä, missä naiset reagoivat eläimistä muistuttamiseen lisääntyvällä empatialla ja halulla kokeilla kasviruokavaihtoehtoja, jotkut miehistä jopa lisäävät lihankulutushalujaan. Tutkijat uumoilevat tämän johtuvan siitä, että miehiä kasvatetaan useammin hierarkkiseen, kilpailua ja valtaa korostavaan ajattelutapaan. Erilainen yksilö ei olekaan empatian kohde vaan olento, joka täytyy haalia oman vallan alle. Näissä tapauksissa lihansyöjä tietää, että eläin on ”joku”, ja juuri siksi pyrkii osoittamaan valtaa eläintä kohtaan. Pihvinpureskelusta tulee tapa sanoa ”Minä olen pomo”.

Kysymys ei rajaudu sukupuoleen. Myös nainen voi omata hierarkkisen, valtaa hakevan identiteetin. Tällöin nainen saattaa lähteä metsästysreissulle siksi, että vallankäyttö suhteessa eläimiin on keino toteuttaa identiteettiä – jahtaaminen sekä tappaminen muodostuvat väyliksi osoittaa valta-asemaa tietynlaisena ihmisenä. Pahimmassa tapauksessa eläimen näkökulmasta muistuttaminen herättää uhmakkaita defenssejä, jolloin henkilö metsästää entistäkin enemmän.

Identiteetin rakentaminen hierarkioiden ja vallan varaan on kuitenkin hutera teko. Identiteetin tai minuuden tuottaminen on toki helpointa osoittamalla valtaa suhteessa muihin, mutta helppous on usein rohkeuden vastakohta. On haastavampaa ottaa muut huomioon – ja samalla juuri niin tekeminen on rakentavin vaihtoehto. Mitä jos valitsisi sekä ihmiset että muut eläimet? Entä, jos ei enää etsisi valtaa vaan taitoa edesauttaa myös muiden eläinten elämää? Mitä, jos paikantaisi ihmisen erityislaatuisuuden tähän – kykyyn valita sellainen ruokavalio ja elämäntapa, joka aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa muille?

Olen pohtinut tätä teemaa myös aiemmassa akrasia-blogissani. Akrasia on vanha filosofian termi, jolla viitataan tilaan, missä käyttäydymme arvojemme vastaisesti. Klassikkofilosofeilta voikin löytää kelpoja keinoja myös lihaparadoksin ratkaisemiseksi. Rene Descartes tarjosi akrasiaan vastaukseksi anteliaisuutta: sitä, että noudatamme hyvää tahtoa suhteessa muihin sekä pyrimme antamaan heille tekojemme kautta tukea.

Descartesin vastaus sopii hyvin valtakysymykseen. Siinä, missä valtaa hakeva kokee, että muiden tukeminen on itseltä pois, keskittyy anteliaisuus siihen, että muiden hyvän elämän tukeminen on osa myös omaa kehitystä. Hyvän tahdon toteuttaminen, itsestä antaminen, on lopulta kaikkien etu. Tämä pätee myös eläinsuhteeseen. Anteliaisuus eläinten elämää kohtaan edesauttaa kaikkia.

Jos dissonanssia voi poistaa tuomalla eläimen perspektiivi esille, voikin valtahakuisuutta poistaa muistuttamalla siitä, että vallan sijaan keskeistä elämässä on hyvä tahto, anteliaisuus muiden edessä. Identiteetin rakentaminen hierarkioiden ja vallankäytön sijaan hyvän tahdon varaan on ehkä hedelmällisin askel, mitä ihminen voi ottaa.

Kun liha ei enää tarvitse eläintä

Viime aikoina on otettu nopeita harppauksia suuntaan, jossa lihaa voidaan tuottaa myös ilman eläinalkuperää. Asiaa koskevissa kommentaareissa on esiintynyt helpottava ajatus: teknologian kehittyessä ruoantuotanto voi kohentua siten, että eläintuotanto jää turhaksi. Matka kasviproteiinista yhä maukkaammaksi pihviksi tapahtuu ilman sitä kivuliasta välivaihetta, jossa tuo proteiini kulkee eläinkehon läpi. Tämä on ilmastoystävällistä ja edullista myös terveydelle. Ennen kaikkea se on ystävällistä eläimiä kohtaan.

Tulevaisuudessa eläin ei jääkään lihasta pois siksi, että lihan alkuperä unohdetaan, vaan siksi, että liha ei ole enää eläintä. Jotta tuonne tulevaisuuteen pääsee, täytyy vapautua lihaparadoksin otteesta sekä muistaa, että eläin on mielellinen, ajatteleva yksilö – sellainen, jonka paikka ei ole lautasella.

cow-and-calf

 

Lähteitä

Bilewicz, M.; Imhoff, R. & Drogosz, M. (2011) The humanity of what we eat: conceptions of human uniqueness among vegetarians and omnivores. European Journal of Social Psychology 41 (2): 201-209.

Bratanova, Boyka; Loughnan, Steve and Bastian, Brock (2011) The effect of categorization as food on the perceived moral standing of animals. Appetite 57(1): 193–196.

Dowsett, Elisha; Semmler, Carolyn; Bray, Heather; Ankeny, Rachel & Chur-Hansen, Anna (2018) Neutralising the meat paradox: Cognitive dissonance, gender and eating animals. Appetite 123: 280-288.

Kunst J.R. & Hohle, S. (2016) Meat eaters by disassociation: How we present, prepare and talk about meat increases willingness to eat meat by reducing empathy and disgust. Appetite 105: 758-774.

Kunst, J.R. & Haugestad, C. (2018) The effects of dissociation on willingness to eat meat are moderated by exposure to unprocessed meat: A cross-cultural demonstration. Appetite 120: 356-366.

Kupsala, Saara, Vinnari, Markus, Jokinen, Pekka and Räsänen, Pekka (2016) Public perceptions of mental capacities of nonhuman animals: Finnish population survey. Society & Animals 24 (5): 445¬–466.

Kupsala, Saara (2018) Contesting the meat–animal link and the visibility of animals killed for food: a focus group study in Finland. Food, Culture & Society 21(2): 196–213.

Loughnan, Steve; Bastian, Brock and Haslam, Nick (2014) The Psychology of Eating Animals. Current Directions in Psychological Science 23(2): 104-108.

Loughnan, Steve; Haslam, Nick & Bastian, Brok. (2010) The role of meat consumption in the denial of moral status and mind to meat animals. Appetite 55: 156-159.

Onwezen, Marleen & van der Weele, Cor (2016) When indifference is ambivalence: Strategic ignorance about meat consumption. Food Quality and Preferance 52: 96-105.

 

Kana vai ateria?

Kuulin taannoin miehen tilaavan puhelimen välityksellä ateriaa perheelleen. Kaksi lasta seisoi vieressä lippalakit päässä, nainen hymyili, aurinko paistoi, maassa kaikki hyvin. ”Ja sitten kolmekymmentä siipeä”, mies ilmoitti. Avasin autoni oven ja laskin. Viisitoista kanaa yhteen ateriaan. Viisitoista sellaista olentoa, jotka osaavat muodostaa käsitteitä, ajatella, tuntea, ja kokea sitä aivan samaa auringon valoa kehollaan kuin mikä nyt paistoi yllemme. Viisitoista. Kauanko ateria kestäisi? Kenties kahdenkymmenen minuutin ohimenevä ruokatuokio. Ja mitä kanoille oli sitä ennen tapahtunut, jotta niistä tulisi tuo nopeasti vietetty ja vielä nopeammin unohdettu ateria?

He olivat varmasti mukava perhe, monin tasoin hyviä, rakastavia ihmisiä. He olivat itse asiassa kaikesta päätellen sellainen perhe, joka olisi järkyttynyt sekä soittanut poliisin, jos olisin istunut parkkipaikalla mukanani 23 ontuvaa broileria sullottuna neliömetrin sisälle (tila, johon broilerit eläintuotannossa ahdetaan). Eritoten he olisivat puuttuneen toimiini, jos olisin repinyt linnut roikkumaan jaloistaan pää ylösalaisin niin, että niiden nivelet olisivat niksahtaneet sijoiltaan, pakottanut niiden päät sähköä sisältävään altaaseen ja leikannut niiden kurkut auki. Sellaiset näyt ja kivut eivät kuulu mukavien ihmisten arkeen. Silti juuri noita näkyjä ja kipuja tapahtuu, jotta aivan miellyttävä perheenisä voisi syödä kolmekymmentä siipeä.

Kun teot ovat rutinoituneita – kun ne liittyvät kokonaiseen elinkeinoon ja ruokavalioon – niistä tulee kyseenalaistamatonta normaliteettia. Niihin liittyvät kärsimyksen roiskeet sekä moraalisesti epämiellyttävät kysymykset piilotetaan mainosidylliin sekä unohdetaan barbique-kastikkeiden alle. Näin ihmiset toimivat: me olemme yksinkertaisia olentoja, jotka harvoin haluamme tunnistaa virheitä teoissamme. Me voimme kuitenkin valita myös toisin, sillä siipien alla on tarina.

 

Älykäs kana

Etologi Lesley Rogers on käyttänyt pitkän uransa kanojen mielenkykyjen tutkimiseen. Hänen mukaansa kaikista linnuista juuri kanojen kyvyt kiinnostavat ihmisiä vähiten, vaikka juuri ne ansaitsisivat eniten huomiota. Ansaitsevuus johtuu siitä, että niiden käytön mittaluokka on käsittämättömän suuri – suurempi kuin lähes minkään eläinryhmän. Globaalisti kymmenet miljardit kanat kasvavatkin halleissa ja kuolevat pika-aterioiksi ilman, että kukaan tunnistaa niiden kykyjä. Hyvin moni tietää, mitä kanansiipiateria mausteineen sisältää. Hyvin harva tietää, minkälainen olento itse kana on.

Eläimiin erikoistunut neurotutkija Lori Marino on tuonut esille saman huomion. Kanoja ei lähestytä mielellisinä olentoina tai edes elävinä, ”aitoina” lintuina, vaan teollisen tuotannon raaka-aineena, ruokana. Kana kuvataan linnun sijaan siipikoriksi tai rintapalaksi. Tutkimuksissa onkin havaittu, että ihmisillä on taipumus rajusti aliarvioida kanoja. Eläin, jota maailmassa syödään eniten, on myös eläin, jonka mieli halutaan unohtaa. Tämä ei liene sattumaa: onhan helpompaa olla havaitsematta ajattelua tai tunteita siinä olennossa, jonka toivoo lautaselleen.

74Kanojen mielestä on kuitenkin kertynyt mittavasti vaikuttavaa todistusaineistoa. Kanat kykenevät varautumaan tuleviin tapahtumiin eli tiedostavat ajallisuutta, ja muistitesteissä ne pärjäävät yhtä hyvin kuin kädelliset kyeten yksilöimään parvensa jäsenet sekä muistamaan nämä tarkasti ulkonäöltä jopa valokuvista. Kanat hallitsevat myös itsekontrollin taidon, eli ne pystyvät hillitsemään käytöstään saavuttaakseen pitkän aikatähtäimen etuja (kuten suuremman ruokapalkkion). Kanat osoittavat jopa itsetietoisuutta – kyky, joka on varsin pitkälle kehittynyt.

Entä tiesitkö, että jo viiden päivän ikäiset tiput osaavat suorittaa yksinkertaisia laskutoimituksia? Vieläkin hätkähdyttävämpää on, että kanoilla on valmius loogiseen, abstraktiin päättelyyn: ne voivat esimerkiksi päätellä, että mikäli A on B:tä voimakkaampi ja B C:tä väkevämpi, päihittää A C:n tappelussa. Samoin kanat ovat taitureita oppimaan muilta, eli ne pystyvät päättelemään sekä sisäistämään asioita seuraamalla muiden käyttäytymistä; näin ne oppivat, miten päästä ruoan äärelle, miten tehdä pesiä ja kenen seurassa kannattaa majailla. Ne kykenevät myös tunnistamaan muiden kanojen mielensisältöjä, eli huomioimaan toisen näkökulman. Tätä kautta kanat hallitsevat jopa huiputtamisen taidon (esimerkiksi kukot saattavat huijata naaraita paikalle päästämällä tekaistun ”ruokakutsun”).

Lisäksi kanat ovat eteviä kommunikoinnissa: niillä on 24 selvää merkkiääntä ja ne myös käyttävät monimutkaisia visuaalisia signaaleja. Nämä äänet ja signaalit eivät ole pelkkiä tunteiden (kuten aggression) ilmaisuja, vaan sisältävät tilanteeseen sidottua tietoa eli viestittävät jotakin tiettyä informaatiosisältöä toisille kanoille. Täten kanoilla on esimerkiksi erilainen varoitusääni ylhäältä tulevalle vaaralle verrattuna alhaalta tulevaan, ja varoitusäänien pituus riippuu siitä, ovatko paikallaolijat ystäviä vai kilpailijoita. Kanojen kommunikaatiotaitoja pidetäänkin erinomaisina.

Kielellisen taituruuden lisäksi kanoilla on laaja tunneskaala, ja esimerkiksi pelko sekä mielihyvä kuuluvat niiden repertuaariin. Mikä hätkähdyttävää, niiden on todettu osoittavan merkkejä jopa empatiasta eli myötäelämisestä, mikä tulee esille tavassa, jolla ne vaikuttavat huolestuvan läheistensä hyvinvoinnista. Myös kiintymys on osa kanaelämää: kanaemot, jotka havaitsevat tipujensa olevan uhattuina, osoittavat selkeitä hädän ja ahdistuksen merkkejä.

Kuten Marino huomauttaa, monet pitävät eläimiä kasvottomina lajinsa edustajina. Juuri tällöin on helppoa sivuuttaa myös kanan mieli ja kokemukset, sekä kutistaa elävä lintu lihaksi. Jos kuitenkin olemme älyllisesti rehellisiä – jos uskallamme tunnistaa tosiasiat – on myös kanojen mieli viimein piirrettävä kartallemme. Mieli puolestaan tekee kanoista yksilöitä – Marinon sanoin jokainen kana onkin oma persoonansa. Siipipalan takana on ollut muistava, oppiva, kommunikoiva, tunteva ja itsetietoinen ”joku”.

 

Runnottu kana

Kesällä 2018 MOT paljasti suomalaisen, kanoihin erikoistuneen teurastamon törkeitä laiminlyöntejä. Pelokkaita broilereita, jotka koettivat elämänsä viime metreillä pelastaa henkensä, oli lyöty. Harjoittelijoita oli laitettu murskaamaan lintujen niskoja ilman, että näillä oli asiaan vaadittua kokemusta. Jopa viidesosa linnuista oli jäänyt tainnuttamatta ja osa oli päätynyt kuumaan kalttaussammioon elävänä. Raatojen joukosta oli löytynyt vielä elossa olevia lintuja. Eräässä tapauksessa teuraslinjalta karannut lintu oli löydetty vasta kahden vuorokauden kuluttua piilottelemassa nälkiintyneenä ja janoisena teurastamon sisällä.

14255875946_89c197ac3aJo ennen teurastusta asiat ovat hälyttävän huonolla tolalla. Tuoreen väitöstutkimuksen mukaan suomalaisista broileriemoista 64% omaa teurasikään mennessä vakavia terveysvaurioita. Broilereiden yleisiä ongelmia ovat liian nopean kasvun mukanaan tuomat luusto- ja nivelongelmat, sekä sydän- ja hengitystiesairaudet. Nämä linnut on jalostettu kasvamaan niin tehokkaalla tahdilla ja niin epäsuhtaisiksi, että lopulta niiden on vaikea kävellä tai edes pysyä pystyssä. Hallien ammoniakkipitoisuudet tärvelevät keuhkoja, eikä sydän jaksa pumpata sairaaksi jalostettuun, ylisuureen kehoon verta. Broilerit tapetaankin, kun ne ovat vasta aivan nuoria – siivet lautasilla tulevat muutaman viikon ikäisistä poikasista.

Ylisuurissa, tuhansien lintujen halleissa vallitsee broilereiden lajihistoriaan nähden absurdit olosuhteet. Pienissä parvissa viihtyvä, vanhemmilta kanoilta oppiva nuori lintu pakotetaan kasvamaan luonnottoman valtavissa joukkioissa, jotka koostuvat vain samanikäisistä, yhtä hukassa olevista ja stressatuista linnuista. Kaikki se, mihin evoluutio on ne valmentanut – ympäristön moninaisuus, liikkumavapaus, puut, joiden oksille hypähtää, vapaus kuopsutella, rakentaa pesiä ja nauttia luonnon elementeistä sekä mahdollisuus muodostaa luontaisia parvia – ovat poissa ja tilalla on teollinen halli, monotonia, meteli, hätä ja kivulias keho. Tämä kaikki tapahtuu Suomessa vuosittain lähes 60 miljoonalle linnulle.

 

Onnellinen loppu?

Sen, että mielen omaaville eläimille tapahtuu rutiininomaisesti, hävettävän valtaisalla asteikolla, jotakin näin piinallista, tulisi pysäyttää aivan jokaisen. Mitä ihmettä ihminen on oikein mennyt tekemään? Ja ennen kaikkea: miten tilanteen voi muuttaa?

Ratkaisu muutokseen on yksinkertainen ja jokaisen saatavilla. Kenenkään ei täydy tilata siipiä. Kanaa ei tarvitse jalostaa teollisten yksiköiden painajaismaailmaan tai asettaa teurastamojen hihnoille roikkumaan. Me voimme syödä muutakin ravintoa kuin ajattelevia, tuntevia, toivovia eläimiä ja niin tekemällä tuotamme maailmaa, jossa ympäristön sekä aivan jokaisen mielen omaavan olennon on huomattavasti keveämpi ja parempi olla. Myös kohtaamani perheenisä on siten lopulta onnellisempi, kun hän astuu uuteen aikakauteen, jättää siivet pois aterioistaan ja tukee tätä kautta muiden eläinten sekä lopulta koko elävän planeetan hyvinvointia.

Syödäkö siis eläin, joka toivoi, suunnitteli, päätteli, oppi, muisti, tunsi ja kiintyi tovereihinsa, ja jonka tie lihaksi koostui kivuista, stressistä ja pelosta, vai kuluttaako aivan toisenlaista ravintoa? Helppo valinta.

 

14092334469_7cf3edb782_z

Tuotantokuvat: Oikeutta eläimille

 

Lähteet:

Evans C., & Evans L. 1999. “Chicken food calls are functionally referential”. Animal Behaviour 58, 307–319.

Hazel SJ, O’Dwyer L, Ryan T. 2015. “’Chickens are a lot smarter than I originally thought’: changes in student attitudes to chickens following a chicken training class”. Animals 5, 821–837.

Eija Kaukonen. 2017. Housing conditions and broiler and broiler breeder welfare : the effect of litter condition on contact dermatitis in broilers and breeders, and the effect of elevated structures on broiler leg health. Helsingin yliopisto.

Lori Marino. 2017. “Thinking chickens: a review of cognition, emotion, and behavior in the domestic chicken”. Animal Cognition 20 (2), 127–147.

Kati Pehkonen. 2018. “Tajuissaan teuraalle”. Yle 11.7.

Lesley Rogers. 1998. Minds of Their Own: Thinking and Awareness in Animals. Westview Press.

Christine Nicol, 2015. The behavioural biology of chickens. CABI Publishing.

Eläinkuva ja simuloitu todellisuus

Ihmiset usein olettavat, että he pystyvät havaitsemaan todellisuuden sellaisena kuin se on. Se, miten minä näen metsän tai hirven kuvastaa sitä, minkälainen metsä tai hirvi on. Tämän ajatuksen mukaan meillä on suora pääsy maailmaan: aistimme ottavat vastaan ärsykkeitä, joista ymmärryksemme sitten koostuu. Asiat sujuvat mutkattomasti, välittömästi ja neutraalisti. Ajatus on lohdullinen sekä turvallinen, sillä sen katveessa me voimme luottaa tietoomme. Maailmasta tulee itsestäänselvä – ”totta kai” metsä on tietynlainen, ja ”totta kai” hirvi on juuri tuollainen olento.

 

Simuloitu maailma

Ongelmana vain on, ettei ylläoleva pidä paikkaansa. Tällä on radikaaleja seurauksia eläinkuvamme kannalta. Ennen niitä täytyy hiukan kahlata läpi tutkimusta.

Jo jotkut menneiden vuosisatojen filosofit huomauttivat, että kenties meillä ei olekaan suoraa pääsyä todellisuuteen ja että kenties havaintomme perustuvat mielemme käsitteisiin, eivät niinkään siihen, miten asiat varsinaisesti ovat. Siten Immanuel Kant tuli tunnetuksi väitteestään, että ”asiat itsessään” pakenevat ymmärrystämme. Me emme voi tietää, mitä maailma sinällään on, sillä mielemme heijastaa sen ylle omia käsitteitään. Myöhemmin päärooliin astui kieli, ja siten Ludwig Wittgensteinin teesinä oli, että kieli tuottaa maailmaa. Maailma ei näyttäydy meille neutraalisti, vaan me tiedämme sen kielessä, kielen tuottamana.

Enää kysymystä siitä, voimmeko oikeastaan tietää maailmasta sinällään mitään, eivät esitä pelkästään filosofit. Viime vuosina tällaista pohdintaa ovat vieneet omaan suuntaansa neuropsykologit ja kognitiotutkijat, jotka korostavat ns. konstruktionismia eli ajatusta sitä, että ihminen tuottaa maailmaa käsitteiden avulla. Suoraa, neutraalia pääsyä metsän tai hirven ymmärtämiseen ei ole, vaan käsitteemme tuovat ne mielemme sisälle: käsitteet siten rakentavat metsän ja hirven sellaisina kuin ne meille näyttäytyvät. Mikä merkillisintä, ihmisillä ei ole suoraa pääsyä edes oman kehonsa tapahtumiin, vaan nekin tulevat tietoisuuteemme vasta käsitteellistämisen kautta. Nälkä tapahtuu siten vasta silloin, kun aivot ovat tuottaneet sitä koskevan käsitteen.

Tällaisen väitteen seuraukset ovat huimia. Monet tutkijat, kuten Lawrence Barsalou, Lisa Barrett ja Christine Wilson-Mendenhall, korostavat, että me kaikki elämme omien mieltemme simulaatiossa. Meidän aivomme ja aistimme rekisteröivät valtavasta ärsyketulvasta vain sen, mikä osuu yhteen käsitteidemme kanssa. Nämä käsitteet ovat yleistyksiä, joiden alle luokittelemme asioita ja siten ikään kuin laatikoita, joita sovittelemme ärsyketulvan ylle etsien yhteensopivuuksia. Se, mikä ei noudata käsitteitämme, jää pelkäksi meluksi, absurdiksi suhinaksi ja kolinaksi, ja usein me emme tietoisesti huomaa sitä lainkaan. Me sinkoilemme siten elämässä eteenpäin nähden vain sen, mikä on meille ennestään jollakin tavalla tuttua, ja mikä sopii yhteen vaikkapa maailmankuvamme kanssa. Koska me luomme omat käsitteemme, ja koska tunnistamme kaiken noiden käsitteiden kautta, on myös kohtaamamme maailma siten oma luomuksemme.

Mielemme siis tuottaa simulaatioita, laatikoita, jotka saavat meidät hahmottamaan asiat tietyllä tavalla. Nuo käsitteet tai simulaatiot voivat olla uskomuksia, tunteita, asenteita – mitä vain mielen sisältöjä, jotka luokittelevat todellisuutta. Me pidämme näitä simulaatioita itsestäänselvinä reaktioina ja ”oikeina”, totuudenmukaisina katsauksina, mutta ne ovat yksi tulkinta lukemattomien muiden joukossa. Ja nuo tulkinnat puolestaan rakentuvat paitsi oman historiamme varaan, myös kulttuurin ja sosiaalisen ympäristön kautta.

Aivomme koettavat alati ennustaa sitä, mitä tulee tapahtumaan. Elolliset, mielelliset otukset ovat tällaisia: me pyrimme ennakoimaan tulevaa, jotta voisimme hyvin ja selviytyisimme hengissä. Ennustuksia tuotetaan aiemman kokemuksen kautta, ja ne tapahtuvat nopeammin kuin ensimmäinenkään tietoinen ajatus. Aivot ikään kuin käyvät arkistoja läpi, paperit lentelevät ympäri neuronikonttoreita, yhdessä sekunnissa plarataan tuhansia ja taas tuhansia ennustuksia, kunnes mieli valitsee juuri tietyn käsitepatteriston parhaimmaksi. Henkilöhistoria värittää ja määrittää ennustuksia: kylmyydessä kasvaneet tulkitsevat maailmaa todennäköisemmin kylmäksi, lempeydellä kasvatetut luovat lempeämpiä ennustuksia, ja niin edelleen. Ennustukset eivät olekaan rationaalisia, vaan rakentuvat totutun varaan.

Myös kulttuuri opettaa simulaatioita – me saamme suuren osan käsitteistämme ympäröivästä sosiaalisesta maailmasta. Halu olla sosiaalisesti hyväksytty ja osa ryhmää selittää, miksi ihmisillä on taipumuksena olla jopa toivottoman, turhauttavan epärationaalisia. Jos meidän on valittava, ollako pidetty vai uskaltaako ajatella toisin kuin muut mikäli järki niin vaatii, monet valitsevat ensimmäisen. Aihetta hartaasti kartoittanut psykologi Harriet Over onkin korostanut, että sosiaalinen hyväksyntä on yksi keskeisimpiä ihmismielen määrittäjiä. Samalla se myös siirtää meihin jaettuja tapoja simuloida maailmaa. Mikäli ympärilläni olevat ihmiset sanovat, että hirvi on saalista tai metsä lautaa, seuraa mieleni (liian) helposti perässä.

Simuloinnin kääntöpuoli on, että maailma itsessään todella katoaa näköpiiristä. Immanuel Kantin tavoin jäämme turhaan kädet ojennettuina odottamaan, että se sinällään näyttäytyisi meille. Kaikki on simulaatiota. Moraalimme, arvomme, ajatuksemme – kaikki. Asiat sinällään, todellisuuden alati jatkuva kausaalinen kulku, ei sisällä hyvää tai pahaa, kaunista tai rumaa – se ei ole sinällään mitään muuta kuin tulvaa, liikettä, vyöryä, meteliä. Se aukeaa meille vasta käsitteiden kautta, jotka merkityksellistävät tapahtumia: me olemme olentoja, jotka heijastavat luokkia, käsitteitä ja merkityksiä maailman ylle.

 

Kuviteltu eläin

Vastaava prosessi vaikuttaa myös eläinkuvaamme. Jo lapsuudessa meitä pommitetaan eläimiä koskevilla käsityksillä; meitä opetetaan simuloimaan eläintä. Tämä voi tapahtua sekä suoraan (”nauta on lihaa”) että epäsuorasti (lapsen lautaselle mäiskäistään maksalaatikkoa). Miten vain, eläintä kerrotaan meille elämämme alusta saakka, ja pikkuhiljaa tämän kerronnan kautta meille muodostuu käsitys siitä, mitä hirven lisäksi sika, hauki, karhu tai lokki ovat. Eri eläimistä kerrotaan eri tarinoita – tarina karhusta tai lokista on hyvin erilainen kuin tarina perheen koirasta – ja siten eläinkäsitteemme ovat tolkuttoman moninaisia ja usein ristiriitaisia. Käärme ei useinkaan herätä empatiaa, eikä naudan tappaminen yleensä kuumenna tunteita; kissojen tai koirien kohdalla tilanne on toinen. Meitä opetetaan jo varhain simuloimaan eläimiä, ja pian simulaatiomme ovat epämukavia kysymyksiä herättävä sekasortoinen vyyhti, jonka avaaminen on vaikeaa.

Kun innokas pihvimies ilmoittaa, että on päivänselvää, että eläin on lihaa, hän suoltaa ilmoille käsitelaatikoita, joita hän on sattunut oppimaan ja haalimaan varastoonsa. Ajatus, että ”eläin on lihaa” on sekin vain simulaatio. Itsestäänselvyyksiä ei ole. Me voisimme hahmottaa eläintä myös aivan toisin, vaikkapa hämmästymällä sen erilaisen mielen edessä ja haluamalla tarjota myös sille tilaa elää. Me voisimme siten valita tyystin toisenlaisia simulaatioita koskien muita eläimiä ja muuta luontoa kuin ne, joiden keskiössä on hyötykäyttö.

Sosiaalinen yhteenkuuluvuus kuitenkin työntää ja puristaa eläinkäsityksiä yhdenmukaiseksi. Jos yhteiskunnassamme eläin kohdataan lähinnä syötävänä ruumiinpalana, tarttuu taustalla oleva eläinsimulaatio mieliimme ja leviää sukupolvesta toisen järkähtämättömänä totuutena. Me haluamme ajatella, kuten muut. Me etsimme sosiaalisia joukkoja, jotka hyväksyvät meidät. Jos hyväksyntää saa syömällä lihaa, eläin simuloidaan lihaksi.

Tilanne vaikuttaisi toivottamalta, jollei sama mekanismi voisi myös tukea eläinten huomioimista: jos yhä useampi huomauttaa, että eläimen voisi jättää henkiinkin, että eläimen voisi nähdä toisin, leviää myös tämä tapa kertoa ja käsitteellistää eläimellisiä kanssakulkijoitamme. Kun riittävän moni toteaa, että myös eläimillä on mieli, että myös niiden elämän voi havaita arvokkaana, aukeaa reittejä uuden eläinkuvan aikakauteen.

 

Päämäärä ja järki: Kohti eläinten selviytymistä

Mutta jos me emme voi tietää eläintä itsessään, miksi muuttaa käsitteitä? Jos eläin siis aina näyttäytyy meille simulaationa, eikä eläintodellisuuteen sinällään ole pääsyä, eikö mikä vain käy? Ennen kuin heittää hanskat tiskiin ja antautuu nihilistisesti simulaatioiden vietäväksi, kannattaa hetkeksi palata simulaatioteorian periaatteisiin.

Ensinnäkin, myös käsityksemme itsestämme on lopulta vain, no, käsitys. Olento, jonka miellän ”minuksi”, on sekin tavoittamaton. Mieleni luo simulaatioita elimistöni tilasta, kokemuksistani, kaikesta, eikä suoraa yhteyttä johonkin simulaatioiden ulkopuoliseen ”minään” ole – itse asiassa tuota ”minää” ei sinällään ole olemassakaan. On vain biologiaa ja tietoisuutta, joista mielemme rakentaa käsityksen ”minusta”. Toisekseen, tämä ei tarkoita, että mikä vain käy. On parempia ja huonompia tapoja käsitteellistää sekä simuloida.

Nämä kriteerit löytyvät niistä päämääristä, jotka ohjaavat käsitteitämme. Edellä mainittujen mielentutkijoiden mukaan käsitteitä ohjaa aina tavoite. Jos tavoitteeni on kokea rakkautta, muodostan aivan erilaisia käsityksiä muista olennoista kuin jos tavoitteeni on saada rahaa tai kokea valtaa. Simulaatiot muodostuvat päämäärien ympärille. Juuri noissa päämäärissä on ratkaisu siihen, miten simulaatioita voi arvioida: kannattaa kiinnittää huomiota siihen, minkälainen päämäärä on mielekäs ja mahdollistava. Onko päämäärämme siten vaikkapa ymmärtää eläinten näkökulmaa paremmin? Onko käsitteiden tavoitteena myötäelävä suhde eläimiin? Vai onko niiden päämääränä vain syödä eläin, mahdollisimman halvalla ja tehokkaasti? Se, mikä näistä päämääristä on rakentavin vaihtoehto, ei ole vaikea kysymys.

Eläinkuvaa voikin lähestyä miettimällä, mikä tavoitteemme on. Tässä kannattaa aloittaa aivan alusta, eli palata siihen päämäärään, joka on jollakin tavalla läsnä jokaisessa käsitteessämme. Aivan käsitteidemme ytimessä on tavoite selvitä hengissä. Mielemme luo siis sellaisia ennustuksia ja simulaatioita, jotka ovat henkilöhistoriamme ja kulttuurimme perusteella paras keino säilyä elossa. Tämä on evoluution ohjenuora – selviytyminen. Usein me keskitymme vain omaan selviytymiseemme, mutta entä jos päämääränä olisi myös muiden kukoistaminen ja pärjääminen? Entä, jos loisimme sellaisia käsitteitä, kertomuksia ja simulaatioita, jotka edesauttavat myös toisten (ihmisten ja muiden eläinten) olemassaoloa?

Eläinkäsitykset voisikin rakentaa tyystin toisin aloittaen siitä, että myös eläinten selviytyminen on kelpo tavoite. Tämä voisi mullistaa eläinkuvaamme radikaalisti, sillä sen keskiössä olisi eläinten kukoistus. Me siten tuottaisimme niitä simulointeja, jotka parhaiten palvelevat myös eläinten etua. Hyvä tapa määritellä lehmä tai susi olisi siis sellainen, joka edesauttaa niidenkin hyvinvointia ja hengissä säilymistä. Näin syntyvä uusi eläinkuva palvelisi paitsi eläinten, myös elävän planeettamme etua, sillä massasukupuuton keskellä tarvitaan juurikin sellaisia käsitteitä, jotka tukevat muita lajeja. Se palvelisi myös ihmistä itseään. Todellisuus on hyvin yksinäinen paikka, mikäli huomio on vain omassa edussa, ja siitä tulee huomattavasti rikkaampi, kun tuo huomio kiinnittyy myös muihin.

Tällaista muutosta tukee se, että jotkin simulaatiot toimivat paremmin kuin toiset. Totuutta ”sinällään” ei löydä kukaan, mutta yksi tulkinta selittää asioita tehokkaammin toiseen verrattuna. Vaikkapa eläinten mielen tunnistava kertomus toimii käytännössä huomattavasti paremmin kuin mielen kiistävä – me pystymme ennustamaan eläinten liikkeitä ja tarpeita eksponentaalisesti tehokkaammin, jos havaitsemme, että niitäkin ohjaa mieli eikä pelkkä biologinen raakamateriaali. Jos kuuntelisimme tässä kohden myös järkemme johdatusta, emmekä vain sosiaalista painetta, paljastaisi tämä varsin erilaisen katsauksen eläimiin kuin mihin ihmiskeskeinen, pihviperustainen kulttuuri on tottunut.

Molemmat reitit – se, että rakennamme eläinkuvaamme päämääränä myös muiden lajien hyvinvointi, sekä se, että korostamme niitä käsitteitä, jotka rationaalisesti toimivat parhaiten – vaativat rohkeutta. Laatikoista tulee kirjaimellisesti hypätä pois: jos vanhat laatikot, joilla eläimiä olemme selittäneet, ovat käyneet ahtaiksi, on aika loikata niiden reunojen yli vapaampaan tilaan. Tällaiset loikat tarkoittavat, että emme aina seuraa sosiaalista hyväksyntää ja ota asioita annettuina, vaan uskallamme myös ajatella toisin sekä uusin.

Olisiko siten mahdollista käsitteellistää myös eläimiä tavalla, jonka päämääränä on niiden selviytymisen ja hyvinvoinnin edistäminen?

 

street_trash_animals_1